Kategoria: Artikkelit

Julkaistu

Juttu lehteen vai blogiin?

Pari vuotta sitten keskustelin erään yliopistotutkijan kanssa julkaisemisesta eri foorumeilla. Mieleeni jäi hänen toteamuksensa: “Jos juttua ei saa mihinkään muuhun paikkaan, se laitetaan yliopiston blogiin.”

Kuvitellaan, että olet asiantuntija ja haluat kertoa laajalle yleisölle uudesta ideastasi tai uudesta näkökulmasta ajankohtaiseen asiaan. Valitsetko julkaisufoorumiksi blogin vai asiantuntijakirjoituksen laaja-levikkisessä sanomalehdessä?

Molemmissa julkaisufoorumeissa on puolensa.

Blogi on mahdollista julkaista yhtä nopeasti kuin saat ajatuksesi kirjoitettua (ellet käytä puheentunnistusta). Kukaan ei estä kirjoituksen julkaisemista, jos kyseessä on oma blogisi. Voit myös kuvittaa juttusi itse. Ja voit päättää omavaltaisesti kirjoituksesi laajuuden. Mikään muu kuin oma harkintasi ei pidättele sisältöä.

Toisaalta voit tarjota juttua sanomalehteen ja se ehkä julkaistaan. Julkaisemista säätelee lehden toimitus. Lehtijutun julkaiseminen saattaa kestää viikkoja tai jopa kuukausia.  Sanomalehtien kirjoitusten pituus on määritetty tarkasti, toisissa lehdissä juttua toimitetaan, ja tämä muuttaa juttusi sisältöä.

Julkaisukynnyksestä johtuen, blogissa julkaistun postauksen taso voi olla alempi kuin sanomalehdessä julkaistun kirjoituksen. Mutta blogikirjoituksen tason ei tarvitse olla alempi, sen päättää kirjoittaja tai yhteisö, jonka blogista on kysymys.

Blogin luonne voi vaihdella, se voi olla esimerkiksi selkeä keskustelunavaus, pohdinta tai jopa (laajennettu) kysymys. Sanomalehdissä asiantuntijan kirjoitus on usein kannanotto tai näkemys puheena olevaan aiheeseen.

Teoriassa blogin lukijakunta on laaja, kuka tahansa internetiin pääsevä maailmassa, joka ymmärtää kieltäsi, voi lukea juttusi. Käytännössä laajan lukijakunnan saaminen blogille ei ole helppoa.

Isoilla sanomalehdillä on laaja lukijakunta. Kaikki eivät kuitenkaan välttämättä lue juttuasi lehdestä. Etkä todennaköisesti koskaan saa tietää, kuinka moni on todella lukenut juttusi. Sanomalehden lukijakunta saattaa olla erilainen kuin blogisi lukijakunta.

Blogia voi jakaa ja sitä voi markkinoida itse. Siitä voidaan käydä keskustelua sosiaalisessa mediassa. Voit itse viritellä keskustelua eri näkökulmista. Juttuusi voidaan palata senkin jälkeen, kun lehdessä julkaistu juttu on kauan sitten palanut saunan pesässä.

hesariOptimaalisessa tilanteessa juttusi julkaistaan sekä ”oikeassa” lehdessä että lehden verkkoversiossa, josta sitä on helppo jakaa. Siksi on yllättävää, että osa isoistakin suomalaisista sanomalehdistä julkaisee asiantuntijakirjoituksia vain paperilehdessä. Näin jutun hyödyntäminen jää kertaluonteiseksi ja vajaaksi.

Molemmilla julkaisufoorumeilla on siis puolensa. Mutta jos media haluaa pysyä maailman muutoksessa mukana, sen tulisi varmistaa, että sisällöt eivät jää paperille vaan löytyvät myös verkosta jaettavassa muodossa. Asiantuntijan kannattaa kirjoittaa blogeja ja julkaista yliöitä sanomalehdissä, juttujensa kohderyhmästä ja tavoitteista riippuen.

Julkaistu

Yksi meistä vai heistä?

Joululomalla katsoin elokuvan New in Town. Kepeä elokuva sisälsi merkittäviä johtamisoppeja.

Päähenkilö Lucy, jota esittää Renée Zellweger, asuu Miamissa ja on luonut uran suuryrityksessä. Hän tulee nimitetyksi kaukana maaseudulla sijaitsevan tehtaan johtajaksi. Tehtävänä on tehostaa tehtaan toimintaa.

newintown

Suurkaupungista pienelle paikkakunnalle muuttaneen johtajan tie on aluksi ohdakkeinen. Johtajalla on näkemys- ja arvostuseroja paikallisten kanssa. Erilaisuutta alleviivaa pukeutuminen, kun johtaja puhuu elokuvan alussa (ylhäältä portailta) jakkupuvussa alhaalla työvaatteisiin pukeutuneille työntekijöille. Pakko sanoa vielä sekin, että työntekijät ovat suurelta osin miehiä, johtajan assistenttia lukuun ottamatta.

Erilaisuudesta johtuen tehtaan johtaminen on vaikeaa, työntekijät suhtautuvat uuteen johtajaansa epäluuloisesti, tuotanto kärsii, eikä tehtaan tulevaisuus näytä hyvältä.

Pikku hiljaa tilanne kuitenkin muuttuu. Tehtaanjohtaja integroituu paikalliseen elämään osallistuen tärkeisiin yhteisöllisiin rientoihin, kuten joulukulkueeseen ja korpinmetsästykseen. Paikalliset ja tehtaan väki hyväksyvät johtajan joukkoonsa.

Tehtaan tulevaisuus alkaa näyttää valoisalta, kun johtaja on saavuttanut aseman, jossa hänet hyväksytään yhteisön jäseneksi.

Tehtaan ylle on kuitenkin kasautunut tummia pilviä. Yhtiö on päättänyt lakkauttaa tehtaan kokonaan, koska tuloksia ei ole saavutettu.

Johtaja on valintatilanteen edessä. Hän voisi pakata tavaransa, matkustaa takaisin kaupunkiin ja jatkaa elämäänsä suuryrityksen johdossa. Hän valitsee kuitenkin toisin ja alkaa taistella tehtaan ja samalla koko paikallisen yhteisön ja paikkakunnan elinvoiman puolesta.

Johtajan viiteryhmä on vaihtunut. Hän ei enää edusta ”heitä”, eli kaukaista suurkaupungissa työskentelevää suuryrityksen johtoa, vaan ”meitä”, eli tehtaan ja maaseudun pikkukaupungin väkeä.

Johtajan asema vankistuu taistelussa ulkopuolista uhkaa vastaan. Työntekijät laittavat itsensä likoon, venyvät ilman erityiskorvauksia ja vastoinkäymisistä huolimatta saavuttavat lopulta tavoitteensa. Tehdas pelastuu uusien innovaatioiden avulla.

Yhtiö palkitsee johtajan teoistaan ylennyksellä. Lopulta hän kuitenkin ostaa koko tehtaan ja palaa takaisin pikkukaupunkiin. Ympyrä sulkeutuu, kun johtaja pitää puheen työntekijöille lattiatasolta.

Elokuvan punainen lanka, joskin akateemisemmassa ja tylsemmässä muodossa sisältyy Alexander Haslamin, Stephen Reicherin ja Michael Platowin Gaudeamuksen suomeksi julkaisemaan monisatasivuiseen kirjaan Uusi johtamisen psykologia (The New Psychology of Leadership, Psychology Press 2011). Sen keskeinen sisältö on, että johtaja on johtaja vasta kun hänellä on seuraajia, jotka tunnustavat hänet johtajaksi. Ja johtajaksi tunnustetaan helpommin henkilö, joka koetaan yhdeksi meistä, eikä ryhmän ulkopuoliseksi.

haslam

Kun johtaja on ryhmänsä kaltainen, hän edustaa omalla toiminnallaan koko ryhmää. Kirjassa puhutaan ”sisäryhmästä”, eli johdettavasta joukosta. ”Ulkoryhmä” tai useampia on sisäryhmän ulkopuolella. Jos johtaja haluaa vaikuttaa ryhmään, hänen on päästävä sisäryhmään, tehtävä itsestään ryhmän prototyyppi, joka edustaa ryhmän ominaisuuksia.

Sisäryhmään ei pääse omaa vaikutusvaltaa korostamalla tai tuomalla esiin ulkopuolisia vaateita (esimerkiksi pääkonttorin määräyksiä).

Johtaja voi vankistaa omaa asemaansa omaksumalla sisäryhmän tapoja ja arvostuksia ja alleviivata näin eroa ulkoryhmään tai -ryhmiin. Ratkaisevia johtajan menestyksen kannalta ovat myös taistelut ulkoryhmiä vastaan. Näissä johtaja voi osoittaa olevansa ”meidän” puolella ”heitä” vastaan. Keskeistä on ryhmän sosiaalinen identiteetti ja sen rakentaminen.

Kansainvälinen politiikka tarjoaa historiassa ja nykyiselläänkin jatkuvasti esimerkkejä siitä, miten juuri johtajat rakentavat kansakuntansa sosiaalista identiteettiä alleviivaamalla ”meidän” ja ”heidän” välistään eroa. Ja jos näitä eroja ei ole, niitä voidaan rakentaa.

Kirja oli paikoitellen raskas, mutta mielenkiintoinen. Se sisältää myös tutun, mutta mielenkiintoisen katsauksen johtamisteorioiden historiaan eli siihen, miten ”suurmiesteorioista” on siirrytty kohti nykyaikaisempia johtamisoppeja.

Koska nykypäivän johtamisopit korostavat yhteisöä, on jopa hätkähdyttävää, kuinka suurmiesteoriat elävät edelleen jokapäiväisessä uutisoinnissa politiikasta tai esimerkiksi liike-elämää koskevissa haastatteluissa, joita voi lukea talouslehtien sivuilta. Suurten johtajien odotetaan pelastavan maita tai organisaatioita viisailla teoillaan.

Mutta työelämän ja johtamisen kysymyksiä voi siis opiskella paitsi paksuja kirjoja lukemalla, myös romanttisia komedioita katsomalla.

Julkaistu

Saatan jopa ottaa joitakin kommenttejasi huomioon

Työhöni on noin 20 vuoden ajan kuulunut erilaisten kirjoitusten kirjoittaminen. Olen kirjoittanut kirjoja, tieteellisiä artikkeleita, yliöitä sekä blogeja. Suuntana omassa kirjoitustyössäni on ollut kirjoitusten lyheneminen, eli listan jälkipäässä olevat kirjoitustyypit ovat viime aikoina painottuneet aikaisempaa

kadet

En ole julkaissut yhtäkään kirjoitusta niin, etten olisi pyytänyt joltakulta kommentteja luonnoksesta etukäteen. Jokin aika sitten pysähdyin miettimään kirjoitusasiaa tarkemmin. Luenhan itsekin työkseni melko paljon erilaisia kirjoituksia ja annan niistä palautetta.

Itselläni on tietty joukko kollegoja, joilla luetutan luonnoksia kirjoituksistani. Koska kirjoitukseni ovat nykyisellään lyhyitä, kommentointi  ei ole suuri vaiva. Osa kollegoista “saa” lukea kaikki kirjoitukseni, joidenkin kirjoitusten kohdalla suuntaan kommentointipyynnön tarkemmin. Toisinaan vaivaan luonnoksillani myös lähiyhteisöäni.

Miksi käytän (pienimuotoista) joukkoistamista kirjoitusteni parantamiseen? Ensinnäkin siksi, että saan ulkopuolisen näkemyksen. Kirjoitukseni mahdollisesti sisältää asia- tai ajatteluvirheen, jonka kommentaattori toivottavasti huomaa . On mukavampaa, jos mahdollisesta virheestä huomauttaa kollega, kuin että se huomattaisiin julkisella foorumilla.

Toiseksi siksi, että  asiantuntevan tahon kommentit usein vievät kirjoitusta eteenpäin ja parantavat lopputulosta. Nämä ideat voivat olla detaljeja tai näkökulmia tai ne voivat liittyä esitystapaan. Vähemmän kokeneelle kirjoittajalla kirjoitusten kehittäminen tällä tavoin korostuu, kokeneempi kirjoittaa valmiimpaa.

Hyvä kommentoija sisäistää yhdellä selaamisella tekstin ja kommentoi esimerkiksi tyyliin “laita tähän alkuun vähän enemmän tätä ja tätä näkökulmaa” tai “tässä voisit kenties vielä pohtia sitä ja tätä”.

Toki myös detaljeihin liittyvät kommentit ovat arvokkaita, sillä ne usein nostavat tekstin tasoa.

Yksi viime aikaisista parhaista kommentointiin liittyvistä kokemuksista oli se, kun työpaikkani viestinnässä työskentelevä asiantuntija järjesteli asiantuntijakirjoitustekstini uudelleen. Tekstiin ei  juuri lainkaan lisätty sanoja, eikä niitä otettu pois. Tekstiä vain järjesteltiin ja lopputulos parani huomattavasti. Tekstissäni ei siis ollut vikaa sinällään, se oli vain väärässä järjestyksessä!

Arvostan myös niitä kommentteja, kun kollega sanoo lyhyesti kirjoitukseni olevan ok. Tiedän, että hän on lukenut kirjoitukseni löytämättä siitä sen suurempia virheitä. Voin tällöin huoletta julkaista tekstin.

Joskus kollegojen mielipiteet eroavat niin, että toiset “tykkäävät” kirjoituksesta, mutta toisille kirjoitus näyttäytyy ärsyttävänä. Nämäkin kommentit ovat arvokkaita, sillä on todennäköistä, että julkaistukin juttu ärsyttää joitakuita. Kirjoitus saa tietenkin myös ärsyttää, jos se tapahtuu sopivissa rajoissa.

Entä miltä asia näyttäytyy kommentoijan näkökulmasta? Kommentoija voi toki olla iloinen saadessaan lukea mukavia kirjoituksia. Toisaalta kommentoija voi kokea, että kommentit ovat turhia, jos ne eivät johda tekstin muuttamiseen.

Jos teksteissä on oikeasti korjattavaa, kirjoittaja vaivaa kollegoita kommentointipyynnöllään turhaan, jos ei ole valmis ottamaan  kommentteja huomioon. Tällainen suhde ei kestä kauaa ja kommentointi  loppuu. Tilanne korostuu opinnäytetöissä, joissa  kommentoija pääsääntöisesti on kirjoittajaa kokeneempi ja asiantuntevampi.

Vastuu tekstistä on tietenkin kirjoittajalla. Hän päättää, mitkä kommentit ottaa huomioon. Joskus olen jälkeenpäin miettinyt, että tekstini on “huonontunut” kun olen pyrkinyt ottamaan joitakin kommentteja huomioon. Kuten eräs kokenut kirjoittaja sanoi minulle hänen tekstiään kommentoidessani, “saatan jopa ottaa joitakin kommenttejasi huomioon”.

Kyse on myös palautteesta, sen antamisesta ja saamisesta. Palautetta saa enemmän jos sitä kysyy ja käyttää joukkoistamista tuotoksensa jalostamiseen. Taitoa vaaditaan myös siinä, että kirjoituksen laittaa kommentoitavaksi  oikea-aikaisesti. Ei liian luonnoslaatuisena eikä liian valmiina. Saadusta palautteesta pitää vielä osata poimia helmet ja jättää toiset kommentit huomiotta. Sivuun jääneet kommentit voi mahdollisesti hyödyntää jossakin toisessa kirjoituksessa.

Julkaistu

Mikä on kirjan tulevaisuus?

Viime aikoina on harvakseltaan käyty keskustelua e-kirjan yleistymisestä ja perinteisen kirjan väistymisestä.  Helsingin Sanomissa 15.4.2014 julkaistun Teemu Luukan artikkelin mukaan “sähkökirjan” myynti on Suomessa pysähtynyt. Suomessa sähkökirjojen osuus kirjojen myynnistä on nyt 7 prosenttia, kun se Yhdysvalloissa on 23 prosenttia ja Britanniassa 25 prosenttia.

kirjat

Yksi syy e-kirjan hitaaseen yleistymiseen on se, että Suomessa e-kirjaan kohdistetaan 24 prosentin arvonlisävero, kun vero perinteisen kirjan kohdalla on 10 prosenttia. Tämä selitys ei kuitenkaan välttämättä selitä e-kirjan huonoa menestystä, sillä edellä mainitun artikkelin mukaan Britanniassa e-kirjaa rasittaa 20 prosentin vero ja perinteistä kirjaa ei veroteta lainkaan.

Puheenaoleva lapsi ei ole kovin rakas, sillä raukkaparalla ei ole vielä edes yhtä kunnollista nimeä. Puhutaan esimerkiksi e-kirjasta ja sähkökirjasta. Edes siitä, miten ekirja kirjoitetaan ei ole yhteisymmärrystä (ekirja, e-kirja, E-kirja). Digikirja voisi olla parempi ja kuvaavampi nimi. Nimitykset myös muuttuvat. Kun valokuvat digitalisoituivat, puhuttiin “digikuvista”. Kun digikuvista tuli uusi normaali,  niistä alettiin puhua kuvina tai valokuvina.

Itse olen lukenut viime aikoina kirjani oikeastaan pelkästään e-kirjoina ja pitänyt kokemuksia erittäin hyvinä. Kuluttajan näkökulmasta e-kirjalla on ainakin seuraavat edut:

  • tabletti on lähes aina mukana ja näin myös kirjasi.
  • jos tabletti kuitenkin unohtuu matkasta, kesken olevan e-kirjan lukemista voi jatkaa millä tahansa tietokoneella tai puhelimella.
  • e-kirjan kirjasinkokoa voi säätää, jos Sinulla on ongelmia näkemisen kanssa.
  • e-kirjaa voi lukea pimeässä, lukuvaloa ei tarvita.
  • voit ladata matkalle mukaan kymmeniä e-kirjoja tablettiin tai ostaa niitä lisää matkan päältä. Et välttämättä haluaisi pakata samaa määrää kirjoja matkalaukkuusi.
  • e-kirjat eivät jää kuljeksimaan kotitalouteen, useimmat kirjat luetaan kerran, jonka jälkeen ne jäävät viemään tilaa ja keräämään pölyä kirjahyllyyn.

Digikirjan ehkä ainoa huono puoli on se, että kopiosuojauksen vuoksi et voi antaa kirjaa lainaksi, etkä myydä sitä eteenpäin divariin. E-kirja on kallis, kun ottaa huomioon, että sitä ei voi myydä eteenpäin. Melko hitaaseen tahtiin kirjoja lukevalle ja ihmiselle, joka ei halua varastoida niteitä fyysisinä esineinä kotiinsa, e-kirja on kuitenkin hyvä vaihtoehto jo nyt.

Myös kirjastot uudistuvat. Kirjastoista voi lainata yhä enemmän e-kirjoja ja kirjastot lainaavat myös lukulaitteita. Lukulaitteiden lainaus tosin tuntuu jo nyt vanhanaikaiselta tablettien yleistymisen myötä. Hurjiakin visioita voidaan ajatella. Jos kirjastot digitalisoituisivat täysin, Suomessa tarvitaisiin vain yksi kirjasto, josta kansalaiset voivat ladata kirjoja omille tableteilleen tai muille lukulaitteilleen. Näinä tuottavuuden kohottamisen aikoina tämä kuulostaa todella hyvältä, kun nykyisellään jokaisesta kunnasta löytyvät kirjastot voitaisiin lakkauttaa. Vaikka näin ei kävisikään, kirjaston tädit ja sedät ovat muutenkin vähenemässä, sillä itsepalvelu lisääntyy Suomenkin kirjastoissa.

Ja jos kielimuurit ylitetään, internetissä on globaaleja kirjastoja, joissa on satoja tuhansia kirjoja. Google on skannannut Books-palveluunsa 12 miljoonaa kirjaa (Lähde: Wikipedia, vuoden 2010 tieto) joista voi tehdä hakuja samalla tavalla kuin netistä Googlen hakupalvelun kautta. Tekijänoikeudet määrittävät sitä, minkä verran kirjaa on mahdollisuus selata Googlen palvelussa.

Tekijänoikeuksiin liittyvät kysymykset hidastavat kirja-alan digitalisoitumista. Analoginen kehityskulku on nähty musiikissa, jossa Spotify ja muut samankaltaiset palvelut, jotka perustuvat musiikin kuluttamiseen, eikä fyysisen äänilevyn omistamiseen, ovat muuttaneet alaa.

Myös kirjan tekeminen muuttuu. Kuka tahansa voi kirjoittaa e-kirjan ja jakaa sitä netissä. Kirjojen julkaisemiseen on olemassa tarkoitukseen sopivia nettipalveluita. Kustantajan rooli onkin muuttumassa merkittävästi. Otavan hallituksen uusi puheenjohtaja Henrik Ehrnrooth totesi Helsingin Sanomien haastattelussa 26.3.2014, että tulevaisuudessa kustantajan tulee katsoa “hyvin laajasti media-alaa”, esimerkiksi pelialan suuntaan. Lisäksi hänen mukaansa kirja-alaa tulee sivistysbisneksen sijaan tulevaisuudessa rakentaa enemmän ajanviete- ja elämysbisneksen suuntaan.

Kirjan tulevaisuuteen liittyy myös uudenlaisia yhteisöllisiä ulottuvuuksia. Sähköisen kirjan ympärille on helppo esimerkiksi rakentaa digitaalisia lukupiirejä, joissa kirjaa pureksitaan sivu sivulta. Itse en tällaisista yhteisöistä juurikaan innostu. Kirjablogit sen sijaan ovat mukavia lukea ja kirjoittaa.

Sähköisiin kirjoihin liittyy mahdollisesti tulevaisuudessa aikaisempaa enemmän ääntä ja liikkuvaa kuvaa. Nämä ominaisuudet saattavat olla todella hyödyllisiä tieto- ja oppikirjojen kohdalla. Voi kuitenkin kysyä, että jos kirjassa erilaiset audiovisuaaliset elementit lisääntyvät, niin missä määrin on kysymys kirjasta vai jostakin ihan muusta? Tarvitseeko tällaisia kirjoja edes perinteisessä mielessä “lukea” vai riittääkö katseleminen. Lopettaako ihmiskunta siis jossain vaiheessa lukemisen ja kirjoittamisen siinä mielessä kuin puhumme siitä nyt?