Ville Eloranta on kirjailija ja Helsingin Sanomien toimittaja. Lotta Jalava työskentelee Kotimaisten kielten keskuksessa. He ovat kirjoittaneet kirjan suomen kielen historiasta ja tarinoista sanojen takana. Huomasin kirjan vahingossa jostakin pikkujutusta mediassa ja otin lukulistalle.
Suomen kieli kuuluu uralilaisiin kieliin. Kantauralia puhuttiin 4000-5000 vuotta sitten, joten se on ihmiskunnan historiassa hyvin nuori ja moderni kieli.
Kiintoisaa kirjassa on se, että lähes kaikkien sanojen takaa löytyy tarina ja juuret. Vaikutteita suomen kieleen on tullut idästä ja lännestä, etelästä ja pohjoisesta.
Sanoilla on eri merkitys eri puolilla Suomea. Lännessä (Satakunta ja Pohjanmaa) itikka tarkoittaa lehmää, mutta suurimmassa osassa Suomea se tarkoittaa hyttystä. (Itse en kyllä juurikaan ole Satakunnassa itikka-sanaan tässä merkityksessä törmännyt.)
Esimerkkeinä idän ja lännen välisiksi eroiksi mainitaan lännessä ehtoo, tykö, vihta, korit, paatti ja kintaat kun idässä vastaava merkitys on sanoilla ilta, luo, vasta, vasu, vene ja rukkaset.
Espoon Nuuksion nimi saattaa pohjautua vanhaan joutsenta tarkoittavaan sanaan, jolle sukua on pohjoissaamen njukca. Myös Tampere-sanan taustalla on kantasaamen sana, joka on tarkoittanut koskessa olevaa suvantopaikkaa. Näin saamelaisten kansallispäivänä onkin hyvä todeta, että saamelaisia on asunut lähes kaikkialla Suomen alueella ja tämä on jättänyt nimensä myös eri paikkojen nimistöön.
Monella nimellä on raamatullinen alkuperä. Johanneksesta syntyneitä muunnelmia ovat mm. Hannes, Hannu, Jani, Janne, Juha, Juhana, Juhani, Juho ja Jukka. Mariasta kehittyneitä ovat mm. Maaria, Maija, Maiju, Maikki, Mari, Marika ja Meeri.
Linnuille on ollut tavallista antaa nimi niiden ääntelyn perusteella. Helppoja esimerkkejä ovat vaikkapa kuikka, tiltaltti tai sirkku. Huuhkajakin huhuilee. Uikuttaminen ja rääkäisy ovat lintumaisia ääntelyjä myöskin.
Äänteet kantavat mukanaan mielleyhtymiä ja merkityksiä. Vokaali ö liittyy usein töllöttämiseen, tai köntyksiin, i ja vi alkuiset ovat pieniä ja nopeita, viuhahtavia tai viliseviä viipottajia.
Moni paikannimi viittaa luontoon, mutta hyvin usein ne juontuvat myös paikoissa asuneiden ihmisten nimistä.
Yksi kiinnostava juttu kirjassa liittyy “stadin slangiin”. Helsingissä oli ruotsinkielistä väestöä. Kun kaupunkiin muutti 1800-luvulla teollistumisen myötä runsaasti suomenkielistä väestöä, slangi muotoutui suomen ja ruotsin väliin, jolloin molemmat kieliryhmät ymmärsivät toisiaan.
Sanasto pohjautui pitkälti ruotsiin, mutta myös Venäjään, koska Helsingissä oli tuolloin runsaasti venäläisiä sotilaita. Venäläisperäinen esimerkki on sana bonjata. Myöhemmin stadin slangiin omaksuttiin sanoja kauempaakin, kuten englannista ja italiasta, josta esimerkkinä sana donna.
Uusien ilmiöiden myötä kieleen syntyy uusia sanoja. Viime aikaisia esimerkkejä ovat blogi, podcast ja influensseri.
Kaiken kaikkiaan mielenkiintoinen ja yksityiskohdissaan hengästyttävä kirja, kun lähes jokaisella sivulla perataan kymmenien sanojen taustoja ja tarinoita. Kirjasta saa kuitenkin hyvin käsityksen siitä, minkälaiset tekijät ovat alati muutoksessa olevan kielen taustalla.
Ville Eloranta ja Lotta Jalava (2021). Sana sanasta. Suomen kielen jäljillä. Tammi, Helsinki.