Kirsti Paakkanen: Tärkeintä on rakkaus


paakkanen

Kirsti Paakkanen on yksi viime vuosikymmenten näkyvimpiä  bisnesjohtajia Suomessa. Hän luotsasi ensin menestyksellä perustamaansa mainostoimisto Womenaa ja toimi sitten Marimekon toimitusjohtajansa yhtiön tehdessä nousua vaikeuksistaan 1990-luvun alussa.

Ulla-Maija Paavilaisen kirjoittama kirja kertoo Paakkasen tarinan vaatimattomista oloista Saarijärveltä Helsinkiin, Nizzaan ja maailmalle. Olen lukenut muutaman kirjan Marimekosta ja Armi Ratiasta, joten kirja oli must luettava.

Paakkanen oli johtajana impulsiivinen ja persoonallaan johtava. Hänen vahvuutensa oli kyky saada muut kukoistamaan ja tekemään parhaansa. Lisäksi hän oli näkemyksellinen ja määrätietoinen suunnannäyttäjä. Hänen voi sanoa olleen melko itseoppinut, sen verran ohuesti opintoja hän oli suorittanut.

Johtamissaan organisaatioissa hän ei ollut aina helppo ympäristölleen. Marimekon työntekijät joutuivat singahtamaan keskusradion kuulutuksesta toimitusjohtajan huoneeseen, kun johtaja tarvitsi heitä.

Vaativuuden vastapainona toimi henkilöstöstä huolehtiminen ja palkitseminen.

Paakkanen menestyi johtajana. Johtamisoppien näkökulmasta minusta on mielenkiintoista, kuinka johtajana voi onnistua melko itseoppineella ja persoonallisella otteella.

Mielenkiintoisina Paakkasen harrastuksina voidaan mainita jääkiekon ja formuloiden seuraaminen.  Lempiruokana taisivat maistua ravut.

Yksikön kolmas persoona toimii kirjassa hyvin. Kirjassa oli rytmi ja tunnelma, jonka voi ajatella kuvaavan hyvin Paakkasen elämää ja tekemistä.

Kirjaa lukiessa ei voinut välttyä ajatukselta, että juuri Paakkanen oli sopiva henkilö jatkamaan Armi Ratian perustaman yrityksen tarinaa. Heidän elämäntarinoissaan on jotakin samaa, mutta myös erilaisuutta.

Kaiken kaikkiaan kirja oli sympaattinen kertomus Paakkasen noususta lapsuuden vaatimattomista oloista merkittävän ja kansallisesti erityisen yrityksen johtoon. Lukusuositus!

Ulla-Maija Paavilainen 2020: Kirsti Paakkanen. Otava, Helsinki. 

Ei niin hyviä kirjoja

Kuinka mukavaa onkaan syventyä hyvään kirjaan. Entä kun kirja ei olekaan hyvä? Tässä kirjoituksessa kerron muutamasta viime aikoina lukemastani, mutta ei niin hyvästä kirjasta.

Kun viime viikolla luin Alex Fergusonin kirjan Menestys, tartuin heti perään Fergusonin Omaelämäkertaan. Turhaan tartuin. Kirja oli hyvin samanlainen kuin edellinen teos, pyörittäen lähinnä erilaisten huippupelaajien ja valmentajien nimiä. Sivu toisensa perään pelaajia ostetaan ja myydään miljoonilla. Kirja oli helppolukuinen, mutta ei antanut juuri mitään. Omaelämäkerraksi se kertoi harvinaisen vähän Alex Fergusonin henkilöstä. Oikeastaan parasta kirjassa oli kirjan lopussa ollut kuvaliite.

ferguson2

Muutama kuukausi sitten lukaisin Michael Kerriganin kirjan Hitler: Tie diktaattoriksi. Kirja osui silmääni joltain tietokirjojen listalta. Kirja kertoi Hitlerin koko elämäntarinan, mutta liian pinnallisesti. Käsitellyksi tuli lapsuus, nuoruus ja muut elämänvaiheet. Merkittävät käännekohdat tai vaiheet kuitattiin sivun tai kahden tekstillä. Oikeastaan kirja oli enemmän kuvakirja, koska julkaisun sivuista suurempi pinta-ala oli täytetty kuvilla.

hitler

Jokin aika sitten tulin tarttuneeksi Antti Tuiskusta kertovaan kirjaan Antti-Tapani. Tuisku on ajankohtainen henkilö uuden levynsä vuoksi. Lisäksi hänellä on mielenkiintoisia urheiluharrastuksia liittyen hiihtoon ja triathloniin. Hänen nousunsa Siwan kassalta Suomen suosituimpien artistien joukkoon on kiinnostava. Kirja oli kuitenkin todella huono, erityisesti siksi, että se oli tehty haastattelemalla. Kirja oli pinnallinen ja lukeminen oli kuin olisi lukenut paksua iltapäivälehteä.


tuisku

Risto Pakarisen kirjoittamaan kirjaan Alpo Suhonen: Pelaa omalla mailallasi taisin saada kimmokkeen Erkka Westerlundin kirjasta. Alpo Suhonen on mielenkiintoinen persoona, joka on tehnyt uraa paitsi jääkiekkovalmentajana, myös teatterinjohtajana. Hän on ainoa suomalainen NHL:ssä valmentanut valmentaja. Kirja oli kuitenkin todella heikko esitys. Sisältö oli toimittamatonta tajunnanvirtaa ja tekstissä oli paljon kirjoitusvirheitä. Todella tökerö taitto viimeisteli huonon lukukokemuksen.


suhonen

Aina ei voi lukea pelkästään hyviä kirjoja. Todella huonot kirjavalinnat tulee lopetettua alkuunsa tai kesken. Tässä kuitenkin muutama huti-valinta, jotka tuli luettua loppuun.

Risto Pakarinen 2015: Alpo Suhonen – Pelaa omalla mailallasi.  Auditorium kustannus. 

Michael Kerrigan 2015: Tie diktaattoriksi. Minerva kustannus. 

Antti Aro, Antti Tuisku ja Anton Majamaa: 2018: Antti Tapani. WSOY.

Alex Ferguson 2014: Omaelämäkerta. Minerva kustannus.

Alex Fergusonin menestys

ferguson

Alex Ferguson on yksi aikamme suurista jalkapallovalmentajista. Pelaajauransa jälkeen skotlantilainen Ferguson valmensi ensin menestyksekkäästi Aberdeeniä ja sen jälkeen Manchester Unitedia peräti 27 vuoden ajan. Tuona aikana United voitti Englannin Valioliigan 13 kertaa, FA cupin viisi kertaa ja Mestareiden liigan kaksi kertaa.

Ferguson on kirjoittanut useita kirjoja. Tässä käsiteltävä vuonna 2015 julkaistu kirja Menestys – Mitä ManU ja elämä ovat minulle opettaneet, on johtamiskirjojen genreen kirjoitettu kirja.

Kirjassa pohditaan johtamista huippujalkapallon kontekstissa. Kirjan sivuilla vilisevät sellaiset huippujalkapallon nimet ja ManU:n ikonit kuten Cristiano Ronaldo, David Beckham, Wayne Rooney, Eric Cantona, Ryan Giggs, Edwin van der Sar, Peter Schmeichel. Listaa voisi jatkaa pitkään.

Kirjan otsikot ovat johtamiskirjoista tutun oloisia, kuten ”Tule sellaiseksi kuin olet”, ”Nälän tunnistaminen”, ”Palasten kokoaminen”, ”Sitouttaminen”, ”Vaatimusten asettaminen”, ”Ihmisten arviointi”  ja ”Kommunikointi”.

Mitä johtamiseen tulee, opit ovat lopulta yksinkertaisia ja perinteisiä. Fergusonin johtaminen perustuu huolelliseen taustatyöhön, tiimin tuntemiseen, korkeaan vaatimustasoon ja selkeään viestimiseen. Joiltakin osin minulle tuli mieleeen kirjasta Matti Alahuhdan kirja.

Fergusonin ajuri urallaan oli äärimmäinen kunnianhimo ja voittamisen tahto. Se tosin lienee selvää tällä tasolla. Hän oli niitä johtajia, jotka nukkuivat vähän ja tekivät paljon töitä. Harrastukset liittyivät hevosurheiluun, viineihin sekä kirjallisuuteen (diktaattorien elämäkerrat sekä JFK suosikkiteemoina).

Fergusonin johtamisessa oli pehmeyttä ja ihmistuntemusta, jota tarvittiin persoonallisten ja taiteilijasieluisten maailmantähtien kanssa. Kovuutta edusti se, että niskoittelijat ja tiimihengen rikkojat saivat lähteä seurasta välittömästi.

Johtajan skaalan käyttöä edusti se, että häviön jälkeen Ferguson oli palautteissaan varovainen, koska hän ei halunnut vaurioittaa lisää joukkueen kolauksen saanutta itseluottamusta. 

Henkilökohtaiset keskustelut pelaajien kanssa olivat tärkeitä johtamisen välineitä. Ennen peliä joukkueelle pidettiin puhe. Peleissä valmentajan työkaluja ovat kokoonpanot ja vaihdot.

Ferguson oli valmentajana myös ehdoton auktoriteetti ja piti etäisyyttä joukkueeseen: ”Valmentaja ei ole yksi pojista”.

Tähän ehdottomuuteen yhdistyi empaattisuus, jonka ilmentymänä Ferguson muistelee lämmöllä ja kunnioituksella avainpelaajiaan. Erityisen lämmöllä hän muistelee pelaajia, joiden kasvua ja kehittymistä hän seurasi pidempään.

Toisinaan valmentajalta paloi kuitenkin pinna ja epäonnistunut pelaaja sai kuulla kunniansa muiden edessä. Kirjassa kerrotaan tapauksesta, jossa Ferguson tehosti viestiään potkaisemalla lattialla olevaa jalkapallokenkää, joka osui David Beckhamia päähän. Raivokohtauksia ei tämän enempää kirjassa luetella, mutta näitä tarinoita löytyy verkosta helposti.

Kirjan kiehtovuus johtuu pitkälti siitä, että sijoittuu huippujalkapallon maailmaan. Kirja avaa joukkueiden dynamiikkaa ja huolia. Valmentajan ympärillä on tiimi, jossa on erilaisia avainrooleja. Seuran omistajat ovat keskeisessä roolissa määrittämässä resursseja.

Kirja on muistutus työn tekemisen tärkeydestä ja kilpailun kovuudesta. Parhaista parhaat pelaajat ovat harjoitelleet uransa aikana tolkuttomasti. Ronaldo ja kumppanit jäivät Unitedissa normiharjoitusten jälkeen harjoittelemaan vapareita. Huippujoukkueisiin päässeet pelaajat ovat valikoituneet valtavasta massasta pelaajia.

Voittavan tiimin rakentaminen on avainasioita. Pelaajia ostetaan ja myydään miljoonilla punnilla globaaleilla pelaajamarkkinoilla.

Kirja on myös kuvaus huippujalkapallosta kansainvälisenä bisneksenä. Miljardöörien kiinnostuessa joukkueiden omistamisesta pelaajien palkat ja siirtosummat nousivat pilviin. Myös valmentajat pääsivät tähän nosteeseen, sillä Fergusonin linja oli, että valmentajan palkka ei voi olla pienempi kuin parhaiden pelaajien palkka joukkueessa.

Viihteellistyminen oli toinen vahvistunut linja. Fergusonia harmitti kun eräiden pelaajien aikaa kului oman henkilöbrändin luomiseen ja ylläpitämiseen. Näin kävi esimerkiksi David Beckhamilla.

Kirjassa on hyvä ja laaja loppuluku, jossa huippujalkapallojoukkueen johtamista pohditaan suhteessa muiden tämän ajan huippubrändien johtamiseen.

Kirjasta tulee selväksi myös se, että huippujalkapallo on miesten maailma. Kirjassa ainoa nimeltä mainittu nainen taitaa olla vaimo Cathy.

Kaiken kaikkiaan kirja on peruskirja johtamisesta sijoitettuna mielenkiintoiseen ja hohdokkaaseen huippu-urheilun kontekstiin.

Alex Ferguson ja Michael Moritz (2016): Menestys – Mitä ManU ja elämä ovat minulle opettaneet. Minerva kustannus. 

Minna Kauppi – Suunta/Vaisto


kauppi

Vaikka Suomesta löytyy menestyneitä suunnistajia ja suunnistuksen maailmanmestareita eri vuosikymmeniltä, Minna Kauppia voidaan pitää Suomen kaikkien aikojen parhaana suunnistajana.

Hän saavutti urallaan yhdeksän maailmanmestaruutta, joista neljä henkilökohtaisella matkalla ja viisi viestistä. Lisäksi hän saavutti kahdeksan himmeämpää mitalia MM-tasolta. EM-tasolta palkintokaapissa on kaksi kultaa, kolme hopeaa ja viisi pronssia. Hän myös voitti Asikkalan Raikkaan joukkueessa Venlojen viestin vuonna 2007 Lapualla.

Kauppi on yksi Suomen näkyvimpiä 2000-luvun urheilijoita. Urheilullisen menestyksen lisäksi Kaupin ura nosti merkittävästi suunnistuksen profiilia Suomessa. Näkyvänä julkisuuden henkilönä Kauppi vaikutti myös urheilijakuvaan Suomessa. Siksi huhtikuussa 2020 julkaistu kirja on erityisen kiinnostava.

Kaupin urheilu-uran alku on perhekeskeinen, lapsuuden perheessä satsattiin urheiluun aikana ja taloudellisina resursseina. Suunnistuksen sijaan aluksi lajina oli erityisesti hiihto.

Lapsuudesta ja nuoruudesta on tarpeen mainita lukion päättötodistuksen keskiarvo 9,8. Myöhemmin gradun tekeminen sujuu vaivattomasti: ”Gradussa tuntui riittävän sujuva kirjoittaminen”.

Westend-kirjan hiljattain lukeneena panin merkille, että kirjassa nostetaan esiin 1990-luvun lama ja sen aiheuttamat vaikutukset asuntovelkaisten perheiden elämään.

Kirja kertoo huippu-urheilijan elämästä. Urheilullinen puoli näkyi uran aikana ulos, mutta taustalla oli isoja haasteita, jotka vaikuttivat harjoitteluun ja kilpailemiseen.

Haasteet liittyivät omiin sairauksiin ja vammoihiin sekä huoleen läheisistä. Kun kaikki tämä tehdään kirjassa näkyväksi, on jopa pieni ihme, että Kauppi saavutti urallaan niin paljon.

Urheilijana Kauppi oli itsenäinen, hänellä ei varsinaisesti ollut valmentajaa koskaan. Itsenäisyyttä oli myös sponsoriasioiden hoitaminen omatoimisesti.

Monet suunnistajat ovat analyyttisiä mittaajia, mutta Kauppi harjoitteli melko fiilispohjalta. Treeni oli kuitenkin kovaa ja määrät suuria. Menestyksen pohja oli kovassa fyysisessä suorituskyvyssä, johon ajan myötä yhdistyi suunnistustaito.

Huippusuunnistajan prototyyppi on eräänlainen kone, joka robottimaisesti lukee karttaa ja maastoa ja etenee rastilta toiselle. Kaupin suunnistustyyli oli kenties jotain muuta, mutta tuloksekasta.

Uralla tuli menestystä, mutta myös kirveleviä tappioita. Vuoden 2011 MM-kisoissa Ranskassa pitkällä matkalla Kauppi ei löytänyt ykkösrastia ja keskeytti. Muistan elävästi sen, kun katsoin tätä kisaa ja seurasin gps-jälkeä. Joitakin ykkösrasteja pitkään etsineenä pystyin hyvin eläytymään tilanteeseen.

Mönkään menneiden kisojen jälkeen Kaupin suusta saattoi haastatteluissa tulla jotakin samansuuntaista kuin mitä olemme tottuneet kuulemaan Seppo Rädyltä tai Kimi Räikköseltä.

Yksi vaikuttavimmista kohdista kirjassa on kuvaus uran loppuvaiheesta ja lopettamisesta. Siitä prosessista, miten vammat tekevät harjoittelusta mahdotonta, vaikka mieli vielä janoaisi menestystä.  Kun voitontahto ja kilpailuvietti lopulta sammuu, loppuu urakin ja päätös on lopulta helppo.

Kirja on myös hieno kuvaus suunnistuksesta lajina. Huippusuunnistajat muodostavat tiiviin yhteisön. Lähes kaikki 2000-luvun merkittävät suomalaiset suunnistajat ja valmentajat esiintyvät kirjan tekstissä ja kuvissa (joita on paljon). Tiivis leirielämä ei aina ole auvoisaa, kaikki persoonat eivät sovi yhteen.

Suunnistuksen piirteet urheilulajina tulevat hyvin esiin. Suunnistuksen perhekeskeisyys, yhteisöllisyys, haasteellisuus taidon ja fyysisen suorituskyvyn yhdistämisessä tulevat selviksi. Suunnistus on laji, jossa  maailmanmestari saattaa pitää oman seuransa iltarasteja.

Suunnistusta harrastaneena ja samoihin kisoihin osallistuneena (muistan Kaupin ohittaneen minut kerran loppusuoralla Silja-rasteilla), oli helppo eläytyä suorituskuvauksiin.

Kirjan loppuluku on harvinaisen kaunis kiitos ihmisille ja yhteisöille, jotka ovat olleet tärkeässä roolissa uran aikana.

Kirjassa on Kaupin itse kirjoittamia jaksoja ja se perustuu keskeisten henkilöiden haastatteluihin sekä mittavaan määrään artikkeleita eri medioissa.

Kirjaa voi suositella kaikille urheilijaelämäkertojen genrestä kiinnostuneille. Kirja on erinomainen urheilijaelämäkerta. Suunnistajille kirja on ihan must.

Monessa tässäkin blogissa esitellyssä urheilijan elämäkerrassa on mollivoittoinen sävy tai loppu. Siksi on hienoa, että menestyksekkään uran tehnyt huippu-urheilija on pystynyt hankkimaan itselleen koulutuksen ja muutenkin tuntuu siltä, että edellytykset tasapainoiseen elämään uran jälkeen ovat olemassa.

Ari Väntänen: Minna Kauppi – Suunta/Vaisto. Like 2020. 

Kaikki mitä olen oppinut hyvästä ruoasta

tuominen

Saku Tuominen on kirjoittanut useita suosittuja ruokakirjoja. Itse olen tehnyt jo pitkään pizzat vuonna 2015 julkaistun Pizze-kirjan taikina- ja kastikeohjeiden mukaan. Sen sijaan vuonna 2011 julkaistu Basta!-kirja meiltä toistaiseksi puuttuu.

Nyt käsillä oleva kirja Kaikki mitä olen oppinut hyvästä ruoasta on teemoiltaan laajempi, käsitellän kaikenlaista ruoanlaitoon ja ruokaan liittyvää.

Jo alkulehdillä kirjassa todetaan, että kyseessä ei ole keittokirja. Sen sijaan tavoitteena on luoda ruoan ympärille rakentuva elämänfilosofia. Lisäksi kirjan on tarkoitus auttaa ottamaan askel lähemmäs kohti intuitiivista kokkaamista.

Siksi kirjassa ei olekaan tarkkoja mitat sisältäviä reseptejä. Mitä yksittäisiin ruokiin tulee, niistä esitetään kirjassa muutaman ainesosan ideoita, joissa tyypillisesti esitetään myös vaihtoehtoja esimerkiksi siitä, mitä yrttejä valmistuksessa voi käyttää.

Tuomisen ruokafilosofian ytimessä on yksinkertaisuus. Kyse on yksinkertaisten asioiden syvällisestä ymmärtämisestä.

Keskeistä on raaka-aineiden laatu. Laatuun taas vaikuttavat monet asiat, esimerkiksi se, että raaka-aineet ovat kasvaneet oikeassa ympäristössä ja oikeassa rytmissä. Puhtaus ja tuoreus (nopea toimitusketju) kuuluvat luonnollisesti myös asiaan.

Kirjassa esiteään ideoita laajalla skaalalla, arkisimmillaan puhutaan makaronilaatikon tekemisestä, toisessa päässä puhutaan mausteista, joista en aikaisemmin ole kuullut. Tuominen kannustaa kokeiluihin.

Kirjassa esitetään myös se ainoa oikeaoppinen tapa keittää kananmuna.

Kirja on monipuolinen. Lyhyesti käydään läpi miten keitetään, paistetaan tai valmistetaan uunissa erilaisia ruokia.

Huomiota saavat myös välineet, ruokajuomat ja lyhyesti eri maanosat.

Kirja on kirjoitettu napakalla tyylillä. Kustakin teemasta on sivu tekstiä ja aukeaman toisella sivulla tekstiin sopiva kuva.

Yksi Tuomisen idea on se, että ruoka, raaka-aineiden hankinta, ruoan valmistaminen, syöminen, voi olla yksi elementti, jolla nykypäivän hektistä elämäntyyliä voi rikkoa ja hidastaa.

Vaikka kirjassa kaikki pyörii ruoan ja sen valmistamisen ympärillä, Tuominen  onnistuu välttämään hifistelyn ja lukijan ärsyyntymisen snobbailun vuoksi.

Muiden Tuomisen kirjojen tapaan tämäkin kirja on ulkoasultaan laadukas ja kuvat tyylikkäitä. Harvoja kirjoja nykyään tekee mieli omistaa, mutta kenties tämäntyyppiset ovat sellaisia.

Saku Tuominen: Kaikki mitä olen oppinut hyvästä ruoasta. Otava 2019. 

Michele Obaman tarina

obama

Tätä kirjaa piti aikanaan jonottaa Karjaan kirjastosta monta kuukautta. Ja kun vihdoin sain sen käsiini, en ehtinyt lukea. Nyt koronakaranteenissa, kun kirjaston kirjat on jo luettu, latasin tämän e-kirjana.

Michele Obaman kirja Becoming oli vuonna 2018 myydyin kirja Yhdysvalloissa, Suomessa käännös oli kategoriassaan viidenneksi myydyin kirja vuonna 2019.

Lyhyesti sanoen tarina menee niin, että Michele Obama varttui vaatimattomassa työläiskodissa Chicagossa, opiskeli Princetonissa sosiologiaa ja Harvardissa lakia. Opiskelujen jälkeen hän aloitti työskentelemisen ja ”uran tekemisen” huippulakifirmassa.

Sitten kuvioon astui Barack Obama, joka oli kaikin tavoin primus inter pares Harvardissa. Michelen urakehityksessä alkoivat pikku hiljaa painottua rahan tekemisen sijaan yhteiskunnallisesti merkittävät tehtävät.

Erityisesti perheen perustamisen jälkeen painottui myös joustaminen omasta urasta ja puolison poliittisen uran tukeminen.  Ura vei kuvernööriksi, senaattoriksi ja sitten Yhdysvaltojen presidentiksi.

Kirja kertoo Michele Obaman tarinan lapsuudesta toisen presidenttikauden loppuun. Siitä perspektiivistä tulee kerrottua myös Barack Obaman tie presidentiksi ja keskeisimmät vaiheet kahdella presidenttikaudella. Kiinnostava jännite kirjassa on kuvaus toisiaan täydentävästä pariskunta Obamasta.

Kirja on kiiinnostavimmillaan kuvatessaan opiskeluaikoja, työuran alkua, vaalitaisteluja ja ensimmäistä presidenttikautta. Toisella presidenttikaudella tapahtumat vähän puuroutuvat.

Kirjassa on tiivis lataus, on jännittäviä vaalitilaisuuksia, tunteikkaita puheita ja traagisia tapahtumia. Molemmat Obamat elävät tunteella yhteiskuntaa kohdanneita onnettomuuksia.

Tarina on myös henkilökohtainen ja rehellinen. Käsitellyksi tulevat  yksityiselämän asiat, kuten lapsuuskodin taloudellinen niukkuus, raskaaksi tulemisen vaikeudet tai uralla sattuneet ”mokat”.

Moka oli esimerkiksi Iso-Britannian kuningattaren koskettaminen protokollan vastaisesti. Toiseksi julkisuutta saaneeksi mokaksi voidaan laskea karkaaminen presidentti Barackin kanssa parisuhdeviikonlopun viettoon helikopteri- ja lentokonekuljetuksin ja New Yorkin kadut sulkien.

Uransa ajan Michele on halunnut edistää sosiaalista nousua ja tasa-arvoa. Moneen kertaan tulee esiin, kuinka monet vallan foorumit koostuvat pääosin valkoisista miehistä.

Michele Obama käynnisti monenlaisia hankkeita liittyen syrjäytymisvaarassa olevien nuorten, erityisesti tyttöjen auttamiseen. Valkoisessa talossa hän keskittyi myös  haavoittuneiden sotaveteraanien ja heidän perheidensä  tukemiseen sekä kansanterveyden edistämiseen esimerkiksi kaupan alaan ja elintarviketeollisuuteen vaikuttamalla.

Kuvaus elämästä Valkoisessa  talossa oli myös kiinnostava. Koneisto, joka suojaa ja auttaa Yhdysvaltojen presidenttiä on valtaisa ja elämä tämän kuplan sisällä erikoislaatuista.

Politiikka on myös säälimätöntä ja Michelekin saa osansa loasta vaalikampanjoiden tiimellyksessä.

Kirja saa katkeria sävyjä kun Donald Trump nousee taistelemaan presidenttiydestä Obaman toisen kauden jälkeen. Trump näyttäytyy täydellisenä vastakohtana Obaman tavalle toimia sekä politiikalle. Pettymys on suuri kun paljastuu, että Trump todella voittaa vaalit. Myös epilogi huokuu katkeruutta Trumpin politiikkaa kohtaan.

Kirja oli mielenkiintoinen ja mukaansatempaava. Kirjassa on paljon ihailtavaa ylevyyttä.  Keskeisiä teemoja ovat usko koulutuksen voimaan ja sosiaaliseen nousuun, optimistinen tulevaisuususko ja usko siihen, että tasa-arvoa voidaan kehittää politiikalla. Se on myös päähenkilön asema huomioiden harvinaisen tunteella ja avoimesti kirjoitettu kirja.

Michele Obama 2019: Minun tarinani. Otava, Helsinki. 

Westend

westend

Kirja on sukupolvikertomus ajasta, jonka olen itse elänyt. Kirjan konteksti, eli 1990-luvun lama ja sen seuraukset, on tietenkin myös sosiaalipoliitikkoa ja yhteiskuntatieteilijää kiinnostava. Hauskana yhteensattumana voi vielä mainita sen, että kirja on julkaistu syntymäpäivänäni viime vuonna.

Vuonna 1989 ylioppilaaksi kirjoittaneena olin 1980-luvun lopun talousuutisten suurkuluttaja. Muistan hyvin tuon ajan kasinotalouden merkkihenkilöt, joista esimerkkeinä tässä voidaan mainita vaikkapa Pentti Kouri, Taito Tuunanen, Jukka Keitele ja Christopher Wegelius.

Talousuutiset dominoivat 1980-luvun lopun koko yhteiskunnallista keskustelua, kun omistusten kautta rakenneltiin yhteiskunnan valta-asetelmia.

1990-luvun alussa opiskelin sitten yhteiskuntatieteitä ja muistan hyvin luennon, jolla luennoitsija ilmoitti kesken kaiken, että ”Suomen markka kelluu”. Se kuulosti dramaattiselta, vaikka ehkä kaikki opintojaan aloittelevat ja taloustieteen approa suorittavat opiskelijat eivät asian merkitystä heti tajunneetkaaan.

Muistan myös opiskeluajoilta ilta illalta synkemmät talousuutiset, joita seurasin Turun Ylioppilaskylän soluasunnossa pienestä mustavalkoisesta matkatelevisiosta.

Westend kertoo tuosta ajasta yhden perheen näkökulmasta. Perheen isä on  rakennusalalla. Taloudellinen nousu nostaa firman menestykseen. Perhe vaurastuu ja se näkyy asumisessa, elämäntyylissä ja sosiaalisissa verkostoissa.

Verkostoissa on menestyviä ihmisiä, mutta myös hyvintoimeentulevien perheiden keskuudessa on piileviä ongelmia.

Aikojen huonontuessa riskit realisoituvat, rakennusbisnekseltä putoaa pohja, eikä isän yritys selviä veloistaan.

Edessä on konkurssi ja elintason romahtaminen. Köyhtymisen konkreettiset merkit ja vaikutukset putoavat perheen eteen yksi kerrallaan.

”Äiti irtisanottiin tuotannollis-taloudellisista syistä.”

Isä ei kestä ja päätyy omaan traagiseen ratkaisuunsa, joka on arvattavissa jo varhain. Kirja kertoo rahan laajemmasta kuin pelkästään toimeentuloon ja ostovoimaan liittyvästä merkityksestä.

”Rahalla isä oli kurottanut toisia kohti. Ja kun rahaa ei enää ollut, ei ollut sen luomaa taikapiiriäkään”.

Kirja on kirjoitettu perheen tyttären näkökulmasta. Kirja etenee kahdella aikajanalla: yhtäältä perheen vaiheissa ja toisaalta tyttären myöhemmissä vaiheissa liittyen opiskeluaikoihin ja työelämän aloittamiseen.

Vaikeat vuodet löivät leimansa ”laman lapseen”. Avainsanoja ovat ahdistus ja ulkopuolisuus. Tytär kokee vahvaa syyllisyyttä isän kohtalosta, vaikka hän oli kenties viimeisin, joka asiaan olisi voinut vaikuttaa.

Kirja on hyvä muistutus merkittävistä, mutta heikommin ja epäsuoremmin näkyvistä vaikutuksista, joita yhteiskunnallisilla kriiseillä on.

Kirja oli vaikuttava paitsi tutun kontekstin, myös yhteiskunnallisen aiheensa vuoksi. Enimmäkseen tietokirjoja tätä nykyä lukevalle myös kielen rikkaus oli virkistävää. Kirjalle on helppo antaa vahva lukusuositus.

Suvi Vaarla: Westend. WSOY 2019. 

Uutismies Kari Lumikero

lumikero

Vuosia sitten olin mukana eräässä työryhmässä, jonka yksi jäsen, tunnettu suomalainen asiantuntija, sanoi, että jokaisen tulisi kirjoittaa oma elämäkertansa.

Jostain syystä juuri tämä lause oli vahvasti mielessäni kun luin 70-vuoden ikään ehtineen toimittaja Kari Lumikeron viime vuonna julkaistua yli 400 sivuista kirjaa.

Lumikero on tuttu vieras suomalaisissa olohuoneissa. Hän on toiminut toimittajana ensin Ylellä ja sitten MTV:llä ja raportoinut käytännössä lähes kaikista merkittävimmistä maailmanluokan uutistapahtumista viime vuosikymmeninä.

Tällaisia tapahtumia ovat olleet muun muassa Irakin, Afganistanin ja Balkanin sodat, Berliinin muurin murtuminen, arabikevät, Aasian tsunami, Olof Palmen murha, Viron itsenäistyminen, Ruotsin sukellusvenejupakka, Jolon saaren panttivankidraama ja Estonian uppoaminen.

Itse tapasin Lumikeron lyhyesti SuomiAreenassa Porissa vuonna 2018, jolloin olin mukana työelämän muutosta koskevassa keskustelussa.

SA2018

Kari Lumikero haastattelee Mika Malirantaa ja Pauli Formaa SuomiAreenassa 2018. 

Lumikero on uransa varrella haastatellut  Bill Clintonia, Mick Jaggeria, Tom Jonesia ja Paul McCartneytä vain joitakin nimiä mainitakseni.

Kirja tuo hyvin esiin, kuinka toimittajat asettavat itsensä vaaroille alttiiksi kriisialueilta raportoidessaan.  He matkustavat vaaran paikoissa ja epämääräisissä olosuhteissa toisinaan epäluotettaviin paikallisiin tukeutuen.

Toimittajat yöpyvät sodan runnomissa rakennuksissa ja räjähdykset kumisevat taustalla heidän jättäessään viime tingassa milloin minkäkin kriisipesäkkeen.

Lumikero kertoo mielenkiintoisesti työstään ja sen muutoksesta. Esimerkiksi kamerakaluston uudistuminen ja digitalisaatio muutti merkittävästi toimittajan työtä.

Pysyvää on kuitenkin toimittajan ammattitaito kaivaa tapahtumista luotettavaa tietoa sekä erityisesti suunnitella ja toteuttaa sen kertominen sanoin ja kuvin yleisölle niin, että pääviesti on helposti ymmärrettävä ja mieleenjäävä.

Lumikeron tekstistä välittyy vahvasti journalistin missio kertoa yleisölleen maailman tapahtumista. Työ on myös monella tavalla raskasta. Tuho, suru ja hätä on välillä niin suurta, että toimittaja ei pysty etäännyttämään tapahtumista itseään.

Lumikero toimi pitkään Ruotsissa kirjeenvaihtajana ja ruotsalainen yhteiskunta saa kirjassa paljon tilaa.  Kirjassa kerrotaan paljon ruotsinsuomalaisten elämästä ja asemasta Ruotsissa.

Lumikero on huomattavan verkostoitunut niin kotimaassa kuin kansainvälisesti. Hänen tuttavapiiriinsä kuuluu mittava määrä paitsi median, myös kulttuurin vaikuttajia Suomessa.

Kirjasta huokuu tekijänsä innostuneisuus ja uteliaisuus maailmaa ja sen muutosta kohtaan. Kirja on mielenkiintoinen ja sympaattinen kuvaus journalistin työstä ja sen muutoksesta.

Kari Lumikero: Uutismies. Tammi, 2019. 

Vanhan ajatuksia

eskola

Antti Eskola on yksi suomalaisen yhteiskuntatieteen suurista nimistä. Hän on kirjoittanut legendaariset menetelmäteokset Sosiologian tutkimusmenetelmät I-II, joita käytettiin laajasti oppikirjoina.

Kun itse opiskelin 1990-luvulla, muistan nähneeni nämä kirjat yliopiston kirjaston poistomyyntihyllyssä risaisina. Opiskeluaikoina muistan lukeneeni Eskolan kirjat Työpäiväkirja ja Sotapäiväkirja.

Pari vuotta sitten tiemme yllättäen yhtyivät, kun istuin eräässä väitösjuhlassa hänen vastapäätään. Hän oli ystävällinen, karismaattinen ja älykäs. Eskola kuoli syksyllä 2018.

Kirja Vanhanakin voi ajatella on julkaistu vuonna 2019 ja se on eräänlainen jatko-osa Eskolan edelliselle suositulle kirjalle Vanhuus. Käsillä olevan kirjan Eskola on kirjoittanut erityisesti niille ihmisille, jotka ovat lähettäneet hänelle kirjeitä Vanhuus-kirjan luettuaan.

Eskola mainitsee kirjassaan useassakin kohtaa kirjoittavansa elämänsä viimeistä kirjaa. Kirjassa on vahva ”elämän ehtoon tunnelma”. Se rakentuu vuorokauden kulun ympärille: ensin on aamuun liittyviä ajatuksia ja rutiineita, sitten on päivä ja sitten ilta.

Eskola tarkkailee 85-vuotiaana maailman Suomen ja maailman menoa ja tekee niistä yhteiskuntatieteilijän havaintoja sosiologista mielikuvitusta  (C. Wright Mills) hyödyntäen. Nykyaikainen digitalisoituva Suomi tuntuu Eskolasta monessa suhteessa vieraalta ja pinnalliselta.

Kirja liittyy vahvasti vanhuuteen. Kirjan saatesanoissa Eskola toteaa, että kun liikkuminen ja moni tekeminen on vanhana vaikeampaa, jäljelle jää ajatteleminen. Mielikuvilla on kirjassa vahva rooli, niiden avulla voi ohjailla elämää ja tunnetiloja.

Kirjan viimeisillä sivuilla Eskola kertoo syöpälöydöksestä. Tästäkin faktasta hän etäännyttää itsensä ja toteaa, että nämä löydökset eivät oikeastaan koske häntä, nojatuolissaan maailman menoa tarkkailevaa miestä.

Kirja oli mukava luettava, joskaan siinä ei ollut mitään vahvoja kohokohtia tai draaman kaarta. Teos oli pääosin tajunnanvirtamaista pohdiskelua elämän ja yhteiskunnan vivahteista.

Kun luin kirjaa, Eskolan jutusteleva kirjoitustyyli yhdistyi mielessäni vahvasti siihen tunnelmaan, joka meillä oli samassa pöydässä istuessamme. Täytyypä lukea jossakin vaiheessa se Eskolan edellinenkin kirja.

Antti Eskola 2019: Vanhanakin voi ajatella. Mielikuvista ja niiden voimasta. Vastapaino, Tampere. 

Tare – Nyrkkeilijän elämä


uusivirta

En ole koskaan ollut kiinnostunut nyrkkeilystä urheiluna. Olen jopa sitä mieltä, että nyrkkeily pitäisi terveydelle vaarallisena lajina kieltää kokonaan. Tietysti tiedän senkin, että nyrkkeily on fyysisesti todella vaativa laji.

Lapsuuteni muistoihin kuuluvat radioselostukset urheilutapahtumista ja erilaiset radion urheiluohjelmat, joissa viikonloppuisin vedettiin yhteen tuloksia eri tapahtumista. Niissä myös seurattiin livenä meneillään olevia tapahtumia paikalla olevien toimittajien antaessa lyhyitä raporttejaan. Selostajina toimivat mm. Raimo Häyrinen ja Ilmo Lounasheimo.

Näihin muistikuviin yhdistyy myös Tarmo Uusivirta, jonka aktiivinen ura nyrkkeilijänä, ensin amatöörinä ja sitten ammattilaisena kesti 70-luvulta 90-luvun alkuun.

Uusivirta saavutti amatööriurallaan kaksi EM-hopeaa ja yhden kullan. Ammattilaisuralla oli hyviä ja huonoja aikoja, Uusivirta otteli EM-ottelussa, mutta joutui keskeyttämään sen.

Uransa jälkeen Uusivirta teki itsemurhan 42-vuotiaana.

Kirjan on kirjoittanut Simo Rantalainen, jonka muistamme paitsi urastaan urheilutoimittajana, myös Jari Sarasvuon parina vetämässä TV-ohjelmaa nimeltään Hyvät, pahat ja rumat.

Kirja on kiinnostavuudeltaan kaksijakoinen. Aluksi kirja on raportoiva ja pinnallinen, koska Rantalainen ei ollut Uusivirran lähipiirissä, vaan on kirjoittanut nyrkkeilijän urasta lähteisiin tukeutuen. Myöhemmin teos muuttuu kiinnostavammaksi kun Rantalainen on elänyt elämää Uusivirran mukana ja toiminut hänen managerinaan ja perhetuttunaan.

Kirja kertoo urheilijan nousu- ja laskukausista. Uusivirta treeenaa itsensä kuntoon, kunnes loukkantuminen tai motivaation puute pakottaa urhelijan tauolle.

Ammattilaisuralla otteluita yritetään järjestää, mutta usein ne peruuntuvat. Uusivirta matkustaa treeni- ja kilpailumatkoille Yhdysvaltoihin ja muihin maihin. Kansanvälisiä harjoittelukumppaneita tuodaan Suomeen sparraamaan.

Loukkaantumisia rajussa lajissa sattuu, välillä on käsi rikki ja välillä niska oireilee. Ottelukuvaukset ovat rajuja: lukijaa hirvittää urheilijan ”polvien notkahtaessa”, ”silmien sumentuessa” tai kun he ”putoavat kanveesiin” perille menevien iskujen voimasta.

Iso draaman kaari syntyy Uusivirran edetessä ammattilaisurallaan kohti Euroopan mestaruus-ottelua. Uusivirta etenee titteliotteluun, mutta vastus on liian kova ja ura on käytännössä ohi.

Inhimillisestä näkökulmasta Uusivirran elämä tuntuu olevan pitkälti urheilun varassa.  Hän kuitenkin tekee myös päivätöitä palomiehenä Jyväskylässä.

Ihmissuhteet ovat rikkonaisia, rahahuolia on, alkoholi ja muut päihteet hiipivät elämään. Ajatukset synkkenevät ja Uusivirta kärsii depressiosta.

Vauhti kiihtyy kohti loppua, eivätkä ystävät pysty enää auttamaan ja tukemaan. Elämä päättyy vuonna 1999.

Kirja oli hieman epätasainen, eikä mikään erityinen kirjallisuuden helmi. Uusivirran henkilökuva jää kirjassa pinnalliseksi, mutta mietin, että hänessä on paljon samoja piirteitä kuin monissa urheilijoissa, joilla ehkä on ollut samantyyppisiä vaiheita elämässään.

Kirja oli kuitenkin ehdottomasti urheilukirjojen harrastajaa kiinnostava ja lukemisen arvoinen. Liiankin tuttu tarina siitä, kun urheilija nousee parrasvaloihin ja menestykseen, urheilu-ura kannattelee, mutta elämänhallinta pettää uran ollessa ohi.

Kirja myös kertoo nyrkkeilyn maailmasta, jossa erilaiset managerit ja ottelujärjestäjät suhaavat omia etujaan ajaen, raha liikkuu ja riskejä otetaan urheilijan ollessa pelinappulan roolissa.

Simo Rantalainen 2017: Tare – Mestarinyrkkeilijän muotokuva. Johnny Kniga Kustannus. Helsinki.