Ranskalaisen filosofi Montesquieun (1689-1755) nimiin laitetun, joskin muidenkin ajattelijoiden jo aikaisemmin hahmotteleman vallan kolmijako-opin mukaan lainsäädäntövalta, tuomivalta sekä toimeenpanovalta yhteiskunnissa tulee erottaa toisistaan.
Myöhemmin alettiin puhua myös neljännestä valtiomahdista, jolla tarkoitettiin aluksi lehdistöä, mutta myöhemmin joukkotiedotusvälineitä laajemmin. Neljännen valtiomahdin tehtäväksi on katsottu kolmen muun vallankäyttäjätahon valvominen, eli toimiminen “vallan vahtikoirana”.
Luettuani Janne Virkkusen kirjan Päivälehden mies, mieleeni jäi päällimmäiseksi ajatus, että Helsingin Sanomien päätoimittajana vuodet 1991-2010 työskennelleen Virkkusen työtä voidaan ymmärtää nimenomaan neljännen valtiomahdin edustajana. Virkkunen on neljännen valtiomahdin mies. Tähän on ainakin kaksi syytä.
Ensinnäkin, Virkkusen käsitys median roolista sopii määritelmään. “Olen aina uskonut, että vapaa ja riippumaton laatulehdistö on paras tapa valvoa ja vahtia viranomaisia, sillä vain kriittinen ja laadukas raportointi tekee yhteiskunnasta kyllin läpinäkyvän ja takaa kansalaisille oikeuden tietää”. Näin Virkkunen määritteli lehden tekemisen periaatteet vuonna 1991 aloittaessaan päätoimittajana ja piti periaatteita edelleen käypinä siirtyessään eläkkeelle.
Toisekseen, Virkkunen liikkui Helsingin Sanomien päätoimittajana syvällä vallan verkostoissa. Verkosto oli Suomen ylimpien vaikuttajien verkosto. Päätoimittajan kanssa tiiviissä yhteydenpidossa olivat niin politiikan kuin elinkeinoelämän vaikuttajat. Kuvaavaa on, että Virkkunen pystyy kirjoittamaan omaan henkilökohtaiseen kokemukseensa perustuvan arvion viidestä eri Suomen pääministeristä.
Verkostot eivät jääneet kotimaisiksi. Suomessa toimivat eri maiden suurlähettiläät pyrkivät aktiivisesti Helsingin Sanomien päätoimittajan pakeille kertoakseen maansa asioista. Virkkunen toimi myös erilaisissa kansainvälisissä luottamustehtävissä ja matkusti eri maissa hankkimassa näkemystä ja kokemusta eri yhteiskuntien kehityksestä.
Ovet avautuivat myös muiden maiden valtaa pitävien suuntaan. Niinpä Virkkunen kävi yhdessä Aatos Erkon kanssa tapaamassa Vladimir Putinia. Kun Virkkunen haluaa tavata vaikutusvaltaisia ruotsalaisia Wallenbergin suvun jäseniä, Suomen Ruotsissa toimiva suurlähettiläs järjestää saunaillan Wallenbergien kanssa.
Yksi keskeinen kirjan teema on Suomen ulkopoliittisten suhteiden pohdinta. Esillä ovat Suomen suhteet Neuvostoliiton ja Venäjän kanssa, rooli Euroopan Unionissa, pohjoismainen yhteistyö sekä suhde Ruotsiin. Pohtiipa Virkkunen myös Suomen suhdetta Yhdysvaltoihin, Mieleeni juolahti jopa ajatus, että Virkkusen ajatukset ovat “ulkoministerimäisiä”.
Esimiehenä VIrkkusesta piirtyy kuva keskustelevaan johtajuuteen uskovasta esimiehestä. Virkkusella on ollut selkeä visio Helsingin Sanomien roolista ja periaatteista. Alaiset ovat saaneet matkan varrella myös tiukempaa palautetta. Esimiestyöhön liittyy myös monia vaativia tilanteita, kuten Seppo Heikinheimon itsemurha ja pilapiirtäjä Karin eroon johtaneet tapahtumat.
Kirjassa Virkkunen myös sivaltaa sanan säilällä. Jorma Ollilan olisi pitänyt vetäytyä aikaisemmin Nokiasta, Anneli Jäätteenmäki oli varautunut ja puheissaan pitkästyttävä. Moitittavien lista on kuitenkin huomattavasti lyhyempi kuin niiden ihmisten lista, joiden kanssa Virkkunen sanoo nauttineensa työnteosta ja kanssakäymisestä.
Itse Hesarikin saa kylmää kyytiä. Virkkusen mukaan Nyt-liite tuhottiin epäonnistuneessa lehtiuudistuksessa. Toimittajien lisääntyneet kommentit lehdessä häiritsevät Virkkusta selvästi. Mielipidekirjoitusten ja kolumnien taso ei ole ollut riittävän korkea. Virkkunen antaa palautetta lehdestä alaiselleen Reetta Meriläiselle sanoin “Olisi hyvä jos lehden voisi aamulla lukea kiusaantumatta”. Virkkusta häiritsee, että Hesari on nykyään täynnä toimittajien omaa ja heidän sukulaistensa elämää. Hesari on Virkkusen mukaan viime aikoina muuttunut naistenlehtien kaltaiseksi.
Virkkunen on rajannut kirjastaan yksityiselämänsä pois. Kirjasta käy kuitenkin ilmi, kuinka hän on keskustellut monista työhön liittyvistä ratkaisuista ja tilanteista vaimonsa kanssa.
Jotta media pystyy toimimaan neljännen valtiomahdin roolissa, se tarvitsee riittävästi resursseja. Internetin myötä ilmaisen tiedon määrä on kasvanut räjähdysmäisesti. Kirjassa kuvataan, kuinka menneinä vuosina Helsingin Sanomat pystyi vaivoin teknisesti painamaan lehteä, joka olisi sisältänyt kaikki siihen myydyt ilmoitukset. Viime aikoina sanomalehtien taloudellinen kivijalka eli ilmoitusten tuoma tuotto on muuttunut kun sisältö (asunnot, autot, työpakat) ovat siirtyneet verkkoon. Median liiketaloudellisen perustan mureneminen uhkaa median toimimista yhteiskunnallisesti merkittävässä roolissaan. Tämä median murros alkoi VIrkkusen päätoimittajakautena ja jatkuu kiihtyvänä edelleen.
Teos ei ole elämäkerta, Virkkusen lapsuutta tai nuoruutta ei käsitellä. Kerronta alkaa 1970-luvulta. KIrjan alkuvaihe käsittelee 1970-1980-luvun poliittisia kuvioita. Näitä jaksoja, joissa kuvataan presidenttipeliä ja pohditaan kuka tuki ketäkin missäkin poliittisessa koukerossa, en itse pitänyt kovin mielenkiintoisena. Keskeinen tuohon aikaan liittyvä huomio on kuitenkin se, että Virkkunen oli mukana kirjoittamassa kirjaa Tamminiemen Pesänjakajat, joka on yksi kuuluisimmista poliittisista pamfleteista Suomessa.
Virkkunen toimi päätoimittajana ajan, jolloin hänen oman arvionsa mukaan “maailma muuttui täydellisesti”. Ajalle oli tyypillistä paitsi median ja sen liiketoiminnallisen perustan muuttuminen, myös maailman muuttuminen laajemmin. Neuvostoliitto hajosi, Suomi liittyi Euroopan Unioniin, Kiina nousi keskeiseksi talousmahdiksi ja terrori-iskut lisäsivät epävarmuutta. Kirjassa tulee hyvin esiin muun muassa se, kuinka Helsingin Sanomat huomioi Kiinan nousun ja piti tärkeänä sitä, että Kiinan kehityksestä pystytään raportoimaan lehdessä kunnolla.
Kirja oli mielenkiintoinen ja avartava lukukokemus. Virkkunen on toiminut tehtävässään monella tavalla vanhan ja uuden murrosvaiheessa. Hänestä välittyy kirjassa sivistynyt ja laaja-alainen kuva, joka analysoi Suomen ja maailman kehitystä laaja-alaisesti. Suosittelen kirjaa kaikille Suomen poliittisesta lähihistoriasta ja median toiminnasta kiinnostuneille,
Aloitin tämän kirjoituksen viittaamalla ajatukseen neljännestä valtiomahdista. Aivan viime aikoina on alettu keskustella myös viidennestä valtiomahdista, joksi luetaan sosiaalinen media. Virkkusen kirjassa media elää murroskautta, joka jatkuu ja kiihtyy edelleen. Yksi mielenkiintoinen piirre tätä murrosta onkin se, minkälaiseksi perinteisen median suhde sosiaaliseen mediaan muodostuu.
Janne Virkkunen: Päivälehden mies. Werner Söderström Osakeyhtiö 2013.