Kategoria: Kirjat

Julkaistu

Tammisaaren vankileiri

dragsvik

Tämä kirja tuli vastaan käyttämässäni kirjapalvelussa ja tartuin siihen kahdesta syystä. Kyse on Raaseporin paikallishistoriasta ja toisaalta oma perheenjäsen on parhaillaan varusmiespalveluksessa Dragsvikissa.

Tammisaaren vankileiri perustettiin Dragsvikin kasarmirakennuksiin sisällissodan jälkeen vuonna 1918. Sinne sijoitettiin vangittuja punakaartilaisia, myöhemmin poliittisia vankeja ja myös muita rikollisia.

Nykyisellään Dragsvikin kasarmit ovat Uudenmaan prikaatin käytössä. Kasarmirakennukset ovat alunperin venäläisten suunnittelemia ja ne olivat ennen Suomen itsenäistymistä venäläisten sotilaiden käytössä.

Kasarmien rakentaminen oli osa laajempaa sotilasrakennushanketta muilla paikakunnilla, ks. lisää täältä. Dragsvikin kasarmit liittyivät alunperin vahvasti nykyiselläänkin tärkeään sotilasstrategiseen teemaan, eli Hankoniemeen ja sen puolustamiseen.

Kuljetukset leirille tapahtuivat junilla, onhan Dragsvik edelleen hyvän junayhteyden päässä.

Leirillä oli enimmillään noin 8500 vankia. Leiri on tullut tunnetuksi olosuhteistaan, sillä noin joka kolmas vanki kuoli leirillä. Korkea kuolleisuus johtui huonosta hygieniasta ja liian vähäisestä ruoasta. Huhuista huolimatta leirillä ei toteutettu teloituksia, mutta 13 vankia ammuttiin karkaamisten yhteydessä.

Kirjassa on runsaasti varsin eksplisiittista kuvausta huonoista olosuhteista. Ruokaa oli vähän, se oli yksipuolista eivätkä kalorimäärät olleet riittäviä. Keskeinen ruoka oli “kalliokala”, joka oli (epämääräisellä tavalla valmistettua) kuivattua turskaa. Ruokaa jatkettiin puulla, heinällä ja huonolaatuisella viljalla ja  eläinperäisillä jätteillä.

Asumisolosuhteet olivat ahtaat ja epähygieniset. Vankeja nukkui huoneissa viidessä kerroksessa ilman vuodevaatteita. Olosuhteet johtivat tautien leviämiseen, joista yhtenä vahvasti esillä olevana oli toisintokuume. Kunnollista sairaanhoitoa ei ollut. Pahimpana aikana noin 30 vankia kuoli päivittäin.

Vankeinhoito oli myös metodeiltaan kehittymätöntä, eikä vangeilla ollut aluksi mitään tekemistä. Myöhemmin aloitettiin pienimuotoinen “työtoiminta”, joka luonnollisestikin lisäsi ravinnon tarvetta ja kärjisti ongelmia.

Miksi olosuhteet olivat tällaiset? Kyse oli ennenkaikkea kyvyttömyydestä huoltaa näin mittavaa vankijoukkoa. Ruokaa olisi tarvittu määriä, joita ei pystytty toimittamaan.

Itse varuskunta-alueen lisäksi kirjassa on paljon paikallisille tuttuja asioita 100 vuoden takaa. Venäläiset sotilaat kävivät ravintola Knipanissa ja paikkakunnan asioista kirjoitetaan Västra Nyland-lehdessä.

Tuttuja ovat myös kylät. Eräs tarina kertoo Backgrändin kylästä, jossa asuva äiti käveli päivittäin Dragsvikiin (nykyisillä reiteillä 24 km suuntaansa) viemään leirillä olevalle pojalleen ruokaa. Tarinan mukaan vanginvartijat eivät koskaan toimittaneet ruokaa pojalle, joka kuoli leirillä.

Paikkakunnalla merkittävään paikkaan, eli Mustion linnaan liittyy vahvasti Linderin suku. Kirjassa kerrotaan, kuinka Suomen koko teollisuushistoriankin kannalta merkittävä henkilö, Hjalmar Linder kiinnitti huomiota punavankien huonoihin oloihin leireillä ja kirjoitti asiasta Hufvudstadsbladetiin. Kirjoituksen seurauksena Linder muuttui kansalliseksi persona non grataksi ja joutui pakenemaan maasta.

Kirja oli mielenkiintoinen, detaljeja täynnä ja lähdekriittinen. Paikalliselle tietysti vielä erityisellä tavalla kiinnostava. Uutisiin kaikenlaisista kauheuksista on nykypäivänä tottunut, joten olosuhteiden kuvaukset sinällään eivät juuri hetkauttaneet. Sinällään kuitenkin pysäyttävä ajatus noin 50-vuotiaalle kansalaiselle on se, että näistä tapahtumista on vain noin 100 vuotta.

Lisää Tammisaaren vankileiristä Wikipediassa.

Kuvia leiriltä näkee tästä.

Sture Lindholm 2018. Vankileirihelvetti Dragsvik – Tammisaaren joukkokuolema 2018. Jyväskylä, Atena. (Suomentanut Anu Koivunen). 

 

Julkaistu

Monipuolinen ja ajan hermolla oleva kirja johtamisesta

johtamisvainu

Työelämä, johtaminen ja organisaatiot ovat alati muutoksessa. Tällä hetkellä puhutaan paljon itseohjautuvuudesta ja sen vaikutuksista organisoitumiseen ja johtamiseen. Toimintaympäristön näkökulmasta tässä ajassa korostuu kompleksisuus. Itseohjautuvampien organisaatioiden uskotaan pärjäävän paremmin kompleksisemmassa maailmassa.

Näillä ajankohtaisilla aiheilla ja muutostrendeillä on merkittäviä vaikuttavia johtamiseen. Johtajat tarvitsevat “johtamisvainua”, joka tarkoittaa ymmärrystä itsestä, kanssatoimijoiden tarpeista ja muuttuvasta toimintaympäristöstä. Näin kiteyttää kirjan toimittaja Annastiina Mäki johdantoluvun alussa.

Kirja jakautuu kolmeen osaan. Ensimmäisessä osassa käsitellään vainua itseen, toisessa vainua yhteisöön ja kolmannessa käsitellään vainua johtamisympäristöön.

Johdannon lisäksi artikkeleita on 15 kappaletta. Artikkelit ovat suhteellisen lyhyitä ja ne menevät suoraviivaisesti asiaan. Sivuja kirjassa on noin 300.

Kirjan artikkeleissa ei ole yhtään heikkoa lenkkiä. Lyhyessä esittelyssä ei kuitenkaan voi käsitellä seikkaperäisesti kaikkia artikkeleita. Seuraavassa vähän eri laajuudella nostoja eri artikkeleista.

Pauli Juuti kirjoittaa huonosta johtamisesta (hän on kirjoittanut teemasta kokonaisen kirjankin, ks. esittelyni täältä). Juuti kirjoittaa osuvasti johtajaan kohdistuvista ristiriitaisista paineista. Ylempää tulevat taloudellisiin tuloksiin, työsuorituksiin ja työskentelyn laatuun ja toiminnan tehostamiseen sekä muutoksiin liittyvät vaateet. Alempaa tulevat esimerkiksi palkkaukseen, työhyvinvointiin ja kohtelun oikeudenmukaisuuteen liittyvät odotukset. Eri puolilta tulevat vaateet saattavat kuormittaa johtajaa. Jos johtajan tasapainoilu epäonnistuu, hän jää yksin. Johtajan tulisi pystyä työstämään kohtaamiaan tunteita. Tässä voivat auttaa vertaistuki tai tukihenkilöt.

Mikael Nederström kirjoittaa johtajuudesta ja ajattelun vinoumista. Narsismi on eräs johtajien persoonallisuuteen liittyvistä piirteistä. Se on aiheellista, koska narsismia esiintyy enemmän johtajien kuin muun organisaation keskuudessa. Johtamisen kannalta merkityksellisiä piirteitä narsismissa ovat ylimielisyysharha (liiallinen itsevarmuus omia päätöksiä kohtaan) ja vahvistusharha (taipumus etsiä todisteita omien päätösten hyvyydelle). Artikkelissa annetaan vinkkejä miten ajattelun vinoumia voi tunnistaa rekrytoinnissa ja miten niitä voidaan työstää valmentamalla.

Lars Sundholmin artikkelissa pidin siitä, että hän toi esiin itseohjautuvuuden pitkän tradition. Teema on pitänyt pintansa kymmeniä vuosia ja sen parissa on syntynyt paljon tutkimusta, joka on juuri nyt ajankohtaista.  Sundholm kiteyttää, että itseohjautuvuus on osa persoonallisuutta, mutta sitä on mahdollista tukea ja valmentaa. Itseohjautuus ei poista johtamisen tarvetta, mutta johtamista pitää ajatella uudella tavalla.

Minna Janhonen kirjoittaa resilienssistä.  Ihmisten  näkökulmasta resilienssi tarkoittaa vaikeisiin elämäntapahtumiin tai -vaiheisiin sopeutumista. Organisaatioiden yhteydessä resilienssi liittyy muutoksista ja kriiseistä selviytymiseen. Resilienssi ei ole passiivista sopeutumista vaan aktiivista toiminnan sopeuttamista ja muovaamista. Organisaation resilienssin keskeisiä ominaisuuksia ovat ihmistä arvostava johtaminen ja kulttuuri, toimiva vuorovaikutus ja verkostot sekä kyky eteenpäin kurottavaan muutosvalmiuteen. Resilienssi on taito jota voi oppia ja jossa voi kehittyä. Keskeistä on ymmärtää, että yksilön kyky sopeutua muutokseen kietoutuu organisaation kykyyn säilyttää toimintakykyisyytensä.

Palautuminen on keskeinen teema nykyisessä työelämäkeskustelussa. Riikka Moisio ja Hanna Starczewski kiteyttävät artikkelissaan, minkälaisia voimavaaroja ja kuormitustekijöitä työkontekstiin voi liittyä ja miten  persoonallisuuden piirteet liittyvät palautumiseen ja sen tarpeeseen. Tässä artikkelissa oli paljon minulle uusia näkökulmia!

Milla Kansonen ja Laura Nissilä kirjoittavat diversiteetistä mm. lainsäädännön, vastuullisuuden, työnantajakuvan sekä oppimisen ja innovatiivisuuden näkökulmista. He myös antavat vinkkejä miten monimuotoisuutta tukevaa rekrytointia voi rakentaa.

Reetta Kiukasen artikkelin teemana on myötäylpeys.  Se on osa yhteisöllisyyden johtamista. Myötäylpeys ei ole pelkästään toisten menestyksestä iloitsemista vaan se on myös arkisen työn tunnistamista ja tunnustamista. Myötäylpeyttä johdetaan tunnistamalla yhteiset hurraamisen paikat!

Anita Rintala-Rasmus ja Salla Hälikkä kirjoittavat puheeksiottamisesta. Artikkelissa hyödynnetään konkreettista esimerkkicasea ja annetaan valmentavia työkaluja ratkaisuhakuiseen etenemiseen. Tämän artikkelin sisältö on tärkeä työkykyjohtamisen näkökulmasta.

Harri Jalosen artikkeli liittyy kompleksisuuteen. Kirjoituksen keskeinen teesi on, että johtaminen on sovitettava toimintaympäristöön.  Artikkelissa esitetään Grintin (2005) havainnollistus, jossa eritellään johtamista kahdella akselilla: pystyakselilla on ratkaisun epävarmuus ja ongelman luonne ja vaaka-aksellla vallan perusta ja toiminnan legitimiteetti. Kiinnostavasti nousee esiin kolme johtamisen arkkityyppiä: “komentojohtaminen”, “hallintajohtaminen” ja “johtajuus”. Johtamisen arjessa tarvittavat johtamistyylit sekoittuvat. Olennaista onkin toimintaorientaatio istuu tulkintaan tilanteesta. Jalosen Artikkeli oli itselleni yksi eniten uusia ajatuksia herättänyt kirjoitus.

Toinen itselleni erityisen isosti kolahtanut artikkeli oli Annastiina Mäen organisaatiosiiloja käsitellyt kirjoitus. Tässä artikkelissa lähes joka lause oli suurta viisautta. Siiloihin tulee suhtautua armollisesti, sillä niitä on mahdotonta täysin välttää. Johtamisotetta tulee viedä yksilölähtöisestä yhteisölähtöiseksi. Siilokorkeutta voi laskea kun tunnistetaan toiminnan risteyskohtia. Siilot voidaan myös valjastaa yhteiseksi hyväksi tukemalla mosaiikkimaista toimintakulttuuria. Siinä korostuu kokonaiskuvan tärkeys. Siilojen välille syntyy kytköksiä kun ihmiset ja ryhmät työskentelevät eri kokoonpanoissa. Ihmiset työskentelevät useissa eri rooleissa ja monella eri toiminta-alueella. Toimitaan vaihtuvissa rooleissa: välillä ollaan johtajana ja välillä johdettavana.  Johtamisen tärkeä tehtävä on luoda edellytyksiä siilojen väliselle yhteistyölle ja yhteisen päämäärän rakentumiselle.

Lauri Luodon artikkeli verkostoaseman kehittämisestä ja Marika Tammeadin artikkeli johtamisen metataidoista olivat myös kiinnostavia. Samoin Paula Holtarin ja Liisa Maija Sainion akateemista maailmaa käsittelevä kirjoitus herätti ajatuksia. Kun vielä todetaan, että Pauliina Pihlajaniemi kirjoittaa kiinnostavasti tunteista muutoksessa ja Kirsi Karlamaa ketterästä johtoryhmästä ajatuksia herättävästi, onkin kaikki kirjan artikkelit käyty läpi. 

Kaiken kaikkiaan  tämä kirja oli itselleni yksi parhaista viime aikoina lukemistani työhön liittyvistä kirjoista. Teos on kiinni ajankohtaisissa teemoissa kuten kompleksisuudessa, itseohjautuvuudessa, palautumisessa, diversiteetissä ja resilienssissä ja tuo näihin kiinnostavia tutkimukseen pohjaavia näkökulmia. Kirja on hyvin jäsennelty ja kirjoitukset ovat “tehokkaita”. Tiiviit artikkelit antavat paljon! 

Lukusuositus kaikille niille, jotka haluavat kehittää johtamisvainuaan!

Annastiina Mäki (toim.) 2022: Johtamisvainu. Näkemyksellisyyttä johtamiseen. Basam Books.

 

Julkaistu

Mielenkiintoinen väitöskirja työkyvyttömyysriskin hallinnasta

pasanen

Jotta työkyvyttömyysriskin hallinnan ja työkyvyn tuen prosesseja voidaan kehittää, on hyvä seurata tiiviisti teemaan liittyvää tieteellistä tutkimusta. Suoraan työkyvyttömyysriskin hallinnan tai työkyvyn tuen järjestelmiin liittyviä tutkimuksia ei loppujen lopuksi julkaista järin usein. Siksi uudet tutkimukset ovat aina huomion arvoisia!  

4.3.2022 tarkastettiin Tampereen yliopistossa Jarna Pasasen väitöskirja The Role of Earnings-Related Social Insurance in Permanent Disability Risk Management, jossa tarkasteltiin pysyvän työkyvyttömyysriskin hallintaa sosiaaliturvajärjestelmän näkökulmasta sekä kartoitettiin vakuutusyhtiöiden roolia onnistuneessa työhön palaamisessa.

Väitöskirja on luonteeltaan neljästä artikkelista koostuva artikkelikokoelma. Eri artikkeleissa käytetään erilaisia aineistoja ja menetelmiä. Aineistot ovat monipuolisia, sillä tutkimuksessa käytetään rekisteri-, kysely- ja haastatteluaineistoa.

Johdantoluvussa tutkimus paikannetaan sosiaalivakuutuksen ja sosiaalisten riskien hallinnan kenttään. Sosiaaliset riskit ovat riskejä, jotka vaarantavat yksilön tai kotitalouden toimeentulon. Perinteisiä riskejä ovat sairaus, työkyvyttömyys, työttömyys, vanhuus sekä perheenhuoltajan kuolema. Uudempia riskejä ovat mm. perheen ja työn yhteensovittamisen haasteet, yksinhuoltajuus ja sosiaalinen syrjäytyminen. Vanhan sosiaalipoliitikon sydän sykähti lämpimästi, kun väitöskirjan viitteissä esiintyi Peter Taylor-Gooby.

Kuten hyvissä väitöskirjoissa tapaa olla, johdantoluvuissa esitetään tarkkaan harkittuja tutkimusta jäsentäviä viitekehyksiä. Tällainen on tässä työssä ensinnäkin Holzmannin ja Jörgensenin (2001) viitekehys, jossa sosiaalisten riskien hallintaa kuvataan kahdella ulottuvuudella: Onko riskinhallinta “informaalia”, “markkinoihin perustuvaa” vai “julkista”. Toinen ulottuvuus muodostuu siitä onko kyseessä “riskien ennaltaehkäisy”, “riskien hallinta” tai “toteutuneen riskin seurauksien hoitaminen”. (käännökset PF)

Niinpä esimerkiksi informaalia riskien ennaltaehkäisyä ovat terveelliset elintavat, hygienia ja investoinnit inhimilliseen tai sosiaaliseen pääomaan. Markkinoilta voi ostaa kaupallisia henkiseen tai fyysiseen hyvinvointiin liittyviä palveluja. Julkinen sektori tarjoaa lainsäädäntöä, jolla varmistetaan terveellinen ja turvallinen työympäristö tai tarjotaan terveys ja sosiaalipalveluja.

Käymättä tätä jäsennystä tämän pidemmälle (ks. taulukko raportin sivulla 19) täytyy todeta sen olevan käyttökelpoinen hahmottamisen tapa, kun pohditaan työkyvyttömyysriskin hallinnan toimintaympäristöä ja muutostrendejä.

Toinen yksinkertainen, mutta hyvä jäsennys on Friesenin 2001 pohjalta hyödynnetty työkyvyttömyysriskin alentamisen areena-viitekehys, jossa tehdään jako makro-, meso-, ja mikrotasoon. Makroa on taloudellinen, sosiaalinen ja lainsäädännöllinen ympäristö. Mesotasolla merkityksellisiä ovat työpaikka, terveydenhuolto ja vakuutusjärjestelmä. Mikrotasoa edustaa työntekijä. Varsin toimiva jäsennys tämäkin esimerkiksi toimintaympäristöanalyyseihin!

Kolmantena jäsennyksenä esitetään “työkyvyttömyyden polku”. Siinä kuvataan polku työkyvyttömyyseläkkeelle varhaisten työkykyongelmien ja pidentyvien poissaolojen kautta. Polun varrelle sijoitetaan eri toimijoiden rooleja (työpaikka, työterveyshuolto ja sosiaalivakuutusjärjestelmä).

Kuten monet graduntekijätkin ovat seminaareissa ja ohjauksessa kuulleet, teorian ja empirian kohtaamattomuuden ongelma vaanii alati opinnäytteiden tekijää. Tässä työssä Pasanen onnistuu kuitenkin integroimaan hienosti omat tutkimuskysymyksensä esittämiinsä viitekehyksiin.

Konkreettiset tutkimuskysymykset ovat:

1. Mitkä työntekijään ja vakuutusyhtiöön liittyvät tekijät ennustavat menestyksellistä työhönpaluuta tapaturman tai sairastumisen jälkeen?

2. Mikä on sosiaalivakuutuksen rooli työhön paluussa?

3. Mitkä ovat mekanismeja, joiden kautta vakuutusyhtiöt voivat vaikuttaa työhöpaluuprosessin tuloksiin?

Ensimmäisessä artikkelissa tarkastellaan rekisteriaineistolla pysymistä työssä vakavan työtapaturman (=tapaturma, joka aiheutti vähintään 30 päivän poissaolon) jälkeen. Tulosten mukaan 85 % työntekijöistä osallistui työelämään ainakin yhtenä vuotena viiden vuoden tarkasteluajanjaksolla. Työhön osallistuminen kuitenkin väheni lineaarisesti seuranta-ajan kuluessa. Muun muassa kuntoutujan ikä, tulot, työn luonne sekä tapaturman luonne vaikuttivat työhönpaluun onnistumiseen.

Toisessa artikkelissa tarkasteltiin haastatteluaineistolla mekanismeja, joilla vakuutusyhtiö voi vaikuttaa onnistuneeseen työhönpaluuseen. Tulokset osoittivat, että prosessin sujuvuus, asiakaslähtöisyys, informaation ja ohjauksen laatu sekä palveluasenne olivat merkityksellisiä.

Kolmannessa artikkelissa tarkasteltiin niin ikään haastatteluaineistolla kuntoutujien käsityksiä vakuutusyhtiön rooleista ja työhönpaluun kannalta merkityksellisistä mekanismeista. Rooleiksi määrittyivät rahoittajan, koordinaattorin ja johtajan (leader) roolit. Tulokset osoittivat kiinnostavasti, kuinka vakuutusyhtiölle on tarpeellista hyödyntää demokraattisia ja osallistavia menetelmiä kuntoutukseen liittyvässä päätöksenteossa, suunnittelussa ja toimeenpanossa.

Neljännessä artikkelissa hyödynnettiin kyselyaineistoa, kun selvitettiin sosiaalivakuuttajaan liittyviä tekijöitä, jotka ovat merkityksellisiä onnistuneessa työhönpaluussa. Tulosten mukaan seuraavilla tekijöillä oli merkitystä: korkealaatuinen informointi ja ohjaus, asiakaslähtöisyys, prosessin sujuvuus ja positiivinen palveluasenne.

Kaiken kaikkiaan Pasasen tutkimuksen tulokset ovat arvokkaita, koska ne osoittavat, että vakuutusyhtiön prosessit ja asenne ovat merkityksellisiä työhönpaluun näkökulmasta. Siksi prosesseihin ja asiakaspalveluun kannattaa panostaa. Ne näyttäisivät vaikuttavan paitsi palvelukokemukseen, myös tuloksiin.

Vielä pari sanaa tieteellisestä näkökulmasta. Pasasen väitöskirja on monipuolista dataa ja menetelmiä hyödyntävä hallittu tutkimus, jossa oma tutkimustehtävä integroidaan hienosti tutkimusongelman kannalta keskeisiin viitekehyksiin. Sosiaalipoliitikkotaustaisena ihmisenä oli mielenkiintoista lukea vakuutustieteen alaan kuuluva opinnäyte.

Tiedote ja väitöskirja ovat saatavissa täältä:

https://www.tuni.fi/fi/ajankohtaista/jarna-pasanen-tyoelakeyhtiot-pystyvat-omalla-toiminnallaan-ehkaisemaan-pysyvaa

***

Tässä vielä pari sanaa kahdesta muusta melko uudesta työkyvyttömyysriskin hallintaan liittyvästä väitöskirjasta.

Minna Pihlajamäen väitöskirja Identifying Temporary and Permanent Disability Risk with Two Questionnaires in Occupational Health Services tarkastettiin Tampereen yliopiston ja terveysteknologian tiedekunnassa 12.2.2021.

Tutkimuksessa havaittiin, että “Terveyskysely” ennustaa eri toimialojen työntekijöiden sekä “Voimavarakysely” tietointensiivisten toimialojen työntekijöiden ohimenevää ja pysyvää työkyvyttömyyttä. Terveyskysely tunnistaa “korkean riskin” ryhmän itse ilmoitettujen terveysongelmien perusteella, kun taas Voimavarakysely tunnistaa riskin kognitiivisten ongelmien perusteella.

Tulokset ovat merkittäviä, koska kyselyihin kohdistuu paljon odotuksia työkyvyttömyysriskien ennustamisessa ja toimenpiteiden oikea-aikaisessa kohdentamisessa.

Tiia Rehon 27.3.2020 väitöskirja Frequent Attenders of Occupational Health Primary Care and Work Disability tarkastettiin Tampereen yliopiston lääketieteen ja terveysteknologin tiedekunnassa 27.3.2020.

Rehon saama päätulos on, että työterveyshuollon sairaanhoidonpalvelujen suurkuluttajuus on yksi mahdollinen indikaattori työkyvyttömyysuhassa olevien potilaiden tunnistamiseen.

Tutkimus on ajankohtainen, sillä alalla keskustellaan tällä hetkellä vilkkaasti, miten työkyvyttömyysriskin ennustamisessa voitaisiin hyödyntää erilaisia datalähteitä, mm. työterveyshuollon tietoja (ks. keskustelusta esim. tämä).

Julkaistu

Me olemme Bellingcat

bellincat

Internet on monella tavalla osa nykyistä sodankäyntiä ja kriisejä. Verkkoa voidaan hyödyntää informaatiosodassa, hybridivaikuttamisessa sekä kyberhyökkäyksissä. Yksi keskeinen alue on tiedustelutoiminta ja sen alalajina avoimiin lähteisiin perustuva tiedustelutoiminta OSINT (Open Source Intelligence). Kaikki nämä elementit ovat olleet esillä esimerkiksi käynnissä olevassa Venäjän hyökkkäyksessä Ukrainaan.

Bellingcat on Eliot Higginsin luoma avoimiin lähteisiin perustuva tiedustelutoiminnan ja tutkivan journalismin verkosto. Se on työskennellyt etenkin Ukrainaan mutta myös Syyriaan liittyvien tapahtumien parissa.

Kenties tunnetuin Bellingcatin projekti oli malesialaisen matkustajakoneen vuonna 2014 tapahtuneen alasampumisen tutkiminen ja tapahtumien kulun paljastaminen. Bellingcat tutki myös Iso-Britanniassa tapahtunutta Sergei ja Julia Skripalin myrkytystapausta vuonna 2018 sekä Navalnyin myrkytystapausta.

Kirja on kertomus Bellingcatin tarinasta ja toiminnasta. Verkoston nimi Bellingcat viittaa englantilaiseen sanontaan (belling the cat) ja vanhaan satuun, jossa hiiret tekivät kissan vaarattomaksi asettamalla sen kaulaan kellon. Kellon asettaminen oli erityisen vaarallinen tehtävä.

Bellingcatin perustaja Higgins piti ensin blogia nimeltä Brown Moses ja toiminta muuttui sitten myöhemmin verkostomaiseksi.

Miten Bellingcat sitten toimii?

Se hyödyntää tutkimuksissaan avoimia lähteitä, kuten artikkeleita, blogeja, satelliittikuvia ja postauksia sosiaalisen median kanaviin. Evidenssi kootaan pienistä tiedonmuruista tietoa hakemalla ja sitä yhdistelemällä. Myöhemmin Bellingcat on alkanut hyödyntämään myös internetiin vuodettuja tietokantoja.

Informaatiovaikuttamisen aikakaudella nimenomaan sen selvittäminen, mikä on totta ja mitä todella tapahtui, on tärkeää. Nimenomaan tämä verifiointi ja oikean tiedon julkaiseminen on Bellingcatin missio.

Verifiointi voi tarkoittaa esimeriksi sitä, että tarkistetaan onko joku kuva todellakin esimerkiksi Ukrainasta vai vanha kuva Syyrian sodasta. Kuvia voidaan analysoida  niiden metatiedoista. Kuvien ottamisen ajankohtaa voidaan myös analysoida hyödyntämällä ohjelmaa, joka laskee kellonajan kuvassa näkyvästä auringon sijannista.

Kirja oli mielenkiintoinen ja liittyi todella suoraan ajankohtaisiin tapahtumiin. Oli huikeaa, kuinka esimerkiksi MH17-tapaus selvitettiin hyödyntämällä ihmisten Ukrainan alueelta ottamia ja sosiaaliseen mediaan jakamia kuvia.

Kaikki eivät luonnollisestikaan Bellingcatista pidä, niinpä esimerkiksi Venäjän hallitustahot ovat pitäneet verkostoa venäläisvastaisena ja epäluotettavana.

Kaiken kaikkiaan hyvä ajankohtainen kirja.

Eliot Higgins 2021: Me olemme Bellingcat. Tiedustelupalvelu verkossa. Docendo.  

 

Julkaistu

Björn Wahlroosin eräänlaiset päiväkirjat

wahlroos

Björn Wahlroos on julkaissut ensimmäisen osan muistelmistaan. Olen aiemmin lukenut toimittaja Tuomo Pietiläisen työryhmänsä kanssa kirjoittaman epävirallisen elämäkerran (ks. esittely).

Wahlroosin elämän ja uran vaiheet ovat tulleet tutuiksi myös monista lehtikirjoituksista sekä monista 1980-luvun lopun pankkimaailmaa käsittelevistä kirjoista.

Niinpä tässä kirjassa ei suoranaisesti ollut kovinkaan paljon uutta. Pidin mielenkiintoisimpana sisältönä nuoruuden vaiheiden esittelyä sekä yliopistomaailman aikaa (Hanken ja vierailut USA:han). Finanssialan ja teollisuuden järjestelyt olivat itselleni vähemmän kiinnostavia.

Sosiologisesta näkökulmasta kirjasta piirtyy mielenkiintoinen kuva bisneseliitistä, joka hiihtää ahkerasti Lapissa, Keski-Euroopassa ja Pohjois-Amerikassa. Metsästysretkillä jahdataan erityisesti fasaaneja ja peuroja. Verkostot ovat tiiviitä ja piirit pieniä.

Sosiologiasta puheenollen, mielenkiintoinen yksityiskohta kirjassa liittyi Sosiologia-lehteen, jossa olen itsekin julkaissut. Wahlroos tarjosi 1980-luvun alussa Sosiologia-lehteen artikkelia, mutta tarjous hylättiin. Artikkeli löysi sitten tiensä kovatasoisempaan Pohjoismaiseen taloustieteelliseen lehteen, Wahlroos totesi tämän episodin vaikuttaneen pysyvästi hänen näkemykseensä sosiologeista.

Toinen omaa elämääni sivunnut detalji liittyi kotiseutuuni, Wahlroos nimittäin kertoi olleensa nuoruudessaan kesäleirillä Kisakeskuksessa, joka siis sijaitsee nykyisessä Raaseporissa.

Sosiologin silmääni pistää se, että kirjan henkilöluettelossa mainitaan 75 henkilöä, joista yksi on nainen.

Vaikka kirjassa ei ollut paljoakaan uutta sisältöä, kirja oli sujuvasti kirjoitettu ja mukava teos iltalukemisiksi. Jäädään odottelemaan muistelmien toista osaa.

Björn Wahlroos (2021): Barrikadeilta pankkimaailmaan. Eräänlaiset päiväkirjat 1952-1992. Otava. 

Julkaistu

Sana sanasta

sana_sanasta

Ville Eloranta on kirjailija ja Helsingin Sanomien toimittaja. Lotta Jalava työskentelee Kotimaisten kielten keskuksessa. He ovat kirjoittaneet kirjan suomen kielen historiasta ja tarinoista sanojen takana. Huomasin kirjan vahingossa jostakin pikkujutusta mediassa ja otin lukulistalle.

Suomen kieli kuuluu uralilaisiin kieliin. Kantauralia puhuttiin 4000-5000 vuotta sitten, joten se on ihmiskunnan historiassa hyvin nuori ja moderni kieli.

Kiintoisaa kirjassa on se, että lähes kaikkien sanojen takaa löytyy tarina ja juuret. Vaikutteita suomen kieleen on tullut idästä ja lännestä, etelästä ja pohjoisesta.

Sanoilla on eri merkitys eri puolilla Suomea. Lännessä (Satakunta ja Pohjanmaa) itikka tarkoittaa lehmää, mutta suurimmassa osassa Suomea se tarkoittaa hyttystä. (Itse en kyllä juurikaan ole Satakunnassa itikka-sanaan tässä merkityksessä törmännyt.)

Esimerkkeinä idän ja lännen välisiksi eroiksi mainitaan lännessä ehtoo, tykö, vihta, korit, paatti ja kintaat kun idässä vastaava merkitys on sanoilla ilta, luo, vasta, vasu, vene ja rukkaset.

Espoon Nuuksion nimi saattaa pohjautua vanhaan joutsenta tarkoittavaan sanaan, jolle sukua on pohjoissaamen njukca. Myös Tampere-sanan taustalla on kantasaamen sana, joka on tarkoittanut koskessa olevaa suvantopaikkaa. Näin saamelaisten kansallispäivänä onkin hyvä todeta, että saamelaisia on asunut lähes kaikkialla Suomen alueella ja tämä on jättänyt nimensä myös eri paikkojen nimistöön.

Monella nimellä on raamatullinen alkuperä. Johanneksesta syntyneitä muunnelmia ovat mm. Hannes, Hannu, Jani, Janne, Juha, Juhana, Juhani, Juho ja Jukka. Mariasta kehittyneitä ovat mm. Maaria, Maija, Maiju, Maikki, Mari, Marika ja Meeri.

Linnuille on ollut tavallista antaa nimi niiden ääntelyn perusteella. Helppoja esimerkkejä ovat vaikkapa kuikka, tiltaltti tai sirkku. Huuhkajakin huhuilee. Uikuttaminen ja rääkäisy ovat lintumaisia ääntelyjä myöskin.

Äänteet kantavat mukanaan mielleyhtymiä ja merkityksiä. Vokaali ö liittyy usein töllöttämiseen, tai köntyksiin, i ja vi alkuiset ovat pieniä ja nopeita, viuhahtavia tai viliseviä viipottajia. 

Moni paikannimi viittaa luontoon, mutta hyvin usein ne juontuvat myös paikoissa asuneiden ihmisten nimistä.

Yksi kiinnostava juttu kirjassa liittyy “stadin slangiin”. Helsingissä oli ruotsinkielistä väestöä. Kun kaupunkiin muutti 1800-luvulla teollistumisen myötä runsaasti suomenkielistä väestöä, slangi muotoutui suomen ja ruotsin väliin, jolloin molemmat kieliryhmät ymmärsivät toisiaan.

Sanasto pohjautui pitkälti ruotsiin, mutta myös Venäjään, koska Helsingissä oli tuolloin runsaasti venäläisiä sotilaita. Venäläisperäinen esimerkki on sana bonjata. Myöhemmin stadin slangiin omaksuttiin sanoja kauempaakin, kuten englannista ja italiasta, josta esimerkkinä sana donna. 

Uusien ilmiöiden myötä kieleen syntyy uusia sanoja. Viime aikaisia esimerkkejä ovat blogi, podcast ja influensseri.

Kaiken kaikkiaan mielenkiintoinen ja yksityiskohdissaan hengästyttävä kirja, kun lähes jokaisella sivulla perataan kymmenien sanojen taustoja ja tarinoita. Kirjasta saa kuitenkin hyvin käsityksen siitä, minkälaiset tekijät ovat alati muutoksessa olevan kielen taustalla.

Ville Eloranta ja Lotta Jalava (2021). Sana sanasta. Suomen kielen jäljillä. Tammi, Helsinki. 

Julkaistu

Tervetullutta tietoa työkyvyn tukemisen toimenpiteiden vaikuttavuudesta

medium_metallin-valu-tyoelakeyhtio-Varma

Työkyvyttömyyseläkkeitä maksetaan työeläkejärjestelmästä vuosittain noin 1,7 miljardia euroa. Kun mukaan otetaan muut työkyvyttömyyskustannusten komponentit, kokonaissumma lasketaan useissa miljardeissa.

Vaikuttavuus on keskeinen teema työkyvyn tukemisessa. Eläkevakuuttajien toiminnassa vaikuttavuutta varmistetaan työkyvyttömyysriskinhallinnan riskiperusteisuudella. Työterveyshuoltolaki edellyttää työterveyshuollon vaikuttavuuden tarkastelua. Työnantajat ovat kiinnostuneita mitä työkyvyn tukemiseen laitetuilla panostuksilla saadaan aikaiseksi.

Työterveyslaitoksen tutkijat ovat julkaisseet kirjallisuuskatsaukseen perustuvan raportin työkyvyn tuen toimenpiteiden vaikuttavuudesta. Katsaus tiivistää tieteellistä näyttöä kansainvälisistä ja kotimaisista tutkimuksista. Omina näkökulminaan tarkastellaan näyttöä työkyvyn tukemisen taloudellisesta vaikutuksesta. Kirjallisuuskatsaukset ovat arvokkaita, koska ne tiivistävät tutkimusnäyttöä yksittäisiä tutkimuksia laajemmin.

Raportti tarkastelee työkyvyn tukemisen toimia kahdella tasolla: 1) työkykyä tukevien arkikäytäntöjen tasolla ja toisaalta 2) varhaisen tukemisen toimenpiteiden osalta.

Raportissa tarkastellaan tutkimusten tuloksia ja näytön astetta. Tutkimusnäyttö voi olla “heikkoa”, “kohtalaista” tai “vahvaa” riippuen tutkimusten määrästä ja laadusta. Heikko näyttö merkitsee esimerkiksi yksittäisiä tutkimustuloksia joiden tulokset saattavat olla ristiriitaisia. Näyttö on vahvaa, jos aiheesta on tehty useita laadukkaita tutkimuksia tai vähintään yksi systemaattinen katsaus.

Tiivistän seuraavassa päätulokset ja kiteytän sen jälkeen muutaman ajatuksen. Kannattaa lukea itse raporttia, koska siellä on kuvattu laajemin ja yksityiskohtaisemmin tutkimustuloksia kunkin osa-alueen osalta.

Työkykyä tukevat arkikäytännöt

– Terveellisten elintapojen edistäminen: Vahva näyttö. Parantaa sekä fyysistä terveyttä että mielentervettä, parantaa koettua työkykyä ja vähentää sairauspoissaoloja.

– Palautumisen edistäminen: Heikko näyttö. Saattaa olla myönteisiä vaikutuksia, mutta näyttö ei riitä johtopäätösten tekemiseen.

– Yksilölähtöinen stressinhallinta/mindfulness: Vahva näyttö. Lievittää masennusoireita.

– Fyysisen työergonomian ja työjärjestelyjen parantaminen: Vahva näyttö/kohtalainen näyttö. Nosto-ohjeistuksella ei juurikaan vaikutuksia alaselkäkipuun. Ergonomiset ratkaisut voivat vähentää niska-, hartia- ja yläraajavaivoja. Lisätyt tauot työssä voivat vähentää tuki- ja liikuntaelinoireita.

– Työyhteisön psykososiaalisen ympäristön kehittäminen, työkykyjohtaminen: Kohtalainen näyttö. Voi parantaa psykososiaalista ympäristöä ja työhyvinvointia, mutta yhteys työkykyyn on epäselvä.

– Työajan ja -paikan joustojen lisääminen. Heikko näyttö. Voi parantaa psykososiaalista työympäristöä ja työhyvinvointia, mutta yhteys työkykyyn on epäselvä.

– Sairauspoissaolojen seuranta ja omailmoituskäytännöt: Heikko näyttö. Sairauspoissaolojen seuranta saattaa lyhentää sairauspoissaolojaksojen kestoa. Omailmoituskäytännöistä tutkimustulokset ovat ristiriitaisia, mutta suomalaistutkimuksen mukaan omailmoitusjakson pidentämisellä ei ollut vaikutusta sairauspoissaolopäivien tai -kertojen määrään.

– Työuravalmennus: Kohtalainen näyttö. Voi vaikuttaa myönteisesti masennusoireisiin, lyhentää sairauspoissaoloja ja tukea työhön paluuta.

Työkyvyn varhaisen tuen käytännöt:

– Korvaavan työn malli ja työn muokkaus: Vahva näyttö. Lyhentää työkyvyttömyyden kestoa tuki- ja liikuntaelinsairauksissa. Vaikutus mielenterveysperusteiseen työkyvyttömyyteen epäselvä.

– Työterveysyhteistyö ja työterveysneuvottelu: Heikko näyttö. Näyttö ei riitä johtopäätösten tekemiseen. Kohtalaista näyttöä, että työterveyshuollon mukanaolo preventiivisissä ja kuntouttavissa interventioissa edistää niiden vaikuttavuutta.

– Työkykykoordinaattoritoiminta: Kohtalainen näyttö. Parhaimmillaan tukee työkykyä ja lisää työhön osallistumista erityisesti somaattisissa sairauksissa.

– Osasairauspäiväraha: Vahva näyttö. Tukee työhön paluuta ja työhön osallistumista.

– Lyhytterapia ja työpsykologin konsultaatio: Vahva näyttö. Lyhytterapia ja työpsykologin konsultaatio. Vaikuttaa myönteisesti mielenterveyshäiriöihin.

– Internet-pohjaiset terapiat työpaikoilla: Vahva näyttö. Pieni myönteinen vaikutus mielenterveysoireisiin.

– Kelan kuntoutuspsykoterapia: Heikko näyttö. Parhaimmillaan tukee työssä pysymisen tavoitetta ja työkykyä, mutta näyttö ei riitä johtopäätösten tekemiseen.

Mitä tulee edellä mainittujen toimenpiteiden taloudellisten vaikutusten arviointiin, tutkimusnäyttö on hyvin vähän. Kohtalaista näyttöä on terveellisten elintapojen edistämisestä sekä internet-pohjaisista terapioista. Muista toimenpiteistä ei ole tutkimusta lainkaan tai näyttö on heikkoa.

Mitä tuloksista pitäisi ajatella?

Ensinnäkin, työkyvyttömyyttä on haastavaa operationalisoida. Tässäkin raportissa työkykyä on tarkasteltu laajasti keskittyen poissaoloihin, oireiluun, työhyvinvointiin ja työhön palaamiseen. Vaikka vaikuttavuusnäyttöä olisikin liittyen joihinkin näihin mittareihin, vaikuttavuutta vaikkapa työkyvyttömyyseläkkeiden alkamiseen ei välttämättä ole. Työkyvyttömyyseläkkeiden osalta eri maiden erilaiset järjestelmät ja muutokset niissä hämärtäisivät joka tapauksessa tuloksia.

Toiseksi, joidenkin työkyvyn tuen toimien vaikuttavuudesta on vahvaa näyttöä. Näitä toimenpiteitä ovat muun muassa elintapainterventiot, stressinhallinta, ergonomiahankkeet, osasairauspäivärahan käyttö sekä työn muokkaus.

Kolmanneksi, monista työkyvyn tukemisen toimenpiteistä on näyttöä vain vähän. Pienen hämmästyksen aihe on esimerkiksi työterveysyhteistyötä ja työterveysneuvotteluja koskeva vähäinen näyttö. Työkyvyn tukemista perustellaan laajalti kustannusten välttämisellä. Siksi taloudellisia vaikutuksia koskeva vähäinen näyttö yleisesti herättää myös huomiota.

Neljänneksi, tutkimusnäytön puuttuminen ei välttämättä tarkoita vaikuttavuuden puuttumista. Näinpä esimerkiksi tutkimus on ehkä vinoutunutta yksilötutkimuksiin, koska sitä on tehty enemmän ja yksilöiden mittaaminen on helpompaa. Jatkossa tarvittaisiinkin enemmän yhteisö- ja yhteiskuntatason tutkimusta.

Viidenneksi, tutkimus on globaalia ja kaikki tutkimus on kotiinpäin! Brasilialaisilla bussikuskeilla toteutettu vastusharjoittelun vaikuttavuutta koskeva tutkimus saattaa päätyä hyödyntämään suomalaista keskustelua työkyvyn tukemisesta.

Raportin hyödyt

Raportti on ansiokas sekä tutkimuksen että käytännön kannalta. Tutkimuksen kannalta se osoittaa, minkä tyyppisistä toimenpiteistä on olemassa näyttöä ja mistä se puuttuu. Näin sen pitäisi ohjata tulevaa tutkimusta.

Käytännön kannalta katsaus antaa arvokasta tietoa siitä, minkälaisten toimenpiteiden vaikuttavuudesta on näyttöä. Käytännön hyötyjä voivat saada työkyvyn tukemisen ammattilaiset työpaikoilla.

Jatkossa pitäisi kiinnittää huomiota seuraaviin asioihin

Yksi raportin kiinnostavimpia kohtia on pohdinta jatkotutkimuksen aiheista.

Vaikuttavuusnäytön kumuloitumisen näkökulmasta tärkeitä panostuksen kohteita tutkijoiden mielestä olisivat: hyvinvointi-, työkyky ja -kustannusnäkökulman integrointi kehittämistoimiin ja -ohjelmiin, hallitut tutkimusasetelmat, vaikutusten mittarit, työkyvyn kontekstuaalisempi ymmärrys ja hallinta, implementaatiotutkimus ja prosessin arviointi

Jatkotutkimusaiheiksi raportissa tunnistetaan muun muassa: mielenterveys tarkasteltuna ei-yksilöllisestä ja ei-medikalisoituneesta perspektiivistä, uudenlaiset tavat organisoitua, työmarkkinoilla kriittiset ryhmät (nuoret, maahanmuuttajat, maahanmuuttajanaiset esimerkiksi), työkyvyn ylläpidon ja tukemisen markkinoiden tutkimus (työkyvyn ympärillä tehtävän toiminnan vaikuttavuus).

Eläkevakuuttajan näkökulma

Yksityisen sektorin työeläkeyhtiöiden roolina työkyvyttömyysriskien hallinnassa on auttaa asiakasyritystä ymmärtämään, mitkä syyt aiheuttavat työkyvyttömyysriskiä sekä mitä syitä on työkyvyttömyyden taustalla ja pohtia asiakkaiden kanssa tapoja, joilla työkyvyttömyysriskiä voidaan alentaa.

Eläkevakuuttaja voi tukea taloudellisesti riskiperusteisuutta noudattaen työkyvyttömyysriskiä alentavia toimenpiteitä, jotka kolmas osapuoli toteuttaa. Asiakkailla on omavastuu, joka lisää asiakkaan sitoutumista ja myös odotuksia toimenpiteiden vaikuttavuuudesta. Raportin tarjoama tieto on eläkeyhtiöille hyödyllistä.

Ilahduttavaa oli huomata, että omassa työpaikassani olemme tunnistaneet useita tutkijoiden esiin nostamia vaikuttavuuden kannalta olennaisia nykypäivän teemoja sekä vaikuttavuuden kysymyksiä ja olemme työstämässä niitä osana omia prosessejamme.

Lopuksi

Kaiken kaikkiaan raportti on erittäin tervetullut ja sen soisi saavuttavan laajan yleisön. Listaamalla raportin tuloksia tähänkin kirjoitukseen olen pyrkinyt omalta osaltani edistämää tulosten leviämistä omassa verkostossani.

Kannustan vahvasti tutustumaan itse aineistoihin (linkit alla). Hienoa, että Työterveyslaitos on tehnyt tämän raportin. Jään odottelemaan jatkotutkimusta tunnistetuista aiheista.

Jenni Ervasti, Johanna Kausto, Päivi Leino-Arjas, Jarmo Turunen, Pekka Varje ja Ari Väänänen 2022. Työkyvyn tuen vaikuttavuus. Tutkimuskatsaus työkyvyn tukitoimien työkyky- ja kustannusvaikutuksista. Valtioneuoston selvitys- ja tutkimustoiminnan julkaisusarja 2022:7.

Linkit aineistoon:

Politiikkasuositus

Raportti

Työterveyslaitoksen uutinen

Julkaistu

Sotilasstrategia: Yksinkertainen, vaikea sota

Kajanmaa_kansi

Geopoliittisen tilanteen ja Suomenkin turvallisuuspoliittisen ympäristön muuttuessa tulin joululomalla lukeneeksi hieman alan dokumentteja ja kirjallisuutta. Asiakirjoista keskeisimmät olivat vuonna 2020 päivitetty Ulko- ja turvallisuuspoliittinen selonteko sekä vuodelta 2021 oleva Valtioneuvoston puolustusselonteko.

Mainituissa selonteoissa on viime aikoina runsaasti esillä ollutta fraseologiaa ja fundamentteja muuttuneesta turvallisuuspoliittisesta tilanteesta (vuonna  2014 tapahtunut Krimin miehitys alkupisteenä) sekä Suomen suhtautumisesta liittoutumiseen.

Puolustusselonteosta ilmenee, että Suomi on muuttuneesta tilanteesta johtuen lisännyt satsauksia puolustukseen. Julkisuudessa on puhuttu paljon hävittäjähankinnoista. Hävittäjien lisäksi Suomi on tekemässä mittavia investointeja laivastoon sekä maavoimiin.

Eri varuskuntiin sijoitetut valmiusyksiköt ovat yksi osa varautumistason noston kokonaisuutta. Vanhoja varusmiesaikaisia oppeja muistellen olin huomaavinani myös eräänlaista doktriinin muutosta sikäli, että alueellisen puolustuksen sijaan puhutaan enemmän paikallispuolustuksesta ja paikallisesti perustettavista joukoista.

Suomi siis signaloi, että se ottaa vakavasti oman alueensa puolustamisen. Tämä ei ole itsestäänselvää. Onhan viime aikoina on puhuttu siitä, kuinka Ruotsi kuvitteli maailman muuttuneen niin turvalliseksi paikaksi, että sen ei enää tarvitsisi pitää yllä puolustuskykyä. Tämän tapainen tuudittautuminen koki kovan kolauksen nimenomaan vuonna 2014, kun Venäjä miehitti helposti Krimin, koska Ukrainan armeijan kyvykkyys oli niin huono.

Sodankäynnin perusteisiin liittyen luin myös Maanpuolustuskorkeakoulun sotataidon laitoksen johtajan Petteri Kajanmaan kirjoittaman kirjan Sotilasstrategia: Yksinkertainen, vaikea sota.

Seuraavassa pieni sukellus kirjan tematiikkaan.

Kirjan ensimmäinen osa on siviilijohtajallekin tuttua. Käydään läpi johtamiskoulutustenkin tuttua lämmittelykysymystä. Mikä on strategia? Strategiasanaa käytetään nykypäivänä laajalti ja strategioita laativat julkisen sektorin organisaatiot, yritykset ja järjestöt.

Sanan juuret sotilasmielessä juontuvat Carl von Clausewitziin, jonka mukaan strategia on oppi sodan voittamiseksi. Tarkemmin sanoen: “taktiikka opettaa asevoimien käyttöä taistelussa; strategia taistelujen käyttöä sodan tavoitteiden vuoksi”. Suurinpiirtein tämä määritelmä on adoptoitu liikkeenjohdonkin käyttöön. Toinen tunnettu Clausewitzin sitaatti on, että “sota on politiikan jatkamista toisin keinoin”.

Kirjassa tuodaan esiin kiintoisasti suurstrategian ja sotilasstrategian välistä suhdetta. Suurstrategia muodostuu valtion pitkänlinjan tavoitteista (esimerkiksi itsenäisyys, puolueettomuus) ja se sisältää poliittisia valintoja. Sotilasstrategia on osa suurstrategiaa ja liittyy siihen, miten suurstrategiaa toteutetaan sotilasmielessä (esimerkiksi ylläpitämällä uskottavaa puolustusta sotilaallisten kyvykkyyksien avulla).

Sodan luonne on muuttunut. Vanhoina aikoina puhuttiin ratkaisevista taisteluista, jonka jälkeen sota loppui ja siirryttiin rauhaan. Sodankäynnin luonteen muututtua  keskeiseksi haasteeksi on muodostunut sodan lopettaminen.

Sodankäynti muuttuu monella ulottuvuudella teknologisen kehityksen myötä. Teollisella aikakaudella havainnoitiin mekaanisilla välineillä (kuten teleskoopilla), päätöksenteon aikajännettä mitattiin kuukausissa. 1. ja 2. maailmansodassa viestintäteknologia (lennätin, radio, sähke) muutti aikajänteen päiviksi ja viikoiksi. Nykyajalla sodankäynti on reaaliaikaista ja päätöksenteko tapahtuu tunneissa.

Ajan myötä sodankäynnin muodot ja painopisteet ovat muuttuneet. Kaikki lähti liikkeelle maavoimista, myöhemmin taisteluja alettiin käydä merillä merivoimien välisenä mittelönä. 1. ja 2. maailmansodat olivat ilmavoimien esiinnousun aikaa. Kylmänsodan aikana varusteltiin avaruutta. 1980-luvulta eteenpäin on korostunut kyberkyvykkyys ja “tietokyky”. Sotaa ei enää käydä samalla tavalla näkyvästi joukkojen tai asejärjestelmien välillä vaan tietoverkoissa. Kajanmaa piirtää hienoja kehityslinjoja jalkajousesta tietoverkkoihin.

Samalla itse sodan luonne on muuttunut. Ennen sodassa joukot ottivat yhteen (kineettinen sota). Nykyisen sodankäynnin piirteitä ovat sodan kynnyksen alapuolella (gray zone) tapahtuva toiminta, kuten informaatiovaikuttaminen ja kyberoperaatiot. Edes hyökkääjä ei näissä uusissa sodankäynnin muodoissa ole välttämättä tiedossa. Siksi vanhat sotilasstrategiat ja -opit eivät päde uusissa konflikteissa. Keskeinen piirre sotilasstrategiassa onkin se, että sitä on jatkuvasti uudistettava.

Kiinnostavaa kirjassa on myös poliittisten päättäjien ja sotilaiden välisen suhteen jäsentäminen. Poliitikot päättävät sodasta ja rauhasta ja kantavat siitä poliittisen vastuun. Poliitikot myös linjaavat operaation tavoiteltavan loppuasetelman, strategiset tavoitteet ja poliittiset reunaehdot. Tarkoituksenmukaista on, että poliitikot eivät puutu taktisiin kysymyksiin ja jättävät sotilaalliset arviot ja suositukset sotilaille.

Sotilasjohdon tehtävänä on ennakkovaroituksen antaminen ja tilannekuvan ylläpitäminen, operaatioiden suunittelu ja toimeenpano sekä mahdollisimman puhtaiden sotilaallisten neuvojen antaminen.

Lopuksi kirjassa käydään läpi Suomen sotilasstrategiaa. Kiintoisasti ja selkeästi esitetään mm. sotilaallisen johtamisen tasot. Tässä määritellään Eduskunnan,  Valtioneuvoston, Puolustusministeriön, Tasavallan presidentin, Puolustusvoimien komentajan, Pääesikunnan sekä Puolustusvoimien eri aselajien ja erillislaitosten roolit.

Aivan lopuksi Kajanmaa yksinkertaistaa vielä näkemyksensä sotilasstrategiasta: Sotilasstrategia on toimintasuunnitelma tai joukko toimintasuunnitelmia, joilla käytetään resursseja halutun tuloksen saamiseksi. 

Kirja on verkkoversiona 120 sivua pitkä, eli varsin kohtuullisen kokoinen. Se on kirjoitettu sotilaallisen täsmällisesti osiin ja alalukuihin jaotellen. Lisäksi käytetään havainnollistavia kuvioita.

Sotilasstrategiaa pohditaan klassikoista ponnistaen (Thyukydides, Clausewitz, Sunzi, Machiavelli, Napoleon) lisäksi tuodaan esiin tuntemattomampia ja nykyaikaa lähempänä olevia sotilassstrategian kehittäjiä. Sodankäynnin kehityksen historia kuvataan kiinnostavasti ja tullaan nykyajan teemoihin kuten hybridisotiin. Yhteiskuntatieteilijää kiinnosti paljon sotilasstrategian suhteuttaminen poliittiseen päätöksentekoon.

Lukusuositus kirjalle, joka on helppolukuinen ja kiinnostavasti kirjoitettu.

Petteri Kajanmaa 2021. Sotilasstrategia: Yksinkertainen, vaikea sota. Maanpuolustuskorkeakoulu. Sotataidon laitos. Julkaisusarja 2: Tutkimusselosteita Nro 12. Helsinki. Saatavissa. 

Julkaistu

Putinin sisäpiirissä

belton

Tämän kirjan lukeminen oli melkoinen urakka sen laajuuden ja detaljien runsauden vuoksi. Painetussa kirjassa on yli 600 sivua. Kirjoittaja Catherine Belton oli Financial Timesin kirjeenvaihtaja Moskovassa 2007-2013. Vuonna 2020 julkaistu Putin’s People valittiin vuoden kirjaksi mm. Financial Timesissa ja The Economistissa ja muutamassa muussa lehdessä. Kirjaa vastaan on nostettu viisi erillistä lakiprosessia venäläisten liikemiesten ja öljy-yhtiö Rosneftin toimesta.

Kirja kertoo Vladimir Putinin noususta Venäjän johtoon. Putinia isompi kehys kirjassa on KGB:n, eli Neuvostoliiton aikaisen turvallisuuspalvelun virkamiesten tarttuminen vallankahvaan. Heitä kutsutaan kirjassa silovikeiksi.

Tarina kulkee niin, että Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen Venäjän ensimmäisenä presidenttinä toimi Boris Jeltsin, joka teki monia uudistuksia, lisäsi neuvostotasavaltojen autonomiaa ja otti askelia kohti markkinataloutta ja demokratiaa. Keskeisessä roolissa Venäjän taloudessa olivat oligarkit, joista tuli miljardöörejä Venäjän yksityistäessä valtionomaisuuttaan. Oligarkit ottivat käytännössä määräysvallan talouselämästä.

Jeltsin sairasteli ja oli alkoholisti. Hänestä kerrotaan, että hän ei mm. osannut käyttää luottokorttia. Jeltsinin ympärillä oli “Perhe”, joka nautti vallasta ja etuuksista.

Jeltsin nimitti Putinin pääministeriksi ja hänestä tuli myöhemmin ensin virkaatekevä presidentti ja sitten presidentti. Kahden presidenttikauden jälkeen hän Putin ei perustuslain vuoksi voinut jatkaa presidenttinä, jolloin presidentiksi tuli Dmitri Medvedev. Putinista tuli pääministeri, joka käytti kuitenkin käytännössä valtaa.  Pääministerikauden jälkeen Putin palasi presidentiksi. Sittemmin perustuslakia muutettiin, joka antaa Putinille mahdollisuuden jatkaa presidenttinä rajattomasti.

Keskeinen juoni kirjassa on se, että Putin ja silovikit käänsivät Jeltsinin aloittaman uudistuksen suunnan. He lisäsivät valtion kontrollia talouselämään. Oligarkit saivat pitää omaisuutensa, jos olivat kuuliaisia Kremlille. Putinin sisäpiiriä vastaan pullikoivat joutuivat vankilaan (tunnetuimpana esimerkkinä Mihail Horodovski). Putinin miehet ottivat haltuunsa keskeiset instituutiot, kuten oikeuslaitoksen ja rajoittivat median toimintaa.  Käytännössä valtio, Putin ja hänen sisäpiirinsä kontrolloi Venäjällä kaikkea. Vallan ohella he ovat keränneet valtavia omaisuuksia, rahan mittayksikkö kirjassa on miljardia dollaria.

Keskeisiä tapahtumia Putinin valtakauden alussa olivat Tsetsenian sota, Beslanin koulukaappaus, kerrostalopommit, Moskovan teatterikaappaus sekä sukellusvene Kurskin uppoaminen.

Kaappaukset lopetettiin väkivaltaisesti ja mittava määrä panttivankeja kuoli. Kaappauksista on esitetty salaliittoteorioita, joiden mukaan ne olivat Venäjän turvallisuuspalvelun lavastamia, jotta Tsetsenian sodalle saatiin kansan tuki ja Putin voisi esiintyä ongelmien ratkaisijana. Kurskin onnettomuudessa yli sata sotilasta kuoli. Putin viivytteli pelastustoimien alkamista, eikä suostunut ottamaan vastaan ulkomaiden apua.

Kirjassa on laaja jakso Donald Trumpista. Hänellä on ollut jo 1990-luvulta lähtien tiivit suhteet Venäjään ja sen oligarkkeihin. Venäläiset rahoittivat merkittävästi Trumpin liiketoimia ja pelastivat hänet ainakin kerran henkilökohtaiselta konkurssilta.

Ajankohtaiset tapahtumat Ukrainassa ovat osa Putinin sotilaallista ja geopoliittista suunnitelmaa. Venäjä miehitti Krimin vuonna 2014. Kirjassa on Ukrainaa käsittelevä jakso, jonka luettuaan ymmärtää kuinka tärkeänä Venäjä Ukrainaa pitää.

Kirjassa esitellään myös Venäjän toimia äärioikeiston ja -vasemmiston tukemisessa Euroopassa ja muualla. Venäjä tuki tahoja, jotka ajoivat Iso-Britannian eroa Euroopan Unionista (Brexit).

Oma lukunsa on myös venäläisten oligarkkien vahva läsnäolo Lontoossa sekä  pehmeä vaikuttaminen esimerkiksi jalkapallojoukkueiden omistamisen kautta.

Sotshin olympialaisten urakat jaettiin Putinin lähipiirille. Tie talviurheilukeskukseen maksoi enemmän kun USA:n projekti, jossa lähetettiin mönkijä Marsiin.

Kaiken kaikkiaan kirja oli siis raskas luettava ja aika kylmäävä. Kaikki henkilöityy Putiniin, mutta itse asiassa hän vain sattui olemaan paikalla ja järjestelmä teki hänestä presidentin.

Putin oli uransa alkussa epävarma (esim. Kurskin onnettomuudessa tämä näkyi), mutta itseluottamus ja häikäilemättömyys on myöhemmin lisääntynyt. Olennainen kysymys on, minkälainen vallanvaihto Venäjällä tapahtuu kun Putin joskus astuu syrjään.

Eli: Venäjällä oli mahdollisuutensa demokratisoitumisen ja markkinatalouteen siirtymisen näkökulmasta, mutta Putin ja hänen miehensä kaappasivat vallan.

Catherine Belton (2021): Kuinka KGB valtasi Venäjän ja kääntyi länttä vastaan. Docendo Oy, Jyväskylä.  (Alkuperäisteos Putin’s People, 2020).

Julkaistu

Työkykyjohtaminen ei ole itsestäänselvyys

medium_mies-ja-nainen-kuuntelevat-palaverissa-tyoelakeyhtio-Varma

Suomessa ei tunnetusti ole tutkimusta, joka kertoisi työkykyjohtamisen kehittymisestä yli ajan, koskien kaikkia työmarkkinasektoreita. Päätelmiä joudutaan tekemään välillisesti ja joihinkin yksittäisiin kysymyksiin pohjautuen, esimerkiksi TEM:n Työolobarometrin tai Tilastokeskuksen Työolotutkimuksen avulla. Strategisen hyvinvoinnin johtaminen Suomessa-aineistoakaan ei enää kerätä niin kokonaisvaltaisesti kuin aikaisemmin. Työterveyslaitoksen tutkimukset työkykyjohtamisesta ovat jääneet yksittäisiksi.

Julkisella sektorilla on toisin. Keva toteuttaa edelleen määrävälein tutkimuksen, jossa selvitetään työterveysyhteistyön ja työkykyjohtamisen tilaa julkisella sektorilla (kunnat, valtio, evankelisluterilainen kirkko). Uusin raportti julkaistiin tällä viikolla.

Työkykyjohtamisessa on joitakin perusasioita, jotka ovat usein toistuneet eri tutkimuksissa. Esimerkiksi työkykyjohtaminen on keskimäärin parempaa isommissa organisaatioissa kuin pienemmissä. Johdon sitoutumisen merkitys on toinen usein mainittu perusasia.

Mitä tulee työkykyjohtamisen tasoon ja tilaan, olemme kenties tottuneet siihen, että tulokset paranevat niin, että aikaisempaa useampi organisaatio tekee eri tavoin operationalisoituja työkyjohtamisen toimenpiteitä. Ainakaan isoja merkkejä kehityssuunnan kääntymisestä ei tutkimuksissa ole havaittu.

Siksi onkin mielenkiintoista, että Kevan uudet tutkimustulokset osoittavat, että yhä harvemmassa kunta-alan ja valtion organisaatiossa asetetaan mitattavia tavoitteita työkyvyn kehittämiselle ja vain harvoin tehdään suunnitelmia työkyvyttömyyden kustannusten vähentämiseksi. Niin ikään, työkyvyn tilan mittareita käsitellään aiempaa harvemmin johtoryhmässä. Tulokset ovat merkittäviä, koska ollaan strategisen työkykyjohtamisen ytimessä.

Uusissa tuloksissa on myös paljon hyvää ja työkykyjohtaminen ei ole julkisella sektorilla romahtanut. Työkykyä tuetaan vakiintuneesti 90 %:ssa organisaatioita, varhainen tuki on käytössä ja työterveysneuvotteluja käydään aikaisempaa enemmän. Kuitenkin osatyökykyisten työllistyminen ja uudelleensijoittaminen ovat vähentyneet kunta-alan ja valtion organisaatioissa.

Evankelis-luterilaisen kirkon organisaatioissa hyvä kehitys on jatkunut. Kirkon osalta tulokset ovat aikaisemmin olleet hieman kunta-alaa ja valtiota jäljessä. Onko niin, että perusasioiden kuntoon laittaminen ja kehittäminen on helpompaa kuin hyvällä tasolla pysyminen?

Merkit strategisen työkykyjohtamisen suunnan kääntymisestä kuitenkin mielenkiintoisia. Ovatko nämä korona-ajan vaikutuksia? Sekoittaako hyvinvointialueiden tuleminen ja siihen liittyvä valmistelu erityisesti työkykyjohtamisen strategista ydintä?

Oli taustalla mitä syitä tahansa, on tärkeää huomata se, että työkykyjohtamisen hyvä tila tai kehittyminen eivät ole itsestäänselvyyksiä. Johdon agendalla on aina ruuhkaa ja eri asiat kilpailevat huomiosta. Poikkeuksellisissa olosuhteissa työkykyjohtamista tarvitaan erityisesti ja monet organisaatiot ovatkin ponnistelleet työkyvyttömyyteen liittyvissä teemoissa erityisen paljon korona-aikana.

Julkisella sektorilla on edessään massiivinen muutos hyvinvointialueiden aloittamisen myötä. Olisi tärkeää, että työkykyjohtaminen mahtuisi johtoryhmien agendalle myös tässä muutostilanteessa. Tämän tutkimuksen valossa tästä herää hieman huolia. Mutta jos huoli herää laajemmin ja johtaa toimenpiteisiin, on tutkimus täyttänyt paikkansa.