Neljännen valtiomahdin mies

Ranskalaisen filosofi Montesquieun (1689-1755) nimiin laitetun, joskin muidenkin ajattelijoiden jo aikaisemmin hahmotteleman vallan kolmijako-opin mukaan lainsäädäntövalta, tuomivalta  sekä toimeenpanovalta yhteiskunnissa tulee erottaa toisistaan.

Myöhemmin alettiin puhua myös neljännestä valtiomahdista, jolla tarkoitettiin aluksi lehdistöä, mutta myöhemmin joukkotiedotusvälineitä laajemmin. Neljännen valtiomahdin tehtäväksi on katsottu kolmen muun vallankäyttäjätahon valvominen, eli toimiminen ”vallan vahtikoirana”.

Luettuani Janne Virkkusen kirjan Päivälehden mies, mieleeni jäi päällimmäiseksi ajatus, että Helsingin Sanomien päätoimittajana vuodet 1991-2010 työskennelleen Virkkusen työtä voidaan ymmärtää nimenomaan neljännen valtiomahdin edustajana. Virkkunen on neljännen valtiomahdin mies. Tähän on ainakin kaksi syytä.

Ensinnäkin, Virkkusen käsitys median roolista sopii määritelmään.  ”Olen aina uskonut, että vapaa ja riippumaton laatulehdistö on paras tapa valvoa ja vahtia viranomaisia, sillä vain kriittinen ja laadukas raportointi tekee yhteiskunnasta kyllin läpinäkyvän ja takaa kansalaisille oikeuden tietää”. Näin Virkkunen määritteli lehden tekemisen periaatteet vuonna 1991 aloittaessaan päätoimittajana ja piti periaatteita edelleen käypinä siirtyessään eläkkeelle.

Toisekseen, Virkkunen liikkui Helsingin Sanomien päätoimittajana syvällä vallan verkostoissa. Verkosto oli Suomen ylimpien vaikuttajien verkosto. Päätoimittajan kanssa tiiviissä yhteydenpidossa olivat niin politiikan kuin elinkeinoelämän vaikuttajat. Kuvaavaa on, että Virkkunen pystyy kirjoittamaan omaan henkilökohtaiseen kokemukseensa perustuvan arvion viidestä eri Suomen pääministeristä.

Verkostot eivät jääneet kotimaisiksi. Suomessa toimivat eri maiden suurlähettiläät pyrkivät aktiivisesti Helsingin Sanomien päätoimittajan pakeille kertoakseen maansa asioista. Virkkunen toimi myös erilaisissa kansainvälisissä luottamustehtävissä ja matkusti eri maissa hankkimassa näkemystä ja kokemusta eri yhteiskuntien kehityksestä.

Ovet avautuivat myös muiden maiden valtaa pitävien suuntaan. Niinpä Virkkunen kävi yhdessä Aatos Erkon kanssa tapaamassa Vladimir Putinia. Kun Virkkunen haluaa tavata vaikutusvaltaisia ruotsalaisia Wallenbergin suvun jäseniä, Suomen Ruotsissa toimiva suurlähettiläs järjestää saunaillan Wallenbergien kanssa.

Yksi keskeinen kirjan teema on Suomen ulkopoliittisten suhteiden pohdinta. Esillä ovat Suomen suhteet Neuvostoliiton ja Venäjän kanssa, rooli Euroopan Unionissa, pohjoismainen yhteistyö sekä suhde Ruotsiin. Pohtiipa Virkkunen myös Suomen suhdetta Yhdysvaltoihin, Mieleeni juolahti jopa ajatus, että Virkkusen ajatukset ovat ”ulkoministerimäisiä”.

Esimiehenä VIrkkusesta piirtyy kuva keskustelevaan johtajuuteen uskovasta esimiehestä. Virkkusella on ollut selkeä visio Helsingin Sanomien roolista ja periaatteista. Alaiset ovat saaneet matkan varrella myös tiukempaa palautetta. Esimiestyöhön liittyy myös monia vaativia tilanteita, kuten Seppo Heikinheimon itsemurha ja pilapiirtäjä Karin eroon johtaneet tapahtumat. 

Kirjassa Virkkunen myös sivaltaa sanan säilällä. Jorma Ollilan olisi pitänyt vetäytyä aikaisemmin Nokiasta, Anneli Jäätteenmäki oli varautunut ja puheissaan pitkästyttävä. Moitittavien lista on kuitenkin huomattavasti lyhyempi kuin niiden ihmisten lista, joiden kanssa Virkkunen sanoo nauttineensa työnteosta ja kanssakäymisestä.

Itse Hesarikin saa kylmää kyytiä. Virkkusen mukaan Nyt-liite tuhottiin epäonnistuneessa lehtiuudistuksessa. Toimittajien lisääntyneet kommentit lehdessä häiritsevät Virkkusta selvästi. Mielipidekirjoitusten ja kolumnien taso ei ole ollut riittävän korkea. Virkkunen antaa palautetta lehdestä alaiselleen Reetta Meriläiselle sanoin ”Olisi hyvä jos lehden voisi aamulla lukea kiusaantumatta”. Virkkusta häiritsee, että Hesari on nykyään täynnä toimittajien omaa ja heidän sukulaistensa elämää. Hesari on Virkkusen mukaan viime aikoina muuttunut naistenlehtien kaltaiseksi.

Virkkunen on rajannut kirjastaan yksityiselämänsä pois. Kirjasta käy kuitenkin ilmi, kuinka hän on keskustellut monista työhön liittyvistä ratkaisuista ja tilanteista  vaimonsa kanssa.

Jotta media pystyy toimimaan neljännen valtiomahdin roolissa, se tarvitsee riittävästi resursseja. Internetin myötä ilmaisen tiedon määrä on kasvanut räjähdysmäisesti. Kirjassa kuvataan, kuinka menneinä vuosina Helsingin Sanomat pystyi vaivoin teknisesti painamaan lehteä, joka olisi sisältänyt kaikki siihen myydyt ilmoitukset. Viime aikoina sanomalehtien taloudellinen kivijalka eli ilmoitusten tuoma tuotto on muuttunut kun sisältö (asunnot, autot, työpakat) ovat siirtyneet verkkoon. Median liiketaloudellisen perustan mureneminen uhkaa median toimimista yhteiskunnallisesti merkittävässä roolissaan. Tämä median murros alkoi VIrkkusen päätoimittajakautena ja jatkuu kiihtyvänä edelleen.

Teos ei ole elämäkerta, Virkkusen lapsuutta tai nuoruutta ei käsitellä. Kerronta alkaa 1970-luvulta. KIrjan alkuvaihe käsittelee 1970-1980-luvun poliittisia kuvioita. Näitä jaksoja, joissa kuvataan presidenttipeliä ja pohditaan kuka tuki ketäkin missäkin poliittisessa koukerossa, en itse pitänyt kovin mielenkiintoisena. Keskeinen tuohon aikaan liittyvä huomio on kuitenkin se, että Virkkunen oli mukana kirjoittamassa kirjaa Tamminiemen Pesänjakajat, joka on yksi kuuluisimmista poliittisista pamfleteista Suomessa.

Virkkunen toimi päätoimittajana ajan, jolloin hänen oman arvionsa mukaan ”maailma muuttui täydellisesti”. Ajalle oli tyypillistä paitsi median ja sen liiketoiminnallisen perustan muuttuminen, myös maailman muuttuminen laajemmin. Neuvostoliitto hajosi, Suomi liittyi Euroopan Unioniin, Kiina nousi keskeiseksi talousmahdiksi ja terrori-iskut lisäsivät epävarmuutta. Kirjassa tulee hyvin esiin muun muassa se, kuinka Helsingin Sanomat huomioi Kiinan nousun ja piti tärkeänä sitä, että Kiinan kehityksestä pystytään raportoimaan lehdessä kunnolla. 

Kirja oli mielenkiintoinen ja avartava lukukokemus. Virkkunen on toiminut tehtävässään monella tavalla vanhan ja uuden murrosvaiheessa. Hänestä välittyy kirjassa sivistynyt ja laaja-alainen kuva, joka analysoi Suomen ja maailman kehitystä laaja-alaisesti. Suosittelen kirjaa kaikille Suomen poliittisesta lähihistoriasta ja median toiminnasta kiinnostuneille,

Aloitin tämän kirjoituksen viittaamalla ajatukseen neljännestä valtiomahdista. Aivan viime aikoina on alettu keskustella myös viidennestä valtiomahdista, joksi luetaan sosiaalinen media. Virkkusen kirjassa media elää murroskautta, joka jatkuu ja kiihtyy edelleen. Yksi mielenkiintoinen piirre tätä murrosta onkin se, minkälaiseksi perinteisen median suhde sosiaaliseen mediaan muodostuu.

Janne Virkkunen: Päivälehden mies. Werner Söderström Osakeyhtiö 2013.

Wahlroosin epävirallinen elämäkerta

Helsingin Sanomien toimittaja Tuomo Pietiläinen vieraili Tampereen yliopistossa journalistiikan professorina vuosina 2012-2013. Tuona aikana hän toteutti projektin, jossa hän yhdessä 25 opiskelijan kanssa kirjoitti Björn Wahlroosista epävirallisen elämäkerran.

Teos kuvaa Björn Wahlroosin elämää lapsuudesta hieman yli 60-vuotiaaksi kartanon omistajaksi ja finanssialan supervaikuttajaksi sekä yhdeksi Suomen varakkaimmista yksityishenkilöistä. Projekti on toteutettu ilman Wahlroosin myötävaikutusta. Myöskään kaikki Wahlroosin lähipiiriin kuuluvat henkilöt eivät ole antaneet haastatteluja kirjaa varten.

Syyslapsi Björn Walhroos syntyy Helsingin Kätilöopistolla lokakuussa vuonna 1952. Vanhemmat eivät olleet rikkaita, mutta hyvin toimeentulevaa suomenruotsalaista väkeä. Wahlroosin isä Bror Wahlroos, joka sittemmin tuli tunnetuksi kauppa- ja teollisuusministeriön kansliapäällikkönä, työskenteli Suomen paperitehtaiden yhdistyksessä. Äiti oli ammatiltaan konttoristi.

Kansakoulussa kuri oli ankara. Wahlroosin koulumenestys oli kohtuullinen, mutta hänen ei muistella koulussa olleen erityisen mieleenpainuva hahmo. Keskeinen Wahlroosin nuoruudenharrastus oli tulevalle johtajalle sopivasti partio. Partiojohtajan muistelun mukaan ”Hän oli aikuisempi kuin muut, mietti enemmän elämää”.

Keskikoulua Wahlroos kävi Lönkanissa, eli Nya svenska samskolanissa. 1960-luvulla koulussa oli levotonta. Lintsaaminen ja lunttaaminen kuuluivat asiaan. Oppilaat kovistelivat ja itkettivät opettajia. Wahlrooskin alkoi niskoitella. Kiltistä ja hiljaisesta pojasta oli kuoriutumassa äänekäs älykkö. Opettajat saivat tuta Wahlroosin terävän kielen ja nokkeluuden. Luokkatoverit arvelivat, että koulu ei antanut Wahlroosille tarpeeksi haasteita. Koulukaverin ystäväkirjaan Wahlroos  kirjoitti ”tulevansa isona rikkaaksi”.

Keskikoulun viimeisinä vuosina Wahlroosista oli kehittymässä kapinoiva boheemi. Monet entiset luokkatoverit muistelevat ystävyyden loppuneen teini-iässä, koska jokin pojassa muuttui. Wahlroos perusti rockbändin, jonka nimi oli ”The Passives”. Häiriköinti koulussa päättyi väliaikaiseen koulusta erottamiseen.

Wahroosin ainakin myöhempää lapsuutta ja nuoruutta sävytti hänen isänsä alkoholismi ja kauniisti sanottuna epäsovinnainen käyttäytyminen. Isä kuitenkin raitistui uransa lopussa 1980-luvun alussa. Isältään Björn Wahlroos lienee perineen ainakin julkisuudessa viihtymisen ominaispiirteen.

Lukiossa Wahlroos valittiin teinikunnan puheenjohtajaksi. Kahden kuukauden kuluttua Wahlroos kuitenkin eroaa lukiosta opiskellakseen itsenäisesti. Vuoden 1970 kesäkuussa Helsingissä osoitetaan mieltä Persian shaahia vastaan. Mielenosoitus yltyy mellakaksi ja myös Björn Wahlroos joutuu putkaan.

Tämä mielenosoitus ei jää ainoaksi, johon Wahlroos osallistuu, Wahlroos on poliittisesti erittäin aktiivinen vasemmistolainen. Yhdessä Leif Salménin kanssa agendaksi muodostuu muun muassa kouludemokratia. Wahlroosia luonnehdittiin ajan ”supersankariksi”, joka villitsi nuorisoa poliittisissa tilaisuuksissa. Wahlroos ei  kuitenkaan noussut maanlaajuisesti merkittävään asemaan, vaan oli suosittu lähinnä suomenruotsalaisten keskuudessa.

Wahlroos jatkoi opintojaan Hankenilla ja integroitui mukaan opiskelijapolitiikkaan. Vasemmistolaisuus oli kuitenkin Hankenilla tuomittu ikuiseen oppositioasemaan. Edustajistossa Wahlroos pääsi toteuttamaan itseään, eli puhumaan ajatuksistaan. 

Vapaa-aikaa värittivät juhlat ja uhkapeli. Pelivelkojen käydessä suuriksi isä Bror kävi kuittaamassa poikansa velat. Wahlroos osallistui täysipainoisesti opiskelijaelämään sen kaikissa ilmenemismuodoissa.

Vuonna 1973 Wahlroos ilmoitti opiskelijaedustustossa pitämässään dramaattisessa puheessa, että ei enää ole kommunisti. Samalla hän jätti eronanomuksensa edustajistosta. Ideologisen katsantokannan hylkäämisen syyksi Wahlroos mainitsi sen, että hän ei enää uskonut Marxin teoriaan. Toisenlaisiakin tulkintoja esitettiin. Wahlroosin epäiltiin muun muassa tajunneen, että taistolaisuudella ei pääsisi yhteiskunnassa pitkälle.

Wahlroos terästäytyi opintojensa kanssa ja suoritti opinnot nopeasti loppuun. Kiri huomattiin ja Wahroos sai Hankenin liiketaloustieteen lehtorin viransijaisuuden hoitaakseen.

Wahlroos täyttää suomalaisen johtajan perustunnusmerkit paitsi partioharrastuksen myös RUK:n käymisen merkeissä. Armeijan Wahlroos kävi etuoikeutetussa asemassa erikoisupseerina. RUK:ssa Wahlroosin sanotaan viihtyneen enemmän päällystön, kuin miehistön seurassa. ”Wahlroos osasi olla johtajien kanssa” ja ”… en muista, että hän olisi ollut meidän kanssamme puskissa”. Wahroos toimi myös RUK:n oppilaskunnassa. Sittemmin Wahlroos on pitänyt RUK:ta esillä johtamismielessä sanoen muun muassa, että Suomen kannalta on edullista kun valtaosa johtajista on reservin upseereita. 

Yliopistossa alkoi näkyä eräs luonteenpiirre, jota myöhemmin on pidetty varsin hallitsevana: Wahlroosin poliittinen korrektius oli nolla. ”Hän välitti vain fiksuista ja hyvin älykkäistä”. Tavalliset ihmiset saivat kuulla olevansa tyhmiä. Eräs Wahlroosin tuntenut koki hänen muuttuvan vuosi vuodelta ilkeämmäksi ja ylimielisemmäksi.

Vuonna 1978 valmistuneen väitöskirjan jälkeen Wahlroos vaihtoi laitosta ja aloitti kansantaloustieteen professorina. Professorina Wahlroos oli hyvin suosittu luennoitsija. Luennot olivat vauhdikkaita, teorioita havainnollistettiin viittauksilla The Muppet Showhun ja Star Warsiin. Image-lehti kirjoitti vuonna 2001, että ”Wahlroos toi kansantaloustieteeseen palan Hollowoodia”. Wahlroos oli ”Hankenin Dingo-ilmiö”.

Paitsi suosittu luennoitsija, Wahlroos oli myös ahkera tutkija. Tutkijana hän oli hyvää kansallista tasoa. Wahlroos toimi myös vieralijaprofessorina Brownin yliopistossa Yhdysvalloissa. Vierailunsa aikana Wahlroos sisäisti monetaristisen ajattelun ja hänestä tuli aikaisempaa oikeistolaisempi tutkija. Yliopistouransa loppuvaiheessa Wahlroos toimi Hankenin vararehtorina ja hävisi vain täpärästi vaalin rehtoriksi.

Vuonna 1985 Wahlroos jätti yliopistomaailman kun hänet vain 33-vuotiaana kutsuttiin Suomen Yhdyspankin johtokuntaan. Pankeilla oli tuolloin suuri merkitys suomalaisessa elinkeinoelämässä, koska yritykset olivat pankkien lainapäätösten armoilla. Pankit ja yritykset omistivat myös toisiaan ristiin. Wahlroos siirtyi pankkimaailmaan suuren murroksen kynnyksellä, kun rahamarkkinoiden sääntelystä luovuttiin. Tässä murroksessa tarvittiin Wahlroosin kaltaisten henkilöiden osaamista. Murroskausi tarjosi myös Walhroosille mahdollisuuden edetä uralla pankkimaailmassa nopeasti. Wahlroos oli oikeassa paikassa oikeaan aikaan.

Pankissa Wahlroos oli suorapuheinen ja nopea omaksumaan asioita ja tekemään erilaisia manöövereitä. Hän jatkoi myös aktiivista osallistumista julkiseen keskusteluun. Kaksi vuotta SYP:ssa työskenneltyään hänet nimitettiin pankin varatoimitusjohtajaksi. Wahlroos hoiti verkostoaan ahkerasti lounailla ja illallisilla. Hän tunsi kaikki merkittävät päätöksentekijät ja oli erittäin hyvin informoitu yhteiskunnallisista asioista. Wahlroos oli mukana ”kasinotalouden” keskeisimmissä käänteissä, kuten ns. Kouri-kaupoissa.

Pian kävi ilmeiseksi, että Wahlroosin välit SYP:n pääjohtaja Ahti Hirvoseen eivät olleet yhtä lämpimät kuin edeltäjään upseeritaustaiseen Mika Tiivolaan. Mun muassa Wahlroosin aktiivinen osallistuminen varsin laajalla agendalla julkiseen keskusteluun nyppi Hirvosta. Wahlroosin lähtölaskenta pankista käynnistyi,

Vaurautensa perustan Wahlroos on luonut suomalaisen ja myöhemmin pohjoismaalaisen finanssialan järjestelyissä, jotka voidaan jakaa karkeasti kolmeen vaiheeseen,

Ensimmäinen järjestely liittyi Wahroosin lähtöön SYP:stä. Walhlroosin johdettavaksi irroitettiin investointipankki Mandatum. SYP:n kanssa tehty sopimus oli erittäin edullinen niin, että Mandatumilla oli loistavat edellytykset toimia menestyksellisesti. Wahroos otti SYP:stä mukaansa henkilöstöä, joista moni kuului pitkään hänen lähipiiriinsä. Mandatumin toiminta oli taloudellisesti menestyksellistä. Myöhemmin Mandatum laajeni fuusioitumalla Interbankin kanssa ja listautumalla pörssiin.

Toisessa järjestelyssä vuonna 2000 Wahlroos nimitettiin yllätyksellisesti Sampo-Leonian pääjohtajaksi. Samalla Sampo-Leonia osti Mandatumin ja kaupan myötä Mandatumin suurimmasta osakkeenomistajasta Wahlroosista tuli yksi Suomen varakkaimmista yksityishenkilöistä. Kauppahinta ja Wahlroosin nimitys aiheuttivat runsaasti polemiikkia.

Kolmannessa vaiheessa merkittäviä siirtoja olivat Vahinkovakuutusyhtiön Ifin hankkiminen osaksi Wahlroosin johtamaa Sampoa ja sen saneeraaminen erittäin hyvin menestyväksi yhtiöksi ja toisaalta myöhemmin Sampo Pankin myyminen erittäin hyvällä hinnalla Danske Bankille. Sampo Pankin kauppaaminen Tanskaan rikastutti jälleen Wahlroosia Sammon suuromistajana merkittävästi.

Minkälainen johtaja Wahlroos sitten on? Strategisen johtamisen kykynsä Wahlroos on osoittanut monissa yhteyksissä. Toisaalta henkilöjohtajana Wahlroos on kirjan mukaan lievästi ilmaistuna särmikäs ja itseriittoinen besserwisser, joka jaksaa kuunnella harvoja. Wahlroosille mennään esittelemään ideoita, jotka hyväksytään tai hylätään. Kollegoiden ja alaisten tehtävänä on arvailla mikä ratkaisu on Wahlroosin mielestä paras. KIrjassa ei ole kuvauksia siitä, miten Wahlroos johtaisi organisaatioitaan dialogin avulla. Tosin pitää sanoa, että teos on tässä mielessä vinoutunut, koska Wahlroos itse tai hänen lähipiiirinsä kuuluneet eivät ole antaneet kirjaa varten haastatteluja. 

Keskeisiksi Wahlroosin johtamisen välineiksi mainitaan raha ja pelko. Hyvästä suorituksesta palkittiin ruhtinaallisesti, kehnosta suorituksesta joutuu nolatuksi tai uhattiin potkuilla. Wahroosin palaute saattoi äityä raivoksi, kiroamiseksi ja huutamiseksi. Wahlroos ei Jorma Ollilan tapaan tunnu olevan huolissaan ”toimitusjohtajan megafonista”. Vaikka Wahlroosilla on luottohenkilöitä, saa johtamisesta vaikutelman, että kyse on pitkälti ”yhden miehen showsta”.

Keskeinen osa Wahlroosin henkilöä on verkostoituminen. Wahlroos hoitaa verkostojaan tarkkaan ohjelmoiduilla lounastapaamisilla ja muilla kutsuilla sekä metsästysretkillä. Metsällä käydään paitsi kotimaan vaikuttajien kanssa, mutta myös muun muassa Ruotsin kuninkaan kanssa. Wahlroos on erittäin taitava ampuja ja metsästäjä.

Wahlroos on kova liike-elämässä, mutta osoittaa pehmeyttä elämän muilla osa-alueilla. Mielenkiintoinen kontrasti kovaan liikemieheen saadaan tarkasteltaessa Wahroosia kartanonomistajana. Wahlroos hankkii omistukseensa Joensuun kartanon Halikosta ja entisöi sen huolella. Kartanoa entisöitäessä ja myöhemmin kartanon arjessa Wahlroos esiintyy lupsakkana ja arkisista asioista kiinnostuneena kartanonherrana.

Mielenkiintoinen kohta kirjassa on myös Wahlroosin ja Halikon, sittemmin Salon kaupungin suhde. Kunnalla olisi ollut etuosto-oikeus kartanoon, mutta kaupungin päättäjät jättivät oikeuden käyttämättä. Wahlroosista tuli merkittävä veronmaksaja ja merkkihenkilö Salon seudulle. Vuorovaikutusta kaupungin kanssa on vuosien varrella paljon, Wahlroos on usein nähty puhuja erilaisissa seudun tilaisuuksissa.

Wahlroosin Epävirallinen elämäkerta on sujuvasti kirjoitettu teos ja päähenkilön tarina on käänteissään mielenkiintoinen. Kirjaa ei vaivaa joidenkin ”virallisten elämäkertojen” raskaus. Epävirallisesta luonteesta johtuen päähenkilön kannalta lämpimimmät näkökulmat eivät ole todennäkäisesti ole päätyneet kirjaan. Toisaalta monissa virallisissa elämäkerroissa painotus voi olla yhtä vino toiseen suuntaan.

Kuten tätä ennen lukemassani Jorma Ollilan Mahdoton Menestys-kirjassa, pidin tässäkin teoksessa kirjan Wahlroosin nuoruuteen liittyvistä kuvauksista sekä myös erittäin paljon kartanonelämää koskevasta osasta. Finanssimaailman järjestelyistä on tullut jonkin verran luettua muista kirjoista aikaisemmin.

Teos on kirjoitettu  kunnioitusta herättävällä tavalla, eli ison opiskelijajoukon yhteistyönä ja varsin tiiviillä aikataululla. Ymmärsin niin, että Wahlroos on kommentoinut ”teoksen antavan jotakuinkin paikkansapitävän kuvan tapahtumien kulusta”.

Olen ”tavannut” Wahlroosin kaksi kertaa. Kerran Stockmannin täpötäyteen pakkautuneessa hississä ja toisen kerran samaisen kaupan ruoka-osastolla. Ensimmäisessä tapaamisessa Wahlroosilla oli tumma moitteeton liituraitapuku, toisessa englantilaistyyppiset polvihousut. Olikohan jälkimmäisellä kerralla käynyt niin harvinaisesti, että metsästysretkellä oli saalis jäänyt saamatta?

Tuomo Pietiläinen ja tutkiva työryhmä: Wahlroos: epävirallinen elämäkerta. Into kustannus.

Jorma Ollila ja mahdoton menestys

Jorma Ollila syntyy Etelä-Pohjanmaalla elokuussa 1950. Osoittautuu, että Ollilan lapsuudessa korostettiin työnteon merkitystä. ”Pohjalaisten mielestä työtä ei koskaan voinut tehdä liikaa, mutta vaarallinen vapaa-aika saattoi olla kuolemaksi”. Ollila oppii, että tekemällä työtä ja valmistautumalla hyvin erilaisiin haasteisiin, voi pärjätä kaikissa mahdollisissa tilanteissa.

Harrastuksia lapsuudessa olivat tennis, partio ja luontokerho. Perheessä oltiin pidättyväisiä tunteiden ilmaisemiseen. ”Minusta kasvoi kohtelias, hillitty, ahkera, hymyilevä ja kunnianhimoinen nuori mies”. Kouluunkin Ollila suhtautui vakavasti. ”Minä olin koulussa oppimassa, en pitämässä hauskaa”.

Lapsuusaikoja koskevat luvut ovat tärkeää taustoitusta. Myöhemmin näet osoittautuu, että monet Nokian keskeisistä johtajista olivat kotoisin Länsi-Suomesta pieniltä paikkakunnilta ja olivat usein harrastaneet partiota lapsuudessaan.

Ensimmäinen Ollilan kosketus kansainvälisyyteen oli opiskelu Atlantic Collegessa. Nuoruudessa Ollila liikkui ja toimi monen sellaisen henkilön kanssa, joista myös kuultiin myöhemmin. Atlantic Collegessa samaan aikaan opiskelivat mm. Pentti Kouri ja Seppo Honkapohja. Opinnot jatkuvat Suomessa TKK:ssa, sekä myöhemmin kansantaloustieteen opinnoilla Helsingin Yliopistossa.

Opiskelukaverina yliopistolla oli muun muassa Erkki Liikanen. Johtamiskokemusta karttui opiskelijapolitiikasta SYL:n puheenjohtajan tehtävän hoitamisesta. Samoissa piireissä liikkui muun muassa Pekka Puska. Näissä opiskelijapoliittisissa merkeissä matkat suuntautuvat muun muassa Neuvostoliittoon.

Suomen olot alkoivat ahdistaa Ollilaa. ”Helsinki oli ikävä ja harmaa kaupunki”. ”Ravintolatarjonta oli surkeata, esimerkiksi etnisiä ravintoloita ei ollut lukuun ottamatta muutamaa kiinalaista ravintolaa.” Hyvää viiniä ei myyty Helsingissä. Kunnollisia vaatteita yritettiin turhaan etsiä Pukevasta ja Kuusiselta.

Helsingin ja Suomen olojen arvostelussa muuten varsin hillitty Ollila käyttää yllättävänkin räväkkää kieltä. Ollila pakenee Suomen ahdistavia olosuhteita vaimonsa kanssa Lontooseen ja jatkaa opintojaan maineikkaassa London School of Economicsissa. Lontoon ilmapiiri onkin monella tavalla huomattavasti miellyttävämpi.

LSE:ssa tarjoutuu mahdollisuus väitöskirjan tekoon. Samalla Ollila saa kuitenkin työtarjouksen Citibankista. Valinta väitöskirjan ja pankkiuran välillä on Ollilan tähän astisen elämän suurin ja Ollila pähkäilee ratkaisua pitkään. Akateemisen elämän hylkääminen on uhraus, jonka Ollila joutuu tekemään siirtyessään Citibankin palvelukseen. Citibankissa Ollila oppii paljon liiketoiminnasta, asiakkaista sekä siitä, miten kansainväliset organisaatiot toimivat.

Ollila suorittaa asepalveluksen myöhään. Ollila on luonnollisesti ”RUK:n kamaa” ja tie vie ympyräkaupunki Haminaan. Siellä Ollila valitaan RUK:n luottamustehtävistä tärkeimpään, eli  oppilaskunnan puheenjohtajaksi. Sekä armeija että TKK valmistivat Ollilaa tuleviin tehtäviin. ”Teknillisen korkeakoulun tärkein hyöty oli käytännöllinen: opin koulussa, miten suomalainen insinööri ajattelee”. Toisaalta ”armeijan ansiosta sain pikakurssin Suomesta ja suomalaisista”. Armeijan jälkeen Ollila palaa Citibankiin, sen Helsingin konttoriin.

Pian Ollila oli valmis otamaan urallaan seuraavan ja kaikkein ratkaisevimman askeleen. Nokiasta otetaan yhteyttä ja pyydetään Ollilaa töihin. Tuon ajan Nokia oli hyvin erilainen yhtiö, minkälaisena olemme yhtiön viime vuosina oppineet tuntemaan. Yhtiö valmisti muun muassa matkapuhelimia, kumisaappaita ja vessapaperia. Ollila kokee kaipaavansa muutosta ja vaihtaa Citibankista Nokiaan. 

”Ensimmäinen tehtäväni Nokiassa oli saada tähän kaikkeen jokin järjestys”. Ollila pyrki muodostamaan kuvaa, mitä Nokian kansainvälisissä tytäryhtiöissä tehtiin ja miksi. Tehtävänä oli myös yhtiön johtamisjärjestelmän kehittäminen.

Seuraava askel oli siirtyminen Nokian rahoitusjohtajaksi. Tässä roolissa Ollila kokee esimerkiksi vuoden 1987 pörssiromahduksen. Myöhemmällä uralla pörssin reaktiot suuntaan ja toiseen ovat keskeinen osa työtä. Rahoitusjohtajana Ollila osallistuu myös merkittäviin yritysjärjestelyihin,

Nokian tarinaan mahtuu paitsi organisaation ja yksittäisten ihmisten menestystä, myös inhimillisiä murhenäytelmiä, joista pääjohtaja Kari Kairamon itsemurha on yksi. Organisaation toipuminen tragediasta kestää kolme vuotta. ”Kairamon murheellinen ratkaisu oli elefantti kokoushuoneessa, synkkä asia, jonka kaikki tiedostivat, mutta josta kukaan ei puhunut”.

Ollilan seuraava tehtävä Nokiassa on toimiminen matkapuhelinyksikön vetäjänä. Yksikkö on nuupahtaneessa tilassa. Ollila tekee jälleen hartiavoimin töitä ja valaa uskoa työntekijöihin. ”Menin kerran kuukaudessa tehtaaseen ja tuotantolinjat pysäytettiin. Keräsin työntekijät yhteen, ja yritin kertoa avoimesti, miten yhtiöllä ja tehtaalla menee”. Matkapuhelinyksikön toiminta kääntyy nousuun, Nokia-brändi syntyy.

Ollila etenee Nokian toimitusjohtajaksi vain hieman yli 40 vuotiaana. Yhtiö oli tuolloin huonossa kunnossa ja taisteli olemassaolostaan. Huonosti menestyvä kulutuselektroniikkaliiketoiminta veti yhtiön tulosta alas. Keskeinen tehtävä oli uudistaa Nokian rakennetta niin, että telekommunikaatiosta tuli keskeinen osa yhtiön toimintaa. Syntyi slogan ”Connecting People”.

Ollilan johtamisessa keskeisessä roolissa oli lähes sattumalta syntynyt ryhmä, ”viisikko” eli Nokian ”dreamteam” (Kallasvuo, Alahuhta, Baldauf, Ala-Pietilä, Ollila). Ryhmän tehtävänä oli valmistella vapaamuotoisesti keskeisiä yhtiön päätöksiä johtokuntaa varten. Näiden foorumien lisäksi keskeinen johtamisen taso oli se, että Ollila piti suoraan yhteyttä 200 Nokian avainhenkilöön ympäri maailmaa. Tämä lienee varsin erityistä ja on vaatinut organisaatiolta paljon luottamuspääomaa.

Kirjan perusteella Nokian ykkösjohtaja hoitaa kuntoaan tennistä pelaamalla, tekee tolkuttoman pitkiä työpäiviä, lomailee harvoin, matkustaa jatkuvasti ja on vaativa itseään, alaisiaan ja organisaatiota kohtaan. ”Yhtiön johtajien kynät eivät tippuneet pöydälle kello 16.15, kuten virastoissa yleensä”. ”Välillä lisäsin tarkoituksella adrenaliinia kokoushuoneisiin, käytin tätä johtamisen välineenä”.

Keskeisin johtamisen väline Ollilalle oli kuitenkin Nokian arvoperusta. Yksi alaisten oppima tunnuslause oli myös se, että ”yhtiössä on oikeus tehdä virheitä, mutta ei koskaan samaa virhettä uudestaan”. Keskeistä  johtamisessa oli organisaation uudistaminen aika ajoin. Lisäksi tärkeää oli organisaation keskustelukulttuurin vaaliminen, sillä vain avoin keskustelukulttuuri takaa sen, että organisaation johto saa aitoa palautetta organisaation sisältä.

Suuryrityksen toimitusjohtaja on ihmisten jatkuvasti ihmisten ympäröimänä, mutta työssään yksin. Ollila pohtii useita henkilökohtaisia vaihtoehtoja tai yrityksen strategisia ratkaisuja todella pitkään. Yksi kirjassa toistuva teema onkin päätöksenteko, eri vaihtoehtojen puntaroiminen ja päätösten vaikeus.

Konsultit eivät Nokiassa ole olleet suuressa roolissa. Konsultteja on käytetty, mutta Ollila korostaa, että päätökset ja suunnitelmat on tehtävä itse. Konsulttien rooli alkaa kun omat kotiläksyt on tehty. Konsulteista on eniten apua siinä kun strategiaa sovelletaan käytäntöön. Nokia oli myös organisaatio, josta otettiin runsaasti vaikutteita organisaatioiden kehittämiseen.

Nokia on kirjan mukaan jatkuvassa muutoksessa toimintaympäristön muuttuessa. Kilpailu on kovaa ja kuluttajien mieltymysten ennustaminen vaikeaa. Nokiassa tehdään välillä virheitä ja välillä onnistutaan loistavasti. Menestys tuo mukanaan ”menestyksen mahdottomuuden”. Keskeinen viesti on se, että yhtiöllä on nousu- ja laskukausia, välillä käydään tuhon partaalla, välillä nautitaan satumaisesta menestyksestä. Näissä muutoksissa itse yhtiö joutuu moneen kertaan uusimaan johtamisjärjestelmänsä, organisaationsa ja koko toimintansa. Yhtiön historian valossa päätös matkapuhelinliikentoiminnen myymisestä ei ole erityinen. Se on vain yksi uusi muutosvaihe yhtiön historiassa.

Mielenkiintoinen yksityiskohta kirjassa on varsin laaja kuvaus siitä, mitä vuonna 2001 tapahtunut World Trade Centeriin kohdistunut terrori-isku aiheutti kansanvälisen suuryrityksen toimintaan. Isku aiheutti huolta henkilöstöstä sekä monia muutoksia organisaation turvallisuusajatteluun.

Kirja on oikein hyvä ja suositeltava. Kuitenkin omalla kohdallani kirjan kiinnostavuus hivenen laski loppua kohden. Lapsuus- ja nuoruusvuosien kuvaus sekä työvuosista olivat mielestäni kirjan kiintoisinta antia. Nokian tarinaa on kerrottu niin monissa kirjoituksissa ja haastatteluissa, että asiat alkavat olla aika tuttuja, joskaan Ollilan kertomana koko tarinaa ei ole aikaisemmin kuultu. Ja toki kaikille johtamisesta kiinnostuneille kirjalla on paljon annettavaa. Tietysti on myös niin, että muilla tapahtumissa mukana olevilla henkilöillä saattaa olla tapahtumiin varsin erilaisiakin näkökulmia.

Yksi kirjan vahvuus on se, että Ollilan uraa ja Nokian menestystä peilataan ansiokkaasti yhteiskunnan ja globaalin maailmanmenon kehitykseen. Ollilan osallistuminen politiikkaan nuoruusvuosina sekä kiinnostus yhteiskunnallisiin kysymyksiin näkyy. Ollilan johtamisessa yhteiskuntapoliittinen ymmärrys lienee ollut vahvuus, oli kyse sitten Suomen, Saksan tai Kiinan yhteiskunnista.

Jorma Ollila & Harri Saukkomaa: Mahdoton menestys. Kasvun paikkana Nokia. Kustannusosakeyhtiä Otava, 2013.