Kirjat | Rantaradan varrelta

2.12.20232.12.2023

Syksyllä 2023 luettuja kirjoja

En ole vähään aikaan jaksanut kirjoitella laajempia kirjaesittelyjä. Lukemisharrastusta olen silti pitänyt yllä. Iltarutiineihin kuuluu noin tunnin lukeminen ennen nukahtamista. Voidaan puhua jopa tavasta. Ja niitä hyviä tapojahan pitäisi pystyä luomaan. Tässä postauksessa esittelen muutamia viime aikoina luettuja kirjoja.

Lari Karjulan kirja ajankohtaisesta aiheesta, eli työuupumuksesta ja siitä miten sitä voi ehkäistä johtamisella ja työpaikan toimenpiteillä yhdessä kumppaneiden kanssa. Kirjan näkökulma on enemmän käytännönläheinen (yksilöihin ja tiimeihin liittyvä) kuin Johtajan työkykykirjassa. Toki myös rajatumpi näkökulma, eli henkinen jaksaminen. Lari ammentaa paljon käytännön työstä ja kokemuksistaan. Hyvä ja sujuvasti kirjoitettu kirja esimerkkeineen.

Tuomas Kyrön kirja Ukrainassa taistelevasta suomalaisesta Aleksista. Näitä tarinoita on nyt jonkin verran ollut mediassakin. Aleksi on ollut muukalaislegioonassa ja on ammattisotilas. Sodasta haetaan merkityksellisyyttä, lähtemistä helpottavat löyhät siteet työelämään ja perheeseen. Sotiminen on ammatti ja työ joka hoidetaan hyvin ja josta ollaan ylpeitä. Sota on julmaa ja arvaamatonta. Kyrö haastatteli Aleksia Kiovassa ja Suomessa. Hyvä kirja.

Kirja kertoo suomalaisista sotilaista Afganistanissa. Aihe, joka ei hirveästi ole julkisuudessa ollut esillä. Kirjan erikoisuus on se, että se kertoo tapahtumista neljän eri sotilaan näkökulmasta vuoron perään. Tapahtumat tulevat siten käsitellyksi moneen kertaan. Mielenkiintoisesti painotukset ovat eri henkilöiden kertomuksissa hyvin erilaisia. Kirjassa kerrotaan sotilaiden varusteista, arjesta ja taisteluista. Monenkertainen käsittely alkaa jossakin kohden puuduttaa. Kohtalaisen hyvä kirja.

Heikki Mansikan kirja oli syksyn toinen erinomainen kirja. Mansikka kertoo oman työuransa miten hän on armeijassa, päätyy lento-RUK:hon ja ilmavoimien lentäjäksi lentämään Horneteilla Suomessa ja kansainvälisissä harjoituksissa. Samaistuin Kadettikouluun liittyvien kokemusten osalta. Kirjassa väännetään rautalangasta lentämiseen ja hävittäjiin liittyviä asioita. Lukiessa lähes tuntee G-voimat. Yksi pikantti yksityiskohta oli se, kun Mansikka kertoi, että osalla Ilmavoimien lentäjistä oli kalustonaan Drakenit ja toisilla MIG:it. Kalusto jakoi henkilöstön kahtia ja eripura oli valtaisaa. Todella hyvä kirja.

Helena Immonen on tuottelias kirjailija ja tämä on kolmas osa “Kettu-sarjaa”. Valitettavan ajankohtainen turvallisuuspoliittisen tilanteen vuoksi. Kirja oli taattua laatua ja mukaansatempaava. Henkilöt alkavat olla tuttuja. Nyt tapahtumat keskittyvät pohjoiseen ja Huippuvuorolle. Loppuratkaisu ehkä vähän nopea ja pliisu. Jatkoa varmasti seuraa. Arvio kasi puoli.

Syksyn toinen helmi. Juha Hernesniemi (1947-2023) oli kuuluisa suomalainen neurokirurgi, joka teki merkittävän kansainvälisen uran. Tässä kirjassa käydään hämmästyttävällä tarkkuudella läpi elämä ja työura. Yhä uudestaan Hernesniemi avaa potilaidensa kallon ja tekee leikkaustoimenpiteitä. Potilaat parenevat ja joskus kuolevat. Epäonnistuneita leikkauksia tulee. Hernesniemestä saa työteliään, kunnianhimoisen mutta nöyrän vaikutelman. Kirjassa kuvataan myös tiedemaailman kiemuroita sen sairaaloiden byrokratiaa. Erinomainen kirja.

Petteri Järvinen on kirjoittanut noin 35 tietokirjaa, joka on kunnioitettava saavutus. Tämä kirja tuli markkinoille sopivasti nykyisen tekoälyhypen aikaan. Kirjan alussa on tietotekniikan historiaa, joka oli tuttua nuoruudestani. Sitä oli mukava lukea. Sitten käytiin läpi melko tuttuja tekoälyyn liittyviä ajankohtaisia teemoja. Välillä uppoudutaan melko syvälle tieteen historiaan. Kirjan fokus hajoaa hieman. Mukava yleiskirja.

Björn Wahlroosin muistelmien toinen osa. Hyvin kirjoitettu kirja, jaettu pieniin jaksoihin. Wahlroos tunnetaan erityisesti finanssimaailmaan liittyvien yritysjärjestelyjen voitokkaana osapuolena. Kirjassa tulee kuitenkin hyvin esiin, kuinka laajasti hän on finanssialan lisäksi ollut mukana muidenkin toimialojen yritysjärjestelyissä. Peuroja, hirviä ja fasaaneja metsästetään yrityskauppojen tekemisen lomassa. Kirja on hyvä teos taloushistoriankin näkökulmasta. Hyvä kirja, vielä on yksi osa muistelmia tulossa.

19.8.202319.8.2023

Urheilun opit työelämää varten

Kesällä tuli liikuttua ja mietittyä myös liikunnan ja urheilun laajempia merkityksiä ja yhtymäkohtia muuhun elämään, erityisesti työelämään. Liikunta on tunnetusti tärkeää työkyvyn kannalta. Mutta mitä muuta liikunnasta ja urheilusta voi oppia työelämän näkökulmasta? Pohdin tätä seuraavassa kahden itselleni tutun lajin, eli suunnistuksen ja triathlonin näkökulmasta.

Moni sanoo triathlonista, että voisi harrastaa sitä muuten, mutta ei osaa uida. No, uimaan voi opetella ja ottaa vaikka valmentajana avuksi. Yhteys työelämään on, että uusia taitoja voi oppia ja opetella kaiken ikäisenä.

Toinen triathloniin liittyvä varauma on, että se on valtavan vaativaa, koska usein mielikuva lajista syntyy täysmatkan näkökulmasta, jossa uidaan 3,8 km, pyöräillään 180 km ja juostaan maraton päälle. Triathlonia voi kuitenkin harrastaa puolimatkalla tai neljännesmatkalla ja kisoissa on vielä tätäkin lyhyempiä sprinttimatkoja. Oppi työelämän kannalta on, että jokaiselle löytyy sopiva työ, kun sen asettamat vaatimukset mitoitetaan työntekijälle sopivaksi.

Jos käännetään katse suunnistukseen, epäilys sen aloittamiseen liittyy usein siihen, että ”minulla ei ole suuntavaistoa”. Oikean suunnan varmistamiseksi suunnistuksessa on kuitenkin käytössä apuväline, kompassi. Yhteys työelämään on, että työssä käytettävät apuvälineet tehostavat työtä, muuttavat sitä turvallisemmaksi tai tekevät sen mahdolliseksi esimerkiksi osatyökykyiselle.

Toinen apuväline suunnistuksessa on kartta. Suunnistuksessa suorituksen perusmalli on se, että kartasta katsotaan seuraava rastiväli, tehdään suunnitelma siitä, miten väli edetään ja sitten toteutetaan se. Malli on sovitettavissa työelämään, vaikka projektityöhön tai strategisempaankin työskentelyyn tai jopa työuran suunnitteluun.

Työurien pidentäminen on tunnetusti tärkeä tavoite. Vaativia urheilusuorituksia tehdään hyvinkin korkealla iällä. Japanilainen Hiromu Idana suoritti vuonna 2020 triathlonin täysmatkan Havaijilla 85-vuotiaana. Suunnistuksessa suomalaisissakin kilpailuissa 70-vuotiaiden sarjassa on vielä runsaasti osallistujia. Potentiaalia pitkiin työuriinkin siten on.

Suunnistus tarjoaa myös hyvän esimerkin siitä, miten vaatimukset pitää suhteuttaa ikään. Nuorissa ikäluokissa radat ovat lyhyitä ja helppoja, jotta lajiin pääsee hyvin kiinni. Iän karttuessa radat pitenevät ja tulevat vaativammiksi. Myöhemmin vanhemmissa ikäluokissa radat ovat suunnistustaidollisesti vaativia, mutta juostavan matkan pituus alkaa taas lyhentyä ja ovat lopulta samanmittaisia lastenratojen kanssa.

Samalla tavalla työelämässä tulisi varmistua, että työuran alussa työtehtävät tarjoavat onnistumisen kokemuksia ja turvallisuuden tunnetta. Myöhemmällä iällä fyysinen työkyky voi edellyttää työtahdin tai työtehtävien keventämistä, mutta taidot ovat tallella vaativiinkin työtehtäviin!

Urheilussa on viisasta hillitä vauhtia, sillä tunnetusti matka ei tapa vaan vauhti. Urheilusuorituksessa elimistöön kertyy maitohappoa ja jos sitä kertyy liikaa, vauhti hiipuu ja matkanteko voi jopa loppua kokonaan. Väsyneenä suunnistuksessa sattuu helpommin virheitä. Samalla tavalla työelämässä liika työtahti uuvuttaa ja väsynyt tekee myös enemmän virheitä.

Urheiluun kuuluu myös suoritusten analyyttinen tarkastelu jälkeenpäin. Suunnistajat miettivät, olisiko jonkun rastivälin voinut edetä nopeammin toisella suunnitelmalla ja pohtivat, miksi tuli tehtyä virhe, kun rasti ei löytynyt heti. Triathlonissa on tapana julkaista kisaraportteja siitä, miten suoritus sujui ja miten energia riitti.

Työelämässä ”retroilu” kuulu ketteriin menetelmiin ja erilaiset debriefingit kuuluvat niin hävittäjälentäjien kuin terveydenhuollon ammattilaisten työprosesseihin.

Työelämässä on viime aikoina korostettu palautumisen näkökulmaa. Palautuminen jos mikä on urheiluun liittyvä käsite. Urheilijoiden täytyy palautua, jotta jaksaa tehdä laadukkaita harjoituksia ja jotta suorituskyky on kilpailussa korkealla tasolla.

Urheilu on myös yhteisöllistä omien joukkuetovereiden tai muiden osallistujien kannustamista. Se on myös yhdenvertaista, kun samassa metsässä tai triathlonkisassa etenee maailmanmestari ja lajin harrastaja, eri ikäiset, eri sukupuolta olevat ja eri kuntoiset.

Näyttää siltä, että urheilusta voi saada paljonkin vinkkejä työelämään, työurien suunnitteluun ja työurien pidentämiseen!

10.7.202311.7.2023

Viime aikoina luettuja kirjoja

Olen ollut viime aikoina vähän saamaton kirjoittamaan kirjaesittelyjä. Johtuu ehkä oman kirjan kirjoittamiseen liittyvästä kirjoitusväsymyksestä. Seuraavassa kuitenkin pienet kommentit kirjoista, joita olen viime aikoina lukenut. Parikin ammatillista kirjaa on vielä odottamassa hieman laajempaa esittelyä, eli niihin vielä palataan.

Mauno Koivisto: Venäjän idea. Tammi 2022.

Venäjän hyökkäyssodan vuoksi uudelleen valitettavan ajankohtaiseksi noussut kirja, joka kertoo kattavasti Venäjän historiasta. Osoittaa, kuinka Venäjä on kautta historiansa pyrkinyt laajentumaan ja taustalla olevia syitä ovat olleet arvokkaan maan vapauttaminen, uskonnon levittäminen ja slaavien vallan lisääminen sekä keskittäminen. Kirja höystyy Koiviston henkilökohtaisilla kokemuksilla venäläisten kanssa. Kirjaa lukiessani jäin miettimään, kuinka lukenut Koivisto olikaan. Erittäin hyvä ja kompakti teos Venäjän historiasta. Muistuipa kirjaa lukiessa mieleen sekin, kun näin Mauno Koiviston 1990-luvulla Töölön Urheiluhallin kahvilassa. Hän oli matkalla pukukoppiin hikisenä lentopallovarusteet päällä.

Anna-Leena Lauren: Samettidiktatuuri. Teos 2021.

Hufvudstadsbladetin ja Dagens Nyheterin kirjeenvaihtajan kirja Venäjästä ei lähde liikkeelle satojen vuosien historiakatsauksella, kuten niin monet Venäjää käsittelevät teokset. Kirja käsittelee Venäjän yhteiskuntaa ja kansan arkea ja erottautuu tässäkin mielessä useista kirjoista, joissa käsitellään eliittejä ja Venäjän geopoliittisia intressejä. Kirjan otsikko viittaa siihen, että Putinin Venäjä on autoritaarinen yhteiskunta, ei niinkään totalitaarinen valtio, kuten Neuvostoliitto oli. Kirjassa esitetään hauskasti kirjan kirjoittajan arjen tilanteita ja sattumuksia venäläisten kanssa. Kaiken kaikkiaan hieno vähän erilainen kirja Venäjästä. Sain muuten vinkin tähän kirjaan Futucast-podcastista, jossa vieraana ollut René Nyberg mainitsi teoksen.

Keir Gilles: Venäjän sota kaikkia vastaan. Docendo 2023.

Olen aikaisemmin lukenut samalta kirjoittajalta kirjan Moskovan opit: Mikä saa Venäjän vastustamaan länttä? (ks. esittelyni). Tässä kirjassa on paljon samaa kuin tuossa edellisessä kirjassa, mutta painopiste on moninaisessa hybridivaikuttamisessa. Kirjan perusviesti on se, että Venäjä on vuosia käynyt salaista sotaa länttä vastaan ja se tulee jatkumaan Ukrainan sodan lopputuloksesta huolimatta. Kirja on ihan hyvä näkökulma teemaan, mutta tosiaan toistoa em. kirjaan ja muihinkin esityksiin on.

Vesa Vares: Kuolema kasarmilla. Crime Time 2022.

Niinisalon varuskuntaan sijoittuva rikosmysteeri. Koska olen ollut Niinisalossa varusmiespalveluksessa suurin piirtein samaan aikaan kuin mihin kirjan tarina ajoittuu, pitihän kirja lukea. Lukeminen olikin mielenkiintoista kun tapahtumapaikat Pohjankangas, varuskunta-alue ja Kankaanpään kaupunki olivat hyvin tuttuja ja tapahtumat oli helppo sijoittaa näihin muistikuviin. Valitettavasti kirja itsessään oli pettymys. Kaiken maailman armeijakliseet tuntuivat väsyneiltä ja lisäksi juoni eteni puuroisesti tarpeettomia detaljeja viljellen. Mutta kyseessä siis murhamysteeri armeijakontekstissa.

Timo Harakka: Datakapitalismi kriisien maailmassa. Siltala 2023.

Timo Harakka toimi Marinin hallituksessa liikenne ja viestintäministerinä ja tämä kirja on syntynyt työn ohella, jota voi pitää jonkinlaisena saavutuksena sinällään. Kirja kertoo datan merkityksestä nykyaikaissa yhteiskunnissa ja liiketoiminnassa. Kirjassa käsittellään muun muassa tietosuojaa: esiin tulee Kiinan totalitaarinen valtiojohtoinen kansalaisten kontrolliin pohjaava malli, yhdysvaltalainen liberaali markkinataloutta tukeva malli ja Euroopan yksilön oikeuksia korostava malli (GDPR). Paljon tilaa kirjassa saa myös digijättien (Google, Apple, Facebook jne.) toiminta. Kirja on kattava ja yleistajuinen esitys aiheesta. Kirjoittajan tausta huomioiden teoksella on tavanomaista suurempi mahdollisuus päätyä päättäjien luettavaksi, joka on hyvä asia.

Atte ja Karoliina Mellanen: Hyvät, pahat ja milleniaalit. Atena Kustannus 2020.

Tämän kirjan luin kirjoittaessani omaa kirjaani. Keskustelu eri sukupolvista työelämässä on yksi keskeinen osa ajankohtaista työelämäkeskustelua. Tässä kirjassa syvennytään milleniaaleihin, joiksi katsotaan 1980-2000 syntyneet ikäluokat. Kirjassa käsitellään, minkälaisia työelämään liittyviä odotuksia milleniaaleilla on, mitä he odottavat johtamiselta ja mitkä ovat heille tärkeitä sukupolvikokemuksia. Lisäksi kirja käsittelee työkykyä ja työssä jaksamista. Tämä viimeksi mainittu teema onkin yksi kirjan vahvuuksista. Ikäänkuin kirjan sivujuonteena kirjoittajilla on paljon sanottavaa työkyvystä ja sen johtamisesta. Kirja välttää kliseet ja monia tätä teemaa käsitteleviä kirjoituksia vaivaavan pinnallisuuden.

19.5.2023

Kattava kirja korona-ajasta

Korona-ajan vaikutuksista työelämään, työhyvinvointiin ja työkykyyn on julkaistu tutkimuksia muun muassa Tilastokeskuksen, Työterveyslaitoksen ja Työ- ja elinkeinoministeriön toimesta. Erilaisia kirjoituksia korona-ajan vauhdittamista muutoksista, kuten erityisesti hybridityöstä, on julkaistu paljon ja keskustelu jatkuu edelleen.

Keväällä 2023 julkaistu Anne Mäkikankaan ja Pasi Pyöriän toimittama teos on monipuolinen ja laaja-alainen tutkijoiden kirjoittama artikkelikokoelma korona-ajasta ja sen vaikutuksista suomalaiseen työelämään ja yhteiskuntaan.

Teoksen monipuolisuutta kuvastavat nämä nostot kirjan artikkeleiden teemoista:

sosiaalisten viestintäteknologioiden käyttö korona-ajan työelämässä
suorittavan työn tekijät korona-aikana
virtuaalitapahtumat esittävän taiteen pelastajana koronapandemiassa
sukupuolinäkökulmia korona-aikaan
syömisen, arjen ja elämänarvojen muutokset korona-aikana
luonnossa ulkoilun merkitys korona-aikana
arjen organisointi lapsiperheissä
yliopisto-opiskelijoiden opiskelu-uupumus ja -into
työhyvinvointi ja etätyö
työn muotoilu etätyössä
rajoja ylittävä verkostoyhteistyö

Työelämäkeskustelu korona-aikana painottui voimakkaasti tietotyöhön ja etätyöhön. Siksi on myönteistä, että kirjassa käsitellään myös suorittavaa työtä. Koska työkyvyn ja palautumisen kannalta muukin elämänpiiri kuin työelämä on merkityksellistä, on hyvä, että kirjassa käsitellään myös arjen organisointia sekä sukupuolten väliseen työnjakoon liittyviä näkökulmia.

Mitkä ovat kirjan keskeisiä johtopäätöksiä ja tutkimustuloksia?

1) Suomalaisen palkkatyön laatu säilyi korona-ajasta huolimatta vakaana, joskin eriytymistä voidaan havaita toimialojen, sosiekonomisen aseman, sukupuolen ja työsuhteen tyypin mukaan.

2) Osa etätyöntekijöistä koki lisääntyneen etätyön tervetulleena muutoksena, osalle uudet työnteon tavat aiheuttivat kasvavaa stressiä ja kuormitusta.

3) Vuosien 2020-2021 uutisointi keskittyi asiantuntijatyöhön ja etätyöhön kun taas suorittavaan työhön liittyvät tartuntariskit ja epämukavat suojavälineet jäivät vähemmälle huomiolle.

4) Tapahtumatalouden osalta havaittiin, että virtuaalitapahtumista ei ole läsnäolotapahtumien korvaajiksi, mutta korona-aika aikaansai myös kulttuurialalla digiloikan.

5) Korona-aika syvensi työnjaon sukupuolittunutta eriarvoisuutta ja kasvatti hoiva-alan ammattilaisten taakkaa.

6) Korona-aika herkisti ihmisiä (ainakin väliaikaisesti) arvioimaan elämänarvojaan ja tulevaisuuttaan sekä pohtimaan länsimaisen elämäntyylin mielekkyyttä.

7) Korona-aikana luonnossa liikkuminen yleistyi.

8) Etenkin lapsiperheissä jouduttiin neuvottelemaan uudestaan työn ja vapaa-ajan rajoista koronan sekoittaessa koulunkäynnin ja ansiotyön rytmittävän arjen.

9) Opiskelijoiden opiskelu-uupumus lisääntyi ja opiskeluinto väheni.

10) Yliopisto-opettajien tilanne näyttäyi varsin myönteisenä korona-aikana, joskin pienellä osalla työhyvinvointi huononi.

11) Työn muotoilulla monipaikkaista asiantuntijatyötä voidaan kehittää hyvinvointia ja tuottavuutta tukevaksi.

12) Virtuaalinen yhteistyö antaa monia mahdollisuuksia; yhteisen tilan ja kasvokkain kohtaamisen puute eivät ole välttämättä esteitä onnistuneelle yhteistyölle.

13) Korona-aika kiihdytti työelämän digitalisaatiota mutta samalla se on syventänyt työntekijäryhmien digitaalisia kuiluja. Työelämässä on syntynyt uusi jakolinja lähi-, etä- ja hybridityötä tekevien välille. “Telesiirtymä” voi helpottaa joitakin työntekijäryhmiä kilpailemaan parhaista työpaikoista. Samalla se voi laajentaa ja kiristää globaalia työpaikkakilpailua.

Teoksessa olisi ollut mielenkiintoista esittää kuviona koronaepidemian vaiheita ja erilaisia politiikkatoimenpiteitä (mm. eri asteiset etätyösuositukset). Näin kirjan artikkeleiden aineiston keruut olisivat saaneet kontekstia siitä, minkälaisessa tilanteessa aineistot on kerätty.

Kaiken kaikkiaan kirja on kattava ja tervetullut lisä korona-aikaa ja sen vaikutuksia koskevaan tutkimuskirjallisuuteen. Sen vahvuus on näkökulmien monipuolisuus.

Huomio kiinnittyy nyt korona-ajan pidempiaikaisiin vaikutuksiin liittyen terveyteen ja terveyskäyttäytymiseen sekä työkykyyn. Näistä saanemme tietoa esimerkiksi kun THL:n Terve Suomi-tutkimus valmistuu.

Myöskään lisääntyneen hybridityön aiheuttama “uusi normaali” ei ole vielä asettunut kohdilleen. Näistä hyviä pohdintoja ovat esittäneet mm. Tomi Lantto pohtiessaan Kutistuvan toimiston ongelmia ja Juha Kostiainen kirjoituksessaan Toimistokäyttäjään pitää suhtautua kuten kauppakeskuksen tai hotellin asiakkaaseen.

Anne Mäkikangas ja Pasi Pyöriä (2023): Koronaepidemia, työ ja yhteskunta. Gaudeamus.

23.2.2023

Hieno kirja johtamisopeista Suomessa

Onnistuin vihdoin lukemaan jo pitkään listoillani olleen Hannele Seeckin kirjan johtamisopeista Suomessa. Kirja on laaja, paperiversiona 439 sivua ja se on kirjoitettu tiukan tieteellisellä tyylillä tarkkoine lähdeviitteineen. Kirja on julkaistu alunperin vuonna 2008, mutta lukemani uusintapainos oli vuodelta 2021. Kyseessä oli peräti kuudes uusintapainos! Seuraavassa vähän esittelyä ja heränneitä ajatuksia.

Kirjassa esitellään johtamisoppien kehitystä ja maailmalla ja Suomessa. Kustakin opista esitellään keskeinen idea, oppia ajaneet keskeiset henkilöt sekä myös kritiikki. Lisäksi tarkastellaan, missä vaiheessa oppi tuli Suomeen. Suomen osalta eritellään hienosti kansallisia instituutioita ja niiden rooleja, kuten Työterveyslaitosta ja johtamisen koulutusorganisaatioita ja konsulttifirmoja.

Kirjassa esiteltyen johtamisoppien päälinjat ovat tieteellinen liikkeenjohto, ihmissuhdekoulukunta, rakenneteoriat, organisaatiokulttuuri ja innovaatioteoriat. Jokaisen johtamisopin ytimessä on paradigma, joka sisältää näkemyksen organisaatiosta, työntekijästä ja erityisesti siitä ongelmasta, joka organisaation tulisi ratkaista. Paradigman vaikutusajaksi hahmotellaan noin 20-30 vuotta.

Tieteellisen liikkeenjohdon perusongelma oli poistaa tuotannon järjestämiseen liittyvät ongelmat tehokkaan rationalisoinnin avulla. Tärkeää oli työn suunnittelun ja suorituksen erottaminen, ositetun työprosessin koordinoiminen, aikatutkimukset ja suorituspalkkausjärjestelmä. Keskeistä oli löytää paras tapa johtaa työntekijöitä ja organisoida työtehtävät.

Ihmissuhdekoulukunta etsi ratkaisuja työn yksitoikkoisuuteen, poissaoloihin ja suureen vaihtuvuuteen, konflikteihin sekä alhaiseen työmoraaliin, joiden nähtiin vaikuttavan negatiivisesti yrityksen tuottavuuteen. Rationalisointi uhkasi työntekijöiden hyvinvointia. Ihmissuhdekoulukunta pyrki laajentamaan ja rikastamaan työntekijöiden työnkuvaa.

Rakenneteoriat kiinnittivät huomiota erityisesti organisaation rakenteen, teknologian, tuotannon ja toimintaympäristön yhteensopimattomuuteen. Konfliktit syntyvät rakenteiden ja rakennemuutosten tuloksena. Työntekijöitä katsottiin ohjaavan ammatilliset päämäärät ja normit.

Kulttuuriteoriat näkevät, että konfliktit osoittavat organisatoristen arvojen ja yksilöllisten arvojen tai eri kulttuurien yhteentörmäyksen. Työntekijöitä ohjaa tarve kuulua johonkin. Työntekijöillä on muitakin tarpeita kuin palkka, esimerkiksi tarve sitoutua.

Innovaatioteorioissa nähdään, että kiristyvän kilpailun vuoksi ja kilpailukyvyn säilyttämiseksi on jatkuvasti parannettava toimintaa ja tuotava markkinoille uusia tuotteita ja palveluja. Siksi työntekijöillä on tarve uudistua jatkuvasti ja työntekijöillä on palkan lisäksi halu käyttää tietämystä ja luovaa potentiaalia.

Kiinnostava näkemys kirjassa on se, että eri paradigmat ovat kohdistuneet tyypillisesti eri osiin organisaatiossa. Tieteellinen liikkeenjohto kohdistui erityisesti tuotantoon, ihmissuhdekoulukunta henkilöstöön, rakenne-teoriat ovat tarjonneet työkaluja johdon käyttöön. Kulttuuriteoriat ovat liittyneet tyypillisesti myyntiin ja markkinointiin (esimerkiksi asiakaskeskeisyyden muodossa) ja innovaatioteoriat ovat luonnollisesti liittyneet tutkimus- ja kehitystoimintaan. Voidaan hyvin nähdä, että sen lisäksi, että oppien soveltaminen on jättänyt jälkensä myös organisaatioiden funktioiden perustuksiin: johdon vasara on esimerkiksi organisaation rakenteiden muuttaminen ja HR on “people”. Organisaatioiden näkökulmasta erityisen mielenkiintoinen ajatus on se, miten yrityksen kulttuurissa yhdistyvät eri johtamisten paradigmat ja minkälaisia konflikteja se aiheuttaa.

Yksi kirjan ajatuksista on, että johtamisopeissa kiertävät eri aikoina samat perusteemat. Nykypäivän keskustelussa esimerkiksi ihmissuhdekoulukunnan opeilla on vahva paino, samoin kulttuuriteorioilla ja innovaatioita tietenkin pyritään saamaan aikaan. Itseohjautuvan organisaation rakentaminen edellyttää myös rakenteiden hiomista. Tieteellinen liikkeenjohto esiintyy ehkä nykykeskustelussa eräänlaisena sylkykuppina ihmiskäsityksineen, mutta toki pyrimme “työn sujuvuuteen”.

Yksi kiinnostava kappale kirjassa käsittelee työhyvinvoinnin ja työterveyden paradigmaa Suomessa. Seeck kutsuu sitä “hyvinvointijohtamiseksi”. Sen lähtökohdaksi nähdään yhteiskunnalliset kysymykset, joiden nähtiin vaikuttavan työn ja työelämän tuottavuuteen. Yhteiskunnallisia kysymyksiä ovat mm. työurien pidentäminen sekä työhyvinvoinnin ja työterveyden korostuminen ja tätä kautta myös työkyvyttömyyteen liittyvien kustannusten hallinta. Trendiin ovat tarttuneet myös konsultit ja terveysalan toimijat, kuten suuret lääkärikeskukset ja tietenkin myös eläkevakuuttajat.

Kirjassa pohditaan kiinnostavasti myös valtiovallan roolia johtamisoppien kehittäjänä Suomessa. Tässä tulee esiin, että oikeistolaisesti painottunut aikakausi korostaa rationaalista johtamismallia ja vasemmistolainen suhdanne normatiivista johtamismallia. Pääministeri Juha Sipilän prosessikaaviot taitavat tarjota tästä kaikkein kuvaavimman esimerkin. Kiinnostavasti tuodaan esiin, että hyvinvointia korostavat normatiiviset organisaatio- ja johtamisopit nousivat hallitusohjelmissa esiin vasta 1980-, 1990- ja 2000-luvuilla. Hyvinvointivaltiohan kehittyi jo aikaisemmin. Saman diskursiivinen viive on muistaakseni havaittu muissakin tutkimuksissa.

Kiinnostavaa sisältöä on myös johtamisoppien syntyprosessin erittely. Johtamismuotien luojat lanseeraavat uusia johtamismuoteja ja tämän jälkeen joukkoviestimet, konsulttiyritykset, liikkeenjohtoa opettavat koulut ja sekä gurut ylläpitävät johtamismuotien tarjontaa. Yrityksen sosio-psykologiset ja teknillistaloudelliset asenteet vaikuttavat siihen, minkälaista johtamisoppia organisaatio tarvitsee.

Suomea koskeva Seeckin keskeinen havainto on se, että Suomessa ei ole kehitettu omaleimaisia johtamisoppeja, vaan ne ovat olleet tuontitavaraa. Lisäksi opit ovat rantautuneet Suomeen viiveellä. Suomessa on johdettu erityisesti rationaalisiin johtamisoppeihin pohjautuen. Ihmissuhdekoulukunnan opit eivät ole painottuneet niin voimakkaasti. Suomalainen johtaminen on kehittynyt pitkään tieteellisen liikkeenjohdon oppien perusteella, myös armeijan johtamisopeilla on ollut suuri vaikutus. Lisäksi taustalla on vaikuttanut luterilainen etiikka.

Kaiken kaikkiaan kirja sisälsi paljon tuttujakin asioita, mutta ihailtavan hienoon ja hallittuun pakettiin laitettuna. Teos osoittaa terävästi, miten se, mitä ongelmaa työelämässä yritetään ratkaista, heijastuu sovellettavaan johtamisoppiin. Kirjassa oli monta tässä esittelemättä jäänyttä kiinnostavaa näkökulmaa. Kirjaa voi suositella lämpimästi kaikille johtamisopeista ja organisaatioiden toiminnasta kiinnostuneille.

Hannele Seeck 2021. Johtamisopit Suomessa. Taylorismista innovaatioteorioihin. Gaudeamus, Helsinki.

26.12.202227.12.2022

Hyvä kirja poliittisesta polarisaatiosta Suomessa

Yhteiskuntien polarisoituminen on ajankohtainen yhteiskunnallinen teema. Se liittyy esimerkiksi “trumpismiin” Yhdysvalloissa sekä Venäjän poliittiseen vaikuttamiseen länsimaissa, sosiaaliseen mediaan ja sen aiheuttamaan “kuplaantumiseen”, kaupungistumiseen ja keskusta-periferia-jakolinjan korostumiseen ja “identiteettipolitiikan” nousuun. Polarisaation kanssa käy usein käsi kädessä populismi, jota suomalaisessa poliittisessa ympäristössä on edustanut erityisesti Perussuomalaisten nousu ja pienemmässä mittakaavassa Liike Nyt-puolue.

Olen viime vuosina lukenut joitakin kirjoja näistä kaikista teemoista ja kirjoittanut niistä esittelyjä tähän blogiin. Polarisaatio tietenkin on luonnostaan yksi keskeinen yhteiskuntatieteilijää kiinnostava teema. Siksi tartuin Arttu Saarisen vuonna 2022 julkaistuun kirjaan innolla.

Kirja on hyvin tarkkaan 200 sivuinen tietokirja, jossa on laaja lähteistö. Kirjaa varten on tehty poliittisten vaikuttajien haastatteluja eri puolueista. Haastatteluista esitetään sitaatteja. Lisäksi kirjassa on eri tutkijoiden kirjoittamia tieto- ja näkökulmalaatikoita. Vaikka kirjassa on vahva “tieteellisen kirjoittamisen” tyyli laajoine lähteineen, kirja on todella sujuvasti kirjoitettu ja helposti luettava.

Mitä kirjassa sitten käsitellään?

Ensin määritellään avainkäsitteet, joita ovat politiikka sekä polarisaatio ja poliittinen polarisaatio. Politiikka on yhteisten asioiden hoitamista ja/tai yhteiskunnallisten päämäärien ajamista. Poliittisia toimijoita ovat puolueet, järjestöt ja yrityksetkin. Politiikan jakolinjoiksi mainitaan sosioekonomiset ja taloudelliset jakolinjat, konfliktit ja identiteetit. Giddensiin viitaten todetaan, että länsimaissa on siirrytty olemassaolon kysymyksistä olemisen tapoihin ja identiteetteihin liittyviin kysymyksiin. Ideologiat ovat kuvia täydellisestä maailmasta, jota kohti tulisi pyrkiä poliittisten keinojen avulla.

Polarisaatio on yhden poliittisen ryhmän negatiivisia tunteita toista poliittista ryhmää ja sen toimijoita kohtaan. Tästä syntyy asetelma me vastaan ne. Vastakkainasettelu on luonnollista ja niiden kautta ihmiset yksinkertaistavat maailma ja yrittävät tehdä siitä ymmärrettävän. Polarisaatiota lähellä oleva keskustelunaihe on puhe “kuplaantumisesta”; siinäkin on kyse samasta asiasta, eli vastakkainasettelusta “meidän” ja “niiden” välillä sekä vuorovaikutuksen rajoittumisesta vain omaan kuplaan.

Polarisaatio voidaan jakaa ensinnäkin ideologiseen polarisaatioon, jolloin tarkastellaan mielipiteitä eri asiakysymyksistä tai sijoittumista vasemmisto-oikeistoakselille. Toisaalta on affektiivinen polarisaatio, joka korostaa tunteita polarisaation taustalla. Eronteko muihin pohjautuu tällöin negatiivisiin tunteisiin ja tällaista puhetta ja polarisaatiota esiintyy nykyään ennenkaikkea sosiaalisen median keskusteluissa.

Populismi kuuluu myös polarisaatiota käsittelevään keskusteluun. Siinä jakolinja kulkee eliitin ja kansan välillä.

Polarisaatiota tuotetaan kielen avulla. Politiikka on kamppailua sanoista, termeistä, tulkinnoista ja merkityksistä. Termit “triggeröidä”, “maalittaa” tai “trollata” kuvaavat vastakkainasettelua erityisesti sosiaalisessa mediassa. Somessa loukkaaminen on helpompaa, kuin kasvokkaisessa vuorovaikutuksessa, koska toisen reagointia ei tarvitse kohdata “oikeasti”.

Sosiaalisia ryhmiä käsitellään mielenkiintoisesti. Ne voivat olla monella tavalla positiivisia, mutta ne voivat toimia paitsi solidaarisuuden, myös polarisaation sytykkeinä. Ryhmäajattelusta tulee ongelma, kun ryhmän yhteenkuuluvuus pohjautuu jyrkkään erontekoon suhteessa muihin. Yhteiset viholliskuvat ovat usein toimivia tapoja lisätä oman ryhmän koheesiota.

Rakennemuutokset tarjoavat polttoainetta polarisaatiolle. Esimerkiksi Donald Trump rakensi politiikkansa rakennemuutoksen aiheuttamaan statusahdistukseen ja syyllisten osoittamiseen.

Yhteiskunnallisista tekijöistä kirjassa pohditaan eriarvoisuuden, poliittisen järjestelmän ja median (perinteisen ja sosiaalisen median) merkitystä polarisaation kannalta.

Taustoituksena Suomen poliittisen polarisaation tarkastelulle käydän läpi polarisaatiota kansainvälisessä perspektiivissä. Polarisaation kasvu paikantuu Yhdysvaltoihin, jossa polarisaation taustalla on uusliberalismi ja keskustelu valtion koosta ja interventiosta ihmisten elämään, sekä toisaalta Itä-Euroopan maihin. Näissä taloudellinen kehitys on ollut heikkoa sekä demokratia haurasta.

Kirjan kappale seitsemän on laaja ja siinä toteutetaan “suomalaisen poliittisen polarisaation syväluotaus”. Teemaa taustoitetaan sadan vuoden historiakatsauksella. Merkittäviä tapahtumia Suomen polarisaation historiassa ovat suurlakko, kansalaissota ja Lapuan liikkeen nousu. Suomi ajautui talvisotaan tilanteessa, jossa poliittisten ryhmien kesken oli jyrkkiä vastakkainasetteluja. Sotien jälkeen jakolinjat liittyivät ennen kaikkea talous- ja sosiaalipolitiikkaan, hyvinvointivaltio toimi yhtenäisen kansakunnan rakentajana. Pekka Kuusi totesi kirjassaan 60-luvun sosiaalipolitiikka, että universaalit sosiaalipoliittiset uudistukset lujittaisivat kansakunnan yhtenäisyyttä.

1960-luvulla aktivoitui muitakin jakolinjoja kuin vasemmisto-oikeisto-ulottuvuus. Syntyi pasifistinen Sadankomitea, ylioppilasliike aktivoitui ja Hannu Salama sai syytteen jumalanpilkasta. Vanha vallattiin.

2000-luvulla merkittävät tapahtumat suomalaisessa polarisaatiossa ovat olleet Perussuomalaisten jytkyt vuosina 2011 ja 2015. Perussuomalaisuuden taustalla oli erityisesti maahanmuuttokysymys sekä suhtautuminen ilmastonmuutokseen. Perussuomalaisten nousu aiheutti myös sen, että perussuomalaisten ja muiden puolueiden välinen suhde alkoi määritellä päivänpolitiikan teemoja. Vihreät, vasemmistoliitto ja SDP muodostivat yhden blokin, jonka määräävä piirre oli negatiivinen näkemys perussuomalaisesta puolueesta.

Kirjan pääväite on, että Suomessa poliittinen polarisaatio on maltillista. Kirjan lopussa väitettä lähestytään vielä viiden tekijän kautta: Suomessa on toimiva yhteiskunta, yhtenäinen peruskoulujärjestelmä, laaja poliittinen järjestelmä, luotettava perinteinen media sekä vähäinen uskonnon merkitys.

Tiiviistäen voi todeta, että Suomessa luotetaan ihmisiin ja instituutioihin ja yhteiskunta on solidaarinen ja konsensushenkinen. Peruskoulu tarjoaa yhtenäisen kokemusmaailman. Poliittinen järjestelmä tarjoaa mahdollisuuden monipuolisten ideologioiden esiintymiselle. Mediaan luotetaan länsimaalaisittain laajasti ja vaihtoehtomediat ovat melko marginaalisia. Uskonto ei ole Suomessa merkittävä jakolinja, kuten se monissa muissa maissa on.

Kaiken kaikkiaan kirja on kattavin ja paras polarisaatiota käsittelevä kirja mitä olen lukenut. Kirja tarjoaa katsauksen polarisaatiota koskevaan käsitteistöön ja yhteiskuntatieteelliseen tutkimukseen. Se myös kurottaa klassikoista sosiaalisen median piirteisiin ja vaikutuksiin. Pääkysymys on poliittinen polarisaatio Suomessa ja tämän pohdintaa taustoitetaan huolellisesti. Suomen osalta onkin hienoa on polarisaation historian kuvaaminen ja sieltä nykypäivän poliittisen tilanteen analyysi. Suosittelen kirjaa kaikille yhteiskunnallisesta kehityksestä ja suomalaisesta yhteiskunnasta kiinnostuneille. Sopii hyvin luettavaksi näin lähestyvien vaalien alla.

Arttu Saarinen (2022): Vastakkainasettelun aika: Poliittinen polarisaatio ja Suomi. Gaudeamus.

10.9.202210.9.2022

Kattava kirja henkilöstöanalytiikasta

Digitalisaation myötä dataa syntyy aikaisempaa enemmän. Dataa syntyy myös yritysten henkilöstöön liittyvistä näkökulmista. Samoin työkaluja datan analysoimiseen on aikaisempaa paremmin käytössä. Uusimmat tavat hyödyntää dataa eivät kuitenkaan tule ensimmäiseksi yritysten HR-toimintojen käyttöön. Henkilöstöanalytiikka on todennäköisesti alue, jossa kehitys tulee lähivuosina olemaan nopeaa.

Jaana Saramiehen ja Maria Törnroosin henkilöstöanalytiikkaa käsittelevä kirja on julkaistu viime vuonna. Sen lähtökohta on, että henkilöstöanalytiikan päätehtävä ei ole henkilöstöhallinnon vaan yrityksen liiketoiminnan, päätöksenteon ja johtamisen tukeminen.

Kirjan teemoja ovat henkilöstöanalytiikan määrittely, henkilöstöanalytiikan projektien käynnistäminen, datan hankkiminen ja analysointi sekä analytiikan tulosten muuttaminen toiminnaksi. Lopuksi pohditaan tulevaisuuden kehitystrendejä.

Kirjassa yhdistyy kaksi lähestymistapaa. Tutkimussuuntautuneesta perspektiivistä tarkastellaan erilaisia datatyyppejä, datan järjestämistä analysoitavaan kuntoon, analyysimenetelmiä sekä tulosten tulkintaa. Nämä jaksot kirjassa lähentelevät tutkimusmenetelmäkurssien sisältöjä oppilaitoksissa.

Toisaalta kirjassa on liiketoimintalähtöinen yrityksen toimintaa ja johtamista kehittävä ote. Tässä mielessä tavoitteena on auttaa muun muassa organisaatiota pääsemään tavoitteisiinsa, säästää aikaa ja rahaa sekä automatisoida prosesseja ja ennenkaikkea lisätä päätösten ja johtamisen faktaperusteisuutta.

Näitä kahta lähestymistapaa nivotaan yhteen tiedolla johtamisen perusprinsiipeillä, kuten sillä, että data on raaka-ainetta, jonka hyödyntämisen korkein aste on viisaus, joka on kykyä käyttää ja soveltaa tietoa.

Kirjassa on muutama mielenkiintoinen case-kuvaus, joissa kerrotaan miten yritykset ovat toteuttaneet henkilöstöanalytiikan avulla rekrytointiin, perehdytykseen ja postuma-analyysiin liittyviä projekteja. Nämä case-esimerkit ovat napakoita ja kuvaavia.

Kirja sisältää hyvän katsauksen dataan liittyvästä lainsäädännöstä ja eettisyydestä. EU:n yleinen tietosuoja-asetus GDPR käydään ytimekkäästi ja selkeästi läpi ja lisäksi pohditaan algoritmien mahdollisia vinoumia sekä arvojen merkitystä tekoälyratkaisujen kehittämisessä.

Kirjassa on jaksoittain hyvät tiivistykset HR-ammattilaisille sekä johtajille suunnattuine pointteineen.

Pidin erityisesti kirjan jaksoista, joissa pohdittiin henkilöstöanalytiikkaprojektien niveltämistä organisaation toimintaan ja tulosten hyödyntämistä. Kuten kirjassa tiivistetään:

Se mikä lopulta määrittää tiedolla johtamisen ja jokaisen HR-analytiikkaprojektin onnistumisen, on se, johtaako analyysi toimintaan.

Kyse on muutosjohtamisessa, jossa viestinnällä ja yhteistyöllä on suuri merkitys. Analytiikkaprojektien toimeenpanossa tarvitaankin kirjan mukaan tyypillisesti seuraavia osaamisia:

Substanssiosaaminen (oikea kysymys)
Dataosaaminen (löytää oikean datan)
Analytiikkaosaaminen (analysoi data-aineiston)
Vaikuttajaosaaminen (toimii näkemyksen pohjalta)

Nämä neljä kohtaa osoittavat hienosti, kuinka onnistuminen edellyttää monia eri osaamisia ja moniosaajatiimin hyvää yhteistyötä!

Lopuksi kirjassa visioidaan tulevaisuutta. HR-analytiikan mahdollisuudet ja merkitys vain kasvavat. Samalla kyse on vanhasta tutusta teemasta, eli HR:n strategisesta merkityksestä ja roolista. HR-analyytikan vahvistumisen myötä HR voi olla aikaisempaakin enemmän aito liiketoiminnan ja kilpailuedun ajuri.

Tämän sanotaan näkyvän myös HR:n uudelleen brändäämisenä, jonka ilmenemismuotoja ovat HR-toiminnon muuntuminen People and Culture toiminnoksi tai Human Capability-toiminnoksi. Myös HR:n erilaisia rooleja pitkään tarkastellut HR-guru Dave Ulrich on päätynyt tämän suuntaiseen visioon.

Kaikenkaikkiaan kirja on laaja, tarpeellinen ja monipuolinen teos teemasta. Asioiden käsittelytarkkuudellaan se onnistuu mielestäni olemaan riittävän yleistajuinen niin, että siihen voivat tarttua HR:n, johdon ja liiketoimintojen edustajat, jotka pohtivat henkilöstöanalytiikan kehittämistä organisaatiossaan. He saavat kirjasta riittävän yleiskuvan data-analyytikan eri osa-alueista, mahdollisuuksista ja myös projektien sudenkuopista organisaatioissa.

Lukusuositus kaikille, jotka haluavat kehittää henkilöstöanalytiikkaa omassa yrityksessään tai lisätä ymmärrystään tärkeästä ja ajankohtaisesta teemasta!

Kirjan sisällysluettelo, kirjoittajien esittelyt sekä teemaan liittyvä podcast löytyvät täältä.

Jaana Saramies ja Maria Törnroos 2021. Henkilöstöanalytiikka – Mittaa, ymmärrä, menesty. Alma Talent.

20.8.202220.8.2022

Operaatio Punainen kettu on nykyaikainen sotakirja

Suomen Talvi- ja Jatkosodasta on laajasti sotakirjoja. Näissä kirjoissa taistellaan Karjalan kannaksella, Raatteen tiellä ja muilla keskeisillä sotatantereilla. Tuntematon sotilas kirjana ja eri eläkuvaversioina on muokannut käsitystämme sodasta, jossa Suomi on osapuoli. Vaikka turvallisuuspoliittiset isot linjat ovat hitaasti muuttuvia, on nykyaikainen sota monella tavalla erilaista.

Niinpä oli mielenkiintoista tarttua Helena Immosen vuonna 2021 julkaistuun kirjaan Operaatio Punainen kettu, jonka asetelma on hyvin ajankohtainen. Kirjassa Ruotsi on Suomelle yllätykseksi päättänyt hakea Natoon. Venäjä vastaa miehittämällä Gotlannin, jonka ruotsalaiset suomalaisten avustuksella valtaavat takaisin.

Venäjä ei jätä Suomea rauhaan. Hankoniemi miehitetään ja pääkaupunkiseudun juomavesi myrkytetään. Sähköt katkaistaan ja tietoliikennettä häiritään. Venäläisten kaltoinkohtelua lavastetaan ja videoidaan levitykseen. Venäjä hyökkää itärajan yli ja Suomi joutuu raskaisiin taisteluihin.

Tämän enempää en kirjasta tai sen loppuratkaisusta paljasta.

Kirjan henkilöt ovat nykypäivän perheellisiä ammattilaisia, jotka ovat reserviläisinä kertausharjoituksissa ja valmiusjoukoissa. Kiristyvän tilanteen vaatimat liikkeet tehdään synnytysten ja lastenhoidon järjestelyjen lomassa. Uhkaava tilanne heijastuu myös parisuhteiden dynamiikkaan. Maahanmuuttajataustainen suomalainen sotilas kaatuu taistelussa.

Keskeisissä maanpuolustustehtävissä toimii naisia, niin maasodassa kuin Hornet-lentäjänäkin. Juuri tämä, sodan tuominen keskellä nykypäivän arjen asetelmia ja rutiineja, on kirjassa mielenkiintoista. Sota on raakaa, kaatuneita ja haavoittuneita tulee.

Kirja on kirjoitettu usean eri henkilön näkökulmasta, myös vihollisen. Näkökulmat vaihtelevat lyhyinä kappaleina kuin elokuvassa.

Kirjasta saa myös kuvaa Suomen valmiusjoukoista ja tavasta reagoida kriiseihin (kirjoittaja työskentelee Puolustusvoimissa, sotasalaisuuksia ei paljasteta). Aikalaiset päättäjät kuvataan kirjassa omilla nimillään Sauli Niinistöstä ja Sanna Marinista lähtien.

Lukusuositus nykyaikaisesta sodasta kiinnostuneille!

Kirjasta julkaistaan itsenäinen jatko-osa Operaatio Aavikkokettu 30.8.2022.

Helena Immonen (2021): Operaatio Punainen kettu. Docendo.

25.6.2022

Kahdeksan kuplan Suomi

Suomen elinkeinorakenne muuttuu ja kaupungistuminen etenee. Maahanmuuton myötä yhteiskunnassa on aikaisempaa enemmän muualla kuin Suomessa syntyneitä. Miten nämä muutostrendit muuttavat kansalaisuutta Suomessa? Soutavatko suomalaiset edelleen samassa veneessä? Näitä kysymyksiä tarkastelee Anu Kantolan ja tutkimusryhmän kirja Kahdeksan kuplan Suomi.

Kirja on valmistunut Suomen Akatemian rahoittamassa tutkimusprojektissa Kansalaisuuden kuilut ja kuplat (Tackling Biases and Bubbles in Participation (BIBU). Projektin tavoitteena oli selvittää, miten talouden rakennemuutokset, kaupungistuminen ja muuttoliikkeet haastavat suomalaista yhteiskuntaa ja demokratiaa ja millaisia poliittisia seurauksia sillä on.

Aikaisemmin samasta projektista on julkaistu tutkimus Suomen huipputuloisista, ks. esittelyni tästä.

Tutkimuksessa ja kirjassa on kyse nimenomaan erilaisten ryhmien tarkastelusta, aikaisemmin on tarkasteltu lähinnä yhtä ryhmää kerrallaan.

Omassa mielessäni kirjan kysymyksenasettelu ja toteutus toi mieleen JP Roosin kirjan Suomalainen elämä sekä Matti Kortteisen tutkimukset Lähiö ja Kunnian kenttä. Ehkä hieman myös Ari Väänäsen ja tutkimusryhmän tutkimus työntekijyyden muutoksesta sotien jälkeen (ks. esittelyni tästä). Rakennemuutoksesta ja suomalaisen yhteiskunnan muutoksesta on kyse näissäkin.

Kirjassa tarkastellaan kahdeksaa kansalaisryhmää:

globaalin talouden etujoukko: yritysten johtajat suurimmissa kaupungeissa
kaupunkilainen keskiluokka: palvelualojen keskituloiset suurissa kaupungeissa
teollisuuden duunarit: teollinen työväenluokka perinteisissä teollisuuskaupungeissa
yrittäjät: pienyrittäjät ja itsensä työllistäjät
maahan muuttaneet yrittäjät: muualla kuin Suomessa syntyneet yrittäjät
maaseudun väestö: keskituloiset maaseudun asukkaat taantuvilla alueilla
palvelualojen duunarit: palvelualojen pienituloiset suurissa kaupungeissa
pienituloiset: työttömyydestä kärsivät suurissa kaupungeissa

Keskeistä kirjassa on tarkastella “syviä tarinoita”. Näillä tarkoitetaan muutoksien herättämiä tunteita sekä sitä, miten ne näkyvät minuudessa ja vaikuttavat käsityksissä yhteiskunnasta.

Hyvätuloiset pysyvät hyvin muutoksessa mukana. Vaikka heihin kohdistuu paineita ja odotuksia, heillä on työkalut hallita elämäänsä. Hyvätuloiset eivät puhu työttömistä laiskoina lurjuksina vaan ovat pikemmin empaattisia. Monet kokevat saavansa veroilleen vastinetta.

Paperiteollisuuden työntekijät ovat myös luottavaisia. Vaikka irtisanomiset ovat arkipäivää, he uskovat, että työoloihin ja yhteiskuntaan voi vaikuttaa ja he luottavat solidaarisuuteen, joukkovoimaan ja poliittisiin kompromisseihin. Ryhmässä on jakautumisen merkkejä, sillä nuoremmat hakeutuvat perussuomalaisten suuntaan.

Palveluammattien keskituloisiiin kuuluvat mm. sairaanhoitajat, opettajat ja viestinnän ammattilaiset. Arkea sävyttää kiristynyt työtahti, katkolla olevat työsuhteet ja putoamisen pelko. Työurat eivät enää tunnu vakailta. Keskiluokat taistelevat uhkia vastaan keskiluokan perinteisillä työkaluilla, kunnollisuudella ja tunnollisuudella, jotka kääntyvät koviksi suorituspaineiksi. Monilla on sen verran tiukkaa, että työn välttelyä ja etuuksien aiheetonta nostamista ei hyväksytä.

Yrittäjien identiteetissä korostuu omillaan oleminen ja ylpeys siitä. Heitä kannattelevat kovan työn, sitkeyden ja rohkeuden ihanteet. Elämä on taistelua, jossa vastuu on itsellä ja elanto kovan työn takana. He ovat ensimmäisinä kritisoimassa veroja, laskuuteen kannustavia etuuksia ja päättäjiä. Kaivataan vahvoja päättäjiä ja radikaalimpia puolueita.

Monia pienituloisia vaivaa lamaannuttava ulkopuolisuuden tunne. He tietävät elävänsä hyvinvoivassa maassa, mutta syystä tai toisesta tämä vauraus ei koske heitä. He kamppailevat järjestelmän kanssa sisukkaasti, mutta perustavana kokemuksena on tunne voimattomuudesta.

Maaseudulla vanhat maatalousyhteiskunnan tarjoamat työkalut, kuten rakkaus kotiseutuun ja luontoon, eivät enää tunnu toimivilta. Kuihtuvan maaseudun asukkaista yhteiskunta tuntuu kasvottomalta systeemiltä, jossa kukaan ei kaipaa heitä.

Hyvätuloisia lukuunottamatta elämän kiristyminen näkyy kaikissa ryhmissä populismin kannatuksena.

Maahanmuuttajayrittäjien identiteetti on hyvin samanlainen kuin kantasuomalaisilla yrittäjillä: molempia leimaa sisukkuus ja ylpeys omasta työstä. Myös he kamppailevat ulkopuolisuuden ja epävarmuuden kanssa. Suomi tuntuu hyvältä, mutta koskaan ei voi olla varma tapahtuuko jotakin odottamatonta.

Kirjan lopussa on hyvä kappale “altavastaajien sisukkuus”, jossa tiivistetään suomalaisuuden tarinaa:

Topelius rakensi Maamme kirjassa suomalaisten prototyyppi Matin, joka on hartiakas, jänteväkätinen, kestävä, mutta samalla jörömäinen ja ujosteleva maalaismies. Matti on tavallinen mies, joka elää tavallista elämäänsä kunniallisesti. Kansallisuusaatteen voima perustui nimenomaan siihen, että myös tavallisille ihmisille suotiin kunniallinen identiteetti, joka oli ennen eliittien etuoikeus.

Suomalaisuus on ennen kaikkea tarina altavastaajien sisukkuudesta, kansasta joka sinnittelee suurten voimien ja ylivoimaisten vihollisten puristuksessa. Kuulostaako ajankohtaiselta?

Kansa jakautui kahtia kun Suomi syntyi valtiona. Talvisota yhdisti kansan ja sotien jälkeen rakennettiin hyvinvointivaltiota. Politiikassa käytiin kovia kamppailuja, mutta ihanteena olivat kompromissit. Keskeistä oli tasa-arvon ihanne.

1990-luku muutti tätä kaikkea kun markkinat vapautettiin. Lama toi Suomen markkinoiden maailmaan ja Suomi liittyi Euroopan Unioniin. Erityisesti hyvinvointivaltiosta tuli saavutus, josta kirjankin kaikki ryhmät puhuvat. Hyvinvointivaltio on pragmaattinen tapa rakentaa yhteiskuntaa, josta kaikki hyötyvät.

Vaikka Suomessa on erilaisia kuplia, suomalainen yhteiskunta ei ole voimakkaasti jakautunut.

Kirjan lopussa ilmaan jää kysymys, miten suomalaisuuden tarina päivitetään vastaamaan uuden ajan haasteita. Todennäköisesti uuteen tarinaan yhdistyy elementtejä vanhasta. Tarinan tulisi kyetä puhuttelemaan myös niitä, jotka ovat syntyneet muualla kuin Suomessa.

Kirja oli todella mielenkiintoinen ja mukaansatempaavasti kirjoitettu. Se on myös ajankohtainen, kun turvallisuuspoliittisen toimintaympäristönkin muutos nostaa esiin kansakuntien itsenäisyyden ja yhtenäisyyden peruskysymyksiä. Lukusuositus kaikille, jotka pohdiskelevat suomalaisuuden ydintä ja suomalaisen yhteiskunnan muutossuuntia.

Anu Kantola, Sanna Aaltonen, Lotta Haikkola, Lotta Junnilainen, Eeva Luhtakallio, Pauliina Patana, Joonas Timonen ja Pekka Tuominen 2022. Kahdeksan kuplan Suomi. Yhteiskunnan muutosten syvät tarinat. Gaudeamus,

29.5.202229.5.2022

Lähes kaikki työelämästä

Työpaikkani hyvinvarustellussa kirjahyllyssä on kirjoja työkyvystä, työterveydestä ja vakuutuslääketieteestä. Yksi sieltä bongatuista kirjoista oli Torsten Michelsenin, Kari Reijulan, Leena Ala-Mursulan, Kimmo Räsäsen ja Jukka Uitin toimittama kirja Työelämän perustietoa (Duodecim 2018). Tämän kirja on ollut yksi viime aikojen lukuprojekteistani.

Ensimmäinen ajatus kirjasta on se, että se on järkälemäinen opus. Kirjoittajia on 46 ja artikkeleita 34. Teksti on tiivistä kahdella palstalla kirjan laajuus on yli 400 sivua. Tankkasin kirjaa iltaisin tunnin pari kerrallaan lukien muutaman viikon. Tosin luin yhden toisen kirjan tässä lomassa.

Toinen lähtökohta-ajatus kirjalle on, että se on suunnattu terveydenhuollon henkilöstölle. Takakannessa sanotaan, että tässä tarkoituksessa kirja on ensimmäinen kirja laatuaan. Kirjan kirjoittajat ovat eri alojen sosiaalitieteilijöitä.

Kirjoittajat ovat pääsääntöisesti kokeneita tutkijoita tai asiantuntijoita. Nimistä mainittakoon esimerkkeinä Jaakko Kiander, Mikko Kautto, Seija Ilmakunnas, Anne Kovalainen, Jouko Lönqvist, Mona Mannevuo, Ari Väänänen, Ossi Rahkonen ja Sirpa Wrede. Onpa mukana myös kirjailija Hannu Raittila, joka pohtii kirjailijan ammatin sopivuutta työelämän ja työelämätutkimuksen konventioihin.

Kirjan artikkelit on jaoteltu osiin, joiden otsikot ovat “Muuttuva Suomi ja muuttuva työelämä”, “Yhteiskunta ja työelämä”, “Työstä, organisaatiosta, johtamisesta tuloksiin”, “Nykyaikaisen työelämän pyörteissä”, sekä “Sosiaaliset tekijät – terveys ja sairastaminen”.

Kirjan artikkeleiden lähestymistapa aiheeseensa vaihtelee, osassa tarkastellaan ilmiötä empiirisen datan avulla, osassa jäsennetään teemaa aikaisemman tutkimuksen perustella. Joissakin artikkeleissa pelkästään kuvataan työelämän instituutioita.

Kirjan laajuuden vuoksi ei ole mahdollista käsitellä kattavasti sen sisältöä. Seuraavassa kuitenkin muutamia nostoja artikkeleista, joista erityisesti pidin.

Ari Väänäsen, Jussi Turtiaisen ja Minna Toivasen artikkeli suomalaisen työelämän muutoksesta 1940-luvulta tähän päivään pohjautuu Väänäsen ja Turtiaisen kirjaan “Suomalainen työntekijyys”. Kirja on itselleni tärkein suomalaisen työelämän muutosta kuvaava teos (ks. esittelyni tästä). Tämä artikkeli oli hyvä tiivistys.

Satu Ojala, Pasi Pyöriä ja Jouko Nätti tarkastelevat empiiristen aineistojen avulla työelämän laadun muutosta 1980-luvulta 2010-luvulle. Hallittu esitys osoittaa, että kehitys on monella mittarilla ollut myönteistä (esimerkiksi vaikutusmahdollisuudet). Toisaalta esimerkiksi haitallista kiireen tuntua kokee aikaisempaa useampi ja epävarmuuden kokemukset vaihtelevat talouden syklien mukaan.

Jaakko Kiander, Mikko Kautto ja Noora Järnefelt kertovat elegantisti keskeiset asiat eläkejärjestelmästä. Järnefeltin artikkelissa oli kiinnostava kuvio siitä, kuinka (vuoden 2011 datassa) työntekijöistä vain 39 % siirtyi ansiotyöstä vanhuuseläkkeelle. Vastaava luku ylemmällä toimihenkilöllä oli 69 %. Samassa artikkelissa tulee esiin kiintoisa empiirinen fakta, että sosioekonomisten ryhmien työurien pituudet ovat kuitenkin yllättävän samanpituiset: “duunarit” tekevät kuitenkin työuransa elämänkaarella aikaisemmin kuin toimihenkilöt.

Susanna Siitosen ja Tarja Krögerin artikkeli työlainsäädännöstä oli todella mielenkiintoinen. Käsitellyksi tulivat mm. työntekijöiden terveydentilatietojen käsittely työpaikalla sekä osatyökykyisten työntekijöiden työllistymisen edistäminen.

Seija Ilmakunnas kirjoitti selväsanaisesti työn markkinoista osana kansantaloutta. Hyvää tietoa työvoiman tarjonnasta ja kysynnästä. Tässä kenties jäin kaipaamaan vielä osatyökykyisten työntekijöiden näkökulmaa.

Yksi kiinnostavimmista artikkeleista oli Paula Koskisen artikkeli sukupuolten rakenteellisesta palkkaerosta. Opin mm. sen, että Suomessa luovuttiin vasta vuonna 1962 käytännöstä, jossa työehtosopimuksissa naisten palkkataso oli kirjattu miesten palkkatasoa alemmaksi. Tämä muutos tapahtui, kun Suomi ratifioi ILO:n samapalkkaisuussopimuksen.

Maili Malinin kirjoitus monikulttuurisuudesta työelämässä toi hyvin esiin maahanmuuttajataustaisten työntekijöiden työkykyyn liittyviä haasteita, joita olemme työpaikallemmekin viime aikoina pohtineet.

Anu Valtosen artikkeli nukkumisen kulttuurista oli kiinnostava valottaen sitä, miten eri aikoina on nukuttu ja suhtauduttu nukkumiseen. Artikkelissa oli tuttuja asioita, joita luin aikaisemmin mm. Arianna Huffingtonin kirjasta Sleep Revolution (ks. esittely tästä). Nykypäivänä uni on alistettu taloudellisen tehokkuuden käyttöön kun unta mitataan, parempaan nukkumiseen valmennetaan ja käytössä on myös lääkitystä.

Jouko Lönqvistin artikkeli työuupumuksesta on erinomainen selkeä esitys aiheesta valottaen ihmisen kokonaisvaltaista kuormittumista ja suhdetta työhön.

Ossi Rahkosen ja Eero Lahelman artikkeli on tyylikäs tiivistys siitä, mistä sosioekonomiset terveyserot johtuvat. Terveyserojen kaventaminen olisi yhteiskunnallisesti tärkeää, mutta valitettavan vaikeaa.

Netta Mäki, Taina Leinonen ja Pekka Martikainen kirjoittavat työttömyyden vaikutuksista. Empiirisesti osoitetaan, että työttömyydellä (esimerkiksi tehtaan sulkemisen vuoksi) on merkittäviä vaikutuksia sairastavuuteen ja kuolleisuuteen.

Nämä vain muutamia nostoja kirjasta. Kirjan kokonaisuus on vahva, jokainen artikkeli puolustaa kyllä paikkaansa.

Kirja on erittäin hyvä, mutta sen laajuus herättää pakostakin ajatuksen, että missä määrin tällaista kirjaa luetaan? Kirjalla on varmasti paikkansa oppikirjana esimerkiksi työterveyshuollon koulutuksessa, mutta laajuutensa puolesta kirjan lukemien “vapaaehtoisesti” vaatii vahvaa motivaatiota.

Kirja julkaistiin vuonna 2018. Viime vuosina työelämää koskevat diskurssit ja toki käytännötkin ovat muuttuneet nopeasti. Siksi kirjasta puuttuu esimerkiksi pandemiajan vauhdittama etätyön lisääntyminen ja asiantuntijatyön “uusi normaali”. Samoin tuntuu siltä, että digitalisaatio, ketterät organisaatiot itseohjautuvuuden korostamisineen näkyvät kirjassa vain vähän.

Kaiken kaikkiaan kirja on on kuitenkin erinomainen laaja teos, joka tarjoaa sekä fundamentteja työelämäkysymyksiin, että vaihtoehtoisia näkökulmia niihin.

Torsten Michelsen, Kari Reijula, Leena Ala-Mursula, Kimmo Räsänen ja Jukka Uitti (toim.) Työelämän perustietoa. Duodecim 2018. Helsinki.