Jääkiekkovalmentaja Erkka Westerlund on kirjoittanut yhdessä toimittaja Manu Tuppuraisen kanssa kirjan, joka kertoo Westerlundin tähän astisesta urasta jääkiekkovalmentajana ja muissa huippu-urheilun tehtävissä.
Kirjassa on tavallaan kolme tasoa. Erkka Westerlundin henkilökohtainen taso, toisaalta mitä tapahtui jääkiekossa Westerlundin valmennuskaudella ja kolmanneksi, miten jääkiekko kehittyi tänä aikana.
Henkilökohtaisella tasolla käydään läpi tapahtumia Westerlundin elämässä ja hänen työurallaan. Tässä tulevat esiin valmentajapestit eri joukkueissa sekä urheilun johtotehtävissä.
Kirja on avoin ja henkilökohtainen. Eri tilanteisiin (voitot, tappiot ja potkut) liittyneitä tunteita käydään avoimesti läpi. Mieleen jää myös isompi henkilökohtainen vedenjakaja, kun Westerlund alkaa nähdä elämänsä suunnan paremmin 50-vuotta täyttäessään.
Westerlund on toiminut valmentajana SM-liigassa, Suomen maajoukkueessa sekä KHL:ssä. Urheilun johtotehtävät veivät hänet muun muassa Vierumäelle Suomen Urheiluopiston rehtoriksi ja toimitusjohtajaksi sekä huippu-urheilun tulevaisuutta pohtineen ryhmän jäseneksi.
Westerlundin oivallus valmennuksessa oli fokusoiminen urheilijan henkisiin voimavaroihin ja mieleen. Hän toi ihmislähtöistä valmennusta perinteisesti autoritaariseen johtamiseen ja valmentamiseen.
Myös nykyaikana työelämässä korostuva itseohjautuvuus tuli Westerlundin joukkueisiin. Maajoukkueessa viisikot miettivät oman pelinsä parantamista.
Westerlund korostaa, että joukkue koostuu yksilöistä. Valmentajana hän loi henkilökohtaisen suhteen joukkueen jokaisen jäsenen kanssa. Metodina ovat “one-to-on”-keskustelut, joihin Westerlundilla oli oma struktuurinsa liittyen pelaajan vahvuuksiin, kehityskohteisiin ja tavoitteisiin.
Itse jäin miettimään, että jääkiekkojoukkue on itse asiassa aika iso ryhmä siihen, että valmentaja luo syvän henkilökohtaisen suhteen jokaisen joukkueen jäsenen kanssa. Lisäksi valmentajan tiimiin kuuluu muu valmentajisto sekä muut avainhenkilöt lääkärit, fysioterapeutit huoltajat.
Westerlundin valmennuksessa levolla ja palautumisella on keskeinen merkitys. Mainituksi tulee mm. Firstbeat, jolla Westerlundin joukkueissa mitattiin palautumista. Iltapelit haastavat pelaajien palautumisen. Myös valmentaja käy ylikierroksilla pelien jälkeen, eikä saa nukuttua. Turnaukset ovat erityisen haastavia palautumisen kannalta.
Huipulla erot syntyvät siitä, kuka onnistuu palautumaan parhaiten. Kirjassa mainitaankin monta kertaa edesmenneen Aki Hintsan kirjassaan mainitsema lause: Menestys on hyvinvoinnin sivutuote (lue esittelyni Hintsan kirjasta tästä).
Pelin kehittäminen perustui Westerlundilla tiukkaan analyysiin. Eräässä vaiheessa pelit purettiin videoanalyysissä kymmeniin tuhansiin yksittäisiin tapahtumiin, joita sitten analysoitiin. Yhden ottelun analyysi kesti kahdeksan tunnin työpäivillä kolme kuukautta!
Analyysin foksoitumista kuvaa myös se, että Westerlund aloitti lisensiaatintyön yhdestä pelivaiheesta, siitä, kun joukkue saa kiekon haltuunsa siihen hetkeen, kun joukkue menettää sen.
Kirjasta jäi mieleen detaljina statistiikka, että joukkue hyökkää pelin aika keskimäärin 200 kertaa ja keskimäärin pelin lopputulos on nykykiekossa 2-3.
Westerlundin valmennuskaudella jääkiekon luonne muuttui. Peli muuttui enemmän pelitapahtumiin reagoivaksi, aikaisemmin pelattiin enemmän vakioitujen pelisysteemien mukaan. Eli esimerkiksi hyökkäykseen lähdetään aikaisempaa harvemmin organisoidusti omalta puolustusalueelta.
Tällä uudella aikakaudella pelaajan omien ratkaisujen sekä toisaalta joukkuetovereiden tuntemus korostui. Westerlundin valmennuksessa painottuvan yksilöpainotuksen ja toisaalta itseohjautuvuuden voidaan ajatella sopivan tähän muutokseen.
Westerlund on toiminut työelämän kehittämiseen liittyvänä asiantuntijana ja luennoitsijana. Kirjassa esitetään analogioita jääkiekon ja työelämän tilanteiden välillä.
Esimerkiksi: Sillä, joka puhuu kokouksessa on puheenvuoro (kiekko) hallussaan ja hän voi siirtää puheenvuoron toiselle (syöttö). Myös hiljaa olevilla (kiekottomilla pelaajilla) on rooli: he seuraavat ja kuuntelevat ja ovat valmiita antamaan oman panoksensa kun saavat puheenvuoron (kiekon). Joku voi myös pitää puheenvuoroa (kiekkoa) pitkään itsellään, joka tarkoittaa monologia (sooloilua ilman syöttöä).
Westerlund laittoi paljon painoa myös joukkueen kokoamiseen. Kapteenin valinnalla oli suuri merkitys. Ketjut koottiin niin, että eri pelaajat täydentävät toistensa heikkouksia. Avainasemassa oli myös jokaisen pelaajan vahvuuksien hyvä tuntemus.
Mielestäni kirjan mielenkiintoisinta antia olivat jääkiekon trendien ja pelin analyysiä koskevat teemat. Westerlund tiimeineen teki analyysien kanssa todella paljon töitä.
Vaikka Westerlund toimi urheilun huipulla (jossa tähtäimessä on menestys ja voittaminen), hänen näkemyksensä urheilusta on, että urheilun parasta antia on oppiminen ja kehittyminen. Siinä mielessä urheilu on elämää pienoiskoossa ja “elämän peliä”. Tämä on yksi kirjan vahvimmista viesteistä.
Westerlundin uralla oli kiinnostava kaari, sillä hänen tähänasti viimeinen valmentajapestinsä oli Venäjällä KHL:ssä. Venäjällä vallitseva autoritaarinen jääkiekkokulttuuri oli vahvassa ristiriidassa Westerlundin filosofian ja metodien kanssa.
Kaiken kaikkiaan kirja oli urheilusta, urheilun maailmasta ja valmentamisesta kiinnostuneelle mukava luettava. Hyvä kirja esimerkiksi pukin konttiin laitettavaksi.
Erkka Westerlund ja Manu Tuppurainen: Erkka – Elämän peliä. Fitra 2019.
