Ensimmäinen muistikuva Mika Myllylästä liittyy lehtihaastatteluun, jossa kerrottiin hänen valmistautumisestaan johonkin arvokilpailuun. Jutusta on jäänyt mieleen erityisesti kuva, jossa Myllylä on ladulla laskuasennossa äärimmäisen huippukuntoisen näköisenä.
Toinen muistikuva liittyy johonkin arvokilpailuun, jossa Myllylän osallistuminen jollekin matkalle on ollut epävarmaa sairastelun vuoksi. Uutisissa tai urheiluruudussa hän laskee suksilla toimittajien ohi, naureskelee ja hihkaisee “hiihän!”.
Kolmannen muistikuvan päiväys on 5.7.2011. Olin autossa Kirkkonummella valmistautumassa suunnistukseen. Radiouutisissa sanottiin, että Mika Myllylä on kuollut.
Myllylä voitti urallaan yhden olympikullan (Nagano 1998) ja neljä maailmanmestaruutta. Olympialaisista mitaleita tuli yhteensä neljä ja MM-kisoista yhdeksän.
Myllylä kirja Riisuttu mestari julkaistiin vuonna 2001 ja luin sen tietysti silloin tuoreeltaan. Nyt kotipuolessa käydessäni otin kirjan mukaani ja luin uudestaan. Olenhan tässä viime aikoina lukenut myös muita urheilukirjoja, jotka eivät ole kertoneet pelkästään voitoista ja glooriasta.
Lukiessa ensimmäinen ajatus kirjasta on se, että Myllylä kirjoittaa hämmästyttävän hyvin. Kirjassa ei ole nimettyä apukirjoittajaa kuten monissa urheilijoiden kirjoissa. Enkä löytänyt mistään tietoa että Myllylä olisi saanut apua kirjan kirjoittamisessa.
Kieli on värikästä, omaleimaista ja tunteikasta. Tarina on kirjoitettu kahteen kerrokseen Myllylän matkatessa Lahden MM-kisoista kotiinsa ja muistellessa samalla omaa uraansa.
Kirja piirtää Myllylästä kuvan, jossa yhdistyy tietty ulkopuolisuus, herkkyys ja äärimmäinen kunnianhimo ja voitontahto.
Ulkopuolisuuden kokemus on läsnä jo lapsuudessa kun Myllylät asuivat Ruotsissa ja jatkui myöhemmin oman tien kulkijuutena suhteessa maajoukkueeseenkin.
Herkkyys liittyi vaikkapa siihen, miten Myllylä koki olonsa julkisuuden valokeilassa ja häneen kohdistuneissa vaatimuksissa ja odotuksissa.
“Halusin olla mestari, mutta en sankari”, Myllylä kirjoittaa.
Kunnianhimo ja voitontahto näkyi tietenkin ennenkaikkea kovassa harjoittelussa. Harjoitustunteja tuli vuodessa yli 1000 ja treenit olivat kovia.
Yksinäisyydestä, yksin tehdyistä pitkistä harjoituksista, Myllylä haki voimaa myös Lahden kisojen jälkeisenä aikana.
Kirjan loppuosassa on raadollista pohdintaa huippu-urheilun maailmasta, sen vaatimuksista ja paineista. Näissä pohdinnoissa on saman suuntaista henkeä kuin mitä on esimerkiksi Tyler Hamiltonin ja Lance Armstrongin pyöräilymaailmasta kertovissa kirjoista.
Muistan jo ensimmäisellä lukukerralla miettineeni, että Myllylän kuvaus huippu-urheilun maailmasta auttoi ymmärtämään doping-asiaa laaja-alaisemmin.
Myllylä sanoo, että puhtaimmillaan urheilun ihanteet toteutuvat lasten liikkumisessa.
Kaiken kaikkiaan kirja on yksi parhaimmista urheilukirjoista mitä olen lukenut. Vaikuttava ja surullinen.
Kirjan jälkeisenä noin 10 vuoden aikana tarinan traagisuus syveni. Aikaan liittyi Lahden MM-kisojen jälkiselvittely julkisuudessa ja oikeussaleissa.
Pienistä valonpilkahduksista huolimatta Myllylän elämä ajautui huonoon suuntaan ja päättyi surullisiin uutisiin vuonna 2011.
Mestari oli lopulta liian herkkä ja haavoittuvainen. Sankaruuden hän vielä kesti vaikka ei siitä aina nauttinut, mutta sankaruuden menettäminen ja siihen liittyvät lieveilmiöt olivat liikaa.
Mika Myllylä 2001. Riisuttu Mestari. Tammi. Gummerus kirjapaino.