Avainsana: kirjat

Julkaistu

Kattava kirja korona-ajasta

korona

Korona-ajan vaikutuksista työelämään, työhyvinvointiin ja työkykyyn on julkaistu tutkimuksia muun muassa Tilastokeskuksen, Työterveyslaitoksen ja Työ- ja elinkeinoministeriön toimesta. Erilaisia kirjoituksia korona-ajan vauhdittamista muutoksista, kuten erityisesti hybridityöstä, on julkaistu paljon ja  keskustelu jatkuu edelleen.

Keväällä 2023 julkaistu Anne Mäkikankaan ja Pasi Pyöriän toimittama teos on monipuolinen ja laaja-alainen tutkijoiden kirjoittama artikkelikokoelma korona-ajasta ja sen vaikutuksista suomalaiseen työelämään ja yhteiskuntaan.

Teoksen monipuolisuutta kuvastavat nämä nostot kirjan artikkeleiden teemoista:

  • sosiaalisten viestintäteknologioiden käyttö korona-ajan työelämässä
  • suorittavan työn tekijät korona-aikana
  • virtuaalitapahtumat esittävän taiteen pelastajana koronapandemiassa
  • sukupuolinäkökulmia korona-aikaan
  • syömisen, arjen ja elämänarvojen muutokset korona-aikana
  • luonnossa ulkoilun merkitys korona-aikana
  • arjen organisointi lapsiperheissä
  • yliopisto-opiskelijoiden opiskelu-uupumus ja -into
  • työhyvinvointi ja etätyö
  • työn muotoilu etätyössä
  • rajoja ylittävä verkostoyhteistyö

Työelämäkeskustelu korona-aikana painottui voimakkaasti tietotyöhön ja etätyöhön. Siksi on myönteistä, että kirjassa käsitellään myös suorittavaa työtä. Koska työkyvyn ja palautumisen kannalta muukin elämänpiiri kuin työelämä on merkityksellistä, on hyvä, että kirjassa käsitellään myös arjen organisointia sekä sukupuolten väliseen työnjakoon liittyviä näkökulmia.

Mitkä ovat kirjan keskeisiä johtopäätöksiä ja tutkimustuloksia?

1) Suomalaisen palkkatyön laatu säilyi korona-ajasta huolimatta vakaana, joskin eriytymistä voidaan havaita toimialojen, sosiekonomisen aseman, sukupuolen ja työsuhteen tyypin mukaan.

2) Osa etätyöntekijöistä koki lisääntyneen etätyön tervetulleena muutoksena, osalle uudet työnteon tavat aiheuttivat kasvavaa stressiä ja kuormitusta.

3) Vuosien 2020-2021 uutisointi keskittyi asiantuntijatyöhön ja etätyöhön kun taas suorittavaan työhön liittyvät tartuntariskit ja epämukavat suojavälineet jäivät vähemmälle huomiolle.

4) Tapahtumatalouden osalta havaittiin, että virtuaalitapahtumista ei ole läsnäolotapahtumien korvaajiksi, mutta korona-aika aikaansai myös kulttuurialalla digiloikan.

5)  Korona-aika syvensi työnjaon sukupuolittunutta eriarvoisuutta ja kasvatti hoiva-alan ammattilaisten taakkaa.

6) Korona-aika herkisti ihmisiä (ainakin väliaikaisesti) arvioimaan elämänarvojaan ja tulevaisuuttaan sekä pohtimaan länsimaisen elämäntyylin mielekkyyttä.

7) Korona-aikana luonnossa liikkuminen yleistyi.

8) Etenkin lapsiperheissä jouduttiin neuvottelemaan uudestaan työn ja vapaa-ajan rajoista koronan sekoittaessa koulunkäynnin ja ansiotyön rytmittävän arjen.

9) Opiskelijoiden opiskelu-uupumus lisääntyi ja opiskeluinto väheni.

10) Yliopisto-opettajien tilanne näyttäyi varsin myönteisenä korona-aikana, joskin pienellä osalla työhyvinvointi huononi.

11) Työn muotoilulla monipaikkaista asiantuntijatyötä voidaan kehittää hyvinvointia ja tuottavuutta tukevaksi.

12) Virtuaalinen yhteistyö antaa monia mahdollisuuksia; yhteisen tilan ja kasvokkain kohtaamisen puute eivät ole välttämättä esteitä onnistuneelle yhteistyölle.

13) Korona-aika kiihdytti työelämän digitalisaatiota mutta samalla se on syventänyt työntekijäryhmien digitaalisia kuiluja. Työelämässä on syntynyt uusi jakolinja lähi-, etä- ja hybridityötä tekevien välille. “Telesiirtymä” voi helpottaa joitakin työntekijäryhmiä kilpailemaan parhaista työpaikoista. Samalla se voi laajentaa ja kiristää globaalia työpaikkakilpailua.

Teoksessa olisi ollut mielenkiintoista esittää kuviona koronaepidemian vaiheita ja erilaisia politiikkatoimenpiteitä (mm. eri asteiset etätyösuositukset). Näin kirjan artikkeleiden aineiston keruut olisivat saaneet kontekstia siitä, minkälaisessa tilanteessa aineistot on kerätty.

Kaiken kaikkiaan kirja on kattava ja tervetullut lisä korona-aikaa ja sen vaikutuksia koskevaan tutkimuskirjallisuuteen. Sen vahvuus on näkökulmien monipuolisuus.

Huomio kiinnittyy nyt korona-ajan pidempiaikaisiin vaikutuksiin liittyen terveyteen ja terveyskäyttäytymiseen sekä työkykyyn. Näistä saanemme tietoa esimerkiksi kun THL:n Terve Suomi-tutkimus valmistuu.

Myöskään lisääntyneen hybridityön aiheuttama “uusi normaali” ei ole vielä asettunut kohdilleen. Näistä hyviä pohdintoja ovat esittäneet mm. Tomi Lantto pohtiessaan Kutistuvan toimiston ongelmia ja Juha Kostiainen kirjoituksessaan Toimistokäyttäjään pitää suhtautua kuten kauppakeskuksen tai hotellin asiakkaaseen.

Anne Mäkikangas ja Pasi Pyöriä (2023): Koronaepidemia, työ ja yhteskunta. Gaudeamus. 

Julkaistu

Hieno kirja johtamisopeista Suomessa

Seeck

Onnistuin vihdoin lukemaan jo pitkään listoillani olleen Hannele Seeckin kirjan johtamisopeista Suomessa. Kirja on laaja, paperiversiona 439 sivua ja se on kirjoitettu tiukan tieteellisellä tyylillä tarkkoine lähdeviitteineen. Kirja on julkaistu alunperin vuonna 2008, mutta lukemani uusintapainos oli vuodelta 2021. Kyseessä oli peräti kuudes uusintapainos! Seuraavassa vähän esittelyä ja heränneitä ajatuksia.

Kirjassa esitellään johtamisoppien kehitystä ja maailmalla ja Suomessa. Kustakin opista esitellään keskeinen idea, oppia ajaneet keskeiset henkilöt sekä myös kritiikki. Lisäksi tarkastellaan, missä vaiheessa oppi tuli Suomeen. Suomen osalta eritellään hienosti kansallisia instituutioita ja niiden rooleja, kuten Työterveyslaitosta ja johtamisen koulutusorganisaatioita ja konsulttifirmoja.

Kirjassa esiteltyen johtamisoppien päälinjat ovat tieteellinen liikkeenjohto, ihmissuhdekoulukunta, rakenneteoriat, organisaatiokulttuuri ja innovaatioteoriat. Jokaisen johtamisopin ytimessä on paradigma, joka sisältää näkemyksen organisaatiosta, työntekijästä ja erityisesti siitä ongelmasta, joka organisaation tulisi ratkaista. Paradigman vaikutusajaksi hahmotellaan noin 20-30 vuotta.

Tieteellisen liikkeenjohdon perusongelma oli poistaa tuotannon järjestämiseen liittyvät ongelmat tehokkaan rationalisoinnin avulla. Tärkeää oli työn suunnittelun ja suorituksen erottaminen, ositetun työprosessin koordinoiminen, aikatutkimukset ja suorituspalkkausjärjestelmä. Keskeistä oli löytää paras tapa johtaa työntekijöitä ja organisoida työtehtävät.

Ihmissuhdekoulukunta etsi ratkaisuja työn yksitoikkoisuuteen, poissaoloihin ja suureen vaihtuvuuteen, konflikteihin sekä alhaiseen työmoraaliin, joiden nähtiin vaikuttavan negatiivisesti yrityksen tuottavuuteen. Rationalisointi uhkasi työntekijöiden hyvinvointia. Ihmissuhdekoulukunta pyrki laajentamaan ja rikastamaan työntekijöiden työnkuvaa.

Rakenneteoriat kiinnittivät huomiota erityisesti organisaation rakenteen, teknologian, tuotannon ja toimintaympäristön yhteensopimattomuuteen. Konfliktit syntyvät rakenteiden ja rakennemuutosten tuloksena. Työntekijöitä katsottiin ohjaavan ammatilliset päämäärät ja normit.

Kulttuuriteoriat näkevät, että konfliktit osoittavat organisatoristen arvojen ja yksilöllisten arvojen tai eri kulttuurien yhteentörmäyksen. Työntekijöitä ohjaa tarve kuulua johonkin. Työntekijöillä on muitakin tarpeita kuin palkka, esimerkiksi tarve sitoutua.

Innovaatioteorioissa nähdään, että kiristyvän kilpailun vuoksi ja kilpailukyvyn säilyttämiseksi on jatkuvasti parannettava toimintaa ja tuotava markkinoille uusia tuotteita ja palveluja. Siksi työntekijöillä on tarve uudistua jatkuvasti ja työntekijöillä on palkan lisäksi halu käyttää tietämystä ja luovaa potentiaalia.

Kiinnostava näkemys kirjassa on se, että eri paradigmat ovat kohdistuneet tyypillisesti eri osiin organisaatiossa. Tieteellinen liikkeenjohto kohdistui erityisesti tuotantoon, ihmissuhdekoulukunta henkilöstöön, rakenne-teoriat ovat tarjonneet työkaluja johdon käyttöön. Kulttuuriteoriat ovat liittyneet tyypillisesti myyntiin ja markkinointiin (esimerkiksi asiakaskeskeisyyden  muodossa) ja innovaatioteoriat ovat luonnollisesti liittyneet tutkimus- ja kehitystoimintaan. Voidaan hyvin nähdä, että sen lisäksi, että oppien soveltaminen on jättänyt jälkensä myös organisaatioiden funktioiden perustuksiin: johdon vasara on esimerkiksi organisaation rakenteiden muuttaminen ja HR on “people”. Organisaatioiden näkökulmasta erityisen mielenkiintoinen ajatus on se, miten yrityksen kulttuurissa yhdistyvät eri johtamisten paradigmat ja minkälaisia konflikteja se aiheuttaa.

Yksi kirjan ajatuksista on, että johtamisopeissa kiertävät eri aikoina samat perusteemat. Nykypäivän keskustelussa esimerkiksi ihmissuhdekoulukunnan opeilla on vahva paino, samoin kulttuuriteorioilla ja innovaatioita tietenkin pyritään saamaan aikaan. Itseohjautuvan organisaation rakentaminen edellyttää myös rakenteiden hiomista. Tieteellinen liikkeenjohto esiintyy ehkä nykykeskustelussa eräänlaisena sylkykuppina ihmiskäsityksineen, mutta toki pyrimme “työn sujuvuuteen”.

Yksi kiinnostava kappale kirjassa käsittelee työhyvinvoinnin ja työterveyden paradigmaa Suomessa. Seeck kutsuu sitä “hyvinvointijohtamiseksi”. Sen lähtökohdaksi nähdään yhteiskunnalliset kysymykset, joiden nähtiin vaikuttavan työn ja työelämän tuottavuuteen. Yhteiskunnallisia kysymyksiä ovat mm. työurien pidentäminen sekä työhyvinvoinnin ja työterveyden korostuminen ja tätä kautta myös  työkyvyttömyyteen liittyvien kustannusten hallinta. Trendiin ovat tarttuneet myös konsultit ja terveysalan toimijat, kuten suuret lääkärikeskukset ja tietenkin myös eläkevakuuttajat.

Kirjassa pohditaan kiinnostavasti myös valtiovallan roolia johtamisoppien kehittäjänä Suomessa. Tässä tulee esiin, että oikeistolaisesti painottunut aikakausi korostaa rationaalista johtamismallia ja vasemmistolainen suhdanne normatiivista johtamismallia. Pääministeri Juha Sipilän prosessikaaviot taitavat tarjota tästä kaikkein kuvaavimman esimerkin. Kiinnostavasti tuodaan esiin, että hyvinvointia korostavat normatiiviset organisaatio- ja johtamisopit nousivat hallitusohjelmissa esiin vasta 1980-, 1990- ja 2000-luvuilla. Hyvinvointivaltiohan kehittyi jo aikaisemmin. Saman diskursiivinen viive on muistaakseni havaittu muissakin tutkimuksissa.

Kiinnostavaa sisältöä on myös johtamisoppien syntyprosessin erittely. Johtamismuotien luojat lanseeraavat uusia johtamismuoteja ja tämän jälkeen joukkoviestimet, konsulttiyritykset, liikkeenjohtoa opettavat koulut ja sekä gurut ylläpitävät johtamismuotien tarjontaa. Yrityksen sosio-psykologiset ja teknillistaloudelliset asenteet vaikuttavat siihen, minkälaista johtamisoppia organisaatio tarvitsee.

Suomea koskeva Seeckin keskeinen havainto on se, että Suomessa ei ole kehitettu omaleimaisia johtamisoppeja, vaan ne ovat olleet tuontitavaraa. Lisäksi opit ovat rantautuneet Suomeen viiveellä. Suomessa on johdettu erityisesti rationaalisiin johtamisoppeihin pohjautuen. Ihmissuhdekoulukunnan opit eivät ole painottuneet niin voimakkaasti. Suomalainen johtaminen on kehittynyt pitkään tieteellisen liikkeenjohdon oppien perusteella, myös armeijan johtamisopeilla on ollut suuri vaikutus. Lisäksi taustalla on vaikuttanut luterilainen etiikka.

Kaiken kaikkiaan kirja sisälsi paljon tuttujakin asioita, mutta ihailtavan hienoon ja hallittuun pakettiin laitettuna.  Teos osoittaa terävästi, miten se, mitä ongelmaa työelämässä yritetään ratkaista, heijastuu sovellettavaan johtamisoppiin. Kirjassa oli monta tässä esittelemättä jäänyttä kiinnostavaa näkökulmaa. Kirjaa voi suositella lämpimästi kaikille johtamisopeista ja organisaatioiden toiminnasta kiinnostuneille.

Hannele Seeck 2021. Johtamisopit Suomessa. Taylorismista innovaatioteorioihin. Gaudeamus, Helsinki. 

Julkaistu

Hyvä kirja poliittisesta polarisaatiosta Suomessa

arttu

Yhteiskuntien polarisoituminen on ajankohtainen yhteiskunnallinen teema. Se liittyy esimerkiksi “trumpismiin” Yhdysvalloissa sekä Venäjän poliittiseen vaikuttamiseen länsimaissa, sosiaaliseen mediaan ja sen aiheuttamaan “kuplaantumiseen”, kaupungistumiseen ja keskusta-periferia-jakolinjan korostumiseen ja “identiteettipolitiikan” nousuun. Polarisaation kanssa käy usein käsi kädessä populismi, jota suomalaisessa poliittisessa ympäristössä on edustanut erityisesti Perussuomalaisten nousu ja pienemmässä mittakaavassa Liike Nyt-puolue.

Olen viime vuosina lukenut joitakin kirjoja näistä kaikista teemoista ja kirjoittanut niistä esittelyjä tähän blogiin. Polarisaatio tietenkin on luonnostaan yksi keskeinen  yhteiskuntatieteilijää kiinnostava teema. Siksi tartuin Arttu Saarisen vuonna 2022 julkaistuun kirjaan innolla.

Kirja on hyvin tarkkaan 200 sivuinen tietokirja, jossa on laaja lähteistö. Kirjaa varten on tehty poliittisten vaikuttajien haastatteluja eri puolueista. Haastatteluista esitetään sitaatteja. Lisäksi kirjassa on eri tutkijoiden kirjoittamia tieto- ja näkökulmalaatikoita. Vaikka kirjassa on vahva “tieteellisen kirjoittamisen” tyyli laajoine lähteineen, kirja on todella sujuvasti kirjoitettu ja helposti luettava.

Mitä kirjassa sitten käsitellään?

Ensin määritellään avainkäsitteet, joita ovat politiikka sekä polarisaatio ja poliittinen polarisaatio. Politiikka on yhteisten asioiden hoitamista ja/tai yhteiskunnallisten päämäärien ajamista. Poliittisia toimijoita ovat puolueet, järjestöt ja yrityksetkin. Politiikan jakolinjoiksi mainitaan sosioekonomiset ja taloudelliset jakolinjat, konfliktit ja identiteetit. Giddensiin viitaten todetaan, että länsimaissa on siirrytty olemassaolon kysymyksistä olemisen tapoihin ja identiteetteihin liittyviin kysymyksiin. Ideologiat ovat kuvia täydellisestä maailmasta, jota kohti tulisi pyrkiä poliittisten keinojen avulla.

Polarisaatio on yhden poliittisen ryhmän negatiivisia tunteita toista poliittista ryhmää ja sen toimijoita kohtaan. Tästä syntyy asetelma me vastaan ne. Vastakkainasettelu on luonnollista ja niiden kautta ihmiset yksinkertaistavat maailma ja yrittävät tehdä siitä ymmärrettävän. Polarisaatiota lähellä oleva keskustelunaihe on puhe “kuplaantumisesta”; siinäkin on kyse samasta asiasta, eli vastakkainasettelusta “meidän” ja “niiden” välillä sekä vuorovaikutuksen rajoittumisesta vain omaan kuplaan.

Polarisaatio voidaan jakaa ensinnäkin ideologiseen polarisaatioon, jolloin tarkastellaan mielipiteitä eri asiakysymyksistä tai sijoittumista vasemmisto-oikeistoakselille. Toisaalta on affektiivinen polarisaatio, joka korostaa tunteita polarisaation taustalla. Eronteko muihin pohjautuu tällöin negatiivisiin tunteisiin ja tällaista puhetta ja polarisaatiota esiintyy nykyään ennenkaikkea sosiaalisen median keskusteluissa.

Populismi kuuluu myös polarisaatiota käsittelevään keskusteluun. Siinä jakolinja kulkee eliitin ja kansan välillä.

Polarisaatiota tuotetaan kielen avulla. Politiikka on kamppailua sanoista, termeistä, tulkinnoista ja merkityksistä. Termit “triggeröidä”, “maalittaa” tai “trollata” kuvaavat vastakkainasettelua erityisesti sosiaalisessa mediassa. Somessa loukkaaminen on helpompaa, kuin kasvokkaisessa vuorovaikutuksessa, koska toisen reagointia ei tarvitse kohdata “oikeasti”.

Sosiaalisia ryhmiä käsitellään mielenkiintoisesti. Ne voivat olla monella tavalla positiivisia, mutta ne voivat toimia paitsi solidaarisuuden, myös polarisaation sytykkeinä. Ryhmäajattelusta tulee ongelma, kun ryhmän yhteenkuuluvuus pohjautuu jyrkkään erontekoon suhteessa muihin. Yhteiset viholliskuvat ovat usein toimivia tapoja lisätä oman ryhmän koheesiota.

Rakennemuutokset tarjoavat polttoainetta polarisaatiolle. Esimerkiksi Donald Trump rakensi politiikkansa rakennemuutoksen aiheuttamaan statusahdistukseen ja syyllisten osoittamiseen.

Yhteiskunnallisista tekijöistä kirjassa pohditaan eriarvoisuuden, poliittisen järjestelmän ja median (perinteisen ja sosiaalisen median) merkitystä polarisaation kannalta.

Taustoituksena Suomen poliittisen polarisaation tarkastelulle käydän läpi polarisaatiota kansainvälisessä perspektiivissä. Polarisaation kasvu paikantuu Yhdysvaltoihin, jossa polarisaation taustalla on uusliberalismi ja keskustelu valtion koosta ja interventiosta ihmisten elämään, sekä toisaalta Itä-Euroopan maihin. Näissä taloudellinen kehitys on ollut heikkoa sekä demokratia haurasta.

Kirjan kappale seitsemän on laaja ja siinä toteutetaan “suomalaisen poliittisen polarisaation syväluotaus”. Teemaa taustoitetaan sadan vuoden historiakatsauksella. Merkittäviä tapahtumia Suomen polarisaation historiassa ovat suurlakko, kansalaissota ja Lapuan liikkeen nousu. Suomi ajautui talvisotaan tilanteessa, jossa poliittisten ryhmien kesken oli jyrkkiä vastakkainasetteluja. Sotien jälkeen jakolinjat liittyivät ennen kaikkea talous- ja sosiaalipolitiikkaan, hyvinvointivaltio toimi yhtenäisen kansakunnan rakentajana. Pekka Kuusi totesi kirjassaan 60-luvun sosiaalipolitiikka, että universaalit sosiaalipoliittiset uudistukset lujittaisivat kansakunnan yhtenäisyyttä.

1960-luvulla aktivoitui muitakin jakolinjoja kuin vasemmisto-oikeisto-ulottuvuus. Syntyi pasifistinen Sadankomitea, ylioppilasliike aktivoitui ja Hannu Salama sai syytteen jumalanpilkasta. Vanha vallattiin.

2000-luvulla merkittävät tapahtumat suomalaisessa polarisaatiossa ovat olleet Perussuomalaisten jytkyt vuosina 2011 ja 2015. Perussuomalaisuuden taustalla oli erityisesti maahanmuuttokysymys sekä suhtautuminen ilmastonmuutokseen. Perussuomalaisten nousu aiheutti myös sen, että perussuomalaisten ja muiden puolueiden välinen suhde alkoi määritellä päivänpolitiikan teemoja. Vihreät, vasemmistoliitto ja SDP muodostivat yhden blokin, jonka määräävä piirre oli negatiivinen näkemys perussuomalaisesta puolueesta.

Kirjan pääväite on, että Suomessa poliittinen polarisaatio on maltillista. Kirjan lopussa väitettä lähestytään vielä viiden tekijän kautta: Suomessa on toimiva yhteiskunta, yhtenäinen peruskoulujärjestelmä, laaja poliittinen järjestelmä, luotettava perinteinen media sekä vähäinen uskonnon merkitys.

Tiiviistäen voi todeta, että Suomessa luotetaan ihmisiin ja instituutioihin ja yhteiskunta on solidaarinen ja konsensushenkinen. Peruskoulu tarjoaa yhtenäisen kokemusmaailman. Poliittinen järjestelmä tarjoaa mahdollisuuden monipuolisten ideologioiden esiintymiselle. Mediaan luotetaan länsimaalaisittain laajasti ja vaihtoehtomediat ovat melko marginaalisia. Uskonto ei ole Suomessa merkittävä jakolinja, kuten se monissa muissa maissa on.

Kaiken kaikkiaan kirja on kattavin ja paras polarisaatiota käsittelevä kirja mitä olen lukenut. Kirja tarjoaa katsauksen polarisaatiota koskevaan käsitteistöön ja yhteiskuntatieteelliseen tutkimukseen. Se myös kurottaa klassikoista sosiaalisen median piirteisiin ja vaikutuksiin. Pääkysymys on poliittinen polarisaatio Suomessa ja tämän pohdintaa taustoitetaan huolellisesti. Suomen osalta onkin hienoa on polarisaation historian kuvaaminen ja sieltä nykypäivän poliittisen tilanteen analyysi. Suosittelen kirjaa kaikille yhteiskunnallisesta kehityksestä ja suomalaisesta yhteiskunnasta kiinnostuneille. Sopii hyvin luettavaksi näin lähestyvien vaalien alla.

Arttu Saarinen (2022): Vastakkainasettelun aika: Poliittinen polarisaatio ja Suomi. Gaudeamus. 

Julkaistu

Kattava kirja henkilöstöanalytiikasta

henkilostoanalytiikka

Digitalisaation myötä dataa syntyy aikaisempaa enemmän. Dataa syntyy myös yritysten henkilöstöön liittyvistä näkökulmista. Samoin työkaluja datan analysoimiseen on aikaisempaa paremmin käytössä. Uusimmat tavat hyödyntää dataa eivät kuitenkaan tule ensimmäiseksi yritysten HR-toimintojen käyttöön. Henkilöstöanalytiikka on todennäköisesti alue, jossa kehitys tulee lähivuosina olemaan nopeaa.

Jaana Saramiehen ja Maria Törnroosin henkilöstöanalytiikkaa käsittelevä kirja on julkaistu viime vuonna. Sen lähtökohta on, että henkilöstöanalytiikan päätehtävä ei ole henkilöstöhallinnon vaan yrityksen liiketoiminnan, päätöksenteon ja johtamisen tukeminen.

Kirjan teemoja ovat henkilöstöanalytiikan määrittely, henkilöstöanalytiikan projektien käynnistäminen, datan hankkiminen ja analysointi sekä analytiikan tulosten muuttaminen toiminnaksi. Lopuksi pohditaan tulevaisuuden kehitystrendejä.

Kirjassa yhdistyy kaksi lähestymistapaa. Tutkimussuuntautuneesta perspektiivistä tarkastellaan erilaisia datatyyppejä, datan järjestämistä analysoitavaan kuntoon, analyysimenetelmiä sekä tulosten tulkintaa. Nämä jaksot kirjassa lähentelevät tutkimusmenetelmäkurssien sisältöjä oppilaitoksissa.

Toisaalta kirjassa on liiketoimintalähtöinen yrityksen toimintaa ja johtamista kehittävä ote.  Tässä mielessä tavoitteena on auttaa muun muassa organisaatiota pääsemään tavoitteisiinsa, säästää aikaa ja rahaa sekä automatisoida prosesseja ja ennenkaikkea lisätä päätösten ja johtamisen faktaperusteisuutta.

Näitä kahta lähestymistapaa nivotaan yhteen tiedolla johtamisen perusprinsiipeillä, kuten sillä, että data on raaka-ainetta, jonka hyödyntämisen korkein aste on viisaus, joka on kykyä käyttää ja soveltaa tietoa.

Kirjassa on muutama mielenkiintoinen case-kuvaus, joissa kerrotaan miten yritykset ovat toteuttaneet henkilöstöanalytiikan avulla rekrytointiin, perehdytykseen ja postuma-analyysiin liittyviä projekteja. Nämä case-esimerkit ovat napakoita ja kuvaavia.

Kirja sisältää hyvän katsauksen dataan liittyvästä lainsäädännöstä ja eettisyydestä. EU:n yleinen tietosuoja-asetus GDPR käydään ytimekkäästi ja selkeästi läpi ja lisäksi pohditaan algoritmien mahdollisia vinoumia sekä arvojen merkitystä tekoälyratkaisujen kehittämisessä.

Kirjassa on jaksoittain hyvät tiivistykset HR-ammattilaisille sekä johtajille suunnattuine pointteineen.

Pidin erityisesti kirjan jaksoista, joissa pohdittiin henkilöstöanalytiikkaprojektien niveltämistä organisaation toimintaan ja tulosten hyödyntämistä. Kuten kirjassa tiivistetään:

Se mikä lopulta määrittää tiedolla johtamisen ja jokaisen HR-analytiikkaprojektin onnistumisen, on se, johtaako analyysi toimintaan.

Kyse on muutosjohtamisessa, jossa viestinnällä ja yhteistyöllä on suuri merkitys. Analytiikkaprojektien toimeenpanossa tarvitaankin kirjan mukaan tyypillisesti seuraavia osaamisia:

  • Substanssiosaaminen (oikea kysymys)
  • Dataosaaminen (löytää oikean datan)
  • Analytiikkaosaaminen (analysoi data-aineiston)
  • Vaikuttajaosaaminen (toimii näkemyksen pohjalta)

Nämä neljä kohtaa osoittavat hienosti, kuinka onnistuminen edellyttää monia eri osaamisia ja moniosaajatiimin hyvää yhteistyötä!

Lopuksi kirjassa visioidaan tulevaisuutta. HR-analytiikan mahdollisuudet ja merkitys vain kasvavat. Samalla kyse on vanhasta tutusta teemasta, eli HR:n strategisesta merkityksestä ja roolista. HR-analyytikan vahvistumisen myötä HR voi olla aikaisempaakin enemmän aito liiketoiminnan ja kilpailuedun ajuri.

Tämän sanotaan näkyvän myös HR:n uudelleen brändäämisenä, jonka ilmenemismuotoja ovat HR-toiminnon muuntuminen People and Culture toiminnoksi tai Human Capability-toiminnoksi. Myös HR:n erilaisia rooleja pitkään tarkastellut HR-guru Dave Ulrich on päätynyt tämän suuntaiseen visioon.

Kaikenkaikkiaan kirja on laaja, tarpeellinen ja monipuolinen teos teemasta. Asioiden käsittelytarkkuudellaan se onnistuu mielestäni olemaan riittävän yleistajuinen niin, että siihen voivat tarttua HR:n, johdon ja liiketoimintojen edustajat, jotka pohtivat henkilöstöanalytiikan kehittämistä organisaatiossaan. He saavat kirjasta riittävän yleiskuvan data-analyytikan eri osa-alueista, mahdollisuuksista ja myös projektien sudenkuopista organisaatioissa.

Lukusuositus kaikille, jotka haluavat kehittää henkilöstöanalytiikkaa omassa yrityksessään tai lisätä ymmärrystään tärkeästä ja ajankohtaisesta teemasta!

Kirjan sisällysluettelo, kirjoittajien esittelyt sekä teemaan liittyvä podcast löytyvät täältä.

Jaana Saramies ja Maria Törnroos 2021. Henkilöstöanalytiikka – Mittaa, ymmärrä, menesty. Alma Talent. 

Julkaistu

Operaatio Punainen kettu on nykyaikainen sotakirja

punainen

Suomen Talvi- ja Jatkosodasta on laajasti sotakirjoja. Näissä kirjoissa taistellaan Karjalan kannaksella, Raatteen tiellä ja muilla keskeisillä sotatantereilla. Tuntematon sotilas kirjana ja eri eläkuvaversioina on muokannut käsitystämme sodasta, jossa Suomi on osapuoli. Vaikka turvallisuuspoliittiset isot linjat ovat hitaasti muuttuvia, on nykyaikainen sota monella tavalla erilaista.

Niinpä oli mielenkiintoista tarttua Helena Immosen vuonna 2021 julkaistuun kirjaan Operaatio Punainen kettu, jonka asetelma on hyvin ajankohtainen. Kirjassa Ruotsi on Suomelle yllätykseksi päättänyt hakea Natoon. Venäjä vastaa miehittämällä Gotlannin, jonka ruotsalaiset suomalaisten avustuksella valtaavat takaisin.

Venäjä ei jätä Suomea rauhaan. Hankoniemi miehitetään ja pääkaupunkiseudun juomavesi myrkytetään. Sähköt katkaistaan ja tietoliikennettä häiritään. Venäläisten kaltoinkohtelua lavastetaan ja videoidaan levitykseen. Venäjä hyökkää itärajan yli ja Suomi joutuu raskaisiin taisteluihin.

Tämän enempää en kirjasta tai sen loppuratkaisusta paljasta.

Kirjan henkilöt ovat nykypäivän perheellisiä ammattilaisia, jotka ovat reserviläisinä kertausharjoituksissa ja valmiusjoukoissa. Kiristyvän tilanteen vaatimat liikkeet tehdään synnytysten ja lastenhoidon järjestelyjen lomassa. Uhkaava tilanne heijastuu myös parisuhteiden dynamiikkaan. Maahanmuuttajataustainen suomalainen sotilas kaatuu taistelussa.

Keskeisissä maanpuolustustehtävissä toimii naisia, niin maasodassa kuin Hornet-lentäjänäkin. Juuri tämä, sodan tuominen keskellä nykypäivän arjen asetelmia ja rutiineja, on kirjassa mielenkiintoista. Sota on raakaa, kaatuneita ja haavoittuneita tulee.

Kirja on kirjoitettu usean eri henkilön näkökulmasta, myös vihollisen.  Näkökulmat vaihtelevat lyhyinä kappaleina kuin elokuvassa.

Kirjasta saa myös kuvaa Suomen valmiusjoukoista ja tavasta reagoida kriiseihin (kirjoittaja työskentelee Puolustusvoimissa, sotasalaisuuksia ei paljasteta). Aikalaiset päättäjät kuvataan kirjassa omilla nimillään Sauli Niinistöstä ja Sanna Marinista lähtien.

Lukusuositus nykyaikaisesta sodasta kiinnostuneille!

Kirjasta julkaistaan itsenäinen jatko-osa Operaatio Aavikkokettu 30.8.2022.

Helena Immonen (2021): Operaatio Punainen kettu. Docendo. 

Julkaistu

Ajankohtainen kirja työuupumuksesta ja jaksamisen johtamisesta

lappi

Mielenterveyden häiriöt ovat vuoden 2021 tilastoissa hienokseltaan tuki- ja liikuntaelinten sairauksia yleisempi työkyvyttömyyseläkkeiden syy. Kelan tilastojen perusteella mielenterveyden häiriöihin liittyvät sairauspäivärahakaudet yleistyivät vuonna 2021. Kyselytutkimukset, kuten Työterveyslaitoksen Miten Suomi voi? –tutkimus kertovat henkisen kuormituksen lisääntymisestä suomalaisessa työelämässä.

Tähän työelämäkontekstiin sijoittuu tuore Tanja Lapin kirjoittama kirja Eroon työuupumuksesta – jaksamisen johtaminen työpaikoilla (Alma Talent 2022). Lappi on ajatustyöhön erikoistunut työterveyspsykologi ja yksi Heltin perustajista. Heltti on tietotyöhön erikoistunut yritys, joka tarjoaa työterveyspalveluja ja yritysten kehittämiseen liittyviä palveluja.

Kirjassa lähdetään liikkeelle konkreettisesta tilanteesta (Heltissä), jossa organisaatio havahtui työuupumuksen ongelmaan. Tämän jälkeen käydään monipuolisesti läpi työuupumuksen problematiikkaa, sen ennaltaehkäisyä ja hoitoa. Kirjan toinen osa kuljettaa lukijan työuupumuksesta kohti jaksamisen johtamista. Tässä kohden siirrytään pohtimaan laajemmin työkykyä ja sen johtamista. Rakenteellinen ratkaisu toimii.

Kirjan alkuosan teemoja ovat työuupumuksen olemuksen selvittäminen sekä riskitekijöiden eritteleminen. Riskitekijöistä esitetään hieno taulukko, jossa tiivistetään, miten kyseistä riskiä hallitaan omassa työssä ja toisaalta omassa organisaatiossa.

Riskitekijöiden käsittelyn jälkeen syvennytään tilanteen tulkintaan: syyllisten hakemisen sijaan fiksumpaa on syiden etsiminen. Lopuksi kerrotaan, miten tilanne otetaan haltuun.

Heltin esimerkki nostaa esiin ajankohtaisen itseohjautuvien organisaatioiden haasteen. Kun työkyvyn johtamisessa perinteisesti lähiesihenkilö on isossa roolissa työkyvyttömyyden ennaltaehkäisyssä ja varhaisessa tuessa, itseohjautuvassa organisaatiossa työyhteisöt ja asiantuntijat ovat ilman esihenkilön tukea. Heltissä asiantuntijat asettivat itselleen liian vaativia tavoitteita ja seurauksena oli ongelmia. Timo Lappi on kirjoittanut erikseen Heltin tapauksesta. Heltin korjausliike, tai askel eteenpäin, oli hyvään lähiesihenkilötyöhön panostaminen.

Kirjan työkykykäsitteistön suhteen luotetaan suomalaiseen valtavirtaan. Vahvassa roolissa ovat Juhani Ilmarisen Työkykytalo, Marja-Liisa Mankan voimavaralähtöinen malli ja Jari Hakaseen voimakkaasti henkilöitynyt työn imun käsite. Positiivista on, että nämä mallit puretaan auki hyvin konkreettisesti ja niiden merkitys avataan kaavamaista esittelyä laajemmin.

Kirjan loppukappaleissa annetaan työkykyjohtamiseen liittyviä ohjeita ja myös työkaluja. Teemoja ovat henkilöstön jaksamisen nykytilan selvittäminen (datan avulla), kehittämisen tavoitetila sekä toimenpiteiden suunnittelu sekä jaksamisen johtamisen kannalta tärkeiden osapuolten roolit.

Yksi kiintoisa kohta kirjassa liittyy HR-dataan ja sen hyödyntämiseen. Lappi kertoo, kuinka datan hyödyntämisessä on mahdollista kehittää algoritmeja ja koneoppimista. Hän toteaa, että yhdessäkään suomalaisessa suuressa yrityksessä ei olla näin pitkällä ja analytiikkaa pyöritetään lähinnä exceleissä. Tämä toteamus tukee omalla työpaikallani tehtyjä havaintoja siitä, että hyvin usein data-analytiikka tulee yrityksissä ensin liiketoimintoihin ja myöhemmin HR:n käyttöön. Itse uskon, että lähivuosina yritysten HR-datan ja kumppaneiden datan hyödyntäminen ottaa merkittäviä askelia eteenpäin.

Pidin kirjasta erittäin paljon. Työkykyjohtamista käsittelevä kirjallisuus ei ole laajaa. Työkyvystä on enemmän kirjoja kuin sen johtamisesta. Harvat työkykyjohtamisesta kirjoitetut kirjat ovat melko tutkimuksellisia, eivätkä ne välttämättä houkuttele yritysten ja organisaatioiden avainhenkilöitä.

Kirjan painotus, työuupumus ja psykososiaaliset kuormitustekijät on luonteva “helttiläinen valinta” ja myös koko työelämän suunnan kannalta perusteltu, kun tietotyön määrä trendinomaisestii kasvaa. Kirja yhdistää toimivasti arjen konkretiaa ja havaintoja, asiantuntijan analyysiä sekä tutkimustuloksia. Lopputulos on sujuva ja helposti luettava, itse luin kirjan parissa illassa.

Lämmin lukusuositus erityisesti tietotyöorganisaatioissa työskenteleville, joissa on tarpeen ymmärtää ja hallita henkistä kuormittumista ja siitä seuraavia työkykyongelmia. Kirja on myös must työkykyjohtamisen ammattilaisille, jotka haluavat pysyä mukana siinä, mikä on olennaista jaksamisen johtamisessa tietotyössä ja nykypäivän työelämässä.

Kirjan tematiikkaan voi tutustua myös podcast-jaksoissa esimerkiksi täällä.

Tanja Lappi 2022. Eroon työuupumuksesta. Jaksamisen johtaminen työpaikoilla. Alma Talent, Helsinki. 

Julkaistu

Tammisaaren vankileiri

dragsvik

Tämä kirja tuli vastaan käyttämässäni kirjapalvelussa ja tartuin siihen kahdesta syystä. Kyse on Raaseporin paikallishistoriasta ja toisaalta oma perheenjäsen on parhaillaan varusmiespalveluksessa Dragsvikissa.

Tammisaaren vankileiri perustettiin Dragsvikin kasarmirakennuksiin sisällissodan jälkeen vuonna 1918. Sinne sijoitettiin vangittuja punakaartilaisia, myöhemmin poliittisia vankeja ja myös muita rikollisia.

Nykyisellään Dragsvikin kasarmit ovat Uudenmaan prikaatin käytössä. Kasarmirakennukset ovat alunperin venäläisten suunnittelemia ja ne olivat ennen Suomen itsenäistymistä venäläisten sotilaiden käytössä.

Kasarmien rakentaminen oli osa laajempaa sotilasrakennushanketta muilla paikakunnilla, ks. lisää täältä. Dragsvikin kasarmit liittyivät alunperin vahvasti nykyiselläänkin tärkeään sotilasstrategiseen teemaan, eli Hankoniemeen ja sen puolustamiseen.

Kuljetukset leirille tapahtuivat junilla, onhan Dragsvik edelleen hyvän junayhteyden päässä.

Leirillä oli enimmillään noin 8500 vankia. Leiri on tullut tunnetuksi olosuhteistaan, sillä noin joka kolmas vanki kuoli leirillä. Korkea kuolleisuus johtui huonosta hygieniasta ja liian vähäisestä ruoasta. Huhuista huolimatta leirillä ei toteutettu teloituksia, mutta 13 vankia ammuttiin karkaamisten yhteydessä.

Kirjassa on runsaasti varsin eksplisiittista kuvausta huonoista olosuhteista. Ruokaa oli vähän, se oli yksipuolista eivätkä kalorimäärät olleet riittäviä. Keskeinen ruoka oli “kalliokala”, joka oli (epämääräisellä tavalla valmistettua) kuivattua turskaa. Ruokaa jatkettiin puulla, heinällä ja huonolaatuisella viljalla ja  eläinperäisillä jätteillä.

Asumisolosuhteet olivat ahtaat ja epähygieniset. Vankeja nukkui huoneissa viidessä kerroksessa ilman vuodevaatteita. Olosuhteet johtivat tautien leviämiseen, joista yhtenä vahvasti esillä olevana oli toisintokuume. Kunnollista sairaanhoitoa ei ollut. Pahimpana aikana noin 30 vankia kuoli päivittäin.

Vankeinhoito oli myös metodeiltaan kehittymätöntä, eikä vangeilla ollut aluksi mitään tekemistä. Myöhemmin aloitettiin pienimuotoinen “työtoiminta”, joka luonnollisestikin lisäsi ravinnon tarvetta ja kärjisti ongelmia.

Miksi olosuhteet olivat tällaiset? Kyse oli ennenkaikkea kyvyttömyydestä huoltaa näin mittavaa vankijoukkoa. Ruokaa olisi tarvittu määriä, joita ei pystytty toimittamaan.

Itse varuskunta-alueen lisäksi kirjassa on paljon paikallisille tuttuja asioita 100 vuoden takaa. Venäläiset sotilaat kävivät ravintola Knipanissa ja paikkakunnan asioista kirjoitetaan Västra Nyland-lehdessä.

Tuttuja ovat myös kylät. Eräs tarina kertoo Backgrändin kylästä, jossa asuva äiti käveli päivittäin Dragsvikiin (nykyisillä reiteillä 24 km suuntaansa) viemään leirillä olevalle pojalleen ruokaa. Tarinan mukaan vanginvartijat eivät koskaan toimittaneet ruokaa pojalle, joka kuoli leirillä.

Paikkakunnalla merkittävään paikkaan, eli Mustion linnaan liittyy vahvasti Linderin suku. Kirjassa kerrotaan, kuinka Suomen koko teollisuushistoriankin kannalta merkittävä henkilö, Hjalmar Linder kiinnitti huomiota punavankien huonoihin oloihin leireillä ja kirjoitti asiasta Hufvudstadsbladetiin. Kirjoituksen seurauksena Linder muuttui kansalliseksi persona non grataksi ja joutui pakenemaan maasta.

Kirja oli mielenkiintoinen, detaljeja täynnä ja lähdekriittinen. Paikalliselle tietysti vielä erityisellä tavalla kiinnostava. Uutisiin kaikenlaisista kauheuksista on nykypäivänä tottunut, joten olosuhteiden kuvaukset sinällään eivät juuri hetkauttaneet. Sinällään kuitenkin pysäyttävä ajatus noin 50-vuotiaalle kansalaiselle on se, että näistä tapahtumista on vain noin 100 vuotta.

Lisää Tammisaaren vankileiristä Wikipediassa.

Kuvia leiriltä näkee tästä.

Sture Lindholm 2018. Vankileirihelvetti Dragsvik – Tammisaaren joukkokuolema 2018. Jyväskylä, Atena. (Suomentanut Anu Koivunen). 

 

Julkaistu

Björn Wahlroosin eräänlaiset päiväkirjat

wahlroos

Björn Wahlroos on julkaissut ensimmäisen osan muistelmistaan. Olen aiemmin lukenut toimittaja Tuomo Pietiläisen työryhmänsä kanssa kirjoittaman epävirallisen elämäkerran (ks. esittely).

Wahlroosin elämän ja uran vaiheet ovat tulleet tutuiksi myös monista lehtikirjoituksista sekä monista 1980-luvun lopun pankkimaailmaa käsittelevistä kirjoista.

Niinpä tässä kirjassa ei suoranaisesti ollut kovinkaan paljon uutta. Pidin mielenkiintoisimpana sisältönä nuoruuden vaiheiden esittelyä sekä yliopistomaailman aikaa (Hanken ja vierailut USA:han). Finanssialan ja teollisuuden järjestelyt olivat itselleni vähemmän kiinnostavia.

Sosiologisesta näkökulmasta kirjasta piirtyy mielenkiintoinen kuva bisneseliitistä, joka hiihtää ahkerasti Lapissa, Keski-Euroopassa ja Pohjois-Amerikassa. Metsästysretkillä jahdataan erityisesti fasaaneja ja peuroja. Verkostot ovat tiiviitä ja piirit pieniä.

Sosiologiasta puheenollen, mielenkiintoinen yksityiskohta kirjassa liittyi Sosiologia-lehteen, jossa olen itsekin julkaissut. Wahlroos tarjosi 1980-luvun alussa Sosiologia-lehteen artikkelia, mutta tarjous hylättiin. Artikkeli löysi sitten tiensä kovatasoisempaan Pohjoismaiseen taloustieteelliseen lehteen, Wahlroos totesi tämän episodin vaikuttaneen pysyvästi hänen näkemykseensä sosiologeista.

Toinen omaa elämääni sivunnut detalji liittyi kotiseutuuni, Wahlroos nimittäin kertoi olleensa nuoruudessaan kesäleirillä Kisakeskuksessa, joka siis sijaitsee nykyisessä Raaseporissa.

Sosiologin silmääni pistää se, että kirjan henkilöluettelossa mainitaan 75 henkilöä, joista yksi on nainen.

Vaikka kirjassa ei ollut paljoakaan uutta sisältöä, kirja oli sujuvasti kirjoitettu ja mukava teos iltalukemisiksi. Jäädään odottelemaan muistelmien toista osaa.

Björn Wahlroos (2021): Barrikadeilta pankkimaailmaan. Eräänlaiset päiväkirjat 1952-1992. Otava. 

Julkaistu

Sana sanasta

sana_sanasta

Ville Eloranta on kirjailija ja Helsingin Sanomien toimittaja. Lotta Jalava työskentelee Kotimaisten kielten keskuksessa. He ovat kirjoittaneet kirjan suomen kielen historiasta ja tarinoista sanojen takana. Huomasin kirjan vahingossa jostakin pikkujutusta mediassa ja otin lukulistalle.

Suomen kieli kuuluu uralilaisiin kieliin. Kantauralia puhuttiin 4000-5000 vuotta sitten, joten se on ihmiskunnan historiassa hyvin nuori ja moderni kieli.

Kiintoisaa kirjassa on se, että lähes kaikkien sanojen takaa löytyy tarina ja juuret. Vaikutteita suomen kieleen on tullut idästä ja lännestä, etelästä ja pohjoisesta.

Sanoilla on eri merkitys eri puolilla Suomea. Lännessä (Satakunta ja Pohjanmaa) itikka tarkoittaa lehmää, mutta suurimmassa osassa Suomea se tarkoittaa hyttystä. (Itse en kyllä juurikaan ole Satakunnassa itikka-sanaan tässä merkityksessä törmännyt.)

Esimerkkeinä idän ja lännen välisiksi eroiksi mainitaan lännessä ehtoo, tykö, vihta, korit, paatti ja kintaat kun idässä vastaava merkitys on sanoilla ilta, luo, vasta, vasu, vene ja rukkaset.

Espoon Nuuksion nimi saattaa pohjautua vanhaan joutsenta tarkoittavaan sanaan, jolle sukua on pohjoissaamen njukca. Myös Tampere-sanan taustalla on kantasaamen sana, joka on tarkoittanut koskessa olevaa suvantopaikkaa. Näin saamelaisten kansallispäivänä onkin hyvä todeta, että saamelaisia on asunut lähes kaikkialla Suomen alueella ja tämä on jättänyt nimensä myös eri paikkojen nimistöön.

Monella nimellä on raamatullinen alkuperä. Johanneksesta syntyneitä muunnelmia ovat mm. Hannes, Hannu, Jani, Janne, Juha, Juhana, Juhani, Juho ja Jukka. Mariasta kehittyneitä ovat mm. Maaria, Maija, Maiju, Maikki, Mari, Marika ja Meeri.

Linnuille on ollut tavallista antaa nimi niiden ääntelyn perusteella. Helppoja esimerkkejä ovat vaikkapa kuikka, tiltaltti tai sirkku. Huuhkajakin huhuilee. Uikuttaminen ja rääkäisy ovat lintumaisia ääntelyjä myöskin.

Äänteet kantavat mukanaan mielleyhtymiä ja merkityksiä. Vokaali ö liittyy usein töllöttämiseen, tai köntyksiin, i ja vi alkuiset ovat pieniä ja nopeita, viuhahtavia tai viliseviä viipottajia. 

Moni paikannimi viittaa luontoon, mutta hyvin usein ne juontuvat myös paikoissa asuneiden ihmisten nimistä.

Yksi kiinnostava juttu kirjassa liittyy “stadin slangiin”. Helsingissä oli ruotsinkielistä väestöä. Kun kaupunkiin muutti 1800-luvulla teollistumisen myötä runsaasti suomenkielistä väestöä, slangi muotoutui suomen ja ruotsin väliin, jolloin molemmat kieliryhmät ymmärsivät toisiaan.

Sanasto pohjautui pitkälti ruotsiin, mutta myös Venäjään, koska Helsingissä oli tuolloin runsaasti venäläisiä sotilaita. Venäläisperäinen esimerkki on sana bonjata. Myöhemmin stadin slangiin omaksuttiin sanoja kauempaakin, kuten englannista ja italiasta, josta esimerkkinä sana donna. 

Uusien ilmiöiden myötä kieleen syntyy uusia sanoja. Viime aikaisia esimerkkejä ovat blogi, podcast ja influensseri.

Kaiken kaikkiaan mielenkiintoinen ja yksityiskohdissaan hengästyttävä kirja, kun lähes jokaisella sivulla perataan kymmenien sanojen taustoja ja tarinoita. Kirjasta saa kuitenkin hyvin käsityksen siitä, minkälaiset tekijät ovat alati muutoksessa olevan kielen taustalla.

Ville Eloranta ja Lotta Jalava (2021). Sana sanasta. Suomen kielen jäljillä. Tammi, Helsinki. 

Julkaistu

Putinin sisäpiirissä

belton

Tämän kirjan lukeminen oli melkoinen urakka sen laajuuden ja detaljien runsauden vuoksi. Painetussa kirjassa on yli 600 sivua. Kirjoittaja Catherine Belton oli Financial Timesin kirjeenvaihtaja Moskovassa 2007-2013. Vuonna 2020 julkaistu Putin’s People valittiin vuoden kirjaksi mm. Financial Timesissa ja The Economistissa ja muutamassa muussa lehdessä. Kirjaa vastaan on nostettu viisi erillistä lakiprosessia venäläisten liikemiesten ja öljy-yhtiö Rosneftin toimesta.

Kirja kertoo Vladimir Putinin noususta Venäjän johtoon. Putinia isompi kehys kirjassa on KGB:n, eli Neuvostoliiton aikaisen turvallisuuspalvelun virkamiesten tarttuminen vallankahvaan. Heitä kutsutaan kirjassa silovikeiksi.

Tarina kulkee niin, että Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen Venäjän ensimmäisenä presidenttinä toimi Boris Jeltsin, joka teki monia uudistuksia, lisäsi neuvostotasavaltojen autonomiaa ja otti askelia kohti markkinataloutta ja demokratiaa. Keskeisessä roolissa Venäjän taloudessa olivat oligarkit, joista tuli miljardöörejä Venäjän yksityistäessä valtionomaisuuttaan. Oligarkit ottivat käytännössä määräysvallan talouselämästä.

Jeltsin sairasteli ja oli alkoholisti. Hänestä kerrotaan, että hän ei mm. osannut käyttää luottokorttia. Jeltsinin ympärillä oli “Perhe”, joka nautti vallasta ja etuuksista.

Jeltsin nimitti Putinin pääministeriksi ja hänestä tuli myöhemmin ensin virkaatekevä presidentti ja sitten presidentti. Kahden presidenttikauden jälkeen hän Putin ei perustuslain vuoksi voinut jatkaa presidenttinä, jolloin presidentiksi tuli Dmitri Medvedev. Putinista tuli pääministeri, joka käytti kuitenkin käytännössä valtaa.  Pääministerikauden jälkeen Putin palasi presidentiksi. Sittemmin perustuslakia muutettiin, joka antaa Putinille mahdollisuuden jatkaa presidenttinä rajattomasti.

Keskeinen juoni kirjassa on se, että Putin ja silovikit käänsivät Jeltsinin aloittaman uudistuksen suunnan. He lisäsivät valtion kontrollia talouselämään. Oligarkit saivat pitää omaisuutensa, jos olivat kuuliaisia Kremlille. Putinin sisäpiiriä vastaan pullikoivat joutuivat vankilaan (tunnetuimpana esimerkkinä Mihail Horodovski). Putinin miehet ottivat haltuunsa keskeiset instituutiot, kuten oikeuslaitoksen ja rajoittivat median toimintaa.  Käytännössä valtio, Putin ja hänen sisäpiirinsä kontrolloi Venäjällä kaikkea. Vallan ohella he ovat keränneet valtavia omaisuuksia, rahan mittayksikkö kirjassa on miljardia dollaria.

Keskeisiä tapahtumia Putinin valtakauden alussa olivat Tsetsenian sota, Beslanin koulukaappaus, kerrostalopommit, Moskovan teatterikaappaus sekä sukellusvene Kurskin uppoaminen.

Kaappaukset lopetettiin väkivaltaisesti ja mittava määrä panttivankeja kuoli. Kaappauksista on esitetty salaliittoteorioita, joiden mukaan ne olivat Venäjän turvallisuuspalvelun lavastamia, jotta Tsetsenian sodalle saatiin kansan tuki ja Putin voisi esiintyä ongelmien ratkaisijana. Kurskin onnettomuudessa yli sata sotilasta kuoli. Putin viivytteli pelastustoimien alkamista, eikä suostunut ottamaan vastaan ulkomaiden apua.

Kirjassa on laaja jakso Donald Trumpista. Hänellä on ollut jo 1990-luvulta lähtien tiivit suhteet Venäjään ja sen oligarkkeihin. Venäläiset rahoittivat merkittävästi Trumpin liiketoimia ja pelastivat hänet ainakin kerran henkilökohtaiselta konkurssilta.

Ajankohtaiset tapahtumat Ukrainassa ovat osa Putinin sotilaallista ja geopoliittista suunnitelmaa. Venäjä miehitti Krimin vuonna 2014. Kirjassa on Ukrainaa käsittelevä jakso, jonka luettuaan ymmärtää kuinka tärkeänä Venäjä Ukrainaa pitää.

Kirjassa esitellään myös Venäjän toimia äärioikeiston ja -vasemmiston tukemisessa Euroopassa ja muualla. Venäjä tuki tahoja, jotka ajoivat Iso-Britannian eroa Euroopan Unionista (Brexit).

Oma lukunsa on myös venäläisten oligarkkien vahva läsnäolo Lontoossa sekä  pehmeä vaikuttaminen esimerkiksi jalkapallojoukkueiden omistamisen kautta.

Sotshin olympialaisten urakat jaettiin Putinin lähipiirille. Tie talviurheilukeskukseen maksoi enemmän kun USA:n projekti, jossa lähetettiin mönkijä Marsiin.

Kaiken kaikkiaan kirja oli siis raskas luettava ja aika kylmäävä. Kaikki henkilöityy Putiniin, mutta itse asiassa hän vain sattui olemaan paikalla ja järjestelmä teki hänestä presidentin.

Putin oli uransa alkussa epävarma (esim. Kurskin onnettomuudessa tämä näkyi), mutta itseluottamus ja häikäilemättömyys on myöhemmin lisääntynyt. Olennainen kysymys on, minkälainen vallanvaihto Venäjällä tapahtuu kun Putin joskus astuu syrjään.

Eli: Venäjällä oli mahdollisuutensa demokratisoitumisen ja markkinatalouteen siirtymisen näkökulmasta, mutta Putin ja hänen miehensä kaappasivat vallan.

Catherine Belton (2021): Kuinka KGB valtasi Venäjän ja kääntyi länttä vastaan. Docendo Oy, Jyväskylä.  (Alkuperäisteos Putin’s People, 2020).