Olli-Pekka Kallasvuon puhelin soi öisin

kallasvuo

Olen lukenut useita aikaisempia Nokia Oyj:tä koskevia kirjoja. Näitä ovat olleet Jorma Ollilan uraa käsittelevä kirja Mahdoton menestys (ks. esittelyni tästä), Risto Siilasmaan hittikirja Paranoidi optimisti  (ks. esittelyni tästä), sekä suurelle yleisölle hieman tuntemattomampi Yvez Dozin ja Keeley Wilsonin tutkimuksellinen teos Ringtone-Exploring the Rise and Fall of Nokia in Mobile Phones (ks. esittelyni tästä).

Niinpä oli luontevaa tarttua Nokian entisen toimitusjohtajan Olli-Pekka Kallasvuon uraa käsittelevään kirjaan.

Teos käy läpi Kallasvuon tien Nokian palvelukseen, kerronta tihenee toimitusjohtajavuosiin ja lisäksi käsitellään uran jatkoa hallitusammattilaisena.

Nokian vaiheet kasvusta matkapuhelinliiketoiminnasta luopumiseen ovat tuttuja muista teksteistä.

Tästä kirjasta mieleen jää ensinnäkin, korona-ajan ja ilmastokriittisen ajan näkökulmasta tolkuton liikematkustaminen. Kallasvuo on jatkuvasti ilmassa. Hän käy Japanissa yhden kokouksen vuoksi ja matkustaa lähes joka toinen päivä Atlantin yli suuntaan tai toiseen.

Mieleen tulee myös aikaerosta johtuva rasitus ja vaikutukset työkyvylle. Toimitusjohtajan työpäivä Suomessa alkaa aamusaunan jälkeen, kun takana on yölento New Yorkista.

Nokian toimitusjohtaja liikkuu kansainvälisessä bisneseliitissä. Kirjassa raportoidaan Kallasvuon kuuluisa tapaaminen Steve Jobsin kanssa. Jobs lupasi tulla Suomeen tapaamaan Kallasvuota seuraavana vuonna, mutta hänen sairautensa esti matkan.

Kallasvuo tapaa jatkuvasti myös poliittisia vaikuttajia eri puolilta maailmaa. Suomessakin presidentti on lähellä.

Toinen mieleenjäänyt yksityiskohta oli Nokian organisaation ja johtamisjärjestelmän valtava mittakaava. SVP-tason johtajia oli 40-50, ja VP-tason johtajia 400. Kallasvuo sanoo tunteneensa  kaikki näiden tasojen johtajat. Seuraavalla tasolla Director ja Head of-tason johtajia oli niin paljon, että heitä häne ei enää tuntenut kuin satunnaisesti.

Nokian johtoryhmä kokoontui päivän mittaiseen kokoukseen kerran kuussa jossakin päin maailmaa. Johtajia ja henkilöstöä koulutettiin laajasti ja ylemmän tason johtajat osallistuivat alemman tason johtajien koulutustilaisuuksiin. Näin rakentui omaleimainen kulttuuri Nokia Way. Ansioituneimmat Nokian työntekijät saivat arvonimen Nokia Fellow.

Kiintoisana yksityiskohtana ja näkemyksenään Kallasvuo nostaa esiin sen, että Nokian suuri organisaatio alkoi elää 2000-luvulla omaa elämäänsä. Erilaisia kehityshankkeita oli valtavasti, mutta ne eivät kehittäneet yhtiön kilpailykykyä. Kallasvuo sanoo epäonnistuneensa yrityksessään tehdä johtamisesta ja päätöksenteosta suoraviivaisempaa.

Kallasvuo reflektoi omaa johtamistaan. Hänen johtamistafilosofiansa tuntuu tutulta hyvältä ”perusjohtamiselta”, jossa korostuu luottamus ja vuorovaikutus. Mieleeni tulee, että Kallasvuon johtamisessa on paljon samaa kuin toisella Nokia-koulun kasvatilla Matti Alahuhdalla (ks. Alahuhdan kirjan esittely tästä).

Kallasvuon kuvaukset työuransa alusta alleviivaavat johtamistyylin merkittävää muutosta parin sukupolven aikana.

Mielenkiintoisena yksityiskohtana Kallasvuo mainitsee, että julkiset puheenvuorot suomalaisessa mediassa eivät olleet tärkeitä Suomen pienen markkinan vuoksi. Mutta suomalaisen median kautta oli tehokkainta viestiä omalle henkilöstölle.

Kirjan nimi viittaa siihen, että Kallasvuo piti öisin puhelimansa päällä, koska toimitusjohtajan tuli olla aina saavutettavissa, usein huonojen uutisten takia.

Kirjassa on paljon anekdootteja paikoista ja tapahtumista. Eräs sellainen on, että Kallasvuon muistelujen mukaan Keilaniemen Nokia-talon helikoptereille tehtyä laskeutumispaikkaa on käytetty vain muutaman kerran. Kerran laskeutumispaikkaa käytti Kimi Räikkönen.

Siviilissä Kallasvuo pelaa golfia ja tennistä sekä harrastaa ravihevosia ja jalkapallon seuraamista.

Kirja kertoo paitsi globaalin suuryrityksen johtamisesta, myös suomalaisen elinkeinoelämän muutoksesta. Kirja oli minusta sympaattinen ja inhimillinen reflektointi Kallasvuon työurasta ja johtajuudesta.

Olli Pekka Kallasvuo ja Juhana Rossi 2021: Puhelin soi öisin. Mitä opin globaalina yritysjohtajana. Otava.  

Juhani Knuuti: Kauppatavarana terveys

knuuti

Juhani Knuuti on turkulainen lääketieteen tohtori ja professori. Hän on aktiivinen keskustelija sosiaalisessa mediassa ja pitää suosittua blogia. Vuonna 2020 julkaistussa kirjassaan hän pureutuu erilaisiin terveysväittämiin ja niiiden todenperäisyyteen.

Kirja on ajankohtainen, koska verkossa terveystietokin liikkuu nopeasti ja laajalle, eikä tiedon todenperäisuudestä ole aina varmuutta. Viestinnässä saattaa esiintyä tarkoitushakuista ja vääristelevää terveyteen liittyvää tietoa. Aikamme on myös voimakkaasti hyvinvointia, terveyttä ja näiden ylläpitämistä korostava, joten aihepiiri on tätäkin kautta kiinnostava.

Tartuin kirjaan erityisesti siksi, että halusin lukea erityisesti siitä, miksi erilaisiin terveyteen liittyviin väittämiin uskotaan ja millä mekanismeilla väittämät menevät läpi.

Knuuti analysoi kirjassaan peräti 72 erilaista terveysteemaa ja hoitoa sekä niihin liittyen 250 terveysväitettä. Knuuti on perustanut analyysinsä tieteellisen kirjallisuuden huolelliseen analyysiin.

Jo tässä vaiheessa pitää sanoa, että oli jälleen ilo lukea tutkijan kirjoittamaa täsmällistä, kurinalaista ja tutkimustietoon pohjautuvaa tekstiä. Kirjassa on käytetty myös hyviä keinoja tiivistämään ja selkeyttämään sanomaa esimerkiksi tietolaatikkojen muodossa.

Kirjan alussa käydään läpi erilaisten ajatusvirheiden lähteitä. Näitä ovat mm. nosebo-vaikutus, lumevaikutus, kognitiiviset harhat, vahvistusharha, motivoitu päättely, kirsikanpoiminta, Dunning-Kruger-ilmiö, valikoitumisharha ja vahvistusharha. Nämä ovat syitä, miksi virheellisiin terveysväittämiin uskotaan ja miksi ne saattavat vahvistua.

Tiedebarometrin tulosten avulla todistetaan, että suhtautuminen kvasi-/vaihtoehtotieteisiin on muuttunut suomalaisten keskuudessa viime vuosina kielteisemmäksi.

Reutersin raporttiin viitaten kuvataan, kuinka nuoret käyttävät uutislähteinä verkkoa ja sosiaalista mediaa ja vanhemmat ikäluokat painettuja lehtiä ja televisiota.

Kirjassa on myös hyvä kappale tieteellisen tiedon luonteesta. Todetaan, että tiede ei perustu auktoriteettiin. Tieteellinen käsitys perustuu tutkimusmassaan ja suuren tutkijajoukon senhetkiseen tulkintaan tilanteesta, jota voidaan haastaa koko ajan uusilla tutkimuksilla.

Kokemusasiantuntijat luottavat asiaansa muun muassa siksi, että hyvin vähän asiasta tietävä henkilö kuvittelee tietojensa olevan erinomaiset ja itsevarmuus on siksi suurta (Dunning-Kruger-ilmiö). Toisaalta kokemusasiantuntijoiden uskoa vahvistaa valikoitumisharhan alalaji selviytymisharha: vain tyytyväiset potilaat palaavat hoidon antajan luo. Kokemusasiantuntijoita tukee myös lumevaikutus.

Virheellisiä terveysväittämiä on syytä vastustaa, koska keskeinen riski on, että oikeasti vaikuttava hoito viivästyy tai jää kokonaan saamatta.

Kirjassa esitetään ytimekäs STIGMA-sääntö, jolla huuhaata voi tunnistaa. Huuhaan tunnusmerkkejä ovat mm. maininnat salaliitoista tai gurun käyttäminen markkinoinnissa.

Tilastojen avulla kuvataan, kuinka suomalaisten terveydentila on kehittynyt parempaan suuntaan viimeisten vuosikymmenten kuluessa. Toisaalta todetaan, että esimerkiksi liikunnan väheneminen ja muut epäedulliset kehitystrendit mahdollisesti muuttavat tilannetta.

Mutta ne terveysväittämät.

Kirjassa käydään läpi laajasti erilaisia ravitsemukseen, ruokavalioon, rokotuksiin, vitamiineihin, hoitoihin, analyyseihin ja yrtteihin liittyviä väitteitä.

Monet aihealueet olivat itselleni vieraita, enkä jaksanut aivan antaumuksella perehtyä kaikkeen.

Bongasin kuitenkin laajasta tietomassasta mm. sen johtopäätöksen, että geeniseulonnoista ei ole merkittävää hyötyä. ”Tieto geeniriskistä saattaa päinvastoin huonontaa elämänlaatua ja johtaa perusteettomaan huolettomuuteen elintavoissa.”

Joogalla, mindfullnesilla ja muilla meditatiivisilla liikehoidoilla on havaittu olevan myönteistä vaikutusta elämänlaatuun useissa sairauksissa. Biologisia muutoksia ei juurikaan ole havaittu, mutta myönteinen vaikutus elämänlaatuun tulee stressin lievityksestä ja mielialan paranemisesta.

Itse käytän inkivääriä ja kurkumaa runsaasti ruoanlaitossa. Inkiväärin on väitetty tehoavan kylmiin jalkoihin, aineenvaihdunnan tehostamiseen ja tulehdusperäisiin tauteihin. Kurkuman taas väitetään mm. puhdistavan maksaa, hillitsevän tulehdusta, parantavan vastustuskykyä ja nivelten hyvinvointia. Harmillisesti tutkimustulokset eivät kuitenkaan tue väittämiä.

Kirjan loppupuolella esitetään vielä laaja systematisointi siitä, miten analysoidut väitteet toimivat potentiaalisena lääketieteellisenä hoitona, lääketieteellisenä hoitona, täydentävänä lääketieteellisenä hoitona, kokemus- ja hyvinvointihoitona, uskomushoitona sekä vaarallisena uskomushoitona. Tämä luokittelu vie lopullisesti maaliin tieteentekijän otteella kirjoitetun teoksen!

Aivan lopuksi tarkastellaan vielä kuluttajansuojaa sekä lainsäädäntöä muissa Pohjoismaissa. Suomessa ei ole voimassa lakia, joka säätelisi lääketieteen ulkopuolisten hoitojen antamista. Muissa Pohjoismaissa sekä monissa Euroopan maissa tällainen laki on.

Kaiken kaikkiaan kirja on laaja, huolellisesti toteutettu ja asiantuntevasti kirjoitettu kirja aiheesta. Vaikka luottamus tieteeseen onkin tutkimusten mukaan vahvaa, tarjoaa nykypäivän sosiaalinen media kuplineen kasvualustaa myös ei-tieteeseen perustuvalle ajattelulle. Tieteen ja uskomusten kaksintaistelusta on saatu esimerkkejä korona-aikanakin.

Hyvä kirja, vahva lukusuositus!

Juhani Knuuti 2020: Kauppatavarana terveys. Minerva. 

Susan Heikkinen: Pullopostia Seilin saarelta

seili

Luin tämän kirjan joululomalla, mutta bloggaus jäi kesken. Kirja jätti kuitenkin voimakkaan muistijäljen ja siksi bloggauskin on nyt kirjoitettava loppuun!

Kirja on vähän omasta kirjalinjastani poikkeava. Tartuin teokseen sattumalta saamastani suosituksesta johtuen. Kirjan luettuani helppo johtopäätös on, että tämä kirja sopii mainiosti yhteiskuntatieteilijälle ja sosiaalipoliitikolle.

Kun monet elämäkertatyyppiset kirjat kertovat ihmisistä, jotka johtavat ja  muokkaavat maailmaa ja sen järjestelmiä tai tekevät muita urotekoja, tämä kirja on erilainen. Se kertoo ihmisestä, joka erityisen tapahtumaketjun vuoksi menettää vapautensa ja joutuu suljetuksi yhteiskunnan laitoksiin, vankilaan ja mielisairaaloihin.

Kirja kertoo Seilin sairaalan yhden potilaan, Saima Rahkosen, tarinan. Ajallisesti kirja sijoittuu 1900-luvun alkupuoliskolle.

Punaorpo Rahkonen toimi nuoruudessaan palvelijana eri perheissä Viipurissa, Lappeenrannassa ja Riihimäellä. Ratkaiseva käännekohta hänen elämässään tapahtui, kun hän kimpaannuksissaan iski työtoveriaan kirveellä poskeen. Mielentilatutkimuksen kautta alkoi laitoskierre, joka vei Katajanokalle, Pitkäniemeen, Lapinlahteen ja Seiliin.

Kirjassa kiinnostavaa on se, kuinka erilaisista dokumenteista, laitosten hoitokertomuksista, pöytäkirjoista ja kirjeistä on saatu kursittua kasaan niin ehyt tarina yhdestä ”tavallisesta” ihmisestä.

Toinen kiinnostava näkökulma on lukea siitä, kuinka vahvasti kirjan päähenkilö on virran vietävänä, objektin asemassa hänen elämänsä kannalta tärkeissä tapahtumissa ja päätöksissä. Ja myös kehittymättömien hoitomuotojen armoilla.

Kirjan jälkisanoissa pohditaan, psykiatreihin viitaten, että Rahkonen sairastui skitsofreniaan, tarkemmin ehkä paranoidiseen skitsofreniaan, joka voi johtaa tunteettomiin väkivallantekoihin.

Vaikka diagnoosin suhteeen oltiin oikeilla jäljillä jo Saiman eläessä, on selvää, että häntä ei pystytty tuon ajan lääkkeillä ja hoitomuodoilla auttamaan. Kuvaukset hoidoista ja lääkkeistä tuntuivat maallikosta arveluttavilta. Nykypäivänä parempi lääkitys ja terapiat johtaisivat Saiman kohdalla erilaiseen elämänkaareen.

Kirja on tavallaan myös psykohistoriallinen kirja. Saima todennäköisesti kärsi sisällissodan traumoista ja siitä, että näitä kipeitä muistoja ei juuri käsitelty. Mieleeni tässä yhteydessä tulee myös Ville Kivimäen hieno kirja Murtuneet mielet (lue esittelyni tästä).

Viimeinen ajatus: aikaa kirjassa kuvatuista tapahtumista ei lopulta ole kulunut paljoakaan. Seilissäkin mielisairaala lakkautettiin vasta vuonna 1962.

Kirjassa on kuvia, piirroksia ja leikkeitä dokumenteista.

Vahva lukusuositus niille, joita tässä kirjoituksessa esiinnostetut näkökulmat elävästä elämästä kiinnostavat. Kirjan ahmii nopeasti, itse luin teoksen yhdessä lomapäivässsä.

Susan Heikkinen 2020: Pullopostia Seilin saarelta – potilas numero 43. Suomalaisen kirjallisuuden seura. 

Barack Obama: Luvattu maa

barack

Yhdysvaltojen entisen presidentin Barack Obaman muistelmien ensimmäinen osa, nimeltään Luvattu maa, on mittava teos. Perinteisenä kirjana teos on laajuudeltaan peräti 768 sivua. Muiden askareiden ohella kirjan lukeminen kesti minulta parisen viikkoa.

Yhdysvaltojen presidentit ja politiikka ovat olleet huomion kohteena Donald Trumpin presidenttiyden ja vasta tapahtuneen vallanvaihdoksen myötä. Valkoisen talon elämä ja presidentit ovat myös tuttuja lukuisista elokuvista ja tv-sarjoista.

Obama muistelee teoksessaan lapsuuttaan ja nuoruuttaan ja tietään presidentiksi. Poliittisen uran alkuvaiheet ovat tuttuja jo hänen puolisonsa Michelle Obaman kirjasta (lue esittelyni tästä).

Kirjan rungon muodostavat Yhdysvaltojen politiikan ja maailmanpolitiikan keskeiset tapahtumat Obaman kaudella. Näistä merkittävimpiä olivat mm. finanssikriisi, Deepwater Horizonin öljyonnettomuus Meksikonlahdella, Yhdysvaltojen terveydenhuoltouudistus, arabikevät, sodat Afganistanissa ja Irakissa sekä Osama bin Ladenin surmaaminen SEALS-tiimin iskussa.

Kansainvälisten suhteiden hoitamisen osalta huomiota saavat muun muassa Lähi-itä, Kiina, Venäjä, Saksa ja Iso-Britannia ja Israel.

Kirja jäsentyy selkeästi jaksoihin keskeisten edellä mainittujen tapahtumien tai valtiovierailujen ympärille. Kerronta on sopivan seikkaperäistä, eikä lukijaa puuduttavaa.

Kirja kuvaa uskoakseni hyvin Yhdysvaltojen presidentin toimintaa, toimintaedellytyksiä ja liikkumatilaa. Lainsäädännön edistäminen kotimaassa on riippuvaista poliittisista voimasuhteista senaatissa ja kongressissa. Lehmänkauppoja ja suostuttelua tarvitaan, jotta asiat etenevät. Medialla on keskeinen merkitys.

Kansainvälinen politiikka on mutkikasta tasapainottelua eri osapuolten resurssien, arvovallan, pyrkimysten ja historiallisten painolastien kentässä.

Päätöksenteossa presidentillä on käytössään neuvonantajien tiimi, mutta asiantuntijat eivät suinkaan aina ole yhtä mieltä tarvittavista toimenpiteistä. Lopullinen päätösvalta on presidentillä.

Obama kirjoittaa rehellisesti virheitään ja heikkouksiaan myöntäen. Kirjasta piirtyy kuva idealistista, joka pyrkii tekemään rationaalisia toimenpiteitä parhaaseen mahdolliseen tietoon tukeutuen.

Obama on empaattinen, häneltä löytyy ymmärrystä ja myötäelämistä esimerkiksi haavoittuneiden sotilaiden ja heidän perheidensä  kanssa. Vähemmistöjen aseman parantaminen oli hänelle tärkeää. Mutta hän on myös tiukka ja osoittaa kaapin paikan ja ottaa ohjat tarvittaessa.

Mielenkiintoisia kohtia kirjassa olivat oman johtajuuden pohdinta suhteessa lapsuuteen ja muihin elämänkokemuksiin, sekä pohdinta presidentin ”kuplaantumisesta” arkielämässä.

Melko merkittävässä roolissa kirjassa on myös menestyneen kirjan kirjoittanut kenraali Stanley McChrystal (esittelyni tässä). Kenraali joutui eroamaan, koska hänen tulkittiin kritisoineen presidentin politiikkaa Rolling Stone-lehdessä julkaistussa haastattelussa.

Kiintoisaa kirjassa on, että Obama esittää jo ensimmäisellä presidenttikaudellaan Yhdysvaltojen poliittisen elämän ja äänestäjäkunnan muutostrendejä, jotka muutamien vuosien päästä nostivat Donald Trumpin presidentiksi. Ja myös itse Trump esiintyy kirjassa nousevana haastajana.

Kaiken kaikkiaan laaja kirja oli kevyt ja miellyttävä lukea. Kirjasta saa hyvän kuvan Yhdysvaltojen poliittisesta elämästä ja maailmanpolitiikasta Barack Obaman ensimmäisellä kaudella.

Obama yritti aidosti hallita hyvin, hänellä oli analyyttinen ja itsekriittinen ote sekä korkeat ihanteet. Hänen ensimmäisellä presidenttikaudellaan tapahtui jatkuvasti isoja asioita.

Seuraavaa muistelmien osaa odotellessa.

Barack Obama 2020: Luvattu maa, Otava. 

Saana Rossi: Rekrytoija

rekrytoija

Yksi ajankohtaisista kiinnostavista tietokirjoista on Saana Rossin kirja Rekrytoija. Rossi toimii teknologiayritys Vincitissä henkilöstön hyvinvoinnista ja menestymisestä vastaavana johtajana. Kirja oli joululoman ”työtä lähellä” olevien kirjojen listallani. Tässä muutama ajatus kirjasta.

Kirja on autofiktiivinen, eli Rossi on kirjan päähenkilö, jonka kokemusten ja ajatusten kautta rekrytointia ja sen eri vaiheita tarkastellaan. Ennen kuin päästään varsinaiseen rekrytoinnin maailmaan, kirjan alussa on lyhyt taustoitus lapsuudesta, opiskeluista ja työuran alkuvaiheista.

Kirjassa kuvataan rekrytoinnin vaiheita ja rituaaleja sekä rekrytoijan, että rekrytoitavan näkökulmasta. Käsiteltäviä teemoja ovat muun muassa rekrytoinnin suunnittelu, rekrytointi-ilmoituksen suunnittelu, hakemusten käsittely, valintojen tekeminen ja rekrytointiin liittyvät yhteydenotot.

Rossi kertoo omista kokemuksistaan sekä rekrytoitavana että rekrytoijana. Kirja sisältää kokemuksia ja kertomuksia esimerkiksi siitä, kuinka ”valinta ei tällä kertaa kohdistunut Sinuun” ja siitä, kuinka hakija on saanut unelmapaikkansa. Esiin nousevat myös ennakkoluulot ja epäasiallinen käyttäytyminen.

Onnistuneen rekrytoinnin pohjalla on se, että rekrytoija tuntee organisaation, johon rekrytoidaan. Yritys tai organisaatio on tunnettava ”oikeasti”, sillä yritys saattaa toisinaan yrittää antaa itsestään kaunistellun kuvan. Tässä kohden päästään lähelle edellisen lukemani kirjan aihepiiriä, eli yrityskulttuuria.

Yritykseen perehtyminen alkaa sen olemassaolon tarkoituksen selvittämisestä. Keskeisiksi muodostuvat missio, visio ja arvot, jotka Rossi nimeää ”Tupuksi, Hupuksi ja Lupuksi”. Mukaan astuu myös Rupu, eli strategia. Keskeisiä muita henkilöitä Ankkalinnassa ovat toimitusjohtaja Aku ja päärahoittaja Roope.

Kirjan mukaan tyypillinen tilanne rekrytoinnissa on kiire. Paikka on täyttämättä ja paikalle pitäisi nopeasti tekijä. Organisaatio ei välttämättä ymmärrä onnistuneen rekrytointiprosessin edellyttämää taustatyötä ja vaiheita. Rekrytoijan tulee auttaa ja valmentaa organisaatiota rekrytoinnissa.

Tyypillinen rekrytointiin liittyvä kysymys tai mittari on hakijoiden määrä. Hakijoiden määrää tärkeämpi kysymys on kuitenkin hakijoiden laatu, onko hakijoiden joukossa sellaisia, joista valintaa voidaan aidosti tehdä.

Kirjan markkinoinnissa on kerrottu, että kirjan tavoitteena on avata rekrytoinnin prosessia ja tehdä siitä läpinäkyvämpää. Tässä kirja onnistuu hyvin, etenkin siksi, että asiaa käsitellään molempien osapuolten rekrytoijan ja rekrytoitavan näkökulmasta.

Kirjassa modernia on esimerkiksi sosiaalisen median ja henkilöbrändin käsittely. Kenties uudempaa lähestymistapaa rekrytointiin edustaa myös työpaikkahaastattelujen tekeminen kävelylenkillä (vauvan kanssa).

Kirjan aihe on ”työaihe”, mutta kirja ei ole kuivakka bisneskirja. Ennemminkin sitä luki kuin kaunokirjallisuutta, joka käsitteli töistä tuttua aihetta.

Kirjalla onkin laaja potentiaalinen lukijakunta, sillä se sopii rekrytoijille, työtä hakeville ja työelämän prosesseista kiinnostuneille. Teos kolahtanee myös monen asiantuntijan kohdalla, sillä siinä käsitellään kiirettä, rekrytoijan työn organisointia ja työn hallintaa.

Saana Rossi: Rekrytoija. Sasam Books 2020. 

Panu Luukka: Yrityskulttuuri on kuningas

yrityskulttuuri

Yrityskulttuuri on kiinnostava teema ennen kaikkea sen kokonaisvaltaisen merkityksen vuoksi. Yrityskulttuuri näkyy ja kuuluu kaikessa: yrityksen tekemisessä ja tekemättä jättämisessä, viestinnässä, vuorovaikutuksessa yrityksen ulkopuolisen maailman kanssa ja siinä, miten yritys kohtelee työntekijöitään. Samalla yrityskulttuuri on hieman hähmäinen käsite. Sitä on vaikea määritellä ja siitä on vaikea ottaa otetta. 

Siksipä oli mielenkiintoista tarttua Panu Luukan teemasta kirjoittamaan noin 480 sivua käsittävään teokseen. Panu Luukka on yrityskulttuuriin keskittyvän Leidenschaft-yrityksen perustaja ja osakas. Aiemmin hän on työskennellyt mm. Satama Interactiven henkilöstöjohtajana ja Great Place to Workin toimitusjohtajana.

Kirjassa on neljä osaa, jotka seuraavassa esittelen lyhyesti.

Osassa 1 pohditaan, mistä yrityskulttuurissa on kysymys. Yrityskulttuurin käsite on varsin nuori, ensihavainnot siitä ovat 1950-luvulta ja puhe yrityskulttuurista on vahvistunut vasta 1980-luvulla. Erilaisia yrityskulttuurin määritelmiä on paljon. Luukka kiteyttää yrityskulttuurin kuitenkin William Wolframia lainaten näin:

Yrityskulttuuria on kaikki se, mitä tapahtuu kun kukaan ei ole katsomassa.

Yrityskulttuurin keskeisiksi ominaisuuksiksi määritellään muun muassa, että se on ryhmään kuuluva ominaisuus, se luodaan yhdessä, se opitaan ja se on opetettavissa.

Yrityskulttuuri on myös jaettu ja se yhdistää ryhmän jäsenet ja erottaa heidät muista ryhmistä.  Kulttuuri myös vaikuttaa ja yhdistää ryhmää oletusten, arvojen ja käyttäytymisen osalta ja lisäksi kulttuuri on aina yksilö vahvempi.

Kulttuurilla on erilaisia kerroksia (Schein):

Yrityksestä ulospäin näkyvät yrityskulttuurin ilmentymät, kuten tuotteet ja käyttäytymiset. Näitä ovat mm. rakenteet, prosessit, toimintatavat, rituaalit, symbolit, sankarit ja traditiot. Sankareita nykyajassa voisivat olla esimerkiksi julkisuudessa esiintyvät johtajat ja asiantuntijat.

Organisaation sisällä vaikuttavat arvot, visiot, strategiat, tavoitteet ja tunteet. Kaikkien syvimmällä vaikuttavat organisaation perusoletukset, kuten maailmankuva, olettamukset, ajattelutavat, ideologiat ja konsensus. Nämä asiat ovat niin vahvasti jaettuja, että ne ovat pääosin tiedostamattomia organisaation jäsenille.

Organisaation johto omistaa kulttuurin. Organisaation kulttuuri on usein johdon heijastuma. 

Organisaatiossa voi olla erilaisia alakulttuureita, mutta yksikään alakulttuuri ei saisi olla ristiriidassa emokulttuurin kanssa. Alakulttuurit ovat paikallisesti tulkittuja heijastumia emokulttuurista.

Luukan kiinnostavan ajatuksen mukaan yrityksen voittava kulttuuri on aina binaarinen. Voittavan kulttuurin yritykset ovat vaativia työntekijöilleen ja sidosryhmilleen. Voittava kulttuuri ei jätä ketään kylmäksi. Nopea ajatusharjoitus joistakin nykyajan yrityksistä osoittaa, että väitteessä saattaa olla perää.

Yrityksen kulttuuria voidaan johtaa ja sitä voidaan muuttaa, mutta hitaasti. Yrityksen kulttuuri ohjaa kaikkea yrityksen toimintaa.

Kirjan toisessa osassa pohditaan, miksi yrityskulttuurilla on merkitystä. Jakso on jäsennetty ”organisaation menestysketjun” ympärille. Sen osia ovat työntekijä-ymmärrys, yrityskulttuuri, työntekijäkokemus ja asiakaskokemus.

Työntekijäymmärryksellä tarkoitetaan ennen ymmärrystä siitä, mistä ja miten työntekijät motivoituvat.

Jaksossa esitellään kiinnostavia tuloksia Leidenschaftin Siqni-kyselystä, jonka mukaan esimerkiksi organisaation johto motivoituu organisaation innostavasta päämäärästä ja tavoitteesta ja arvomaailmasta, kun taas työntekijät motivoituvat näistä huomattavasti vähemmän.

Muita samalla instrumentilla selvitettyjä ”totuuksia” suomalaisesta työelämästä ovat mm. että työtehtävien mielekkyys on kaikkein tärkein tekijä, työyhteisö on tärkeä ja työpaikalla pitää voida olla oma itsensä. Tämäntyyppisten perustotuuksien ymmärtäminen on pohja yrityskulttuurin  rakentamiselle ja vahvistamiselle.

Organisaation ihmiskäsitys on yrityskulttuurin kulmakivi numero 1. Tämä liittyy mm. siihen, mistä ihmisten uskotaan motivoituvan ja mihin heidän uskotaan pystyvän.

Kulmakivi 2 on yrityksen arvomaailma. Arvot kertovat, miten toimimalla yritys uskoo pääsevänsä asettamiinsa tavoitteisiin. Arvot eivät ohjaa bisnestä vaan ihmisiä. Siksi ne pitää kirjoittaa ihmisille.

Kulmakivi 3 kertoo, miksi yritys on olemassa. Yritykset eivät ole olemassa pelkästään tehdäkseen voittoa vaan niiden tehtävä on mm. ratkaista asiakkaiden ongelmia, tuottaa hyvinvointia tai torjua ilmastonmuutosta.

Kulmakivi 4 kertoo suunnan, mihin yritys haluaa mennä. Se voi liittyä esimerkiksi kasvuun tai maantieteelliseen kattavuuteen. Tärkeää on, että se voidaan pilkkoa erilaisiksi osatekijöistä ja yksittäiset työntekijät löytävät itsensä siitä.

Kirjan neljä osa on laaja, käsittäen noin 150 sivua. Sen otsikko on ”Tekoja, tekoja, tekoja”. Kulttuuri tulee todeksi vasta tekojen kautta.

Kulttuurin merkityksen kokonaisvaltaisuutta alleviivaa se, että Luukka jäsentää tämän kappaleen seuraaviin alakohtiin: valitseminen (rekrytointi ja perehdytys), innostaminen, viestiminen, kuunteleminen kiittäminen, kehittäminen, välittäminen, juhlistaminen ja jakaminen.

Näin on selvää, että kulttuurin kannalta merkitykselliset seikat liittyvät kaikkeen organisaation elämään ja työntekijän työsuhteen elinkaareen. Jaksossa käsitellään myös ajankohtaisia johtamisen ja organisoitumisen keskeisiä trendejä, kuten itseohjautuvuuden, läpinäkyvyyden korostumista.

Kirjan lopussa Luukka korostaa, että intohimoisempi ja tuottavampi työelämä syntyy yrityksissä. Johtajien ja omistajien pitää selvittää, mitkä asiat ovat työntekijöille merkityksellisiä ja selventää, minkälainen kulttuuri auttaa saavuttamaan tavoitteet. Tämän jälkeen kulttuuria tulee systemaattisesti kehittää.

Arviointia

Kirja on erittäin hyvä ja laaja kirja yrityskulttuurin ominaisuuksista ja kulttuurin johtamisesta. Kirja tukeutuu kirjallisuuteen ja vahvoihin yritysesimerkkeihin (esimerkiksi Solita, Vincit, Varusteleka, Trainers House) sekä kirjoittajan työuran varrelta karttuneeseen kokemukseen.

Itse nautin eniten alkukappaleesta, jossa määriteltiin yrityskulttuurin ominaispiirteitä ja merkitystä. Ehkä tämä kappale puhutteli eniten sosiologista tutkijaminääni.

Käytännönläheisemmät kappaleet osoittivat, kuinka yrityskulttuuri ja sen kehittäminen todellakin liittyvät lähes kaikkeen yrityksen tekemiseen ja toimintaan. Kiehtovaa on se, että kaikki lähtee ihmiskäsityksestä ja ihmisistä. Yrityskulttuuri auttaa ihmisiä antamaan parhaansa ja yritys saa vastalahjaksi kilpailukyvyn. Näissä kappaleissa oli paljon johtamiskirjallisuudesta tuttua, mutta ei häiritsevästi.

Kirjan lopussa on hyödyllinen liite, jossa esitetään tiiviisti muutamia viitekehyksiä, joiden avulla yrityskulttuuria voidaan jäsentää.

Lukusuositus monipuoliselle, laajalle ja kiinnostavasti kirjoitetulle kirjalle. Uskon, että kirjasta on hyötyä monelle, joka miettii syntyjä syviä oman organisaationsa kulttuurista ja sen kehittämisestä!

Panu Luukka: Yrityskulttuuri on kuningas. Alma Talent, Helsinki 2019. (toinen painos).

Juho Saari: Kuuluisan kuoleman varjo


saari

Pohjois-Satakunnassa sijaitseva kotipaikkakuntani Honkajoki on Etelä-Pohjanmaahan kuuluvan Isojoen naapurikunta. Kyllikki Saaren murha tapahtui Isojoella 17.5.1953. Lapsuuden- ja/tai nuoruudenkodistani Kyllikki Saaren suohaudalle on 27,5 kilometria. Haudalla en kuitenkaan ole koskaan käynyt. Vuosien varrella olen lukenut Kyllikki Saaresta kertovia lehtijuttuja sekä Wikipedia-materiaalia. Mitenkään erityisesti en ole tätä tapahtumaa pohtinut tai etsinyt siitä tietoa, mutta perusjutut tiedän.

Toinen yhteyteni teemaan on se, että tällä kertaa on kunnia tuntea itse kirjailija. Ensitapaaminen Juho Saaren kanssa taisi olla vuonna 1995, legendaarisen Stakesin tiloissa Ympyrätalossa Helsingissä. Kun itse suuntasin myöhemmin tutkimuksesta hieman erilaisiin töihin, Juhon tieteellinen ura on jatkunut läkähdyttävän tuotteliaana.  Hän on kirjoittanut tai toimittanut noin 60 kirjaa hyvinvointivaltiota sekä sosiaalipolitikkaa koskevista teemoista. Lähtökohtaisesti ajattelin, että Kyllikki Saaren murhaan liittyvä kirja olisi rönsy Juhonkin laaja-alaisella uralla.

Kyllikki Saaren murhasta (vakiintunut tapa on puhua murhasta, vaikka se ei sitä välttämättä ollut) on olemassa paljon erilaista materiaalia, eikä tarvetta tapahtumia pelkästään dokumentoivalle kirjalle olisi ollut.

Juho lähestyykin aihetta kollektiivisen muistin näkökulmasta. Hän pohtii, miksi pienellä paikkakunnalla vuonna 1953 tapahtunut  17-vuotiaan Kyllikki Saaren murhasta on muodostunut niin vahva jälki suomalaisten mieliiin.

Kollektiivisella muistilla tarkoitetaan kirjassa kollektiivisen muistin institutionalisoitumista sekä yhdessä muistelemista.

Institutionalisoitumisen osalta puhutaan siitä, miten arkistoiminen, uutisoiminen, tallentaminen ja visualisoiminen tai muistomerkkien rakentaminen ylläpitävät kollektiivista muistia.

Sosiaalisen yhdessä muistelemisen tutkimuksessa keskitytään siihen, miten moniulotteisesta ja -tasoisesta tapahtumasta valikoituu muistelun kohteeksi joitakin teemoja ja tapahtumia samalla kun toiset jäävät pois.

Poliisilla on Kyllikki Saaren murhasta valtava määrä aineistoa, johon Juho on päässyt perehtymään. Lisäksi aineistona on käytetty teemasta kirjoitettuja kirjoja, artikkeleita, filmejä sekä internetin keskustelupalstoilla, blogeissa ja Wikipediassa olevaa aineistoa. Onpa Kyllikki Saari noussut myös useiden musiikintekijöiden inspiraation kohteeksi aihetta on käsitelty myös teatteritaiteessa. Kirjan aineistona on myös kyselyaineisto parin vuoden takaa, jolla selvitettiin, miten suomalaiset tuntevat Kyllikki Saaren tapauksen ja ovatko he kiinnostuneita tapahtumasta.

Kirja esittää tapahtumien kulusta tiedossa olevat faktat, jotka selviävät helposti myös esimerkiksi tästä Wikipedia-artikkelista. Koska vain murhaaja tai murhaajat tietävät mitä oikeasti tapahtui, esitetään myös mahdollisia tapahtumien kulkuja sekä käydään läpi epäilyjen kohteena olleita henkilöitä.

No miksi tapahtumasta on jäänyt niin vahvat jäljet suomalaisten mieliin?

Ensinnäkin monipolviset tutkintalinjat ovat herättäneet kiinnostusta. Epäilyjen kohteena oli keskeisiä henkilöitä pienen kunnan asukkaista tai sitten he olivat hieman mystisiä hahmoja. Toisekseen tapahtumaan liittyi keskeisiä mieleenjääviä paikkoja, etenkin suohauta. Kolmanneksi murhan kohteena oli nuori nainen, joka herättää monia tunnereaktioita. Neljänneksi, symbolisella tasolla hyvä ja paha kohtasivat kun uskonnollinen Kyllikki Saari kohtasi väkivaltaisen kuoleman. Viidenneksi, tapahtuman julma väkivaltaisuus järkytti  mieliä.

Jo aikaisempia teemaan liittyviä kirjoituksia lukiessani olen pohtinut, että meno 1950-luvun Isojoella oli melko levotonta. Paikkakunnalla oli liikkuvaa epämääräistä työvoimaa, erilaisista mielenterveysongelmista kärsiviä, runsasta alkoholinkäyttöä ja muuta häiriökäyttäytymistä. Niinpä Kyllikki Saaren murhan tutkintalinjoista löytyi varsin värikästä porukkaa.

Yksi hämmentävimmistä asiaan liittyvistä kollektiivisen muistamisen muodoista liittyi uniin. Poliisin tutkintamateriaalissa on valtavat määrät kuvauksia suomalaisten Kyllikki Saaren murhaan liittyvistä unista. Tapaus on myös innoittanut monia selvännäkijöitä.

Rikostutkinnassa tehtiin monia virheitä ja näitä käydään kirjassa seikkaperäisesti läpi. Ilman virheitä ja nykyaikaisella rikostutkinnan tekniikoilla murha olisi voinut selvitä.

Tapauksessa on monia erikoisia yksityiskohtia, joita lukija jää miettimään. Näitä ovat mm. pitkä aika Kyllikki Saaren katoamisen ja ruumiin löytymisen välillä, haudan merkitseminen, pyörän löytyminen sekä tavaroiden katoaminen, Saaren päiväkirjan ja kirjeiden hävittäminen ja niin edelleen. Nämä kiinnostavat avoimet ja mieleen helposti jäävät yksityiskohdat eittämättä ovat vahvistaneet tapauksen mieleenjäämistä.

Kirjan lopussa pohditaan, minkälaisen elämän Kyllikki Saari olisi voinut elää ilman tapahtunutta. Hän olisi voinut jäädä Isojoella maatalon emännäksi, muuttaa Tampereelle, Vaasaan tai muuttaa Ruotsiin. Vuonna 2020 hän olisi 84 vuotias.

Kirja on kirjoitettu mukaansatempaavasti. Itse luin hieman alle 300 sivua yhdessä illassa ja aamussa. Kirjassa suhtaudutaan Kyllikki Saareen ja hänen läheisiinsä hienotunteisesti. Kirja on tieteentekijän kirjoittama, joka näkyy muun muassa havainnollisina tapahtumaketjujen visuaalisina kuvauksina. Kollektiiviseen muistamiseen liittyvät teoriat ja esitellään mukavan kevyesti.

Lukusuositus on helppo antaa yhteiskunnallisista teemoista kiinnostuneille. Ja kyllä kirja kiinnostaa myös rikoskirjallisuutta lukevia.

Ja täytyy siellä suohaudallakin käydä seuraavalla kerralla kun käy kotipuolessa.

Juho Saari: Kuuluisan kuoleman varjo: Miksi Kyllikki Saaren murha ei unohdu? Gaudeamus 2020, Tallinna. 

Jussi Pullinen: Mitä meille tapahtui?

pullinen2

Koska maailman meno kiinnostaa, otin jossain vaiheessa lukulistalle Jussi Pullisen kirjan Mitä meille tapahtui?

Kirja käsittelee somea, internetiä ja digitaalisuutta. Taustaksi Pullinen käy läpi internetin historiaa. Tuttua tarinaa ja mieleeni tulivat mm. laajat tietotekniikkamessut Kankaanpäässä, jossa vierailin kaverini Timon kanssa katselemassa esimerkiksi Applen sen ajan tuotteita.

Pullinen toimii tällä hetkellä Helsingin Sanomien politiikan toimituksen esimiehenä ja on siis toimittaja. Lisäksi hän on toiminut Tampereen yliopiston journalistiikan vierailevana professorina. Tämä professuuri ei käsittääkseni vaadi professorin pätevyyttä, eli tehtävä vertautuu työelämäprofessoreihin. Ei siinä mitään, monet työelämäprofessorit ovat oikein fiksuja ihmisiä.

Kirjassa käydään läpi kaikki mahdolliset ajan ilmiöt, liittyen vihapuheeseen, kupliin, kohuihin, selfie-kulttuuriin, meemeihin, heimoontumiseen, valeuutisiin, vaalivaikuttamiseen, #metoo-liikkeeseen, alustatalouteen, datatalouteen ja teknologian avulla tapahtuvaan valvontaan.

Kirjan pulmana on se, että jos on seurannut aikaansa viime vuosina ja vuosikymmeninä, kirjassa ei ole mitään uutta. Kirja ei analysoi, jäsennä eikä syvennä juuri mitään käsittelemässään aihepiirissä.

Kirja on raportoiva. Jos teoksen alussa olisi jonkinlaista teoreettista kysymyksenasettelua, johon sitten olisi myöhemmissä kappaleissa pyritty vastaamaan, olisi kirja ollut jäntevämpi luettava. Nyt kirja on pötkö eri teemoja käsitteleviä kappaleita. Tutkimuksiin kuitenkin viitataan, mutta tieteellisen kirjoittamisen ”jännite” (kysymyksenasettelu ja vastaukset) puuttuu.

Jotain kiinnostavaa kirjassa sentään oli. Oli kiinnostavaa lukea hymiöiden ja emojien historiasta. Hymiöt kehitettiin jo 1980-luvulla :-D!

Lisäksi oli kiinnostavaa lukea ”netspeakista”. Eli se on epämuodollinen tapa ilmaista itseään kirjallisesti verkossa. Eräänlainen puhutun ja kirjoitetun kielen välimuoto. Kieliopista ei ole niin väliä, eivätkä lauseet ole täydellisiä. Välimerkit nousevat arvoon arvaamattomaan. On esimerkiksi tylyä lopettaa viesti WhatsAppissa pisteeseen. Kolmella pisteellä on mahdollista lisätä dramatiikkaa…. Ja niin edelleen.

Eli ei niin antoisa lukukokemus, mutta suoritin kirjan loppuun.  Jos et ole tietoinen edellä mainituista aihealueista, kirja on kattava yleisesitys viime vuosien tapahtumiin internetissä ja sosiaalisessa mediassa.

Näillä puheilla siirryn seuraavaan kirjaan. Kirjasyksy on oikein antoisa, sillä Suomessa on julkaistu kaksi uutta jääkiekkokirjaa ja kaksi kirjaa Matti Nykäsestä! Näihin palataan.

Anu Kantola ja Hanna Kuusela: Huipputuloiset

Huipputuloiset

Lyhensin lukuvelkaa lukemalla viime vuonna julkaistun Anu Kantolan ja Hanna Kuuselan kirjoittaman kirjan Huipputuloiset: Suomen rikkain promille.

Kirjassa raportoindun tutkimuksen tavoitteena on tutkia huipputuloisten muodostaman taloudellisen eliitin taustoja, verkostoja ja ajatuksia yhteiskuntapolitiikasta.

Huipputuloiset on muodostettu rajaamalla 5000 vuosina 2007-2016 eniten verotettavaa ansio- ja pääomatuloa saanutta suomalaista. Taustatiedot selvitettiin 4100 ryhmään kuuluvasta henkilöstä ja 90 heistä haastateltiin.

Taustatiedoista voidaan mainita, että 84 % huipputuloisista oli miehiä ja 16 % naisia. 99 % oli syntyperältään suomalaisia. 84 %:lla äidinkieli oli suomi ja 46 % oli suorittanut ylemmän korkeakoulututkinnon. Avioliitossa oli 70 % ryhmään kuuluvista.

Ryhmä jaettin kolmeen ryhmään: perijöihin, johtajiin ja yrittäjiin.

Perijät olivat vauraiden sukujen jäseniä. Heidän missionsa on suvun omaisuuden hoitaminen, sen kasvattaminen ja siirtäminen seuraavalle sukupolvelle. Konkreettisesti tämä tarkoittaa huolellista varainhoitoa, verkostoitumista ja ”next generationin” kasvattamista. Perijöiden suvut ovat keskenään hyvin verkostoituneita.

Johtajien tehtävänä on viedä eteenpäin ja kehittää johtamiaan yhtiöitä, toteuttaa niiden  strategiaa ja muutosta. Johtajien kuvauksissa korostuu tehtäväkeskeisyys ja kova työnteko. Työpäiviä kuvataan 50-70 tuntisiksi. Kun johtaja on töissä, hänellä on huono omatunto kun ei ole kotona ja päinvastoin. Johtajien haastatteluissa nousee esiin mielenkiintoisia teemoja nykyajan johtamisesta, jossa korostuu esimerkillä ja visiolla johtaminen sekä persoonan likoonlaittaminen. ”Enää ei olla sihteerien ja liikennevalojen takana kulmahuoneessa.”

Yrittäjät ovat myös kovia tekemään töitä. Heidän missionsa on yrityksen perustaminen, sen kasvattaminen ja kehittäminen. Yrittäjien suunnitelmissa on myös exit omasta yrityksestä ja vaurastuminen tätä kautta. Exitin jälkeen voi myös vetäytyä työelämästä ja mahdollisesti palata sitten uusien ideoiden ja yritysten kanssa työelämään.

Huipputuloisten ajatukset suomalaisesta yhteiskunnasta voisi karkeasti tiivistää näin:

  • suurituloiset ovat huolissaan Suomen kilpailukyvystä
  • julkisen sektorin koko huolestuttaa
  • veroastetta kritisoidaan
  • sosiaaliturvan koetaan passivoivan
  • Suomen päätöksentekojärjestelmä on kankea

Perijöiden mielipiteet olivat hieman pyöreämmin ilmaistuja kuin johtajien ja yrittäjien.

Tulokset herättivät kirjan julkaisun jälkeen vilkasta keskustelua. Yhtäältä ihmeteltiin mielipiteiden ”kovuutta” ja toisaalta pohdittiin, olivatko tutkimuksessa käytetyt aineistot ja menetelmät sopivia, ks. hyvä yhteenveto tästä

Huipputuloisten mielipiteet sosiaaliturvasta eivät mielestäni olleet sinällään yllättäviä. Samanlaisia mielipiteitä löytyy huomattavasti alemmista tuloryhmistä.

Ehkä enemmän yllättävää oli lukea suomalaisen taloudellisen eliitin pessimismistä ja nuivasta suhtautumisesta yhteiskunnalliseen päätöksentekoon. He kokivat voimakasta turhautumista siitä, miten poliittinen päätöksentekojärjestelmä ei pysty tekemään tarvittavia päätöksiä.

Päätöksenteon vaikeuteen liittyen tuli mieleen myös entisen työ- ja oikeusministerin Jari Lindströmin kirjassaan kertomat kokemukset siitä, kuinka päättäjien on vaikea viedä eteenpäin uudistuksia.

Kaiken kaikkiaan jäin miettimään, että kirja kertoo melko voimakkaasta konsensuksen puutteesta suomalaisessa yhteiskunnassa. Taloudellista valtaa omaavien ajatukset pohjoismaisesta hyvinvointimallista ovat varsin nihkeitä.

Sosiaaliturvaa ja hyvinvointipalveluja ei voida rahoittaa eikä työllisyyttä ylläpitää ilman kilpailukykyisiä yrityksiä. Siksi näkemysten erilaisuus on iso juttu.

Yhteiskuntapoliittisten näkemysten ohella oli mielenkiintoista lukea huipputuloisten näkemyksiä mediasta sekä verkostoitumisesta.

Median koetaan olevan kiinnostunut vääristä asioista, esimerkiksi juuri tulotietojen raportoimisesta. Media ei niinkään kerro siitä hyvästä, mitä suomalaiset yritykset tekevät yhteiskunnan hyväksi.

Verkostoitumisen osalta havaitaan, että taloudellinen eliitti on keskenään hyvin verkostoitunut ja verkostoja hyödyntämällä esimerkiksi poliittisten päättäjien pakeille on helppo päästä.

Kirja oli mielestäni hyvin kirjoitettu. Tutkimus taustoitettiin kansainvälisellä ajankohtaisella kirjallisuudella ja pidemmillä historiallisilla kehitystrendeillä. Tutkimukselliset valinnat oli hyvin kuvattu ja perusteltu.

Kaiken kaikkiaan teos on mielenkiintoinen ja hyvin kirjoitettu kirja suomalaisesta yhteiskunnasta.

Anu Kantola ja Hanna Kuusela: Huipputuloiset. Suomen rikkain promille. Vastapaino, Tampere 2019. 

Jari Lindström: Syvään päähän

lindstrom

Jari Lindström on entinen kansanedustaja, joka toimi oikeus- ja työministerinä Sipilän hallituksessa. Tänä vuonna julkaistuja muistelmia on kehuttu, joten tartuin kirjaan ja luin sen käytännössä yhdessä päivässä.

Lindströmin tarina on lyhyesti sanottuna sellainen, että hän varttui duunariperheessä, työskenteli Voikkaalla paperitehtaalla, kiinnostui politiikasta, nousi kansanedustajaksi, uusi paikkansa vaaleissa, nousi ministeriksi ja jäi sitten valitsematta vuoden 2019 eduskuntavaaleissa.

Suomalaisen yhteiskunnan kehityksen ja poliittisen elämän näkökulmasta Lindströmin uraan mahtuu monenlaista mielenkiintoista ja kirjan kirjoittamisen arvoista.

Lindströmin isä työskenteli myös paperitehtaassa. Lapsuuteen kuului vanhempien avioero, alkoholi ja koulukiusaamista.

Voikkaan paperitehtaalla työskentely tehtaalla oli etuoikeutettua, mutta myös raskasta ja vaarallista. Henkilökemiatkaan eivät aina sopineet kaikissa työvuoroissa yhteen. Tehtaalla oli suuri merkitys paikkakunnalle, ilmassa oli vanhan ajan yhteisöllistä henkeä. Niinpä oli erityisen dramaattista, kun tehdas päätettiin ylikapasiteetin vuoksi alasajaa vuonna 2006.

Näihin aikoihin Lindström kiinnostuu politiikasta. Mielenkiintoisella tavalla hän valottaa, miksi häntä ei duunaritaustausta huolimatta kiinnostanut liittyä SDP:hen, vaan suuntana oli Perussuomalaiset.

Lindström lähtee eduskuntavaaliehdokkaaksi vuoden 2007 vaaleihin, mutta ei pääse läpi. Vaalityön pohjana toimivat kirjoitukset paikallislehdessä ja blogissa. Vaikka Lindströmistä ei tullutkaan kansanedustajaa, hän sai kuitenkin sen verran ääniä, että rohkaistui jatkamaan poliittista uraansa.

Vuorossa oli paikallispolitiikkaa ja läpipääsy valtuustoon uuden ”ison” Kouvolan ääniharavana. Keskeisiä paikallispolitiikan teemoja olivat paitsi jo aiemmin tehty laaja kuntaliitos, myös esimerkiksi kivulias kouluverkoston sopistaminen. Paikallispolitiikassa tunteet kuumenevat ja vihamiehiäkin alkaa kertymään.

Vuoden 2011 eduskuntavaaleiss Lindström menee läpi ja Perussuomalaiset kiilaa valtakunnan politiikan huipulle ”jytkyllä”. Lindström toimii puolueensa eduskuntaryhmän puheenjohtajana. Kuvaukset ensimmäisen kauden kansanedustajan ensimmäisistä päivistä Arkadianmäellä ovat hauskoja. Lindström ihmettelee pääkaupungin menoa ja poliittisia piirejä.

Vuoden 2015 eduskuntavaalien jälkeen Lindström toimi Sipilän hallituksessa oikeus- ja työministerinä.  Elämä kaksoisministerinä on raskasta ja terveys on kovilla. Kuvaukset eduskunnan ja ministeriöiden toiminnasta ovat eräänlainen selkokielinen johdatus suomalaiseen poliittiseen järjestelmään.

Vuonna 2017 Jyväskylän puoluekokouksessa Jussi Halla-aho voitti puheenjohtajavaalissa Sampo Terhon. Puolueen ylin johto vaihtui ”nuivemman” linjan edustajiin. Seurauksena oli puolueen jakautuminen kahtia. Lindström kuului näissä vaiheissa ”Uuteen vaihtoehtoon” ja ”Siniseen tulevaisuuteen”. Puolueen nämä vaihteet ovat dramaattisia ja tunteikkaita.

Lindström on ehdolla vuoden 2019 eduskuntavaaleissa, mutta ei tule valituksi.

Lindströmin uran vaiheissa on aineksia isoon tarinaan. Hän oli mukana merkittävissä tehtävissä Suomen poliittisen lähihistorian keskeisisissä vaiheissa, eli Perussuomalaisten nousussa ja jakautumisessa. Tarina on myös kuvaus siitä, kuinka raakaa, raadollista ja kuluttavaa politiikka on.

Lindström on kirjoittanut muistelmansa tunteella. Hän on eräälla tavalla ulkopuolinen poliittisissa piireissä, utelias tutustumaan uusiin asioihin ja ahkera oppimaan uutta. Välillä harmittaa lujastikin. Hän myös kertoo kuinka ministeriaitiossa tai suorassa haastattelussa jännittää.

Monissa muistelmissa kirjoittajalla on tarpeen luetella asioita, joita hän on tehnyt tai saanut aikaiseksi. Lindströmin kirjasta tulee olo, että hänelle tärkeintä on kertoa oma tarinansa.

Kirja on mielestäni rehellisyydessään ja aitoudessaan selvästi paremmasta päästä poliitikkojen muistelmia.

Jari Lindström: Syvään päähän – muistelmani. WSOY, Helsinki.