Monipuolinen kirja jatkuvasta oppimisesta finanssialalla

kallonen

Työn murroksen vuoksi osaamisen kehittämisen ja oppimisen merkitys korostuu. Keskeisenä  lähestymistapana on jatkuva oppiminen, jossa osaamista kehitetään koko työuran ajan. Osaamisen kehittäminen nivoutuu ja integroituu myös uusilla tavoilla itse työn tekemiseen, jolloin työtä ja oppimista ei voida tarkastella aikaisempaan tapaan erillisinä. Kirjassa keskitytään jatkuvaan oppimiseen erityisesti finanssialan näkökulmasta.

Kirja koostuu kirjoittajien taustoittavista ja yhteenvetävistä kappaleista sekä haastatteluista. Haastateltavat ovat finanssialan vaikuttajia ja asiantuntijoita, heidän joukossaan ovat mm. Nordean pääjohtaja Ari Kaperi, OP Ryhmän pääjohtaja Timo Ritakallio, Headain kehitysjohtaja Anu Passi-Rauste sekä Palta ry:n toimialapäällikkö Anu Sajavaara.

Kirjan tausta liittyy työn muutokseen. Tässä käydään läpi erityisesti asiantuntijatyöhön liittyvää kehityskulkua, jossa työhön käytetty aika ei enää ole ratkaisevaa vaan se, mitä saadaan aikaan. Koronan kiihdyttämää etätyötä ja hybridityöskentelyä käydään läpi eri puolilta. Työn tulevaisuuteen kurkistetaan mm. biohackeroinnin kautta.

Osaamisen ytimeen pureudutaan ennakoinnin kautta. Yritysten on pohdittava, mihin työ ja sen puitteet ovat menossa toimialalla ja osaamisen kehittämistä on johdettava strategisesti. Osaamisen arvostuksen tulee näkyä yrityksen arvoissa ja strategiassa. Kirjassa esitetään hyvä kuvio, jossa finanssialan työn murrosta on tarkasteltu muun muassa teknologioiden, asiakaskäyttäytymisen, kilpailun ja regulaation näkökulmasta.

Finanssialan kehityksen tarkastelu saa oman kappaleensa. Tässä korostuvat erityisesti digitalisaation ja sääntelyn merkitys osaamisen kehittämisen kannalta. Finanssialan henkilöstön rakenne on jo muuttunut niin, että henkilöstön muodollinen koulutusvaade on aikaisempaa korkeampi. Tämä kehitys jatkunee myös tulevaisuudessa. Finanssialan etu asiantuntijoiden saamisessa alalle on se, että talouden ilmiöt ovat laajalti kiinnostavia.

Strategisemmalta tasolla pudottaudutaan hetkeksi käytännöllisemmälle tasolle. Tässä kohdin pohdiskellaan millä keinoin ja missä ympäristössä osaamisen kehittäminen edistyy suotuisasti. Osaamisen kytkentä työhyvinvointiin ja tuottavuuteen nostetaan esiin. Yhtenä käytännöllisenä esimerkkinä tarkastellaan peliteollisuudesta tuttuja ”osaamismerkkejä” (digital open badges).

Tämän jälkeen noustaan yhteiskunnalliselle tasolle. Esiin nousee vahvasti oppilaisten kanssa tehtävä yhteistyö ja sen kehittäminen. Kirjassa tuodaan esiin teknologiateollisuudessa tehtyjä esimerkkejä ja pohditaan niiden soveltuvuutta finanssialalle. Tekoälyä ja dataa hyödyntävät kokeilut saavat oman tilansa.

Kirjan lopussa tuodaan vahvasti esiin ekosysteemisen tason ratkaisujen tarve. oppiminen siirtyy digitaalisille alustoille ja työn ja oppimisen keskeinen suhde muuttuu merkittävästi. Aivan lopuksi listataan konkreettisia toimenpidesuosituksia miten jatkuva oppiminen mahdollistuu. Punainen lanka on, että jokainen on vastuussa omasta oppimisestaan ja työnantajan on mahdollistettava oppimista. Näihin lähtökohtiin punotaan vielä mm. oppilaitosten välistä yhteistyötä.

Kaiken kaikkiaan kirja oli hyvin kirjoitettu ja huolellisesti toimitettu monipuolinen teos aiheesta. Kirjassa liikuttiin hienosti yrityksen näkökulmasta sekä strategisella että käytännönläheisellä tasolla. Lisäksi teoksessa tunnistettiin yhteiskunnallisen tason järjestelmät, jotka liittyvät jatkuvaan oppimiseen. Myös kansainvälisiä esimerkkejä esitetään. Kirjassa oli myös sopiva annos dataa ja digiä teemaan kiinteästi linkittäen. Haastattelut olivat kaikki mielenkiintoisia, sopivan lyhyitä ja ne nousivat positiivisella tavalla esiin kirjan muusta materiaalista.

Kaiken kaikkiaan hyvä kirja jatkuvasta oppimisesta finanssialan kontekstissa.

Tarja Kallonen ja Annemari Kuhmonen 2021: Jatkuva oppiminen – työelämän tärkein taito. Kauppakamari, Helsinki. 

Mikko Hyppösen internet

internet

Mikko Hyppönen on yksi Suomen kansainvälisesti tunnetuimmista tietotekniikan asiantuntijoista. Tunnetuin lienee Linus Torvalds. Hyppösen erikoisala on tietoturva ja hän on työskennellyt pitkään F-Securessa, jonka tutkimusjohtajana hän nykyään toimii. Hyppönen on ensimmäinen suomalainen, joka on pitänyt puheen TED-konferenssissa (vuonna 2011 ja 2013).  Itse kuuntelin häntä EMBA-kurssin luennolla pari vuotta sitten Turussa.

Hyppönen  on uransa varrella kirjoittanut ja puhunut paljon, mutta käsillä oleva kirja on hänen ensimmäisensä.

Aloitetaan kirjan nimestä. Se on siis ”Internet”, mutta paremmin kirjan sisältöä kuvaava nimi olisi ollut ”Tietoturva”. Kaiketi valittu nimi toimii laaja-alaisuudessaan kaupallisesti paremmin.

Teos koostuu hajanaisista aineksista. Se on kokoelma internetin ja tieturvan historiaa, erilaisia caseja, tarinoita Hyppösen uran varrelta ja hänen analyysejään. Näin ollen ”kappaleet” kirjassa ovat hyvin eri mittaisia eikä punaista lankaa juuri ole.

Kirjassa käsitellään kattavasti nykyajan keskeisiä tietoturvateemoja kuten yksityisyyttä internetissä, kryptovaluuttoja, lohkoketjuja, kyberaseita ja haittaohjelmia ennen ja nyt. Käsiteltäviä aiheita, isoja ja pieniä, on kymmeniä.

Kirjassa käydään läpi myös merkittäviä tietoturvaan liittyviä caseja, kuten logistiikkayhtiö Maerskiin kohdistunut hyökkäys sekä Vastaamon tietomurto Suomessa.

Teknologiajuttujen ohella Hyppönen kertoo kokemuksistaan siitä, kuinka helposti monessa yrityksessä pääsee kuljeksimaan käytäville ja yrityssalaisuuksien äärelle. Tai kuinka yksityisyyttä suojaavat turvakiellot voi kiertää.

Hauskinta luettavaa kirjassa ovat Hyppösen tarinat. Tällainen on esimerkiksi uran alkutaipaleella sattunut kommellus, jossa nuori konsultti lainasi kiireessä asiakkaan autoa ja kolaroi sen. Toinen mieleenjäävä tarina on matka Pakistaniin tapaamaan erään viruksen kirjoittajia.

Hyppönen on merkittävä kansainvälinen asiantuntija omalla alallaan. Hänen vahvuutensa on erikoisalansa kansantajuistaminen, jota hän tekee puheissaan ja kirjoituksissaan sekä myös tällä kirjalla.

Kirja oli mukava ja kevyt luettava. Suureksi osaksi kirjan sisältö oli varsin tuttua, ehkä asiaan vaikutti myös hiljattain kuulemani luento. Oma viehätyksensä oli lukea Hyppösen tarinointia internetin historiasta, puhetta oli lerpuista ja taidettiin siellä Commodore 64:kin mainita.  Kaiken kaikkiaan mukava kirja digitaalisen ajan keskeisistä kysymyksistä.

Mikko Hyppönen 2021. Internet. WSOY, Helsinki.

Kuolevan miehen päiväkirja

hintsa

Oskari Saaren ja Aki Hintsan yhteistyönä tekemä kirja Voittamisen anatomia on mielestäni paras hyvinvointia ja itsensä johtamista käsittelevä viime vuosina julkaistu kirja. Kirjaa oli jo pari vuotta sitten myyty yli 100 000 kappaletta ja menestystä on tullut kaikissa kirjan formaateissa. Myös tässä blogissa julkaistu  esittelyni  tästä kirjasta on kaikkien aikojen luetuimpien artikkelien listalla.

Tässä puheena olevan kirjan Saari joutui kuitenkin kirjoittamaan yksin, sillä Aki Hintsa kuoli 58-vuotiaana haimasyöpään vuonna 2016. Hintsa piti päiväkirjaa ja kirja pohjaa merkintöihin hänen viimeiseltä elinvuodeltaan. Päiväkirjaa on täydennetty perheenjäsenten ja ystävien haastatteluilla.

Kirja kuvaa vaiheita syöpädiagnoosin jälkeen, hoitojen, tutkimusten ja sairauden etenemisen muodostamassa kierteessä.

Hintsan voimavarat ja mieliala kulkevat vuoristorataa. Ennuste paranemiselle oli alunperin heikko, välillä hoidoista tuli positiivisia tuloksia ja elämä jatkuu yli ennustetun ajan. Lopulta sairaus kuitenkin voitti.

Ehkä mieleenpainuvin kohta kirjassa on se, kun Hintsa diagnoosista kertoessaan osti vaimolleen ruusuja ja samppanjaa.

Sairastuttuaan Hintsa huomasi eläneensä toisin kuin opetti. Hän ei ollut pitänyt huolta itsestään ja aikaa oli ollut kaikille muille paitsi läheisille.

Kuvaus itse sairaudesta ja sen etenemisestä on varmastikin tavallinen ja yleinen, mutta Hintsan kohdalla kaikki tapahtuu kuuluisalle formulalääkärille, julkisuudessa ja hänen verkostossaan.

Verkostoista erityisesti formula 1-maailma on vahvasti läsnä tässäkin kirjassa. Mika Häkkinen, Lewis Hamilton ja Sebastian Vettel kuuluvat lähipiiriin. Sairauden edettyä jo pitkälle, Hintsa vierailee edelleen kisoissa, jossa hänen etenemisestään varikolla ei tule mitään, koska kaikki haluavat tavata tutun lääkärin ja valmentajan.

Muutenkin Hintsan verkostot ovat merkittävät, hotellin aulassa törmätään Kofi Annaniin ja niin edespäin.  Hän pitää myös puheen Maailman talousfoorumissa.

Jonkin verran kirjassa oli häiritsevää aikaisemman kirjan teemojen toistaminen sekä jatkuva namedroppaus. Kerronta päähenkilön ja perheen ajatuksista, mielialojen vaihtelusta sekä yhdessäolosta on suoraa.

Kaiken kaikkiaan hyvä kirja elämän rajallisuudesta.

Oskari Saari 2021: Aki Hintsa. Tänään olen elossa. Kuolevan miehen päiväkirja. WSOY, Helsinki.

Jari Isometsän tarina

isometsa

Jari Isometsä on yksi keskeisimpiä viime vuosikymmenten suomalaisia mieshiihtäjiä. Hän oli yksi ”karpaaseista”, ryhmän muut ydinjäsenet olivat Harri Kirvesniemi ja Mika Myllylä. Tunnettua dramatiikkaa karpaasien ja Isometsän urheilu-uralle tuli Lahden vuoden 2001 MM-hiihdoista, doping-jupakasta ja sen jatkoselvittelyistä. 

Kirja noudattelee tuttua urheiluelämäkertojen kaavaa: lapsuus, nuoruus, kilpailu-ura ja uran jälkeinen aika. Samaistuin kohtalaisesti Isometsän lapsuuden aikaan, koska hän on minua pari vuotta vanhempi ja minullakin oli hiihtoharrastuksia. Toki Isometsä hiihti kansallisella tasolla ja minä piirikunnallisella. Silti kirjassa mainittiin tuttuja yhteisiä kilpailupaikkoja, kuten Harjavalta ja Ulvila.

Lapsuudesta ja nuoruudesta piirtyy kuva energisestä, vilkkaasta ja sosiaalisesta urheilijanuoresta. Mieli on niin vilkas, että Isometsä kertoo kärsivänsä univaikeuksista, koska illalla on vaikea rauhoittua.

Parasta kirjan antia ovat kuvaukset harjoittelusta ja kilpailuista. Lukija voi lähes tuntea maitohapon kertyvän lihaksistoonsa, kun Isometsä käy läpi kovimpia kisoja ja niiden ylämäkiä ja loppusuoria.

Verkostot Isometsän ympärillä muodostuvat kilpakumppaneista, tukijoukoista ja perheestä. ”Kollegoja” on kotimaasta, keskeisimpinä valmentajana toiminut Harri Kirvesniemi ja tietenkin Mika Myllylä. Myös muiden maiden huippuhiihtäjät, kuten ruotsalaiset ja norjalaiset, kuuluvat piiriin. Muiden hiihtäjien kanssa ollaan kavereita ja kilpaillaan, välillä toinen voittaa ja sitten taas toinen. Urheilijat muodostavat tiiviin yhteisön.

Kun Isometsä alkoi menestyä, hänen kotikaupunkinsa Tornio perusti PR-sihteerin viran ja nimitti Isometsän virkaan. Hänen tehtävänään oli ”hiihtää mahdollisimman kovaa, jotta kaikki tietävät, missä Tornio on”. Myöhemmin virka lakkautttiin Vasemmistoliiton valtuutettujen esityksestä. Hyvä esimerkki poliittisesta riskistä.

Lahden 2001 tapahtumat käydään läpi Isometsän näkökulmasta. Hänellä olikin erityinen rooli, koska hän jäi hiihtäjistä kiinni ensimmäisenä ja hänen suunniteltiin ottavan vastuun koko jupakasta yksittäisenä tapauksena (ns. ”saunasopimus”).

Isometsä ei tunnusta kirjassa EPO:n käyttöä. Mika Myllylä tunnusti aineen käytön ja eräs lääkäri on julkisuudessa kertonut hankkineensa ainetta Isometsällekin. Joissakin kirjan arvioissa on pahoitettu mieli tästä ”tunnustamattomuudesta”. Isometsän mukaan hemohes ja muut nesteytysaineet oli tarkoitettu palautumisen edistämiseen.

Yksi kiinnostava kohta kirjassa on se, kun Isometsä pyrkii takaisin huipulle Lahden käryjen ja kilpailukiellon jälkeen. Vaikka hän oli kärsinyt kilpailukieltonsa ja oli kilpailukykyisessä kunnossa, ovi maajoukkueeseen ei avautunut.

Uran päätyttyä Isometsä on pärjännyt kirjan mukaan hyvin. Hänellä on perhe, työtä ja urheiluun liittyviä rooleja muun muassa lastensa harrastusten kautta. Isometsän persoona, verkostot ja sosiaaliset taidot ovat kantaneet kilpailu-uran jälkeen.

Kirja kuvaa mielestäni hyvin huippu-urheilun kovuutta, siihen liittyviä paineita, taloudellisia ulottuvuuksia, julkisuutta ja jonkin verran sitä kuuluisaa harmaata aluettakin. Tästä näkökulmasta kirjan maailailema maisema on tosi samanlainen kuin Mika Myllylän kirjassa Riisuttu mestari (lue esittelyni tästä).

Kaiken kaikkiaan Pohjalaisen kirja on ihan hyvä urheilukirja. Ei huippu, mutta ei yhtään huonokaan.

Soili Pohjalainen: Isomettän poika – Jari Isometsän koko tarina. WSOY 2021.

Olli-Pekka Kallasvuon puhelin soi öisin

kallasvuo

Olen lukenut useita aikaisempia Nokia Oyj:tä koskevia kirjoja. Näitä ovat olleet Jorma Ollilan uraa käsittelevä kirja Mahdoton menestys (ks. esittelyni tästä), Risto Siilasmaan hittikirja Paranoidi optimisti  (ks. esittelyni tästä), sekä suurelle yleisölle hieman tuntemattomampi Yvez Dozin ja Keeley Wilsonin tutkimuksellinen teos Ringtone-Exploring the Rise and Fall of Nokia in Mobile Phones (ks. esittelyni tästä).

Niinpä oli luontevaa tarttua Nokian entisen toimitusjohtajan Olli-Pekka Kallasvuon uraa käsittelevään kirjaan.

Teos käy läpi Kallasvuon tien Nokian palvelukseen, kerronta tihenee toimitusjohtajavuosiin ja lisäksi käsitellään uran jatkoa hallitusammattilaisena.

Nokian vaiheet kasvusta matkapuhelinliiketoiminnasta luopumiseen ovat tuttuja muista teksteistä.

Tästä kirjasta mieleen jää ensinnäkin, korona-ajan ja ilmastokriittisen ajan näkökulmasta tolkuton liikematkustaminen. Kallasvuo on jatkuvasti ilmassa. Hän käy Japanissa yhden kokouksen vuoksi ja matkustaa lähes joka toinen päivä Atlantin yli suuntaan tai toiseen.

Mieleen tulee myös aikaerosta johtuva rasitus ja vaikutukset työkyvylle. Toimitusjohtajan työpäivä Suomessa alkaa aamusaunan jälkeen, kun takana on yölento New Yorkista.

Nokian toimitusjohtaja liikkuu kansainvälisessä bisneseliitissä. Kirjassa raportoidaan Kallasvuon kuuluisa tapaaminen Steve Jobsin kanssa. Jobs lupasi tulla Suomeen tapaamaan Kallasvuota seuraavana vuonna, mutta hänen sairautensa esti matkan.

Kallasvuo tapaa jatkuvasti myös poliittisia vaikuttajia eri puolilta maailmaa. Suomessakin presidentti on lähellä.

Toinen mieleenjäänyt yksityiskohta oli Nokian organisaation ja johtamisjärjestelmän valtava mittakaava. SVP-tason johtajia oli 40-50, ja VP-tason johtajia 400. Kallasvuo sanoo tunteneensa  kaikki näiden tasojen johtajat. Seuraavalla tasolla Director ja Head of-tason johtajia oli niin paljon, että heitä häne ei enää tuntenut kuin satunnaisesti.

Nokian johtoryhmä kokoontui päivän mittaiseen kokoukseen kerran kuussa jossakin päin maailmaa. Johtajia ja henkilöstöä koulutettiin laajasti ja ylemmän tason johtajat osallistuivat alemman tason johtajien koulutustilaisuuksiin. Näin rakentui omaleimainen kulttuuri Nokia Way. Ansioituneimmat Nokian työntekijät saivat arvonimen Nokia Fellow.

Kiintoisana yksityiskohtana ja näkemyksenään Kallasvuo nostaa esiin sen, että Nokian suuri organisaatio alkoi elää 2000-luvulla omaa elämäänsä. Erilaisia kehityshankkeita oli valtavasti, mutta ne eivät kehittäneet yhtiön kilpailykykyä. Kallasvuo sanoo epäonnistuneensa yrityksessään tehdä johtamisesta ja päätöksenteosta suoraviivaisempaa.

Kallasvuo reflektoi omaa johtamistaan. Hänen johtamistafilosofiansa tuntuu tutulta hyvältä ”perusjohtamiselta”, jossa korostuu luottamus ja vuorovaikutus. Mieleeni tulee, että Kallasvuon johtamisessa on paljon samaa kuin toisella Nokia-koulun kasvatilla Matti Alahuhdalla (ks. Alahuhdan kirjan esittely tästä).

Kallasvuon kuvaukset työuransa alusta alleviivaavat johtamistyylin merkittävää muutosta parin sukupolven aikana.

Mielenkiintoisena yksityiskohtana Kallasvuo mainitsee, että julkiset puheenvuorot suomalaisessa mediassa eivät olleet tärkeitä Suomen pienen markkinan vuoksi. Mutta suomalaisen median kautta oli tehokkainta viestiä omalle henkilöstölle.

Kirjan nimi viittaa siihen, että Kallasvuo piti öisin puhelimansa päällä, koska toimitusjohtajan tuli olla aina saavutettavissa, usein huonojen uutisten takia.

Kirjassa on paljon anekdootteja paikoista ja tapahtumista. Eräs sellainen on, että Kallasvuon muistelujen mukaan Keilaniemen Nokia-talon helikoptereille tehtyä laskeutumispaikkaa on käytetty vain muutaman kerran. Kerran laskeutumispaikkaa käytti Kimi Räikkönen.

Siviilissä Kallasvuo pelaa golfia ja tennistä sekä harrastaa ravihevosia ja jalkapallon seuraamista.

Kirja kertoo paitsi globaalin suuryrityksen johtamisesta, myös suomalaisen elinkeinoelämän muutoksesta. Kirja oli minusta sympaattinen ja inhimillinen reflektointi Kallasvuon työurasta ja johtajuudesta.

Olli Pekka Kallasvuo ja Juhana Rossi 2021: Puhelin soi öisin. Mitä opin globaalina yritysjohtajana. Otava.  

Kuusi viime aikoina luettua kirjaa

diktaattorit

Leif Sundström tarkastelee kirjassaan Rajaton valta noin kolmenkymmenen diktaattorin elämää ja vallankäyttöä. Tutuimpia kirjassa esillä olevia diktaattoreita ovat Hitler, Stalin, Mussolini, Idi Amin, Saddam Hussein, Mao, Pol Pot ja Kim Jong Un. Mukana ovat myös  Fidel Castro, Augusto Pinochet, Muammar Gaddafi, Tito ja Ceausescu sekä joukko hieman vähemmän tunnettuja diktaattoreita.

Diktatuuri määritetään yhden ihmisen tai hyvin rajatun joukon vallankäytöksi. Diktaattori päättää itse valtakautensa kestosta, eikä vallanpitäjää ole mahdollista vaihtaa vapailla vaaleilla. Valta ei ole läpinäkyvää, eikä sitä voi kritisoida.

Kirjassa tarkastellaan väljän yhdenmukaisen kehikon kautta diktaattorien elämänkulkua. Tyypillisesti diktaattorit tulevat melko tavallisista perheistä. Monen, mutta ei kaikkien, diktaattorien isä on ollut alkoholisti ja/tai väkivaltainen. Äiti on ollut yleensä ”tavallinen” ja perhettä koossa pitävä voima.

Monet diktaattorit viettävät nuoruudessaan tai nuorena aikuisena aikaa vankilassa. Siellä he tyypillisesti opiskelevat sekä kehittävät verkostojaan ja visiotaan.

Dikaattorit ovat vaihtelevan sivistyneitä ja koulutettuja. Osalle lukutaitokin saattaa olla kyseenalainen.

Diktatuuri perustetaan ja valta anastetaan harkituilla peliliikkeillä. Vastustajat teljetään vankilaan tai surmataan. Demokraattisten instituutioiden kehittymättömyys, eriarvoisuus, kansan tyytymättömyys ja ristiriidat tarjoavat otollisen maaperän diktatuurin syntymiselle. 

Osalla diktaattoreista on visio, jota kohti he etenevät. Visio voi liittyä valtakunnan laajentamiseen ja/tai etnisiin puhdistuksiin. Osalle riittää oman valta-aseman ja diktatuurin jatkon varmistaminen. 

Valtaosa diktaattoreista on sumeilemattomia vallankäyttäjiä. Vastustajia tapetaan, kidutetaan ja teljetään vankiloihin. Omaa kansaa vainotaan ja kuritetaan vallan varmistamiseksi. Vähemmistöjä vainotaan ja haaremeita pidetään. Tämä diktatuurien pimeä puoli on kirjassa vastenmielisyydessään mieleenpainuvinta materiaalia. 

Harva diktaattori kehittää maataan niin, että elintaso ja kansalaisten hyvinvointi kasvaisi. Rikkaudet kasautuvat diktaattorille ja hänen lähipiirilleen.

Diktaattorien ”urat” päättyvät usein väkivaltaiseen kuolemaan vallanvaihdon yhteydessä. Osa saa turvapaikan toisesta maasta.

Kokonaisuudessaan kirja oli kiinnostava teos yhteiskuntatieteilijää kiinnostavasta aiheesta, eli vallankäytöstä äärimmillään. Kirjan lukemalla tutustui myös moniin hieman vähemmän tunnettuihin diktaattoreihin.

Kirjassa pohditiiin diktaattorien elämää monesta eri näkökulmasta ja pyrittiin tunnistamaan yleisiä kehityskulkuja ja diktaattorien elämään vaikuttaneita tekijöitä. Siksi oli hieman yllättävää, että kirjassa ei edes todettu ääneen sitä tosiseikkaa, että kaikki kirjassa esitellyt diktaattorit olivat miehiä.

Kirjan merkittävä viesti oli kenties se, että teoksessa kuvattujen lukuisten diktaattorien aikakausista julmuuksineen ei ole kulunut pitkää aikaa. Maailmanpolitiikan ajankohtaisia tapahtumia seuraamalla on helppo yhtyä Sundströmin johtopäätökseenn, että diktaattorit ja diktatuurit elävät omassa ajassamme oikein hyvin. Demokratia ei ole itsestäänselvyys.

Leif Sundström 2021: Rajaton valta. Modernin ajan diktaattorit Hitleristä Kim Jong-Uniin. Tammi. 

x x x

Viime aikoina luettuja muita kirjoja:

todaro

Dave Todaro: The Epic Guide to Agile: More Business Value on a Predictable Schedule with Scrum. R9 Publishing. 

Noin 500 sivua pitkä ja äärimmäisen seikkaperäinen kirja ketterästä kehittämistä. Teoksessa käydään  perusteellisesti läpi Scrumin roolit, rituaalit,  työskentelytavat ja työkalut. Hyvä käsikirja esimerkiksi PO-roolissa aloittelevalle, mutta aika raskaslukuinen. Kirjassa on hyvät tiivistelmät ja rakenne, joten voi käyttää myös käsikirjana.

moreira

Mario E. Moreira 2017. The Agile Enterprise. Building and Running Agile Organizations. APress.

Edellistä hieman yleisemmällä tasolla liikkuva kirja ketterästä kehittämisestä ja organisaation kehittämisestä kohti ketteryyttä. Paljon samaa kuin edellisessä kirjassa ja muissa peruskirjoissa. Hyvää oli se, että sisälsi pohdintaa esimerkiksi budjetoinnista, HR:n roolista ja johdon roolista yleisemminkin. Hyvä peruskirja asiantuntijoille ja johdolle.

teerikangas

Satu Teerikangas: Integraation johtaminen. Kulttuuriset voimat yrityskaupassa. Wsoy Pro. 

Kirja on populaarimpi versio tekijän väitöskirjasta. Kirjassa käsitellään yritysostojen jälkeistä yhteensulautumisvaihetta, joka usein mainitaan yrityskauppojen haastellisimmaksi vaiheeksi. Kirjassa perehdytään muun muassa yritys- ja maakulttuurien merkitykseen, hiljaisiin voimiin ja yritysten henkiseen tilaan. Mielenkiintoinen kirja. Vähän pohditutti, että olisin ollut kiinnostunut lukemaan myös itse väitöskirjan, jotta aineistoja ja tutkimusmenetelmiä olisi voinut arvioida paremmin.

elo Simon Elo ja Juha-Pekka Tikka. 2021. Poliittiset muistelmani. Minervakustannus.  

Entisen kansanedustajan, Simon Elon näkökulma perussuomalaisten hajoamiseen ja viime vaiheisiin. Sujuvasti kirjoitettu, mutta lopulta melko mitäänsanomaton kirja aiheesta. Samasta aihepiiristä suosittelen ennemmin Jari Lindströmin kirjaa (ks. esittelyni tästä).

 

kinnunen

Tommi Kinnunen 2021: Ei kertonut katuvansa. WSOY. 

Kirja kertoo suomalaisista naisista, jotka lähtivät Jatkosodan aikana saksalaisten matkaan pääasiassa konttori- ja hoitotöitä tekemään. Sodan päätyttyä osa naisista lähti Saksaan, osa jäi Suomeen. Naisten yhteiskunnallinen status muuttui merkittävästi sodan päättymisen ja sen lopputuloksen vuoksi. Kirjassa kuvataan  muutaman naisen vaelluksesta Norjasta takaisin kotipaikkakunnalleen. Kirjan lukeminen oli kuin elokuvan katsomista, niin tehokkaasti maisemat ja tapahtumat piirtyivät mieleen.  Suosittelen. Todetaan vielä se, että kirja sai Vuoden kotimainen kaunokirja-palkinnon, Finlandia-ehdokkuuden ja Runeberg-palkinnon.

Perttu Salovaara: Johtopäätös – Yhteisöt ja organisaatiot pomokulttuurin jälkeen

salovaara

Hierarkiasta poikkeavat tavat organisoitua ja johtaa ovat yleistyneet viime vuosina. Työelämää koskevassa keskustelussa itseohjautuvuus tai yhdessäohjautuvuus ovat vuosina olleet iso teema. Kuuluisin kansainvälisin esimerkkiorganisaatio on lienee edelleen hollantilainen Buurtzorg. Kuitenkin suomalaisetkin organisaatiot, etulinjassa monet IT-firmat, mutta myöhemmin myös muiden toimialojen organisaatiot, ovat seuranneet perässä omilla sovelluksillaan. Niinpä oli hienoa tarttua Perttu Salovaaran vielä tuoreeseen teemaa käsittelevään kirjaan.

Kirjalla on kiinnostava rakenne. Salovaara luo kirjassaan katseita eri suuntiin.

Ensin katsotaan peiliin ja pohditaan pomokeskeisen ja yhteisöllisen toiminnan suhdetta. Nuoremmat sukupolvet eivät jäsennä maailmaa yhtä hierarkkisesti kuin vanhemmat. Kompleksisempi toimintaympäristä vaatii hierarkian sijaan verkostomaista organisoitumista. Työelämässä on valuvika, koska niin monet haluavat sieltä pois.

Johtajuusmyyttejä puretaan: Susilaumoja eivät johdakaan alfaurokset, vaan ne ovat perheyhteisöjä, joiden käyttäytyminen perustuu perhesuhteisiin ja yhteistyöhön. Oligarkian rautainen laki ei tapahdu vääjäämättä. Johtajuuden havaintovääristymä ohjaa meitä etsimään merkkejä johtajuudesta yksilöiden eikä yhteisöjen taholta. Jaksossa tuodaan esiin myös esimerkkejä, joissa nimenomaan yhteisöllinen näkökulma on ollut avain ratkaisuun.

Sitten katsotaan taaksepäin kohti yhteisöjen historiaa. Tässä jaksossa osoitetaan, kuinka:

…ihmisyhteisöt ovat läpi historian toimineet tehokkaasti myös verkostomaisissa, epävirallisissa rakenteissa. Tällaisia ovat olleet muun muassa perheyhteisöt, heimot, paikallisyhteisöt, ammattiryhmät, vapaamuurarit, Hansa-kauppiaat, Medicien hallitsijasuvun verkostot ympäri Eurooppaa. Verkostoissa paikalliset solut, paikallisyhteisöt, pienemmät piirit ja yksilöt voivat toteuttaa verkoston päämääriä itsenäisesti ilman hallitsijoiden ohjausta (s. 68). 

Jaksossa on kiintoisaa pohdintaa muutosvastarinnan käsitteestä. Tulee esiin, että muutosvastarinta on kielellinen konstruktio, jolla usein muutosagentit luvat oman todellisuutensa, jossa heidän vallankäyttönsä oikeutetaan. Jaksossa on muutakin kiinnostavaa kieleen liittyvää pohdintaa, kuten se, että johtajuuteen usein itsestäänselvästi liitetään alaiset, johtajan esimerkillisyys ja suuret teot.

Tämän jälkeen katsotaan ulospäin ja pohditaan yhteisöohjautuvyytta käytännössä. Tämä on kirjan konkreettisin ja eniten työelämän arkea auttava jakso. Salovaara käy läpi päätöksentekoa, konfliktien hallintaa, tavoitteiden asetantaa ja seurantaa sekä palautteenantoa.

Lisäksi käydään läpi hiljaisia käytänteitä, kuten dialogia, psykologista turvallisuutta, yhteisön pelisääntöjen merkitystä sekä joukkoa muita tekniikoita joilla yhteisöohjautuvuutta on mahdollista edistää ja toimeenpanna. Myös itsensäjohtamista käsitellään muutamasta käytännönläheisestä näkökulmasta.

Katse sisäänpäin paljastaa yhteisän pimeät puolet. Yleisinä demokraattisten työyhteisöjen riskeinä pidetään, että ne ovat tehottomia ja ryhmän jäsenet voivat vältellä ikäviä tehtäviä ja vastuunottoa, eli ne sallivat vapaamatkustamista. Toisaalta on esitetty, että epämuodollinen vallankäyttö johtaa epätasa-arvoisiin valta-asetelmiin, toisten riistoon, hyväksikäyttöön, alistamiseen ja vahingoittamiseen.

Salovaara toteaa kiinnostavasti, että perinteinen hierkia, pomokulttuuri, jättää useat ryhmädynamiikan ilmiöt näkymättömiin. Yhteisöohjautuvissa organisaatioissa ymmärrys ryhmädynamiikasta lisääntyy.

Lopuksi katse suuntautuu eteenpäin ja pohditaan suuntaa kohti yhteisöohjautuvuutta. Tässä tuodaan esiin kuusi periaatetta, joita pitää esiintyä riittävissä määrin, jotta organisaatio voi lisätä yhteisöohjautuvuuttaan:

  1. Itse- tai yhteisöohjautuvuuden mallin pitää olla virallinen
  2. Organisaatiota pitää litistää, eli hierarkiatasoja poistaa
  3. Johtajuus on kollektiivista, ei pelkästään johtajien toteuttamaa
  4. Päätöksenteko on hajautettua
  5. Organisaatiolla on yhteisöllisiä käytänteitä
  6. Tiimit ovat autonomisia

***

Kirjassa on hienoa sen perusajatus, eli yhteisöohjautuvuuden liittäminen työelämän ja yhteiskunnallisen kehityksen pitkään linjaan. Kirja nostaa esiin työelämätutkimuksen klassikoita ja keskusteluita.

Kirja on kirjoitettu mukavalla pohdiskelevalla tyylillä, joka tekee lukukokemuksesta miellyttävän. Kirjassa on myös huolellista teemaan liittyvän käsitteistön perkaamista. Plussaa myös siitä, että kirja ei sisällä monelle kirjalle niin tavanomaista toistoa ja loputonta asioiden uudelleen yhteenvetämistä.

Suosittelen kirjaa kaikille työelämän kehityksestä yleisesti kiinnostuneille ja erityisesti ajankohtaisesta itse- tai yhteisöohjautuvuudesta kiinnostuneille! Hienoa, että meillä on näin laadukas teos tästä aihepiiristä suomeksi julkaistuna.

Perttu Salovaara 2020: Johtopäätös – Yhteisöt ja organisaatiot pomokulttuurin jälkeen. Kustannusosakeyhtiö Teos, Helsinki. 

Kerttu Kotakorpi: Suomen luonto 2100

kotakorpi

Ylessä meteorologina toimiva Kerttu Kotakorpi on kirjoittanut kirjan siitä, miten ilmastonmuutos koskee Suomea. Kirjan ideana on arvioida, miltä Suomen luonto näyttää tutkimusten ja erilaisten analyysien valossa vuonna 2100 ja mikä siinä on muuttunut.

Kirjan lähtökohtanana on, että nykytiedon valossa ja nykyisellä kehityksellä maapallon lämpötila tulee nousemaan vuosisadan loppuun mennessä neljä astetta. Pohjoisemmilla alueilla ja myös Suomessa lämpötila muuttuu todennäköisesti maapallon keskiarvoa enemmän.

Ilmastonmuutoksen vuoksi lämpötilat maapallolla nousevat. Suomessa lunta ja pakkasta on aikaisempaa vähemmän ja helteistä kesäsäätä enemmän. Vettä sataa aikaisempaa enemmän ympäri vuoden.

Puusto muuttuu niin, että lehtipuut valtaavat metsiä etelässä ja mänty pohjoisessa. Metsiin ilmestyy uusia eläimiä. Linnut muuttavat pohjoisemmaksi. Merkittäviä muutoksia tapahtuu myös sellaisten lajien kohdalla, joita emme näe tai tunne, koskien muun muassa hyönteisiä. Etelä-Suomessa viljellään esimerkiksi vesimelonia ja maissia. Viiniviljelmät tulevat Suomeen.

Kun talvet ovat leudompia, routa on vähäisempää. Myrskyt tekevät enemmän tuhoja, koska puut kaatuvat sulassa maassa helpommin. Metsäpaloja on enemmän. Rankkasateet aiheuttavat tuhoja.

Itämeri on heikossa kunnossa. Merivesi lämpenee, sen suolaisuus vähenee ja rannat rehevöityvät. Itämeren kalasto on muuttunut.

Myös järvissä ja joissa tapahtuu muutoksia ilmaston lämpenemisen, jääpeitteen muuttumisen, viljelyn aiheuttaman ravinnekuorman, soiden ojitusten sekä metsähakkuiden vuoksi.

Kirja kuvaa havainnollisesti ja monipuolisesti, miten noin 80 vuodessa ilmastonmuutos tulee muokkaamaan Suomen luontoa. Muutokset eivät ole nopeita ja dramaattisia, mutta ne ovat selviä.

Kirja kuvaa hyvin toisiinsa limittyviä muutoksia kun ekosysteemissä tapahtuvat muutokset, kuten pieneliöstön katoaminen, muuttaa ravintoketjussa seuraavana olevien elinolosuhteita ja johtaa näin muutoksiin myös toisaalla.

Muutos tekee joidenkin eläin- ja kasvilajien elämän helpommaksi ja ne valtaavat lisää elintilaa. Toisten lajien elinolosuhteet tulevat vaikeammiksi tai kokonaan mahdottomiksi ja ne kuolevat pois.

Kotakorpi pudottelee kirjassa valtaisan määrän erilaisia kasvi- ja eläinlajeja, joista en ollut koskaan kuullutkaan.

Kirja on kirjoitettu rauhallisella asiantuntijatyylillä. Se peurustuu laajaan ja syvälliseen asiantuntemukseen, joka näkyy yksityiskohtien erittelyssä ja toisaalta yhteyksien ja laajempien kehityksen kaarien havainnollistamisessa. Kirjassa on hyödynnetty laajaa joukkoa tutkimuksia ja vaikutusarvioita.

Kirjassa muistutetaan, että puhe ilmastonmuutoksesta on helppo viedä kauas. Kuitenkin myös Suomessa luonto on jo pitkään ollut valjastettuna ihmisten, talouden ja tuotannon tarpeisiin. Nämä valinnat ovat vieneet eteenpäin luonnon muuttumista.

Kotakorpi pohtii kirjan alussa, että olisi mielenkiintoista pohtia elintapojen kehitystä, kuten muutoksia asumisessa, liikkumisessa ja elinkeinoissa.

Niinpä, näistä pohdinnoista pääsisimme  myös sen äärelle, mitä ilmastonmuutos merkitsee työelämän kannalta. Nämä analyysit ovat vielä melko harvinaisia, vaikka Työterveyslaitoksen skenaarioraportissa tätä pohdintaa jo olikin.

Suosittelen Suomen luonto 2100-kirjaa kaikille ilmastonmuutoksesta, luonnosta ja sen muutoksesta kiinnostuneille. Valtava määrä tietoa ja näkemystä on puristettu tiiviiseen ja helposti luettavaan pakettiin.

Kerttu Kotakorpi 2021: Suomen luonto 2100. Tutkimusretki tulevaisuuteen. Bazar Kustannus Oy. 

Laura Arffman: Mona-Liisa – Urheilija, muusikko, ihminen

malvalehto

Mona-Liisa  Nousiainen (o.s. Malvalehto) oli suomalainen maajoukkuetason hiihtäjä. Hän voitti mestaruuksia nuorten MM-kisoissa. Aikuisten sarjassa hänen parhaita saavutuksiaan olivat maailmancupin osakilpailun voitot sprintissa henkilökohtaisella matkalla ja viestissä.

Mona-Liisa Nousiainen oli myös muusikko: hän voitti Kultainen Harmonikka kilpailun vuonna 1999 ja Hopeinen Harmonikka kilpailun vuonna 1993. Hän opiskeli myös Sibelius Akatemiassa.

Yksityiselämässään Mona-Liisa Nousiaisen puoliso oli maajoukkuehiihtäjä Ville Nousiainen. Heillä on yksi lapsi. Mona-Liisa Nousiainen kuoli 36-vuotiaana vatsasyöpään vuonna 2019.

Kirjan kirjoittanut Laura Arffman on urheilutoimittaja ja Nousiaisen ystävä.

Kirja alkaa Nousiaisen lapsuudesta. Kuvaus on monista urheilukirjoista tutunoloinen: urheilullinen, intensiivinen ja perhekeskeinen. Harjoitellaan ja kilpaillaan. Hän oli hyvä myös koulussa.

Nousiainen oli lahjakas hiihtäjä ja hänen ominaisuutensa sopivat erityisesti sprinttiin. Ura oli rikkonainen ja sitä sävytti (liian) kova harjoittelu ja valmentajavaihdokset.

Nousiainen joutui laittamaan uransa tauolle ylikunnon vuoksi. Rinnalla kulkenut musiikillinen ura ja muu elämänkulku saattoivat vielä ”ylikuumentaa” elämää ja lisätä palautumisen ongelmia.

Kirja kertoo myös perheen ja huippu-urheilun yhdistämisestä. Kahden huippu-urheilijan arki ja harjoittelu sovitetaan yhteen pienen lapsen hoitamisen kanssa. Lapsi kulki mukana urheilijavanhempien matkoilla tai hän oli kotona sukulaisten hoidossa.

Nousiainen palasi ylikunnon ja raskauden jälkeiseltä tauolta huipulle ja saavutti hyviä sijoituksia maailmancupin osakilpailuissa.

Mitä tulee urheiluun, kirja antaa hyvän kuvaa paitsi kovasta harjoittelusta, myös jatkuvasta matkustamisesta leireille ja kilpailuihin sekä sosiaalisista suhteista urheilijoiden kesken. Lukija saa paljon tietoa sprinttihiihdon yksityiskohdista.

Kirjan loppuosa kertoo sairastumisesta. Diagnoosi, hoidot, viimeiset viikot ja päivät. Kirjan kirjoittaja on ollut näissä vaiheissa mukana ja lähellä. Elämä jatkuu mahdollisimman normaalina, kunnes voimat hiipuvat.  Kirjan loppu on koskettava.

Mutta ei yhtä koskettava kuin Nousiaisen oma esipuhe:

”Kunnianhimoni on aina ollut valtava. Viime aikoina olen miettinyt, että hieman helpommallakin olisin voinut oman pääni päästää, mutta olen aina ollut suorittajaluonne ja halunnut pärjätä”.

Olen lukenut aika paljon urheilijoiden elämäkertoja. Moni urheilukirja sisältää kuvauksia elämän varjopuolista, kuten päihteistä, elämänhallinnan ongelmista ja sairastumisista.

Tässä kirjassa ja Mona-Liisa Nousiaisen elämässä oli paljon erityistä. Musiikillinen lahjakkuus, perheen perustaminen ja sairastuminen. Kirjan kuvat, jotka kertovat Nousiaisen eri elämänvaiheista, ovat myös tavanomaista  merkityksellisempiä. Kaiken kaikkiaan hieno kirja.

Laura Arffman 2020: Mona-Liisa : Urheilija, muusikko, ihminen. Gummerus, Helsinki.  

Juhani Knuuti: Kauppatavarana terveys

knuuti

Juhani Knuuti on turkulainen lääketieteen tohtori ja professori. Hän on aktiivinen keskustelija sosiaalisessa mediassa ja pitää suosittua blogia. Vuonna 2020 julkaistussa kirjassaan hän pureutuu erilaisiin terveysväittämiin ja niiiden todenperäisyyteen.

Kirja on ajankohtainen, koska verkossa terveystietokin liikkuu nopeasti ja laajalle, eikä tiedon todenperäisuudestä ole aina varmuutta. Viestinnässä saattaa esiintyä tarkoitushakuista ja vääristelevää terveyteen liittyvää tietoa. Aikamme on myös voimakkaasti hyvinvointia, terveyttä ja näiden ylläpitämistä korostava, joten aihepiiri on tätäkin kautta kiinnostava.

Tartuin kirjaan erityisesti siksi, että halusin lukea erityisesti siitä, miksi erilaisiin terveyteen liittyviin väittämiin uskotaan ja millä mekanismeilla väittämät menevät läpi.

Knuuti analysoi kirjassaan peräti 72 erilaista terveysteemaa ja hoitoa sekä niihin liittyen 250 terveysväitettä. Knuuti on perustanut analyysinsä tieteellisen kirjallisuuden huolelliseen analyysiin.

Jo tässä vaiheessa pitää sanoa, että oli jälleen ilo lukea tutkijan kirjoittamaa täsmällistä, kurinalaista ja tutkimustietoon pohjautuvaa tekstiä. Kirjassa on käytetty myös hyviä keinoja tiivistämään ja selkeyttämään sanomaa esimerkiksi tietolaatikkojen muodossa.

Kirjan alussa käydään läpi erilaisten ajatusvirheiden lähteitä. Näitä ovat mm. nosebo-vaikutus, lumevaikutus, kognitiiviset harhat, vahvistusharha, motivoitu päättely, kirsikanpoiminta, Dunning-Kruger-ilmiö, valikoitumisharha ja vahvistusharha. Nämä ovat syitä, miksi virheellisiin terveysväittämiin uskotaan ja miksi ne saattavat vahvistua.

Tiedebarometrin tulosten avulla todistetaan, että suhtautuminen kvasi-/vaihtoehtotieteisiin on muuttunut suomalaisten keskuudessa viime vuosina kielteisemmäksi.

Reutersin raporttiin viitaten kuvataan, kuinka nuoret käyttävät uutislähteinä verkkoa ja sosiaalista mediaa ja vanhemmat ikäluokat painettuja lehtiä ja televisiota.

Kirjassa on myös hyvä kappale tieteellisen tiedon luonteesta. Todetaan, että tiede ei perustu auktoriteettiin. Tieteellinen käsitys perustuu tutkimusmassaan ja suuren tutkijajoukon senhetkiseen tulkintaan tilanteesta, jota voidaan haastaa koko ajan uusilla tutkimuksilla.

Kokemusasiantuntijat luottavat asiaansa muun muassa siksi, että hyvin vähän asiasta tietävä henkilö kuvittelee tietojensa olevan erinomaiset ja itsevarmuus on siksi suurta (Dunning-Kruger-ilmiö). Toisaalta kokemusasiantuntijoiden uskoa vahvistaa valikoitumisharhan alalaji selviytymisharha: vain tyytyväiset potilaat palaavat hoidon antajan luo. Kokemusasiantuntijoita tukee myös lumevaikutus.

Virheellisiä terveysväittämiä on syytä vastustaa, koska keskeinen riski on, että oikeasti vaikuttava hoito viivästyy tai jää kokonaan saamatta.

Kirjassa esitetään ytimekäs STIGMA-sääntö, jolla huuhaata voi tunnistaa. Huuhaan tunnusmerkkejä ovat mm. maininnat salaliitoista tai gurun käyttäminen markkinoinnissa.

Tilastojen avulla kuvataan, kuinka suomalaisten terveydentila on kehittynyt parempaan suuntaan viimeisten vuosikymmenten kuluessa. Toisaalta todetaan, että esimerkiksi liikunnan väheneminen ja muut epäedulliset kehitystrendit mahdollisesti muuttavat tilannetta.

Mutta ne terveysväittämät.

Kirjassa käydään läpi laajasti erilaisia ravitsemukseen, ruokavalioon, rokotuksiin, vitamiineihin, hoitoihin, analyyseihin ja yrtteihin liittyviä väitteitä.

Monet aihealueet olivat itselleni vieraita, enkä jaksanut aivan antaumuksella perehtyä kaikkeen.

Bongasin kuitenkin laajasta tietomassasta mm. sen johtopäätöksen, että geeniseulonnoista ei ole merkittävää hyötyä. ”Tieto geeniriskistä saattaa päinvastoin huonontaa elämänlaatua ja johtaa perusteettomaan huolettomuuteen elintavoissa.”

Joogalla, mindfullnesilla ja muilla meditatiivisilla liikehoidoilla on havaittu olevan myönteistä vaikutusta elämänlaatuun useissa sairauksissa. Biologisia muutoksia ei juurikaan ole havaittu, mutta myönteinen vaikutus elämänlaatuun tulee stressin lievityksestä ja mielialan paranemisesta.

Itse käytän inkivääriä ja kurkumaa runsaasti ruoanlaitossa. Inkiväärin on väitetty tehoavan kylmiin jalkoihin, aineenvaihdunnan tehostamiseen ja tulehdusperäisiin tauteihin. Kurkuman taas väitetään mm. puhdistavan maksaa, hillitsevän tulehdusta, parantavan vastustuskykyä ja nivelten hyvinvointia. Harmillisesti tutkimustulokset eivät kuitenkaan tue väittämiä.

Kirjan loppupuolella esitetään vielä laaja systematisointi siitä, miten analysoidut väitteet toimivat potentiaalisena lääketieteellisenä hoitona, lääketieteellisenä hoitona, täydentävänä lääketieteellisenä hoitona, kokemus- ja hyvinvointihoitona, uskomushoitona sekä vaarallisena uskomushoitona. Tämä luokittelu vie lopullisesti maaliin tieteentekijän otteella kirjoitetun teoksen!

Aivan lopuksi tarkastellaan vielä kuluttajansuojaa sekä lainsäädäntöä muissa Pohjoismaissa. Suomessa ei ole voimassa lakia, joka säätelisi lääketieteen ulkopuolisten hoitojen antamista. Muissa Pohjoismaissa sekä monissa Euroopan maissa tällainen laki on.

Kaiken kaikkiaan kirja on laaja, huolellisesti toteutettu ja asiantuntevasti kirjoitettu kirja aiheesta. Vaikka luottamus tieteeseen onkin tutkimusten mukaan vahvaa, tarjoaa nykypäivän sosiaalinen media kuplineen kasvualustaa myös ei-tieteeseen perustuvalle ajattelulle. Tieteen ja uskomusten kaksintaistelusta on saatu esimerkkejä korona-aikanakin.

Hyvä kirja, vahva lukusuositus!

Juhani Knuuti 2020: Kauppatavarana terveys. Minerva.