Työn merkityksellisyys nousee keskiöön

chetan-menaria-2796Kuva: Chetan Menaria/Unsplash.

Viime aikoina vastaani on tullut useita työn merkityksellisyyttä pohtivia kirjoituksia. Miksi työn merkityksellisyys korostuu?

Frank Martela kirjoitti, että työ antaa ihmisille paljon muutakin kuin toimeentuloa. Vaikka monessa maassa pohdinnan kohteena oleva perustulo takaisikin toimeentulon ”työn jälkeisessä yhteiskunnassa”, olisi silti tarpeen löytää työstä yleensä saatavaa merkityksellisyyden kokemusta niille, jotka eivät enää kiinnity työelämään.

Toisaalta Martela kiinnittää huomion myös siihen, että työssä oleville työn merkityksellisyys tarjoaa voimakkaan sisäisen motivaation lähteen tehdä työnsä hyvin. Tämän tyyppinen motivoituminen on erityisen tärkeää töissä, joissa työn korkea laatu on tärkeää.

Tällainen työelämän alue on Martelan mukaan muun muassa luova asiantuntijuus, eli ratkaisujen löytäminen strukturoimattomiin ongelmiin yksin tai ryhmässä. Tällainen asiantuntijuus on todennäköisesti ihmisten vahvuus robotisoituvassa työelämässä.

Helsingin Sanomien päätoimittaja Kaius Niemi kirjoitti 26.3.2017 erään toimittajan kanssa käymästään keskustelusta, jossa nimenomaan työn merkityksellisyyttä koskeva oivallus vaikutti työuran jatkoon liittyvään päätökseen. Maailman muuttuessa yllätyksellisemmäksi ja nopeasti muuttuvaksi tarvitaan hyvää journalismia, joka auttaa jäsentämään maailmaa. Tämä on hyvä esimerkki luovasta asiantuntijuudesta, johon Martela viittasi.

Samaisessa päivän lehdessä kielenkääntäjäkin löysi työlleen syvemmän merkityksen: ”..kielen kääntäminen on pitkälle toisen ihmisen kunnioittamista.. niiden, jotka lukevat sen käännöksen.” Tätä asennetta on hyvä verrata vaikkapa Googlen kääntäjään, joka toki usein tarjoaa ymmärrettävän käännöksen.

Julkisen sektorin työ koetaan merkitykselliseksi

Itse olen vuosien varrella törmännyt työ merkityksellisyyden tärkeyteen useissa projekteissa ja keskusteluissa. Vaikka merkityksellistä työtä tehdään kaikilla työelämän sektoreilla, korostuu se erityisesti monissa julkisen sektorin ammateissa, joissa tehdään työtä yhteiskunnan turvallisuuden ja toimivuuden sekä kansalaisten terveyden ja hyvinvoinnin hyväksi.

Kuten Puolustusvoimien vanha kampanja sen tiivisti: ”Tee työtä, jolla on tarkoitus”.

Kunnanjohtajatkin mainitsevat usein työnsä tärkeäksi motivaation lähteeksi halun tehdä laaja-alaisesti työtä nimenomaan yhteiskunnan ja kuntalaisten hyväksi.

”Julkisen palvelun motivaatio”-teorian mukaan julkiselle sektorille hakeutuvat erityisesti sellaiset ihmiset, jotka haluavat tehdä työtä palvelujen käyttäjien, kansalaisten tai koko yhteiskunnan hyväksi. Tästä teoriasta ja siihen liittyvistä tutkimustuloksista saa yleiskuvan tästä artikkelista.

Eräässä Kevan tutkimuksessa muutaman vuoden takaa kysyttiin noin 60-vuotiailta julkisen sektorin työntekijöiltä, mitä asioita työntekijät todennäköisesti jäävät kaipaamaan eläkkeelle siirryttyään. Merkittävä osa vastaajista mainitsi työtoverit, mutta myös ne ihmiset, joille he tuottivat palvelua. Oppilaiden, potilaiden ja muiden asiakkaiden auttaminen koettiin tärkeäksi merkityksellisyyden lähteeksi.

Onko työn merkityksellisyys vähenemässä?

Tilastokeskuksen Työolotutkimuksen avulla voidaan tutkia työelämän muutoksia pitkällä aikavälillä. Lähimmin työn merkityksellisyyteen liittyvässä kysymyksessä tiedustellaan, missä määrin vastaajat kokevat oman työnsä merkittäväksi ja tärkeäksi. (Linkki raporttiin, ks. sivu 22)

Tulokset osoittavat, että kokemukset oman työn merkityksellisyydestä ja tärkeydestä vaihtelevat. Pohjalukemat saavutettiin 1990-luvun laman aikana. Tästä on noustu, mutta viime vuosien trendi osoittaa lievästi alaspäin. Naiset kokevat työnsä merkityksellisemmäksi kuin miehet.

Työelämän tulevaisuudesta käydään runsaasti keskustelua eri foorumeilla. Keskustelua käydään sekä työn määrästä, että laadusta. Kysytään, kuinka paljon ihmisille jää työtä jäljelle tulevaisuudessa digitalisaation, tekoälyn ja robotiikan kehittyessä. Yksi merkityksellisyyden lähde työn väistyessä voi olla vaikkapa vapaaehtoistyö.

Monissa ammateissa ja organisaatioissa (kuten juuri julkisella sektorilla) työn merkityksellisyys on varsin ilmeistä. Kaikkien organisaatioiden ja yksilöiden kannattaisi kuitenkin pohtia oman olemassaolonsa ja työnsä syvempää ja laajempaa merkitystä. Kuulostaahan se aika surulliselta, jos työntekijällä päällimmäisenä on ajatus, että palkan takiahan tätä työtä tehdään.

Eikä sekään ole nykypäivänä niin itsestäänselvää, onko yritysten perimmäinen tehtävä tuottaa voittoa omistajilleen. Ainakaan sitä ei näin ilmaista.

Share on FacebookTweet about this on TwitterShare on LinkedInShare on Google+Email this to someone

Yksin kotona – ajatuksia etätyöstä

mike-kenneally-2236

Kuva: Unsplash/Mike Kenneally.

Etätyö on melko vanha juttu, mutta se on aikaisempaa ajankohtaisempi monesta eri syystä. Historiallisessa perspektiivissä erilaisissa käsityöammateissa (vaikkapa räätäli ja seppä) työskenneltiin tyypillisesti kotona. Teollistumisen myötä työnteko keskittyi tehtaisiin ja tietoon perustuvassa työssä toimistoihin.

Teknologia mahdollistaa yhä useammin sen, että sloganinkin mukaisesti ”työ ei ole paikka johon mennään”, vaan toimintaa jota tapahtuu eri paikoissa tai hienommin sanottuna ”lokaatioissa”.

Meneillään olevassa työympäristön kehittämisboomissa toimistot muuntuvat monitilatoimistoiksi. Etätyö irrottaa ja mahdollistaa osan työstä työpaikan ulkopuolella tehtäväksi. Tilankäytön tehostamiseksi tehtävän ”ylibookkauksen” vuoksi kaikki eivät edes mahdu kerrallaan toimistolle työskentelemään.

IBM:n uutinen vähentää etätyötä sähköisti hetkeksi keskustelun Suomessakin. (Suomenkielinen uutinen, alkuperäinen juttu).

IBM päätti koota eri sijainneissa työskenteleviä työntekijöitä yhteen. Mielenkiintoisinta asiassa oli ensinnäkin se, että linjaus oli valtavirran vastainen. Toisaalta mielenkiintoista olivat perustelut. IBM nimittäin näyttää uskovan, että työntekijät työskentelevät tehokkaammin ollessaan fyysisesti lähellä toisiaan.

”there is something about a team being more powerful, more impactful, more creative, and frankly hopefully having more fun when they are shoulder to shoulder. Bringing people together creates its own X Factor (Michelle Peluso, IBM).

Etätyö jakaa mielipiteitä ja se kuuluu työelämää koskeviin ajankohtaisiin aihepiireihin, joista tuntuu jopa olevan hieman vaikea puhua maltillisesti. Toinen ajankohtainen herkkä aihe on monitilatoimisto.

Usein kuulee sanottavan, että ”työskentelen etänä, koska minun on pakko saada valmiiksi tämä kirjoitus”. Mieleeni tulee, että työpaikalla ei ole kaikki kunnossa, jos työskentelyrauhaa pitää hakea kotoa.

Joskus taas törmää siihen, että ”palataan tähän kun olet toimistolla” tai ”kokous perjantaina ei ole mahdollinen, koska Heikki on etänä”. Nämä tilanteet osoittavat, että etätyö ei vielä istu luontevasti työpaikan kulttuuriin.

Etätyö sopii toiseen työhön paremmin kuin toiseen. Jossain työssä voidaan tarvita tiimiä, jonka on virtuaalisista välineistä huolimatta hyvä työskennellä lähekkäin. Työssä voidaan tarvita myös välineitä, joita ei kannata hankkia kahteen paikkaan, työpaikalle ja kotiin.

Etätyö on jokatapauksessa keskuudessamme. Siksi työpaikoilla tarvitaan linjauksia etätyöstä suuntaan tai toiseen (kuten IBM:kin teki), keskustelua siitä, mitä toivotaan ja satsauksia välineisiin ja valmiuksiin. Esimiesten valmiuksia johtaa etätyötä pitää kehittää (ks. kirjaesittelyni teemaan liittyvästä kirjasta tästä).

Etätyöhön liittyvä luottamus-aspekti kuuluu etätyötä koskevaan keskusteluun. Se saattaa kuitenkin ilmentää, että työpaikalla on muita (ja suurempia) haasteita. Kuten tässä jutussa kysytään, jos et luota työntekijöidesi työskentelyyn joustavasti, miksi olet ylipäätään rekrytoinut heidät?

Miten itse koen etätyön?

Pystyn tekemään melko vähän etätyötä kokonaisina päivinä, koska minun odotetaan tai on tarpeen olla monissa perinteisissä kokouksissa. Esimiesasemassa olevan on myös hyvä olla työpaikalla fyysisesti läsnä.

Työmatkani on pitkähkö, noin tunnin suuntaansa. Teen mielelläni osittaista etätyötä junamatkojen ajan. Näin itse asiassa teen etätyötä joka päivä kaksi tuntia ja viikossa 10 tuntia.

Silloin harvoin kun olen kotona ”oikeissa etätöissä”, pidän myönteisimpänä asiana sitä, että voin osallistua perheen arkeen viemällä lapsia hoitoon ja kouluun.

En pysty kotona keskittymään sen paremmin työhöni kuin toimistolla tai junassakaan. Keskeytykset tulevat joka tapauksessa kun ovat tullakseen puhelimella, Skypellä ja sähköpostilla.

Työpaikalla minulla on käytössä iso näyttö, joka helpottaa isojen dokumenttien hahmottamista ja ylipäätään näkemistä. Kotona tihrustan läppärin näyttöä.

Toimistolla koen olevani mukana työn sykkeessä, kotona koen olevani yksin. Tämä on ollut itselleni uusi ja jopa yllättävä havainto, koska yleisesti ottaen viihdyn erittäin hyvin myös yksin.

Yksin kotona etätöissä ollessani, kun asunto on hiljainen ja perhe muualla, koen olevani erikoisessa paikassa ja olotilassa. Tuntuu siltä, kuin en olisi töissä enkä kotona.

Itse asiassa pienimuotoista työtä, kuten kirjoittamista, on mukavampi tehdä kun perhe on kotona ja lapset syövät muroja läppärin vieressä. Olikohan kotonaan työskentelevällä räätälillä tai suutarilla sama fiilis?

Share on FacebookTweet about this on TwitterShare on LinkedInShare on Google+Email this to someone

Digimuutos.fi (Timo Savolainen ja Kati Lehmuskoski)

digimuutos

Digitalisaatio on megatrendi, joka tunnetusti vaikuttaa tällä hetkellä yhteiskuntaan, yrityksiin ja organisaatioihin todella voimakkaasti. Kokonaiset toimialat toisensa jälkeen disruptoituvat. Työ ja osaamistarpeet muuttuvat.

Huonolla johtamisella yritykselle tai organisaatiolle käy digitalisoituvassa maailmassa kalpaten. Ainakaan huonosti johdettu yritys tai organisaatio ei suoriutu parhaalla mahdollisella tavalla. Tässä kirjassa kerrotaan, miten digitalisaatioon liittyvää muutosta, ”digimuutosta”, pitää johtaa.

Digimuutos on se matka, jonka organisaatio tai yritys tekee muuttuessaan perinteisestä digitaaliseksi.

Jokaisessa organisaatiossa ja yrityksessä matka on erilainen, mutta yhteisiksi tekijöiksi kirjassa mainitaan prosessin käynnistäjät ja tavoitteet sekä tarvittava organisaatiomuutos.

Käynnistys voi lähteä liikkeelle megatrendeistä, viranomaissääntelystä tai strategiasta. Tavoitteet voivat liittyä esimerkiksi asiakaskokemuksen parantamiseen, kannattavuuteen tai kilpailuetuun. Keskeisessä roolissa siinä, miten matka tehdään ja miten se onnistuu, on johtaminen.

Kirja koostuu kymmenen organisaation digitarinasta. Organisaatiot ovat Nokia, Finnair, Fonecta, Verohallinto, OP, Reima, Yle, Rovio ja Wärtsilä. Yksi case on nimetön.

Lisäksi kirjassa on taustoittavana kappaleena IMD:n professorin Michael Waden kirjoitus digitalisaatiosta sekä asiaankuuluvat johdanto- ja yhteenvetokappaleet.

Keskiössä johtaminen

Waden artikkelissa esitetään Bradleyn et al. (2015) kirjassaan esittämä kuvio digitalisaation pyörre, jonka pointtina on se, että digitalisaatio vaikuttaa voimakkaimmin yrityksiin ja organisaatioihin, joiden tuote voidaan kokonaan digitalisoida (esimerkiksi media ja viihde). Pyörteen laitamilla on organisaatioita ja yrityksiä, joiden tuote on fyysinen, eikä sitä voida yhtä suoraan digitalisoida (esimerkiksi infrastruktuuri ja lääketeollisuus). Digitalisaatio vaikuttaa kuitenkin myös voimakkaasti pyörteen laitamilla oleviin organisaatioihin ja yrityksiin.

Millaista johtamista digimuutos edellyttää?

Waden mukaan johtajan tulee digimuutoksessa kasvattaa organisaation muutoskyvykkyyttä, ketteryyttä ja nopeaa toimenpanoa. Päätöksenteon tulee perustua tietoon. Päätöksentekoprosesseja on usein tarpeen yksinkertaistaa, jotta nopeutta saadaan kasvatettua.

Keskeistä on huomata se, että digitalisaatio kohdistuu kaikkiin organisaation osa-alueisiin, ei vain teknologiaan. Kyse on kulttuurinmuutoksesta. Viisasta johtamista on ihmisten osallistumisen mahdollistaminen: voimaannuttaminen ja sitouttaminen kulkevat käsi kädessä.

Eri organisaatioiden digimatkassa on samoja piirteitä

Eri toimialoilta tulevien yritysten ja organisaatioiden tarinat ovat erilaisia, mutta yhteisiäkin piirteitä on monia.

Keskeistä on muutoksen välttämättömyyden ymmärtäminen, korostuva asiakaskeskeisyys, olemassaolevien prosessien haastaminen ja muutoksen viestiminen. Tärkeää on tiedon merkityksen ymmärtäminen johtamisessa ja muussa toiminnassa sekä ihmisten mukaanottaminen.

Johtajan tehtävänä on viestiä ylätason reunaehdot, mutta antaa ihmisten itse päättää, miten he pääsevät tavoitteeseensa. (Vinkki johtajalle #42, kirjassa Digimuutos.fi).

Olennaista on myös varmistaa se, että ylimmässä johdossa (johtoryhmässä ja hallituksessa) on digimuutoksessa tarvittava osaaminen.

Hyväksi havaittuja ratkaisuja ovat mm. erillisen digikehittämiseen liittyvän yksikön perustaminen, CDO:n (Chief Digital Officer) palkkaaminen sekä ulkoisten ja sisäisten sidosryhmien ottaminen mukaan muutokseen. Tärkeää on myös rikkoa organisaatioiden sisäiset siilot.

Digiprojektit suositellaan rahoitettavaksi mallilla, jossa ne saavat rahoituksensa liiketoiminnan budjetista, mutta digitalisaation mahdollistavat perus-IT-palvelut rahoitetaan tietohallinnon budjetista.

Arviointia

Kirjan lopussa lanseerataan yksinkertainen, mutta suuntaa antavalla tasolla varsin toimivalta vaikuttava ”digikypsyysmittari”, jonka avulla eri organisaatiot voivat tarkistaa valmiutensa digimuutoksen tekemiseen.

Kirja on hyvin kirjoitettu ja selkeä. Olennaiset asiat esitetään kuvioissa. Caset ovat sopivan mittaisia ja faktalaatikot, eli ”vinkit johtajalle” tiivistävät olennaisen. Näitä vinkkejä esitetään kirjassa yhteensä 62 kappaletta! Ytimekkään esitystavan vuoksi kirjaa voi lukea myös selaillen.

Kirjan oma tarina on digitaaliseen aikaan hyvin sopiva. Kirjoittajat Timo Savolainen ja Kati Lehmuskoski ovat kirjoittaneet kirjan päivätyönsä ohella. He ovat luoneet projektin itse hankkimalla kirjalle kustantajasponsorin, käymällä tarvittavat neuvottelut ja organisoimalla kirjan myynnin ja jakelun.

Keskeisessä roolissa kirjaprojektissa on verkkosivu Digimuutos.fi, jossa on sisältöön liittyvää ja sitä tukevaa materiaalia, mm. blogi, jossa on kerrottu kirjan sisällöstä ja kirjan tekemisen prosessista. Lisäksi blogissa on vierailijabloggauksia.

Kirja antaa mielestäni paljon välineitä, vinkkejä ja ajattelemisen aihetta siitä, miten digimuutosta tulee johtaa.

Timo Savolainen ja  Kati Lehmuskoski: Digimuutos.fi. 10 huippujohtajan tarina muutosjohtamisesta! HansaPrint Oy, Turku, 2017.

Share on FacebookTweet about this on TwitterShare on LinkedInShare on Google+Email this to someone

Tunne aivosi (Minna Huotilainen ja Leeni Peltonen)

Tunne aivosiNykyajassa on paljon tekijöitä, jotka lisäävät kiinnostusta aivojen toimintaa kohtaan. Elämäntapamme muuttuu parhaillaan voimakkaasti etenkin digitalisaation myötä. Aivomme eivät kuitenkaan välttämättä ole tähän valmiita, koska ne ovat kehittyneet erilaisessa ympäristössä.

Toisaalta työelämän trendit korostavat palautumisen, vireen ja keskittymisen merkitystä. Kaikissa näissä aivoilla ja niiden toiminnalla on suuri merkitys.

Kirja on jäsennetty mielenkiintoisesti eri ikävaiheiden mukaan. Puhutaan aivojen kehityksestä syntymän jälkeen, lapsuudessa, murrosiässä, aikuisuudessa ja vanhuksena. Näkökulmana on ymmärtää, mitä aivoissa tapahtuu ja toisaalta tuodaan esiin, miten aivoja voi huoltaa ja miten lähiyhteisö voi ymmärtää esimerkiksi murrosikään liittyviä haasteita.

Kaikki eri elämänvaiheita aivojen näkökulmasta kuvaavat kappaleet ovat keski-ikäiselle lapsiperheen isälle mielenkiintoista luettavaa. Ammatillisessa mielessä luin erityisellä mielenkiinnolla työelämää koskevan kappaleen.

Työelämää koskevassa jaksossa keskeisessä roolissa on kehon ja mielen toiminnon tiloja kuvaava U-käyrä, jossa U:n kärjet ovat ”taistele tai pakene”-tila ja ”flow- eli virtaustila”.

Ensin mainittu on tila saattaa olla eloonjäämisen kannalta merkityksellinen joissakin tilanteissa, mutta tuhoisa työelämässä. Kirjassa todetaankin, että ”tässä tilassa oleva ihminen kylvää ympärilleen pahaa oloa ja paniikkia”. Myös oppiminen ja itseensä luottaminen on tällöin vaikeaa (mt. 132).

Flow-tila on päinvastainen tila, emme koe uhkaa vaan erityistä hallintaa. Opimme helposti uusia asioita ja ymmärrämme uusia laajoja kokonaisuuksia. Flow-tila ei ole pelkästään yksilöllinen tila, vaan sen voi kokea myös ryhmässä. Epäonnistuminenkaan ei lannista virtaustilassa työskentelevää (mt. 134).

U-käyrän keskellä sijaitseva rauhoittumisen tila on keskeinen palautumisen tila. Tällöin olemme passiivisia, rauhallisia ja jopa saamattomia. Mielemme ja kehomme ovat lähempänä lepotilaa.

Meidän olisi hyvä löytää yksilöllisiä keinoja päästä U-käyrällä alaspäin. Työelämään liittyvänä pulmana on kuitenkin se, että monessa ammatissa työelämä on muuttunut tavalla, joka on vähentänyt mahdollisuuksia rauhoittua työpäivän aikana (mt. 135-136).

Rauhoittumisen keinojen löytäminen on uusi tärkeä työelämätaito (Huotilainen ja Peltonen 2017).

Liikunta, musiikki, käsityöt ja hyvä uni ovat hyväksi aivoille. Alkoholi pahasta. Erityisen keskeisessä roolissa on uni, jolloin aivot järjestelevät asioita ja tapahtumia pitkäkestoisen muistin puolelle. Lisäksi uni korjaa mielialaa: hyvän yön jälkeen olemme valmiit hyvään päivään (mt. 108).

Kirjan viimeisen kappaleen otsikko on ”järjen ja tunteen ikuinen liitto”. Se on erityisen hieno kappale, jossa käsitellään perustunteita (yleensä pelko, inho, suru, viha, ilo), järjen ja tunteiden suhdetta, tunteiden säätelyä sekä rakastuneen aivoja.

Sanonta ”rakkaus on sokea” saa tukea aivotutkimuksesta, koska romanttisesti rakastuneen henkilön otsalohkon toiminnan on havaittu vähentyneen (mt. 218).

Aivan viimeisenä on kappale, jossa käsitellään ”elämän monivärisiä raitoja”, eli tunteiden liittymistä erilaisiin elämäntapahtumiin, tilanteisiin tai sairauksiin, kuten masennukseen.

Yleistajuinen kirja pohjaa tieteelliseen tutkimukseen

Kirja on kirjoitettu yleistajuiseksi. Lähdeviittein osoitetaan, mihin tieteelliseen tulokseen tai keskusteluun esitetyt väitteet ja johtopäätökset perustuvat. Kirjan keskellä on havainnollistavia korkeatasoisia värikuvia, joihin tekstissä viitataan.

Kirjassa on kirjoittajien omakohtaisia tarinoita esimerkiksi työpäivän kulusta tai stressimittarin kokeilemisesta. Lisäksi on erillisiä kainalojuttuja, esimerkiksi ”vinkkejä työstressin hallintaan”.

Kirjassa sivutaan monenlaisia ajankohtaisia ja laajaa keskustelua herättäviä ilmiöitä aivojen toiminnan näkökulmasta. Tällaisia aiheita ovat muun muassa työskentely avokonttorissa, multitaskaus, lasten ruutuaika tai muistisairaudet.

Aikaamme liittyy paljon keskustelua teknologiasta, sen mukanaan tuomista mahdollisuuksista ja uhkakuvista sekä tekoälyn ylivertaisuudesta ihmiseen nähden. Siksi oli vaikuttavaa lukea lämpimällä, ihmisläheisellä ja elämää kunnioittavalla otteella kirjoitettu kirja aivojen toiminnasta kytkeytyen elämänkaareen ja ihmisen kehitykseen vahvuuksineen ja heikkouksineen.

On vaikea nimetä sellaista ryhmää, jolle tämän kirjan lukemisesta ei olisi iloa tai hyötyä.

Minna Huotilainen ja Leeni Peltonen: Tunne aivosi. Otava kirjapaino 2017.

Share on FacebookTweet about this on TwitterShare on LinkedInShare on Google+Email this to someone

Onko työ rangaistus?

hitsari

Tällä viikolla olin puhumassa eräässä puhetilaisuudessa Vaasassa. Ennen minua puhui tulevaisuuden tutkija Ilkka Halava. Hän esitti hyvän puheenvuoron työelämän muutoksesta. Yksi seikka hänen puheessaan jäi kuitenkin mietityttämään. Halava sanoi suurin piirtein näin:

Teknologian kehittymisen vuoksi 10 vuoden kuluessa työstä katoaa sen rangaistusluonne (Ilkka Halava).

Aloin miettiiä, että ainakaan itse en pidä työtäni minään rangaistuksena. Myös monet tutkimukset kertovat laajasta työtyytyväisyydestä. Esimerkiksi Työterveyslaitoksen taannoisen Työ ja terveys Suomesssa-tutkimuksen mukaan 86 prosenttia suomalaista on erittäin tai melko tyytyväinen työhönsä.

Työstä saa tunnetusti toimeentulon lisäksi paljon kaikenlaista muutakin myönteistä. Saamme toteuttaa itseämme, lisää sosiaalisia suhteita ja rytmiä ajankäyttöön.

Työ tuo myös arvostusta. On erityisen arvostettuja ammatteja, kuten kirurgin ammatti tai palomiehen ammatti. Mutta yleisemmin ammattilaisia missä tahansa ammatissa arvostetaan, kun he tekevät työnsä hyvin.

Puhumme työn imusta ja ilosta ja osallistumme Great Place to Work tai Euroopan (tai vähintään Suomen paras) työpaikka-kilpailuihin.

Ei kuulosta rangaistukselta. Toki työelämässä on myös erilaisia ongelmia ja haasteita. Tuntuu silti liioittelulta sanoa, että työ olisi rangaistus.

Toki työelämässä on myös erilaisia ongelmia ja haasteita. Tuntuu silti liioittelulta sanoa, että työ olisi rangaistus.

Työn pitkä varjo

Mutta jos asiaa katsotaan hieman pidemmällä perspektiivillä, huomaa, että asiat eivät aina ole olleet tällä mallilla.

Vanhassa testamentissa todetaan tunnetusti seuraaalla tavalla, kun ihmiset karkotettiin paratiisista:

Otsa hiessä sinun on hankittava leipäsi, kunnes tulet maaksi jälleen, sillä siitä sinut on otettu. Maan tomua sinä olet, maan tomuun sinä palaat. (1. Moos: 19).

Työ tuli siis raskaaksi syntiinlankeemuksen yhteydessä.

Antiikin Kreikassa raskas ruumiillinen työ oli ulkoistettu orjille vapaiden miesten käyttäessä aikaansa ylevämpiin toimiin.

Max Weberin Protestanttisen työn etiikkaan viitaten luterilaisen työn etiikkaan on liitetty ankara työnteko. Tätä käsitystä on kuitenkin myöhemmin lievennetty eri keskusteluissa (ks. esim tämä artikkeli).

On melko helppo nähdä työn rangaistusluonteen pitkiä jälkiä, jotka ovat syvällä kultuurissa.

Kaikkien (esimerkiksi miesten ja naisten) tasa-arvoinen osallistuminen työelämään ja työstä nauttiminen on varsin tuore asia Suomessakin.

Kun työelämän perusasiat ovat kunnossa, keskittyy työelämän kehittäminen yhä hienojakoisempiin yksityiskohtiin, kuten esimerkiksi vuorovaikutuksen parantamiseen. Keskeistä on myös pyrkimys tuottavuuden parantamiseen työelämää kehittämällä.

Tulevaisuudessa työ muuttuu edelleen

Pidemmässä ajanjaksolla juuri teknologian kehittyminen on jo vähentänyt työn ”rangaistusluonnetta”. Esimerkkejä voivat olla vaikkapa ojankaivuu tai raskaat maataloustyöt tai työ kaivoksessa.

Tulevaisuudessa teknologian kehityksen myötä edelleen yhä useampi raskas, tylsä, likainen ja yksitoikkoinen työ tehdään koneen toimesta. Ihminen vapautetaan näiden töiden tekemisestä kokonaan.

Teknologian kehittyminen ei kuitenkaan rajaudu tylsien tai vaarallisten töiden vähentämiseen. Se vähentää myös asiantuntijatöitä, joihin saattaa liittyä erityisen suuri palkitsevuuden kokemus tai arvostus.

Toisaalta jäljelle jäävä työ muuttuu. Työtä saatetaan tehdä hyvin eri tavoilla kuin aikaisemmin. Työ voi tulevaisuudessa muistuttaa aikaisempaa enemmän leikkimistä tai pelaamista. Tästä Halavakin puheessaan mainitsi.

Työ voi siis tulevaisuudessa olla aikaisempaakin kivempaa!

Share on FacebookTweet about this on TwitterShare on LinkedInShare on Google+Email this to someone

Minun työympäristöni

kahvilassa

Tietotyöläinen työskentelee kahvilassa.

Keskustelu työympäristöjen kehittämisestä käy työpaikoilla vilkkaana. Tavoitteena on tehostaa tilankäyttöä, lisätä vuorovaikutusta ja etsiä parhaiten työntekoa tukevia työympäristöjä.

Työympäristöjen  muutosprojektit onnistuvat urbaanien legendojen perusteella eri tavoin, aiheeseen liittyy suuria tunteita ja tutkimustuloksistakin voi poimia erilaisia johtopäätöksiä tukemaan eri näkökantoja asiaan.

Olen kirjoittanut teemasta aikaisemminkin täällä. Kirjoitus on edelleen yksi viikoittain luetuimpia kirjoituksiani. Tämä ilmentää sitä, että aihe on ajankohtainen.

Vaikka puhetta riittää eniten juuri siitä, että työympäristöjen kehittämisessä oma työhuone vaihtuu kenties yhteiskäyttöiseksi monitilatoimistoksi tai työpisteeksi sellaisessa, kyse on laajemmasta muutoksesta. Siitä, että työ muuttuu aikaisempaa enemmän paikasta ja ajasta riippumattomaksi.

Työympäristö ei myöskään ole pelkästään fyysinen: se koostuu fyysisten rakenteiden lisäksi virtuaalisista välineistä ja sosiaalisista käytönnöistä, toimintatavoista ja normeista.

Seuraavassa pohdin työympäristöön ja työn tekemiseen liittyviä asioita puhtaasti omasta näkökulmastani ja omiin kokemuksiini perustuen.

Junassa on hyvä työskennellä

Vietän päivittäin kaksi tuntia junassa matkustaen välillä Karjaa-Helsinki-Karjaa. Minulla on tästä noin 15 vuoden kokemus ja olen aina työskennellyt junassa työmatkoillani kirjoittaen, lukien ja suunnitellen.

Viikossa istun junassa 10 tuntia ja kuukaudessa 40 tuntia. Näin isolle ajalle on hyvä keksiä mielekkäämpää ja hyödyllisempää tekemistä kuin ikkunasta ulos tuijottaminen, vaikka länsiuusimaalainen metsä kaunista onkin.

Juna on minulle yhtä hyvä työympäristö kuin koti tai toimisto. Joskus jopa parempi, koska keskeytyksiä on junassa vähemmän. (Kauko)junassa on siistiä, valoisaa ja istua voi rauhassa omalla paikalla. Paikallisjunat ovat eri juttu.

Vuosien varrella junan verkkoyhteydet ovat parantuneet. Tällä hetkellä omalla työmatkallani verkkoyhteydet toimivat lähes sataprosenttisesti ja yhtä hyvin kuin toimistolla ja kotona. Kaikilla rataosuuksilla tilanne ei tietääkseni ole ihan yhtä hyvä.

Kanssamatkustajien juttelu tai muut äänet junassa eivät pääsääntöisesti häiritse minua. Häiriötä koen vain, jos tapahtuu jotakin tavallisuudesta poikkeavaa (jos vaikkapa junan kuulutus jumittuu häiritsevän kovalle).

Toki junamatkan rauhallisuuteen vaikuttaa myös se, että matkustan tavallista hiljaisempien matkustajien, eli ”työmatkalaisten” vaunussa ja työmatka-aikoihin. Joskus aikaisemmin kuuntelin junamatkoilla musiikkia, mutta olen sittemmin lopettanut sen.

Erityisesti aamut ovat junassa tehokkaita. Kun saavun työpaikalle, olen valmistautunut päivän kokouksiin ja/tai tehnyt jo ison siivun töistä junassa. Illalla kotiinpäin palatessa olen hieman väsyneempi ja työteho on alhaisempi.

Mutta pointti oli siis se, että junassa voi työskennellä yhtä hyvin kuin toimistolla. Joukkoliikenneyhteyksien toimiessa olisi sulaa hulluutta ajaa työmatka autolla.

Konttori pystyyn kahvilaan, ABC:lle tai kirjastoon

Jos olen kaupungilla menossa kokoukseen, hammaslääkäriin, parturiin tai muualle ja minulla on hieman ”luppoaikaa” juna-aikataulujen tai muiden syiden takia, saatan työskennellä kahvilassa latten kera. Tällöin yleensä muodostan nettiyhteyden kännykällä ja työt sujuvat näin mainiosti.

f_efosxh0si-frank-lanigan

Olen myös työskennellyt ABC:lla, kirjaston lukusalissa ja uimahallin kahvilassa lasten futisharkkojen aikaan. Kaikki nämä ovat aivan loistavia työympäristöjä tunnin tai parin rupeamaan.

Mutta en kyllä koskaan työpaikkani lähistöllä menisi varta vasten kahvilaan työskentelemään, jos minulla olisi työpaikalla työtilat tarjolla. Ehkä tämä johtuu siitä, että urbaani kahvilakulttuuri ei ole laajemmassa mitassa minun juttuni.

 Toimistolla en istu ”koppikonttorissa”

Yksi paikka tehdä töitä on tietenkin myös toimisto. Toimistolla työhuoneeni seinä käytävälle päin on läpinäkyvää lasia. En siten koe istuvani ”koppikonttorissa”. Aamuisin moikkaan lasin läpi töihin tulevia kollegoita.

Työhuoneessani pidetään paljon parin-kolmen-muutaman hengen kokouksia. Huoneeni lasiovi on yleensä kiinni, koska käytävällä on jonkin verran trafiikkia. Ja tietenkin palaverin äänet saattavat häiritä muita lähistöllä työskenteleviä.

Vietän työpäivästäni keskimäärin ehkä tunnin tai kaksi omalla työpisteelläni. Joskus minulla on pidempi ”luova hetki” työpöydän ääressä. Muun ajan olen palaverissa omassa huoneessani, toisessa kokoushuoneessa tai toimiston ulkopuolella.

Työ tulee kotiin

Teen etätyötä harvoin, jos etätyö määritellään niin, että työskentelen koko päivän muualla kuin toimistolla. Tämä johtuu siitä, että työpäiväni täyttyvät kokouksista. Pidän kokonaisen etäpäivän korkeintaan kerran kuukaudessa.

Kun pidän etäpäivän, teen samoja töitä kuin muulloinkin, paitsi en istu palavereissa. Toisinaan olen etätöissä ollessani osallistunut kokouksiin Skypellä. Tekniikan toimiessa nämä kokoukset ovat olleet todella toimivia tehokkaita.

Itse en kotona pysty keskittymään sen paremmin tai huonommin kuin muuallakaan.

Monet sanovat, että etätyö mahdollistaa tehokkaamman ja keskittyneemmän työskentelyn (esimerkiksi kirjoittamisen) kuin toimistolla. Itse en kotona pysty keskittymään sen paremmin tai huonommin kuin muuallakaan. Toki toimistokuukkelin aiheuttamia keskeytyksiä on kotona vähemmän. Keskeytykset kuitenkin pääsevät läpi viestivälineiden kautta.

Etätyön suurimmat edut itselleni ovat, että voin viedä lapset kouluun ja tarhaan ja mahdollisesti nukkua hieman pidempään kuin normiaamuna.

Toisinaan jatkan normaalia työpäivää kotona junamatkan jälkeen käyden läpi esimerkiksi sähköposteja.

Lapsiperheen arjen äänten keskellä työskentelevälle monitilatoimiston pelisääntökeskustelu kuulostaa luksukselta.

Aivan illalla en tee töitä, ellei ole ihan pakko esimerkiksi lähestyvän deadlinen takia. Työnteko myöhään illalla ei ole hyvä unilääke.

Työskentelen melko paperittomasti

Vuosien varrella olen muuttanut työskentelyäni paperittomaan suuntaan. En juurikaan enää printtaile papereita, ellei sitä ole pakko tehdä esimerkiksi dokumentoinnin vuoksi. Luen muistioita ja raportteja sähköisesti. Kirjoja luen sekä e-kirjoina, että perinteisinä kirjoina, miten niitä onkaan saatavilla.

Paperittomuus sopii hyvin töihini, koska työni on suurimmaksi osaksi PowerPointtien ja Word-dokumenttien laatimista, sähköpostittelua ja Skypellä viestimistä. Työvälineet ovat pääsääntöisesti normi Office-pakettiin kuuluvia ohjelmia. Oman työn organisointiin käytön Wunderlistia, joka on aivan huippu.

Aivan viime aikoina olen huomannut, että näköni on heikentynyt niin, että pienen läppärin näyttö ei ole oikein optimaalinen kaikkiin työtehtäviin. Isoa näyttöä ja ”kunnon hiirtä” kaipaan myös monimutkaisempien PowerPointtien rakentelemiseen. Sama näköön liittyvä vika lienee monella Rahikaisella ikääntymisen myötä.

Sama näköön liittyvä vika lienee monella Rahikaisella ikääntymisen myötä.

Voin myös hyvin kuvitella, että monissa töissä, joissa käsitellään useita dokumentteja samanaikaisesti, on tarve ainakin yhdelle isolle näytölle, ellei kahdelle. Tällainen työ ei liiku yhtä hyvin kuin oma työni.

Työskentelytavoista voi summeerata, että ”PowerPointin pyörittäjän” tai tekstin luojan työtä on helppo tehdä paperittomana läppärikulkurina käytännössä missä vain. Kaikki tietotyö ei kuitenkaan ole tällaista.

Lopuksi uhat ja mahdollisuudet

Alleviivaan vielä sitä, että edellä olen pohdiskellut vain omaa suhdettani työympäristöön. Eri töissä tarpeet työympäristölle ovat erilaiset. Eri ihmiset tarvitsevat ympärilleen tai lähelleen eri ihmisiä. Jokaisella on myös omia yksilöllisiä työtapoja. Omia työtapoja voi tietenkin kehittää.

Kun työtä tehdään monipaikkaisesti, monet hyvinvointiin liittyvät asiat saattavat muodostua haasteeksi. Kun työtä ei tehdä samalla tavalla toimistolla kuin aikaisemmin:

  • Työpäivän venyminen, työntekijän kuormittuminen ja mahdollisten työkykyongelmien havaitseminen saattaa olla esimiehelle haasteellisempaa.
  • Työsuorituksen valvominen on erilaista.
  • Ergonomia ei välttämättä ole huomion kohteena samalla tavalla kuin toimistolla.
  • Etätöissä ruokailut eivät ehkä ole yhtä terveellisiä kuin työpaikalla. Monipuolinen lounas vaihtuu lämmitettyyn pinaattilettuun.

Kun työ irtautuu ajasta ja paikasta monenlaista hyvinvointiin liittyvää vastuuta liukuu helposti yksilöille ja esimiestyö muuttuu.

Työympäristön kehittämisellä pyritään tietenkin työolosuhteiden parantamiseen.

Uskon, että hyvin suunnitellut työympäristön kehittämisprojektit, joissa työn tekemisen erityispiirteet huomioidaan, johtavat niihin myönteisiin lopputulemiin, joihin hankkeilla pyritään.

Avainasemassa on hyvien erilaisiin työtehtäviin sopivien ratkaisujen löytäminen. Toisinaan järjestelyt saattavat jo ollakin kunnossa, eikä radikaaleja muutoksia tarvita.

Työympäristön kehittämiseen pätee sama kuin digitalisaation aitoon hyödyntämiseen. Ei kannata miettiä miten tietty työ viedään uuteen työympäristöön. Kannattaa ajatella minkälainen työympäristö tukee työn tekemistä nykyistä tapaa paremmin.

Kuvat: Unsplash.com

Edit: 6.2.2017 Korjattu kirjoitusvirheitä.

Share on FacebookTweet about this on TwitterShare on LinkedInShare on Google+Email this to someone

Saako illalla lähettää työsähköpostia – osa 2

tfb-ym97hgg-alisa-anton

Pari viikkoa sitten kirjoitin siitä, saako työsähköposteja lähettää työajan ulkopuolella. Statistiikan mukaan kirjoitusta luettiin paljon. Sain myös kirjoituksesta palautetta eri kanavista enemmän kuin mistään muusta kirjoituksesta pitkään aikaan.

Kirjoituksen ”suosio” osoittaa, että aihe puhututtaa, on ajankohtainen ja läheinen tietotyöläisille ja esimiesasemassa toimiville. Palaute kertoo tietenkin myös omasta ”kuplastani.”

Suurin osa palautteen antajista sanoi, että sähköpostia saa lähettää milloin vain ja viestin vastaanottajan vastuulla on sen lukeminen ja toimenpiteisiin ryhtyminen.

Palautteessa korostettiin pelisääntöjen merkitystä ja sitä, että vaikka viestejä voi lähettää aina, ei se tarkoita sitä, että toimenpiteisiin ryhdytään välittömästi.

Palautteen antajat kertoivat, että sähköpostin läpikäymiseen ei ole aikaa normaalityöpäivän aikana. Lisäksi korostettiin omaehtoista joustavuutta, eli halua työskennellä oman aikataulun mukaan.

Toisaalta osa palautteen antajista kertoi välttävänsä viestittelyä työajan ulkopuolella ja ajastavansa viestit.

Tuotiin esiin myös sitä, että eri aikavyöhykkeillä työskentely heittää jokatapauksessa työajat epäsuhtaan.

Vaikka kirjoitin sähköpostista, koskee teema luonnollisesti muitakin nykyaikaisia digitaalisia välineitä. Sähköpostihan on itse asiassa varsin ”hidas” väline.

Johtopäätöksiä

Mietin asiaa kirjoitukseni ja palautteen perusteella melko paljon. Keskustelin myös asiasta monen kollegan kanssa. Omat johtopäätökseni ovat seuraavat:

  1. Viestittelen itse pääosin normaaliin työaikaan. Tosin työpäivä helposti venyy tässä mielessä aamusta (avaan sähköpostin ennen kuutta) ja iltaan. Venyminen iltaan johtuu myös siitä, että saan viestejä pitkin iltaa.
  2. Pidän kynnystä korkealla siinä, että viestittelisin viikonloppuisin. Saatan vastata viesteihin, mutta en mielelläni lähettele uusia viestejä.
  3. Rauhoitan omat iltani niin, että en lue enkä lähettele viestejä ennen nukkumaanmenoa.

Vaikka asia on periaatteessa yksinkertainen, on teema lopulta aika haastava.

On hyvä, että työyhteisössä sovitaan pelisäännöistä. Esimiehellä on työyhteisössä luonnollisesti erityinen vastuu asiassa.

Asiaan liittyen itse kunkin on hyvä tiedostaa sopivat viestintätavat omassa lähipiirissään ja kollegojensa kanssa. Toiselle voi sopia toinen tyyli kuin toiselle.

Itse kunkin on myös tarpeen tehdä omat johtopäätöksensä esimerkiksi illan rauhoittamisen suhteen. Rauhaa saa esimerkiksi laittamalla puhelimesta tai tabletista hälytykset pois.

Nykyaikaiset viestivälineet tuovat työasiat keskelle vapaa-aikaamme.

Keskustelusta jää myös mieleen se, että työhön liittyvä vuorovaikutus ikäänkuin irtautuu normaalityöstä. On ihan ok vuorovaikuttaa mihin tahansa aikaan työasioista, koska se ei itse asiassa ole sitä oikeaa työtä.

Jos joku lähettelee vaikkapa projektien organisointiin liittyviä työviestejä myöhään illalla, yöllä tai viikonloppuna, voi kuitenkin kysyä, olisiko viestijänkin näinä ajankohtina mahdollista harrastaa jotain mukavampaa ja palautumista enemmän edistävää tekemistä.

En nimittäin usko, että epäsäännöllisinä aikoina viestijät vastavuoroisesti hiihtävät tai lukevat romaaneja ”työaikaan”.

Kuva: Unsplash.com

Edit 30.1.2017 kello 16.11. Tehty pientä stilisointia kirjoitukseen.

Share on FacebookTweet about this on TwitterShare on LinkedInShare on Google+Email this to someone

Suomi, Suomi ja Suomi

SuomenideaKuluvana vuonna vietetään Suomi100-juhlavuotta. Juhlavuoteen liittyy professori Jarno Limnéllin toimittama kirja, jossa yhteensä lähes 30 kirjoittajaa pohtii Suomen ideaa eri näkökulmista.

Juhlavuotta vietetään mielenkiintoisessa vaiheessa. Turvallisuuspoliittinen tilanne on murroksessa ja Suomen kilpailykyky tulevina vuosina herättää kysymyksiä. Suomalaista yhteiskuntaa uudistetaan suurilla reformeilla.

Vaikka haasteita voidaankin tunnistaa, Suomi menestyy hyvin erilaisissa kansainvälisissä vertailuissa ja yhteiskuntamme on monella tavalla toimiva. Olemme monella tavalla vanhan ja uuden välissä. On oikea aika kysyä, mikä on Suomen idea ja millä eväillä Suomi jatkaa eteenpäin.

Keskeinen näkökulma kirjassa on Suomen tarina. Yhteinen idea tarinan muotoon kirjoitettuna antaa kansakunnalle suunnan. Kirjoittajat pohtivat kirjoituksissaan tätä tarinaa eri lähtökohdista.

Kirjassa käsitellään mm. Suomen geopoliittista asemaa, digitaalisuutta, hyvinvointia, taloutta, osaamista, maanpuolustusta, luontoa, yhteiskunnallista eheyttä, hyvinvointia, brändiä ja yritystoimintaa. Kirjan tematiikka on hyvin moninainen.

Kirjan sisällöstä

Kuten aina kokoelmakirjoissa, toiset kirjoitukset kolahtavat lukijalle enemmän kuin toiset. Itse pidin eniten seuraavista kirjoituksista.

Alf Rehnin kirjoitus hahmottaa suomalaisen ajattelun rajapyykkejä. ”Suomi on aina mieltynyt selkeihin, miltei karuihin julistuksiin – sellaisiin, joissa mahdollisimman harvalla sanalla voi vangita mahdollisimman paljon.” (mt. 15). Tällainen sanonta on mm. ”talvisodan henki.”

Toisaalta Rehnin mukaan harva kansa on innostunut mollaamaan itseään samalla tavoin kuin suomalaiset. Suomea eivät saa kuitenkaan arvostella muut kuin me suomalaiset itse. Rehn sanoo, että ”Suomi on runollinen ennen kaikkea vähätellessään itseään”. Tämä ilmenee esimerkiksi sanonnassa ”On maamme köyhä, siksi jää.”

Ehkä eniten koko kirjassa pidin Erkka Railon kirjoituksesta ”Yhteiskunnallinen eheys koetuksella.” Artikkeli lähtee liikkeelle ajatuksesta, että eheys ja yhteenkuuluvuus on nimenomaan Suomen idean kulmakivi. Sen merkitystä korostaa se, että tätä yhteenkuuluvuutta ovat historiassa koetelleet monet jakolinjat. Hyvinvointivaltion rakentaminen on edellyttänyt yhteenkuuluvuutta ja hyvinvointivaltio on myös luonut sitä.

Railon mukaan kolme teemaa haastaa yhteenkuuluvuutta: Ensinnäkin eriarvoistuminen lisääntyy. Osa suomalaisista hyötyy kansainvälistymisen mahdollisuuksista, mutta osa ei.

Toiseksi näkökulmat yhteiskunnallisiin asioihin eriytyvät. 1960-luvulla televisio yhtenäisti suomalaista kulttuuria ja politiikkaa. Informaatio tuli yhä useammalla ”tasalaatuisesti” saataville. Nyttemmin sosiaalisen median aikakaudella on tullut tavalliseksi puhua ”kuplista”, jossa eri yhteiskuntaryhmät saavat informaatiota maailman tapahtumista ja pohdiskelevat niitä omissa viiteryhmissään.

Kolmanneksi, politiikkaan on tullut uusia jälkimaterialistisia teemoja, joita ovat esimerkiksi ympäristökysymykset, tasa-arvo, seksuaalisten vähemmistöjen oikeudet ja maahanmuutto. Teemoihin liittyy vahva moraalinen elementti ja siksi ne koetaan yhtä voimakkaasti kuin aikaisemmin tulonjakoon liittyvät asiat. Koska teemat menevät lähelle moraalisia käsityksi ja tunteita, ne saattavat olla erityisesti eheyttä repiviä.

Railon mukaan tulevaisuudessa yhteenkuuluvuuden ylläpitäminen on aikaisempaa vaikeampaa. Suomalaista yhteiskuntaa on uudistettava monipuolisesti, jotta yhteenkuuluvuus edelleen voisi olla Suomen vahvuustekijä. Tähän Railolla on monia konkreettisia ehdotuksia.

Pidin myös Reijo Karhisen artikkelista, jossa hän alleviivaa nopean ja hallitun sukupolvenvaihdoksen tarpeellisuutta. Karhinen kuvaa suomalaisen menestystarinan ja tunnistaa selvästi sen, että eteenpäin pääseminen ei ole mahdollista ilman uusia eväitä. Karhisen kirjoituksen ajatuksia on julkaistu myös täällä.

Elina Hiltunen tarkastelee teknologian kehityksen vaikutuksia Suomeen ja suomalaisuuteen. Näkökulmia ovat tietotekniikan kehitys, robotiikka, geenimuuntelu ja synteettinen biologia sekä lääketiede. Hiltunen on huolestunut siitä, miten Suomi kykenee käyttämään kehityksen tarjoamat mahdollisuudet. Tietämys perustieteistä on heikentynyt ja kiinnostus ”huuhaata” kohtaan lisääntynyt. Pitkä matematiikka ja luonnontieteet eivät kiinnosta nuoria kuten ennen.

Tästä on huolestunut myös Matti Apunen, joka otsikossaan on valmis siirtämään ”Kaiken vallan matemaatikoille”. Apunen peräänkuuluttaa myös koulutusjärjestelmää, joka hyödyntäisi paremmin ”superfiksuja”. Superfiksujen merkitys on nykypäivänä kasvanut, ovathan esimerkiksi nykyiset menestysfirmat Google, Apple, Amazon, Tesla, Microsoft, Uber, WhatsApp kaikki superfiksujen luomia.

Pidin myös Elina Lepomäen ja Sixten Korkmanin talouteen liityvien kirjoitusten konkreettisesta selkeydestä. Lepomäki päättää kirjoituksensa lyhyeen ajankohtaiseen pohdintaa kansalaisen ”perustilistä.” Korkman tiivistää, että ”Suomi on hyvä maa, joka ei vallankumousta kaipaa, uudistuksia kylläkin.” Haasteena Korkmanin mukaan on erityisesti eturistiriitojen yhteensovittaminen.

Ville Tolvasen kirjoitus osaamisesta oli myös kiinnostava. Hänen mukaansa Suomi on ”osaamisen suurvalta”. Suomalaiset osaavat kehittää yhteiskuntaa ja pitää huolta kansalaisten terveydestä ja koulutuksesta. Osaamme myös kehittää tasa-arvoista ja modernia yhteiskuntaa. Olemme tässä yksi maailman kärkimaita. Pulmana on kuitenkin se, että maailma on muuttunut.

Nyt sama osaaminen – joka hyödynsi vihreän kullan, rakensi maailman parhaita matkapuhelimia ja ymmärtää teknologiaa jopa muita paremmin – pitäisi toistaa informaatioyhteiskunnassa (Ville Tolvanen mts. 176).

Edellämainitussa Tolvasen kirjoitukseen liittyvässä sitaatissa on oikeastaan tiivistettynä koko Suomen idean haaste.

Viimeinen sana on sisu

Kirjan lopussa Jarno Limnéll kiteyttää Suomen idean kuuteen pointtiin. Pointit korostavat, että suomalaiset välittävät ja tietävät ja haluavat osoittaa paikkansa maailmassa. Olemme myös teknologisesti edistynyt ja osaava maa. Turvallisuus sekä luonnon kauneus ja puhtaus kuuluvat Suomen ideaan. Lopulta luottamus ja… tietenkin sisu täydentävät Suomen idean kokonaisuudeksi.

Kirjan lopussa on myös Limnéllin kirjoittama mielenkiintoinen kappale ”Onnellisessa Suomessa vuonna 2050”. Kappaleen lukemisesta tulee selväksi, että erityisesti teknologian kehittyminen tulee muuttamaan arkeamme.

Suosittelen kirjaa niille, jotka juhlavuoden hengessä pohtivat Suomen ajankohtaisia kysymyksiä ja tulevaisuutta. Eri lukijat löytävät varmastikin kirjasta erilaisen valikoiman heitä puhuttelevia artikkeleita. Kirjan teemat ovat niin monipuoliset, että jokaiselle löytyy jotakin.

Jarno Limnell (toim.) Suomen idea. Docendo. Bookwell Oy 2016.

Share on FacebookTweet about this on TwitterShare on LinkedInShare on Google+Email this to someone

Saako illalla lähettää työsähköpostia?

lljpxsf3gbe-nick-turner

Koirakin ihmettelee kun pomo on lähettänyt sähköpostia illalla.

Tällä viikolla Suomessakin uutisoitiin Ranskassa voimaan astuneesta laista, joka rajoittaa työsähköpostien lukemista työajan ulkopuolella.

Teema on kiinnostava, koska siinä tiivistyy monia ajankohtaisia työelämän ja työhyvinvoinnin ilmiöitä ja haasteita. Kyse on ainakin työn tekemisen irtautumisesta ajasta ja paikasta, perheen ja työn yhteensovittamisesta ja palautumisesta.

Epäsovinnaisiin aikoihin lähetettyihin sähköposteihin saattoi ehkä jossain vaiheessa liittyä tietynlaista heroismia. Katsokaa, täällä minä teen töitä viikonloppuna tai illalla!

Legendat kertovat kuinka johtaja lähetteli sähköpostia viikonloppuisin tai kello 03.00 yöllä.

Tällainen ajattelutapa on kuitenkin jäämässä marginaaliin, koska tietoisuus palautumisen tärkeydestä yleistyy.

On tietysti olemassa töitä ja ammatteja, joissa työtehtäviin kuuluu olla tavoitettavissa ja päivystämässä. Erityisesti asiantuntijatyössä työn ja vapaa-ajan välinen raja rikkoutuu kuitenkin helposti ei-toivotulla tavalla. Sama pätee monissa johtotehtävissä, joissa odotetaan tavoitettavuutta ympärivuorokautisesti.

Sähköpostikuormaa voidaan säädellä työyhteisötason pelisäännöillä ja omilla valinnoilla.

Miten työsähköpostin kanssa kannattaa toimia?

Hyviä prinsiippejä työsähköpostin kanssa toimimiseen ovat mielestäni seuraavat:

  1. Viestittely työasioissa tapahtuu pääsääntöisesti työaikana.
  2. Iltaa on tärkeämpi suojata kuin aamua.
  3. Erityisesti viikonloput ja lomat pitää rauhoittaa.
  4. On hyvä sopia työyhteisön pelisäännöistä sähköpostin suhteen.
  5. Erityisesti kuormittavat asiat otetaan esille työaikaan (mieti onko sähköposti ylipäätään oikea väline näissä tapauksissa).
  6. Jos joudut viestimään epäsovinnaiseen aikaan, panosta viestin ”laatuun” eli mieti viestin muotoa.
  7. Sovi itsesi kanssa, missä määrin avaat työmeilejä epäsovinnaisiin aikoihin.

Muutama kommentti edellä olevaan listaan. Illan ja viikonlopun suojeleminen liittyy erityisesti palautumisen varmistamiseen. Illalla tai viikonloppuna saatu ”nakitus” tai muuten stressaava työviesti heittää ajatukset työraiteelle ja vaikkapa unen saaminen illalla kärsii. Kaikkein ”pyhimpiä” ovat lomat ja viikonloput.

Aamun ”vapaa-aikaa” ei mielestäni ole tarpeen erityisesti varjella. Työasioihin kuitenkin aletaan orientoitua heräämisen ja aamutoimien jälkeen.

Sähköposti voi tuoda tietoa, se voi sisältää kysymyksen tai se voi sisältää tehtävän. Myös tätä kautta voi ajatella työajan ulkopuolella lähetettyä sähköpostia. Tarvitseeko viestin saaja tietoa juuri nyt illalla vai vasta huomenna? Riittääkö se, jos saan vastauksen kysymykseeni huomenna? Käynnistyykö tehtävän suorittaminen illalla vai vasta työpäivän aikana?

Kyse on pitkälti myös itsensäjohtamisesta, josta puhutaan esimerksi tässä kirjoituksessa. Ilman pelisääntöjä ja sitä, että muut noudattavat hyvää tapaa sähköpostittelussa, itsensäjohtaminen on kuitenkin vaikeaa.

On hyvä myös joustaa

Samalla kun on hyvä pohtia rajoja ja sopivaa käytöstä, on hyvä antaa jokaiselle mahdollisuus toimia oman aikataulunsa mukaan. Joskus työsähköpostien läpikäyminen illalla saattaa ainakin toisinaan olla ainoa mahdollinen ajankohta. Postit muille voi kuitenkin ajastaa tai tallentaa luonnoksiksi ja lähettää myöhemmin parempaan aikaan.

Toisaalta on hyvä muistaa, että yrityksillä ja organisaatioilla on erityistilanteita, jolloin pitää toimia ohi ”rauhanajan” sääntöjen. Kun organisaation päivittäiseen johtamiseen liittyvä kulttuuri on edellä tapaillun kaltainen ja kunnossa, on erityistilanteissa helppoa toimia tilanteen edellyttämällä tavalla.

Share on FacebookTweet about this on TwitterShare on LinkedInShare on Google+Email this to someone

Eläketurma – miksi Suomeen tarvitaan uusi sukupolvisopimus

ElaketurmaEläkkeistä ja eläkejärjestelmästä julkaistaan Suomessa uusia tutkimuksia tai analyysejä lähes kuukausittain. Suurelta osin ne ovat järjestelmän itsensä tuottamia, eli Eläketurvakeskuksen (ETK:n) julkaisuja, mutta jonkin verran myös eri tutkimuslaitosten tekemiä.

ETK:n julkaisut ovat laadultaan korkeatasoisia. On kuitenkin terveellistä, jos keskustelua eläkejärjestelmästä lähtee liikkeelle myös järjestelmän ulkopuolelta.

Jari Hanskan ja Teemu Muhosen syksyllä 2016 julkaistu kirja on tällainen järjestelmän ulkopuolinen avaus. Kuten Akavan sivuilla kirjan tuoreeltaan arvioinut Katja Veirto kirjoitti, se on ”hyvin kirjoitettua haastamista.”

Haastavalla näkökulmallaan kirja asettuu jatkumoon, jossa aikaisemmin on julkaistu ”nuorsuomalaisten” (Jaakko Tapaninen, Janne Jutila, Risto EJ Penttilä) pamfletti Ultimatum Isänmaalle (Otava 1994) ja Osku Pajamäen Ahne sukupolvi (Ajatus-kirjat 2006).

Kun vuonna 2015 julkaistiin vielä Kimmo Kiljusen kirja Eläkeläisten taitettu itsetunto – Seniorikansalaisena nyky-Suomessa (Minerva-kustannus 2015), voi sanoa, että eläkejärjestelmästä käydään tällä hetkellä melko paljon ja periaatteellista keskustelua. Kirjoiksi saakka koottua eläkejärjestelmän haastamista näyttäisi tapahtuvan aalloittain ja noin kymmenen vuoden välein.

Kirjan keskeiset näkökulmat

Kirjassa eläkejärjestelmän haastaminen kohdistuu moneen eri teemaan. Keskeinen näkökulma on kuitenkin se, miten eläkejärjestelmä kohtelee eri sukupolvia ja miten eläkejärjestelmä sopeutuu toimintaympäristön muutokseen.

Itse olen sosiaalipolitiikan opiskelijana 1990-luvulla ja myöhemmin tutkijana lukenut, kuinka suomalaisen hyvinvointivaltion perusta, kansaneläkkeestä ja työeläkkeestä koostuva eläkejärjestelmä, luotiin lähes tarunhohtoisesti sotien jälkeisessä asevelihengessä agraarisen Suomen ja teollistuvan Suomen intressit yhdistäen.

Nyt Muhosen ja Hanskan kirjassa todetaan, että ”Yli 50-vuotta sitten lasku eläkkeistä päätettiin jättää kylmästi tuleville sukupolville.”

Kirjan keskeinen väite on, että eläkejärjestelmä on erityisen edullinen 1940-1950 luvuilla syntyneille ikäluokille ja epäedullinen nuoremmille, erityisesti vuoden 1970 jälkeen syntyneille ikäluokille. Suhteessa maksettuihin eläkemaksuihin, ja verrattuna nuorempiin ikäluokkiin, vanhimpien ikäluokkien saama eläketurvan taso on korkea.

Kirjassa todetaan, että yksi ongelma on se, että kansalaisten keskuudessa vallitsee edelleen melko syvään se harhaluulo, että eläkeläiset olisivat ”itse maksaneet eläkkeensä”.

Tämä slogan ei olekaan totta, koska suomalaisessa järjestelmässä työssä oleva sukupolvi pääosin rahoittaa eläkkeellä olevien sukupolvien eläkkeet ns. jakojärjestelmä-tyyppisesti (pay-as-you-go). Etuudet määrittyvät ansaitun eläkeoikeuden (defined benefits-system), ei maksettujen eläkemaksujen (defined contributions) perusteella .

Maailma on muuttunut ajoista, jolloin eläkejärjestelmä luotiin. Sosiaaliturvaa on muuten Suomessa useisiin eri otteisiin leikattu ja uudelleenmuotoiltu. Myös tulevien eläkkeiden tasoa on säädetty. Maksussa oleviin eläke-etuuksiin ei kuitenkaan ole koskettu. Ne nauttivat perustuslain suojaa. Tämän Hanska ja Muhonen näkevät erääksi keskeiseksi pulmaksi.

Myös eläkejärjestelmään liittyvät valta-asetelmat juontuvat vuosikymmenten päähän. Kun eläkejärjestelmä luotiin, keskeisessä roolissa olivat työmarkkinajärjestöt. Nämä asemat eivät vuosikymmenien kuluessa ole merkittävästi muuttuneet. Vuoden 2017 eläkeuudistuksessa Valtiovarainministeriön virkamiesten rooli uudistuksen taustalla oli kuitenkin uudella tavalla keskeinen.

Työmarkkinajärjestöjen keskeisen roolin nähdään perinteisesti tuovan suojaa poliittisia suhdanteita vastaan. Eläkevaroja on otettu eri tarpeisiin käyttöön mm. Unkarissa, Venäjällä ja Irlannissa.

Eläkejärjestelmä saa kirjassa myös muuta kritiikkiä. Arvostelun kohteena on muun muassa monen eläkeyhtiön malli, alan kilpailu sekä (lyhyesti) työhyvinvointirahojen käyttö. Vuoden 2017 alussa voimaan tuleva eläkeuudistus ei myöskään saa kiitosta osakseen. Tässäkin uudistuksessa on kirjoittajien mukaan ajateltu eniten suuria ikäluokkia.

Eläkejärjestelmästä voi ja siitä kannattaa keskustella

Vaikka kirja on eläkejärjestelmän selkeää haastamista, eläkejärjestelmän asiantuntijat ovat omalla asiantuntemuksellaan ja toimijat tietovarannoillaan olleet avittamassa kirjan syntyä. Esipuheessa kiitellään nimellä eläkejärjestelmän instituutioita ja henkilöitä. Avoin vuorovaikutus ja keskustelun edistäminen lisää järjestelmän läpinäkyvyyttä ja tätä kautta luottamusta.

Suomalainen eläkejärjestelmä on pärjännyt kansainvälisissä vertailuissa erinomaisesti. Viimeksi vuonna 2016 julkaistussa vertailussa (Melbourne Mercer Global Pension Index) Suomi saavutti sijan neljä. Suomalainen eläkejärjestelmä arvioitiin erityisesti luotettavaksi ja läpinäkyväksi.

Luottamus eläkejärjestelmää kohtaan on kuitenkin kansalaisten keskuudessa melko alhainen. Tosin luottamusta selvitettiin viimeksi tilanteessa, jossa eläketurvan haasteista käytiin eläkeuudistuksen alla erityisen tiivistä keskustelua.

Eläkejärjestelmän kehittäminen ja luottamuksen ylläpitäminen on haasteellista. Eläkkeiden rahoitusta suunnitellaan pitkällä tähtäimellä vuosikymmenten päähän samalla kun maailma muuttuu yhä vaikeammin ennustettavaksi. Eläkeasioiden monimutkaisuuden vuoksi tarvitaan hyvää viestintää ja vuorovaikutusta.

Eläkekeskustelussa saattaa toisinaan olla haasteellista löytää tasapaino nykyisten etuuksien ja vuosikymmenten päässä olevan tilanteen välillä. Asetelma kulminoituu juuri sukupolvikeskustelussa. Eläkeasiat tarjoavat mahdollisuuksia myös populistisille irtiotoille.

Eläkejärjestelmien edessä on haasteita

Eläkejärjestelmillä on edessään useita haasteita: väestön ikääntyminen on vasta alussa ja  odotettavissa oleva elinikä saattaa uusien terveydenhuollon innovaatioiden myötä nousta merkittävästikin. Talouskasvun ennustetaan olevan lähivuosina vaimeaa ja tätä kautta sijoitustuottojen saaminen hankalampaa.

Kun vielä koko palkkatyöyhteiskunnan tulevaisuuskin on kyseenalainen jakamistalouden eri muotojen sekä robotisaation, digitalisaation ja tekoälyn kehittymisen myötä, on eläketurvan tulevaisuutta koskevalle keskustelulle tilausta.

Näitä tekijöitä seurataan ja niiden vaikutuksia arvioidaan tiiviisti kansallisesti ja kansainvälisillä foorumeilla. Tulevaisuuden ennustaminen on kuitenkin hankalaa tai mahdotonta erityisesti silloin kun muutokset ovat suuria ja nopeita.

Eläkejärjestelmät ovat edellä mainittujen haasteiden edessä lähes kaikkialla, ei pelkästään Suomessa. Eri maissa siirrytään etuusperusteisista järjestelmistä maksuperusteisiin järjestelmiin, jossa eläketurvan taso joustaa maailman muuttuessa. Vastuu siirtyy enemmän yksittäisille ihmisille, joka sopii hyvin myös yksilöllisyyttä korostavaan aikaan.

Kiintoisaa on se, että työeläkejärjestelmä rakennettiin ratkaisemaan teollistuvan Suomen ja kulutusyhteiskunnan haasteita. Tasaeläkkeisiin perustuvan järjestelmän ei nähty oleva riittävä tällaisessa yhteiskunnassa. Nyt maailma on jälleen muuttunut. Meneillään on muun muassa perustulokokeilu.

Kirja on taitavasti kirjoitettu. Se on kirjoitustyyliltään naseva, selkeä ja konkreettinen, vääntäen monimutkaisia eläkejärjestelmään liittyviä asioita siksi kuuluisaksi rautalangaksi. Se on jopa jännittävä kuvatessaan eläkkeitä koskevaa päätöksentekoa, esimerkiksi tilannetta, jossa pääministeri Vanhanen ehdotti eläkeiän nostamista.

Kirjaa voi suositella kaikille eläkkeistä, sosiaaliturvasta ja myös suomalaisesta yhteiskunnasta ja sen kehityksestä kiinnostuneille lukijoille. Siitä, missä määrin kirjassa esitetyt väitteet pitävät paikkansa, tullaan varmasti käymään lähiaikoina keskustelua.

Eläketurvakeskuksen toimitusjohtajan Jukka Rantalan kirjoittama arvio kirjasta löytyy täältä.

Jari Hanska ja Teemu Muhonen 2016: Eläketurma – Miksi Suomi tarvitsee uuden sukupolvisopimuksen? Vastapaino, Tallinna.

Edit 3.1.2o17 klo 6.50. Lisätty linkki Jukka Rantalan kirjoittamaan arvioon.

Share on FacebookTweet about this on TwitterShare on LinkedInShare on Google+Email this to someone