Tervetullutta tietoa työkyvyn tukemisen toimenpiteiden vaikuttavuudesta

medium_metallin-valu-tyoelakeyhtio-Varma

Työkyvyttömyyseläkkeitä maksetaan työeläkejärjestelmästä vuosittain noin 1,7 miljardia euroa. Kun mukaan otetaan muut työkyvyttömyyskustannusten komponentit, kokonaissumma lasketaan useissa miljardeissa.

Vaikuttavuus on keskeinen teema työkyvyn tukemisessa. Eläkevakuuttajien toiminnassa vaikuttavuutta varmistetaan työkyvyttömyysriskinhallinnan riskiperusteisuudella. Työterveyshuoltolaki edellyttää työterveyshuollon vaikuttavuuden tarkastelua. Työnantajat ovat kiinnostuneita mitä työkyvyn tukemiseen laitetuilla panostuksilla saadaan aikaiseksi.

Työterveyslaitoksen tutkijat ovat julkaisseet kirjallisuuskatsaukseen perustuvan raportin työkyvyn tuen toimenpiteiden vaikuttavuudesta. Katsaus tiivistää tieteellistä näyttöä kansainvälisistä ja kotimaisista tutkimuksista. Omina näkökulminaan tarkastellaan näyttöä työkyvyn tukemisen taloudellisesta vaikutuksesta. Kirjallisuuskatsaukset ovat arvokkaita, koska ne tiivistävät tutkimusnäyttöä yksittäisiä tutkimuksia laajemmin.

Raportti tarkastelee työkyvyn tukemisen toimia kahdella tasolla: 1) työkykyä tukevien arkikäytäntöjen tasolla ja toisaalta 2) varhaisen tukemisen toimenpiteiden osalta.

Raportissa tarkastellaan tutkimusten tuloksia ja näytön astetta. Tutkimusnäyttö voi olla ”heikkoa”, ”kohtalaista” tai ”vahvaa” riippuen tutkimusten määrästä ja laadusta. Heikko näyttö merkitsee esimerkiksi yksittäisiä tutkimustuloksia joiden tulokset saattavat olla ristiriitaisia. Näyttö on vahvaa, jos aiheesta on tehty useita laadukkaita tutkimuksia tai vähintään yksi systemaattinen katsaus.

Tiivistän seuraavassa päätulokset ja kiteytän sen jälkeen muutaman ajatuksen. Kannattaa lukea itse raporttia, koska siellä on kuvattu laajemin ja yksityiskohtaisemmin tutkimustuloksia kunkin osa-alueen osalta.

Työkykyä tukevat arkikäytännöt

– Terveellisten elintapojen edistäminenVahva näyttö. Parantaa sekä fyysistä terveyttä että mielentervettä, parantaa koettua työkykyä ja vähentää sairauspoissaoloja.

– Palautumisen edistäminen: Heikko näyttö. Saattaa olla myönteisiä vaikutuksia, mutta näyttö ei riitä johtopäätösten tekemiseen.

– Yksilölähtöinen stressinhallinta/mindfulness: Vahva näyttö. Lievittää masennusoireita.

– Fyysisen työergonomian ja työjärjestelyjen parantaminen: Vahva näyttö/kohtalainen näyttö. Nosto-ohjeistuksella ei juurikaan vaikutuksia alaselkäkipuun. Ergonomiset ratkaisut voivat vähentää niska-, hartia- ja yläraajavaivoja. Lisätyt tauot työssä voivat vähentää tuki- ja liikuntaelinoireita.

– Työyhteisön psykososiaalisen ympäristön kehittäminen, työkykyjohtaminen: Kohtalainen näyttö. Voi parantaa psykososiaalista ympäristöä ja työhyvinvointia, mutta yhteys työkykyyn on epäselvä.

– Työajan ja -paikan joustojen lisääminen. Heikko näyttö. Voi parantaa psykososiaalista työympäristöä ja työhyvinvointia, mutta yhteys työkykyyn on epäselvä.

– Sairauspoissaolojen seuranta ja omailmoituskäytännöt: Heikko näyttö. Sairauspoissaolojen seuranta saattaa lyhentää sairauspoissaolojaksojen kestoa. Omailmoituskäytännöistä tutkimustulokset ovat ristiriitaisia, mutta suomalaistutkimuksen mukaan omailmoitusjakson pidentämisellä ei ollut vaikutusta sairauspoissaolopäivien tai -kertojen määrään.

– Työuravalmennus: Kohtalainen näyttö. Voi vaikuttaa myönteisesti masennusoireisiin, lyhentää sairauspoissaoloja ja tukea työhön paluuta.

Työkyvyn varhaisen tuen käytännöt:

– Korvaavan työn malli ja työn muokkaus: Vahva näyttö. Lyhentää työkyvyttömyyden kestoa tuki- ja liikuntaelinsairauksissa. Vaikutus mielenterveysperusteiseen työkyvyttömyyteen epäselvä.

– Työterveysyhteistyö ja työterveysneuvottelu: Heikko näyttö. Näyttö ei riitä johtopäätösten tekemiseen. Kohtalaista näyttöä, että työterveyshuollon mukanaolo preventiivisissä ja kuntouttavissa interventioissa edistää niiden vaikuttavuutta.

– Työkykykoordinaattoritoiminta: Kohtalainen näyttö. Parhaimmillaan tukee työkykyä ja lisää työhön osallistumista erityisesti somaattisissa sairauksissa.

– Osasairauspäiväraha: Vahva näyttö. Tukee työhön paluuta ja työhön osallistumista.

– Lyhytterapia ja työpsykologin konsultaatio: Vahva näyttö. Lyhytterapia ja työpsykologin konsultaatio. Vaikuttaa myönteisesti mielenterveyshäiriöihin.

– Internet-pohjaiset terapiat työpaikoilla: Vahva näyttö. Pieni myönteinen vaikutus mielenterveysoireisiin.

– Kelan kuntoutuspsykoterapia: Heikko näyttö. Parhaimmillaan tukee työssä pysymisen tavoitetta ja työkykyä, mutta näyttö ei riitä johtopäätösten tekemiseen.

Mitä tulee edellä mainittujen toimenpiteiden taloudellisten vaikutusten arviointiin, tutkimusnäyttö on hyvin vähän. Kohtalaista näyttöä on terveellisten elintapojen edistämisestä sekä internet-pohjaisista terapioista. Muista toimenpiteistä ei ole tutkimusta lainkaan tai näyttö on heikkoa.

Mitä tuloksista pitäisi ajatella?

Ensinnäkin, työkyvyttömyyttä on haastavaa operationalisoida. Tässäkin raportissa työkykyä on tarkasteltu laajasti keskittyen poissaoloihin, oireiluun, työhyvinvointiin ja työhön palaamiseen. Vaikka vaikuttavuusnäyttöä olisikin liittyen joihinkin näihin mittareihin, vaikuttavuutta vaikkapa työkyvyttömyyseläkkeiden alkamiseen ei välttämättä ole. Työkyvyttömyyseläkkeiden osalta eri maiden erilaiset järjestelmät ja muutokset niissä hämärtäisivät joka tapauksessa tuloksia.

Toiseksi, joidenkin työkyvyn tuen toimien vaikuttavuudesta on vahvaa näyttöä. Näitä toimenpiteitä ovat muun muassa elintapainterventiot, stressinhallinta, ergonomiahankkeet, osasairauspäivärahan käyttö sekä työn muokkaus.

Kolmanneksi, monista työkyvyn tukemisen toimenpiteistä on näyttöä vain vähän. Pienen hämmästyksen aihe on esimerkiksi työterveysyhteistyötä ja työterveysneuvotteluja koskeva vähäinen näyttö. Työkyvyn tukemista perustellaan laajalti kustannusten välttämisellä. Siksi taloudellisia vaikutuksia koskeva vähäinen näyttö yleisesti herättää myös huomiota.

Neljänneksi, tutkimusnäytön puuttuminen ei välttämättä tarkoita vaikuttavuuden puuttumista. Näinpä esimerkiksi tutkimus on ehkä vinoutunutta yksilötutkimuksiin, koska sitä on tehty enemmän ja yksilöiden mittaaminen on helpompaa. Jatkossa tarvittaisiinkin enemmän yhteisö- ja yhteiskuntatason tutkimusta.

Viidenneksi, tutkimus on globaalia ja kaikki tutkimus on kotiinpäin! Brasilialaisilla bussikuskeilla toteutettu vastusharjoittelun vaikuttavuutta koskeva tutkimus saattaa päätyä hyödyntämään suomalaista keskustelua työkyvyn tukemisesta.

Raportin hyödyt

Raportti on ansiokas sekä tutkimuksen että käytännön kannalta. Tutkimuksen kannalta se osoittaa, minkä tyyppisistä toimenpiteistä on olemassa näyttöä ja mistä se puuttuu. Näin sen pitäisi ohjata tulevaa tutkimusta.

Käytännön kannalta katsaus antaa arvokasta tietoa siitä, minkälaisten toimenpiteiden vaikuttavuudesta on näyttöä. Käytännön hyötyjä voivat saada työkyvyn tukemisen ammattilaiset työpaikoilla.

Jatkossa pitäisi kiinnittää huomiota seuraaviin asioihin

Yksi raportin kiinnostavimpia kohtia on pohdinta jatkotutkimuksen aiheista.

Vaikuttavuusnäytön kumuloitumisen näkökulmasta tärkeitä panostuksen kohteita tutkijoiden mielestä olisivat: hyvinvointi-, työkyky ja -kustannusnäkökulman integrointi kehittämistoimiin ja -ohjelmiin, hallitut tutkimusasetelmat, vaikutusten mittarit, työkyvyn kontekstuaalisempi ymmärrys ja hallinta, implementaatiotutkimus ja prosessin arviointi

Jatkotutkimusaiheiksi raportissa tunnistetaan muun muassa: mielenterveys tarkasteltuna ei-yksilöllisestä ja ei-medikalisoituneesta perspektiivistä, uudenlaiset tavat organisoitua, työmarkkinoilla kriittiset ryhmät (nuoret, maahanmuuttajat, maahanmuuttajanaiset esimerkiksi), työkyvyn ylläpidon ja tukemisen markkinoiden tutkimus (työkyvyn ympärillä tehtävän toiminnan vaikuttavuus).

Eläkevakuuttajan näkökulma

Yksityisen sektorin työeläkeyhtiöiden roolina työkyvyttömyysriskien hallinnassa on auttaa asiakasyritystä ymmärtämään, mitkä syyt aiheuttavat työkyvyttömyysriskiä sekä mitä syitä on työkyvyttömyyden taustalla ja pohtia asiakkaiden kanssa tapoja, joilla työkyvyttömyysriskiä voidaan alentaa.

Eläkevakuuttaja voi tukea taloudellisesti riskiperusteisuutta noudattaen työkyvyttömyysriskiä alentavia toimenpiteitä, jotka kolmas osapuoli toteuttaa. Asiakkailla on omavastuu, joka lisää asiakkaan sitoutumista ja myös odotuksia toimenpiteiden vaikuttavuuudesta. Raportin tarjoama tieto on eläkeyhtiöille hyödyllistä.

Ilahduttavaa oli huomata, että omassa työpaikassani olemme tunnistaneet useita tutkijoiden esiin nostamia vaikuttavuuden kannalta olennaisia nykypäivän teemoja sekä vaikuttavuuden kysymyksiä ja olemme työstämässä niitä osana omia prosessejamme.

Lopuksi

Kaiken kaikkiaan raportti on erittäin tervetullut ja sen soisi saavuttavan laajan yleisön. Listaamalla raportin tuloksia tähänkin kirjoitukseen olen pyrkinyt omalta osaltani edistämää tulosten leviämistä omassa verkostossani.

Kannustan vahvasti tutustumaan itse aineistoihin (linkit alla). Hienoa, että Työterveyslaitos on tehnyt tämän raportin. Jään odottelemaan jatkotutkimusta tunnistetuista aiheista.

Jenni Ervasti, Johanna Kausto, Päivi Leino-Arjas, Jarmo Turunen, Pekka Varje ja Ari Väänänen 2022. Työkyvyn tuen vaikuttavuus. Tutkimuskatsaus työkyvyn tukitoimien työkyky- ja kustannusvaikutuksista. Valtioneuoston selvitys- ja tutkimustoiminnan julkaisusarja 2022:7.

Linkit aineistoon:

Politiikkasuositus

Raportti

Työterveyslaitoksen uutinen

Kaksi kirjaa aivoista

huotilainen

Muistan työuraltani kauan aikaa sitten tilanteen, jossa menin kollegani työhuoneeseen toimittamaan jotakin akuuttia asiaa. Hän vilkaisi minua koneeltaan ja sanoi, ”anna kun teen tämän loppuun”. Kului minuutti puolitoista ja hän oli valmis keskusteluun kanssani. Itse istuskelin odottamassa. Asia painui mieleeni, koska pidin tätä reaktiota niin vaikuttavana ja ihailtavana. Moni meistä olisi siirtynyt välitömästi keskusteluun ja jättänyt kirjoitustyön kesken.

Laajemmassa kuvassa elämänrytmimme on muuttunut ja esimerkissä kuvattua keskittymistä omaan työhön on yhä vaikeampaa toteuttaa. Työtä tehdään ajasta ja paikasta riippumatta. Digitaaliset välineet tuottavat meille taukoamatta impulsseja töihin, uutisiin, viihteeseen tai sosiaalisiin suhteisiin liittyen. Työpaikat ovat myös muuttuneet monitilatoimistojen myötä häiriöherkemmiksi. Samaan aikaan työ muuttuu niin, että yhä useammassa ammatissa työn kognitiiviset vaatimukset kasvavat.

Siksi keskittymiseen ja aivojen toimintaan kohdistuu tällä hetkellä paljon kiinnostusta. Aivotutkijat, kluten tässä esillä olevien kirjojen kirjoittajat, ovat kysyttyjä luennoitsijoita ja hlaastateltavia. He ovat tähän lähtiessään myös tehneet hienoa työtä tieteen popularisoimiseksi.

Keskittymiskyvyn elvytysopas

Kirjoista ensimmäinen Keskittymiskyvyn elvytysopas, kohdistuu nimenomaan keskittymiseen ja sen edesauttamiseen.

Kirjan yksi lähtökohta on ADT (attention deficit trait), jolle tarjotaan kirjassa suomennosta ”tarkkaavuushäiriötä muistuttava käytösmalli”. Kyseessä on siis ilmiö, jossa ihmisen tarkkaavaisuus alkaa herpaantua samalla tavalla kuin sellaisilla henkilöillä, joilla on diagnosoitu ADD tai ADHD.

ADT:n tunnuspiirre on itsensä keskeyttäminen. Eli vaikka ADT:stä kärsivä ihminen saisi rauhalliset työskentelytilat, hän keskeyttää itsensä. Vaikka tutkimusnäyttö ei asiassa olekaan kiistatonta, on mahdollista, että kiihtynyt elämänrytmi ja viriketulva johtavat ADT:n lisääntymiseen. Ja siksi on pohdittava, miten keskittymiskykyä voidaan elvyttää ja parantaa.

Kirjassa luodaan ensin uskoa siihen, että keskittymiskykyä voi parantaa. Taustaksi käydään läpi aivojen toimintaa sekä aihepiiriä koskevaa tutkimusta sekä esitellään miten keskittymiskyky kehittyy läpi elämän.

Aivojen palkkiojärjestelmä on huomion kohteena. Esitellään, miten mielihyväkokemukset ja riippuvuudet syntyvät. Ajankohtaisena aiheena tarkastellaan miten sosiaalisen median algoritmejä muokataan mahdollisimman koukuttaviksi.

Multitaskaus saa oman huomionsa. Multitaskaamisen todetaan olevan tehotonta ja raskasta ja lukija saa ohjeet sen välttämiseen. Keskeistä tässä on ensin oman mielen tarkkailun parantaminen ja sen jälkeen mielen hallinta.

Työpaikan tilanteet saavat huomiota omassa kappaleessaan. Kappaleessa esitetään kiintoisa ajatus ”uudesta työaikalaista”, jossa vuorokausi on jaettu neljän tunnin jaksoihin, joilla kullakin on eri tavoitteet.

Esimerkiksi työpäivän alku on ”virtausjaksoa”, jolloin keskitytään luomaan jotakin uutta. Iltapäivä on ”silppujakso”, jossa hoidetaan kertyneitä silpputöitä . Tämän jälkeen onkin ”empatiajakson” aika.

Malli kuulostaa järkevältä, mutta haasteelliselta toteuttaa. Harvalla taitaa olla mahdollisuus hallita omaa työpäiväänsä tällä tavoin. Tarvittaisiin koko työpaikkaa koskevia sopimuksia ja toimenpiteitä ja sitten on vielä ulkomaailma (asiakkaat, sidosryhmät), joiden aikataulut pitää ottaa huomioon.

Kirjan lopussa annetaan vielä rautaisannos konkreettisia ohjeita siitä, miten omaa keskittymistä voi turvata ja keskittymiskykyä kehittää.

Erityiskiitoksen voi antaa kirjan monipuolisesta esitystavasta. Hyvä idea on esimerkkihenkilöiden käyttäminen, joiden avulla pohditaan erilaisia älylaitteiden käyttötapoja. 

Kaiken kaikkiaan kirja on kompakti parissa illassa luettava konkreettinen opas, jossa aihepiiriin liittyvät asiat esitetään tiiviisti ja ajattelua herättävästi.

Aivot työssä

Tämä kirja keskittyy monipuolisesti nykyaikaiseen työelämään ja sen aivoille aiheuttamaan kuormitukseen ja haasteisiin. Kirja on edellistä laajempi, vajaat 300 sivuinen teos sisältäen tutkimustietoa, haastatteluja ja esimerkkejä.

Kirja jakautuu kahteen osaan. Ensimmäisessä tarkastellaan työntekoa aivojen näkökulmasta ja toisessa näkökulmana on ihmisille parempi työorganisaatio.

Liikkeelle lähdetään metsästäjä-keräilijän aivoista ja kurotetaan kohti nykyajan multitaskaamista avokonttoreissa. Käsitellyksi tulevat aivojen peruskunto ja sen vaaliminen esimerkiksi unen avulla.

Osaamisen osalta käsitellään ajankohtaista asiaa, eli jatkuvaa oppimista. Keskeinen näkökulma on pohtia sitä, minkälaisin edellytyksin työ tukee oppimista.

Niinikään ajankohtaista aihetta, eli työympäristömuutoksia, tarkastellaan monipuolisesti eri näkökulmista. Erilainen työ ja erilaiset ihmiset vaativat erilaisia työympäristöjä.

Kehollisuutta koskevassa kappaleessa pohditaan liikumisen merkitystä aivotoiminnan kannalta. Liikunnan suhteen ollaan maltillisia, pienikin liikunta on hyväksi. Lisäksi kehotetaan uteliaisuuteen ja etsimään itselle sopivia liikuntamuotoja.

Ensimmäinen jakso päättyy hienoilla esimerkeillä kuvattuihin kiteytyksiin siitä, millainen on aivoille hyvä työpäivä.

Toisen jakson teemana on ihmisille parempi työorganisaatio. Näkökulmana on nykyaikainen ajatus siitä, että päätöksiä työyhteisöissä tekevät muutkin kuin esimiehet ja johto.

Jaksossa käsitellään työn muutosta ja keskustelua työn loppumisesta. Päädytään johtopäätöksiin, että työ ei katoa, mutta muuttuu ja ihmisillä on edelleen vahvuuksia, joita koneilla ei ole (monimutkainen ongelmanratkaisu, empatia, luovuus).

Tunteita käsittelevässä jaksossa käsitellään tunteiden merkitystä työyhteisöissä ja toisaalta sitä, miten digitalisaatio ja uudet vuorovaikutuksen välineet vaikuttavat tunteiden välittämiseen ja tulkitsemiseen.

Kompleksisuuden lisääntyminen on yksi ajankohtainen työelämäteema. Kirjassa pohditaan kompleksisuuden merkitystä yksilöille ja yhteisöille. Itseohjautuvuuden vahvuuksia ja haasteita pohditaan, esimerkkinä mm. Stanley McChrystalin kirja Team of Teams (ks. esittelyni tästä).

Empatia saa oman kappaleensa. Empatia korostuu, koska se on olennaista vuorovaikutuksen kannalta. Vuorovaikutustyö taas on työelämän muutoksessa ja ”työn katoamisessa” ihmiselle vahvinta aluetta.

Kirjan lopussa pohditaan, minkälainen on älykästä työntekoa mahdollistava organisaatio. Suuntana ovat ”litteämmät ja ketterämmät organisaatiot. Kuitenkin hierarikoilla nähdään myös olevan merkittäviä hyötyjä.

Pidin Aivot työssä-kirjasta erittäin paljon. Nykyään tästä tematiikasta on paljon tarjolla erilaisia sisältöjä mediassa ja aiheesta on kirjoitettu monia kirjoja. Tämä kirja tuo kuitenkin keskusteluun paljon uutta, tuoden esiin tutkimustuloksia ja teorioita, eikä yhtään puuduttavalla tavalla!

Erityisen hienoa kirjassa on henkilöiden ja erilaisten elämätilanteiden kautta kerrotut esimerkit, jotka valaisevat aihepiiriä tehokkaasti. Myös haastattelut toimivat hyvin.

Näidenkin kirjojen myötä tietoa aivotyöstä ja aivojen kuormittumisesta nykyisessä elämänmenossa on paljon. Korjausten tekeminen aivoterveyttä tukevaan suuntaan ei kuitenkaan ole helppoa. Siihen vaikuttavat esimerkiksi digitaalisten viestintävälineiden koukuttavuus ja työelämän kiireet.

Kun tietoisuus lisääntyy, kenties yhä useampi kuitenkin pysähtyy kohdallaan miettimään omia toimintapojaan ja muuttaa niitä terveellisempään suuntaan.

Ja kenties sama tapahtuu yhä useammin myös työyhteisöissä ja työpaikoilla. Näin tämän kirjoituksen alussa kuvattuja esimerkkejä löytyy tulevaisuudessa työelämästä yhä enemmän. Tällaisen kehityksen aikaansaamisessa tässä esitellyt kirjat ovat varmastikin merkittävässä roolissa.

Erinomaisia kirjoja molemmat ja myös hienoja esimerkkejä tieteen popularisoinnista. Suosittelen kirjoja erityisesti asiantuntijatyötä tekeville, esimiehille ja johtajille.

Minna Huotilainen ja Mona Moisala 2018. Keskittymiskyvyn elvytysopas. Otavan Kirjapaino Oy, Keuruu. 

Minna Huotilainen ja Katri Saarikivi 2018: Aivot työssä. Kustannosakeyhtiö Otava, Helsinki. 

Tutkimusta ja keskustelua eurooppalaisista työoloista

brysselOsallistuin 17.11.2016 Brysselissä tilaisuuteen, jossa keskusteltiin Euroopan työoloista ja niiden kehityksestä Eurofoundin (Euroopan elin- ja työolojen kehittämissäätiö) julkaiseman tutkimukseen pohjautuen.

Yhden päivän mittainen tilaisuus oli Eurofoundin ja Europarlamentin yhdessä järjestämä. Paikalla oli noin 200 henkilöä eri EU-jäsenvaltioista. Tuon tässä kirjoituksessa ensin esiin pääpiirteitä uudesta tutkimuksesta (painottaen Suomen tilannetta) ja kommentoin sen jälkeen tilaisuutta ja keskustelua.

Suomen työolot eurooppalaisessa kontekstissa

bryssel4

Raporttia voi lukea monella tavalla. Yksi tapa on tarkastella trendejä koko Euroopan tasolla. Nämä trendit ovat kuitenkin ”tylsiä”, koska keskiarvot muuttuvat hitaasti ja eri maiden tilanne saattaa muuttua eri suuntiin. Toinen tapa on tarkastella eri työntekijäryhmiä, kuten miesten ja naisten työoloja tai eri ammattiryhmiä. Kolmas tapa on tarkastella eri maiden tilannetta.

Miten Suomi sijoittuu työolojensa suhteen eurooppalaisessa vertailussa?

  • Suomi on keskitasolla työntekijöiden itse arvioidun terveydentilan sekä koetun hyvinvoinnin suhteen.
  • Suomi sijoittuu kärkeen siinä, missä määrin vastaajien kotitaloudessa on kaksi täysipäiväisessä työssä olevaa palkansansaitsijaa
  • Fyysisten työolojen sekä sosiaalisen työympäristön osalta Suomi sijoittuu vertailun keskitasolle
  • Naisesimiesten osuus on Suomessa EU-maiden suurin, yhdessä Ruotsin kanssa
  • Epäasiallista käyttäytymistä raportoidaan Suomessa melko yleisesti
  • Suomi on muiden pohjoismaiden tavoin vertailun kärjessä siinä, missä määrin työpaikalla on työterveyteen ja turvallisuuteen liittyvä toimielin
  • Suomi on muiden pohjoismaiden tavoin vertailun kärjessä siinä, missä määrin työpaikoilla toimii ammattijärjestö
  • Suomalaisessa työelämässä on vähän maahanmuuttajataustaisia työntekijöitä
  • Työhön liittyvien taitojen ja vaikutusmahdollisuuksien osalta Suomi on vertailun ykkönen
  • Suomi on ykkönen myös siinä, missä määrin työntekijät ovat olleet työnantajan järjestämässä koulutuksessa
  • Urakehitysmahdollisuudet koetaan Suomessa hyviksi
  • Suomessa yritykset ja organisaatiot ovat lisänneet kolmen vuoden aikana melko runsaasti työpaikkoja, samalla Suomessa toiset yritykset ja organisaatiot ovat yleisesti vähentäneet työpaikkoja
  • Suomi on vertailun kolmas siinä, missä määrin raportoidaan erilaisten uudelleenjärjestelyjen vaikuttaneen heidän työhönsä
  • Sairauspoissaoloja on Suomessa paljon niin miehillä kuin naisilla. Myös sairaana työskentely on yleistä.
  • Työn ja perheen yhteensovittamisen mahdollisuudet koetaan Suomessa hyviksi, samoin kuin se, miten työn ja perheen koetaan rikastuttavan toisiaan.
  • Suomalaiset sijoittuvat keskitason yläpuolelle siinä, miten korkeintaan 55 vuotiaat työntekijät arvioivat pystyvänsä jatkamaan työssä 60-vuotiaaksi tai sen yli. Sama tulos saadaan, kun arvioidaaan yli 55-vuotiaiden kykyä jatkaa työssään viisi vuotta tai yli.

Vertailu siis osoittaa työolojen Suomessa olevan eurooppalaisessa vertailussa varsin hyvät. Monen indikaattorin suhteen oleminen ”keskitasolla” tarkoittaa sijoittumista varsin hyvin, koska maiden väliset erot ovat niin pienet.

Mielenkiintoiset profiilit työelämän laadusta

Tutkimuksessa käytettiin mielenkiintoisia profiileja jäsentämään työoloja. Profiilien käyttäminen on hyvä valinta, koska aineistoa on niin paljon.

Profiilit olivat seuraavanlaiset:

  1. Hyvälaatuiset työt (high flying jobs). Nämä työt sijoittuvat korkealle useimmilla edellä mainituilla ulottuvuuksilla. Erityisesti korostuvat taidot ja vaikutusmahdollisuudet, ansiot ja tulevaisuudennäkymät. 22 prosenttia EU:n jäsenvaltioiden työntekijöistä sijoittuu tähän luokkaan.
  2. Sujuvat työt (smooth running jobs). Työn intensiteetti on maltillinen ja työajat mielekkäät. Työn laatuun liittyvät mittarit ovat myös melko hyvällä tasolla. 25 prosenttia EU:n jäsenvaltioiden työntekijöistä kuuluu tähän luokkaan.
  3. Aktiivinen ruumiillinen työ (active manual jobs). Riskit liittyvät enemmän fyysiseen työhön, työaikaan liittyvä laatu on alempi esimerkiksi vuorotyön vuoksi. 22 prosenttia EU:n jäsenvaltioiden työntekijöistä kuuluu tähän luokkaan.
  4. Paineen alaiset työt (under pressure jobs). Haasteita sosiaalisessa työympäristössä, esimerkiksi epäasiallisen käytöksen vuoksi, työn intensiteetti on korkea ja työaikaan liittyvä laatu alhainen. Tuki kollegoilta ja esimieheltä on puutteellinen. 13 prosenttia EU:n jäsenvaltioiden työntekijöistä kuuluu tähän luokkaan.
  5. Huonolaatuiset työt (poor quality jobs): näissä töissä kaikkien työn latua kuvaavien indeksien arvot ovat huonoja. Erityisesti työn intensiteetti on kuormittavalla tasolla. 19 % EU:n jäsenvaltioiden työntekijöistä kuuluu tähän luokkaan.

Suomen osalta profiilien esiintyvyys on seuraava: hyvälaatuiset työt 37 %, sujuvat työt 13 %, aktiivinen ruumiillinen työ 24 %, paineen alaiset työt 21 % ja huonolaatuiset työt 5 %. Samantyyppinen ”hyvätasoinen” profiilijakauma on tyypillinen myös muille Pohjoismaille.

Keskustelua Euroopan työoloista

bryssel3

Tilaisuus oli organisoitu perinteisesti paneelien muotoon. Panelistit pitivät alustuksensa, sitten oli keskustelua ja kysymyksiä yleisöstä.

Tilaisuuden alussa todettiin monia tuttuja ja jopa kliseisiä teemoja, kuten esimerkiksi, että ”maailma muuttuu nopeasti ja tarvitaan tietoa päätöksenteon pohjaksi.” Todettiin myös tutusti, että ”työolojen kehittäminen on saatava myös ylimmän johdon ja päättäjien agendalle.”

Paneelissa julkistettua tutkimusta arvioitiin eri tavoin. Raporttia kehuttiin yleisesti, mutta toisaalta sen sanottiin antavan liian myönteisen kuvan todellisuudesta keskiarvoineen.

Haasteellisiksi tekijöiksi koettiin erityisesti talouskriisi ja rakennemuutokset.  Palkansaajajärjestöjen edustaja toi esiin, että heidän saamansa viestit käytännön tasolta ovat tutkimusta huomattavasti kielteisemmät. Ihmisten odotukset ovat muuttuneet synkemmiksi: he eivät luota siihen, että laadukas työpaikka löytyy. Palkkakehitys on ollut huono ja on jääty jälkeen tuottavuudesta. Samaan aikaan työn intensiteetti on lisääntynyt. Työnantajien näkemys tilanteesta oli huomattavasti myönteisempi.

Erityisen synkkä tilanne on Euroopan alueilla, joissa vanha tehdasteollisuus on keskellä suurta rakennemuutosta. Todettiin, että näille alueille on luotava toivoa. On katkaistava huono-osaisuuden periytyminen. Uusien jäsenmaiden todettiin olevan erityisen haasteellisessa tilanteessa. Ne jäävät helposti häviäjiksi myös muuttoliikkeen vuoksi nuorten osaajien muuttaessa koulutuksen ja työn perässä.

Yhtenä haasteena pidettiin kyselytutkimuksen luonnetta. Kyselyt perustuvat subjektiivisiin kokemuksiin ja kokemusten määrittyminen on kultuurisidonnaista. Esimerkiksi ”työolot” käsitetään eri maissa eri tavalla. Tämä vaikeuttaa eri maiden vertailua. Todettiin, että keskiarvojen takaa löytyy hyvin erilaisia työpaikkoja.

Yhden pyydetyn puheenvuoron esitti TEM:n neuvotteleva virkamies Antti Närhinen, joka on myös mukana Eurofoundin hallinnossa. Hän kertoi mm. Työelämän kehittämisstrategiasta ja Suomen tavoitteesta, että Suomen työelämä on vuonna 2020 Euroopan paras. Täysin objektiivisen (!) näkemykseni mukaan tämä kommenttipuheenvuoro erottautui muista kommenttipuheenvuoroista konkreettisuudellaan ja selkeydellään.

Keskustelussa todettiin, että yritysten taso on olennainen. Siellä suureksi osaksi tehdään olennaiset päätökset, jotka vaikuttavat työoloihin. Korostettiin, että työlla on suuri merkitys myös kokonaisvaltaisen hyvinvoinnin kannalta. Siksi on tarkasteltava myös työn ja vapaa-ajan suhdetta.

Keskusteluissa liikuttiin myös sosiaalipoliittisissa avainkysymyksissä, kuten työn ja riittävän sosiaaliturvan merkityksessä yhteiskuntarauhan suhteen. Viitattiin Brexitiin ja Yhdysvaltojen presidentivaaleihin. Kun kuulin näitä puheita Euroopan ytimessä, mieleeni tuli tässä yksi sosiaalipolitiikan alan klassikkotarinoista, eli Bismarckin Saksa ja sosiaaliturvan merkitys yhteiskunnallisiin oloihin vaikuttamisen välineenä.

Keskusteluissa liikuttiin jopa yllättävänkin vähän digitalisaation ja robotisaation kaltaisissa kysymyksissä. Jonkin verran näistä kuitenkin puhuttiin. Todettiin, että automatisaatio on paitsi vähentänyt työtä, myös tehnyt sen sisällöstä köyhempää. Kuultiin esimerkki, jossa leipuri leipoi ennen leipää ja nyt vain painaa koneen nappia.

Megatrendien jyllätessä kuitenkin uskottiin, että politiikalla voidaan vaikuttaa. Haluttiin, että vastataan työpaikkojen katoamisen haasteisiin. ”Tarvitaan Eurooppaa, joka suojelee ihmisiä.”

Työmarkkinaosapuolilla todettiin olevan keskeinen rooli työolojen kehittämisessä. Haasteellista on se, että monilla järjestöillä on tätä nykyä vaikeuksia mobilisoida jäseniä.

Kommentointiin myös sitä, että työolojen kehittämisessä tulee keskittyä ytimeen, eli todellisiin riskeihin, eikä subjektiivisiin kokemuksiin eikä laajimmillaan jopa onnellisuuteen. Tunnistin tässä kommentissa samoja kaikuja kuin toisinaan on esiintynyt kansallisessa keskustelussa työhyvinvoinnista ja työkyvystä.

Viimeisen paneelin teemana oli enemmän tutkimustiedon hyödyntäminen.

Eurofound seuraa, missä määrin sen tutkimuksiin ja selvityksiin viitataan erilaisissa dokumenteissa. Näissä seurannoissa oli havaittu, että tutkimuksia ja selvityksiä käytetään varsin runsaasti.

Kiintoisasti OECD:n edustajan puheessa tuli esiin, että työelämän laatu on noussut aikaisempaa enemmän keskeisille päätöksenteon areenoille. Esimerkiksi OECD on aikaisempaa enemmän kiinnostunut työelämän laatukysymyksistä. Samoin G20-maiden johtajat ovat kokouksessaan käsitelleet työelämän laatua.

Syynä ei kuitenkaan ole työelämän laadun heikentyminen vaan ensinnäkin huomio siitä, että työelämän laatu on myönteinen asia tuottavuuden kannalta.

Toisaalta laatuasia saa aikaisempaa enemmän huomiota ammattirakenteen muuttumisen vuoksi. Keskiluokka kutistuu, syntyy yhtäältä huipputyötä ja toisaalta ”huonolaatuista” työtä. Tämän kehityksen vuoksi vaikuttaa äänestäjiin ja poliitikkojen on siksi syytä ottaa työelämän laadun kehittäminen aikaisempaa tarkemmin huomioon.

Luulen kuitenkin, että työelämän laadusta puhuminen ei näissä piireissä ole sama asia kuin se, miten esimerkiksi Suomessa puhumaan työelämän kehittämisestä. Työelämän laatu käsittänee edellä mainituissa yhteyksissä suureksi osaksi esimerkiksi työsuhteen turvallisuuteen tai palkkatasoon liittyviä kysymyksiä, eikä niinkään laaja-alaisia työhyvinvoinnin kysymyksiä, kuten esimiestyö ja yhteistyö työpaikoilla.

Iltapäivän paneelissa harmonian särki yksittäinen terävä kommentti, jossa todettiin melko suoraan, että raportilla ja sen johtopäätöksillä ei ole mitään merkitystä. Kommentoija sanoi, että sääntelyn lisääminen tai vertailtavien indikaattorien luominen ei ratkaise ongelmia. Sen sijaan pitää tehdä työtä työpaikkojen kanssa, tarkastella asioita ihmisten ja heidän tilanteidensa kannalta.

Tähän vastattiin, että lainsäädäntöä on joka tapauksessa päivitettävä, eikä sääntely ole kaikilta osin ajan tasalla. Todettiin, että vastaukset, jotka liittyvät pelkästään sääntelyyn, ovat useimmiten riittämättömiä. Sääntely on kuitenkin tärkeää, että saadaan selkeyttä ja kannustetaan käyttäytymisen muutokseen. Usein sääntelyn luomista haasteellisempaa on kuitenkin se, miten sääntely toimeenpannaan.

Lopuksi keskusteltiin vielä uudemmista haasteista, kuten jakamistaloudesta ja itsenäisten ammatinharjoittajien asemasta. Keskustelua herätti myös vuokratyön laatu. Onko vuokratyö ”huonoa työtä” vai ei.

Päätössanoissa viitattiin vielä yhtäältä hyvään kehitykseen työoloissa ja toisaalta polarisaatioon. Todettiin myös, että populismin nousu on seurausta epäonnistumisista, työn ja sosiaaliturvan puutteesta sekä huonolaatuisesta työstä.

Tilaisuudessa käytettiin visualisoijaa, joka jäsensi käytyä keskustelua kuvalliseen muotoon. Alla yksi esimerkki näistä.

bryssel2

Lopuksi

Päivä oli mielenkiintoinen. Keskustelu liikkui kuitenkin hyvin yleisellä tasolla. Yksittäisten maiden tai toimialojen tilanteet eivät tulleet esiin, eikä se olisi ollut mahdollistakaan.

Oli mielenkiintoista huomata, että Eurooppalainen keskustelu työoloista liikkuu melko perinteisissä teemoissa. Tämä tapahtuu samaan aikaan kun keskustellaan vilkkaasti palkkatyön tulevaisuudesta ylipäätään ja tähän vaikuttavista megatrendeistä. Päättäjät uskovat, että näihin asioihin on mahdollista vaikuttaa heidän käytössään olevilla välineillä.

Tutkimuksen tulokset ja keskustelu osoitti, että työolot Suomessa ja muissa Pohjoismaissa ovat varsin hyvällä tolalla. Eurooppalaisissa vertailuissa erottuvia tekijöitä ovat ammattijärjestöjen sekä työterveyden ja turvallisuuden keskeinen rooli työpaikoilla sekä toisaalta esimerkiksi laaja mahdollisuus osallistua työnantajan tarjoamaan koulutukseen. Tutkimuksessa luotujen profiilien suhteen Suomi ja Pohjoismaat sijoittuivat eurooppalaisessa vertailussa hyvin.

Päivä tarjosi myös mielenkiintoisen näkymän siihen, miten tutkimustietoa käytetään ja miten siitä keskustellaan. Eurofound on mielestäni laittanut hienosti tutkmustietoa esille. Data on myös mahdollista käyttä visuaalisella työkalulla täällä. Keskustelussa kuitenkin tuntui siltä, että tutkimustieto ei aina rikkonut omia uskomuksia tai kantoja. Tämä on tavallista.

Summa summarum. Päättäjien keskustelu liikkuu siis perinteisissä teemoissa ja asetelmissa, samalla kun erilaisissa verkostoissa ja ”kuplissa” puhutaan merkittävistä työelämää koskevista muutoksista. Päättäjien työkalupakki on myös rajallinen: sääntely. Työelämässä tapahtumassa asioita jotka eittämättä kaipaavat sääntelyä. Sääntelyn eväät kuitenkin saattavat olla uudella aikakaudella vähäisemmät kuin mihin ollaan totuttu. Tähän palataan jakamistaloutta ja turvallisuutta koskevassa postauksessani ensi viikolla.

Konferenssiraportti EPICOH25

banneri

EPICOH on kansainvälisen työterveysjärjestö ICOH:in epidemiologiaan erikoistunut tieteellinen alakomitea. Osallistuin EPICOH:in konferenssiin Barcelonassa tällä viikolla. Osallistujia konferenssissa oli yli 600 eri puolilta maailmaa.

Seuraavassa muutamia konferenssin herättämiä ajatuksia.

plenary

Konferenssin avaussession puhujat.

Työterveyskysymyksiin tarvitaan laaja perspektiivi

Konferenssin slogan oli Think Globally – Act Locally. Tilaisuuden taustalla olivat tutut megatrendit kuten globalisaatio, digitalisaatio ja kaupungistuminen, jotka kaikki ovat merkityksellisiä työelämän olosuhteiden ja työterveyden kannalta.

Esityksissä tuli vahvasti esiin, että työhön, sen kuormittavuuteen ja työterveyteen liittyviä kysymyksiä tulee tarkastella työpaikkoja laajemmassa ympäristössä. Laajemman perspektiivin tarve näkyy myös siinä, että työkykyä ja työterveyttä uhkaavat tekijät ovat yhä vähemmän pelkästään työstä aiheutuvia. Työn ja muun elämän välinen raja tunnetusti haurastuu.

Siksi on otettava huomioon laajempi konteksti ja toisaalta myös elämänkaarinäkökulma. Esimerkiksi ylipainon taustalla on moninaisia tekijöitä, jotka liittyvät paitsi työhön, myös vapaa-aikaan, asumisympäristöön ja henkilökohtaisiin ominaisuuksiin.

Edellä mainittu saattaa kuullostaa itsestään selvältä pohjoismaisesta perspektiivistä, mutta kansainvälisissä ympyröissä on syytä muistaa se, että eri maat ovat eri vaiheissa työterveyttä ja työoloja koskevassa kehityksessään.

Suomalaiset olivat konferenssissa hyvin esillä. Työterveyslaitoksen Marianna Virtanen piti keynote-puheenvuoron otsikolla ”Work stress, health and disability” ja Mikko Härmä oli keskustelemassa työaikakysymyksiä käsitelleessä paneelissa. Paikalla oli myös ICOH:n suomalainen presidentti Jukka Takala. Presenssi viittaa siihen, että työterveyden alueella suomalaiset huippututkijat kuuluvat kansainväliseen kärkijoukkoon.

Tietoa on, mutta miten sitä hyödynnetään päätöksenteossa?

Konferenssin aikana pidettiin kymmeniä esitelmiä, jotka kertoivat eri näkökulmista työolojen vaikutuksista terveyteen, sairastavuuteen ja työkyvyttömyyteen. Esitysten sisältöjä on turha yrittääkään kattavasti tiivistää, riittää kun toteaa, että sairastavuuteen, työterveyteen ja työkyvyttömyyteen liittyvistä riskitekijöistä työstä ja sen ulkopuolelta on olemassa laajasti tietoa.

Itselleni esimerkiksi monien psykososiaalisten kuormitustekijöiden merkitys on melko tuttua. Työaikaan liittyvät kysymykset olivat minulle hieman vieraampia ja esitykset mielenkiintoisia. Julkisella sektorilla hoitotyössä vuorotyö ja yöllä tehtävä työ on yleistä. Näihin liittyy tutkimusten mukaan monia sairastavuutta lisääviä riskitekijöitä. Siksi esimerkiksi työaikaergonomiaan ja palautumista edistäviin toimintamalleihin on syytä kiinnittää huomiota.

Maailmassa ei todellakaan ole pulaa tiedosta, jota voidaan hyödyntää kehitettäessä työelämää ja tuettaessa työntekijöiden työuria. Tutkijoilla on käytössä aikaisempaa laajempia ja yhä luotettavampia aineistoja. Massiiviset pitkittäistutkimukset yleistyvät ja tutkimustieto kumuloituu.

Se, missä määrin tutkimustieto on tiedon hyödyntäjien käytössä, on oma kysymyksensä, jota Suomessa ja kansainvälisestikin on viime aikoina pohdittu laajasti.

Konferenssissa sivuttiin myös tätä teemaa. Yksi näkökulma asiaan on se, että päätöksentekijät usein tarvitsevat tietoa heti. Uusia tutkimuksia ei ole aikaa käynnistää. Siksi on arvokasta, jos tutkijat ovat valmiita tiivistämään päätöksen alla olevasta teemasta tutkimusten perusteella tiedetyn evidenssin.

Monilla Suomenkin ajankohtaisessa poliittisessa keskustelussa olevilla on vaikutuksia työelämän olosuhteisiin, työterveyteen ja työkykyyn.

Ainakin julkisessa keskustelussa taloustieteilijät näyttävät olevan se ensisijainen tieteentekijöiden joukko, jonka puoleen poliitikot kääntyvät.

Minulla ei ole mitään taloustieteilijöitä vastaan ja arvostan heidän työtään ja tutkimustaan. Mutta jään kuitenkin miettimään, hyödyntävätkö Suomessa päätöksentekijät suomalaista kansainväliseen kärkeen kuuluvia työelämän ja työterveyden tutkijoita samassa määrin kuin hyödyntävät taloustieteilijöitä.

luento

Esitys käynnissä työryhmässä.

Teoriat muuttuvat hitaasti

Monissa esitelmissä tukeuduttiin perinteisiin teorioihin. Näitä olivat esimerkiksi Karasekin ja Theorellin jo 1970-luvun lopussa alkunsa saanut työn vaatimuksiin ja hallintaan liittyvä malli sekä Siegristin vuonna 1996 kehittämä työssä ponnisteluun ja palkitsemisen suhteeseen keskittyvä malli.

Näiden teorioiden, etenkin ensin mainitun, on sadoissa, ellei tuhansissa tutkimuksissa, havaittu olevan yhteydessä sairauspoissaoloihin, sairastavuuteen, työkyvyttömyyteen ja kuolleisuuteen.

Jäin pohtimaan teorioiden suurta elinvoimaa ja pitkää elinkaarta. Työ ja työelämä on vuosikymmenissä muuttunut paljon, mutta sen piirteitä tarkastellaan edelleen samoilla teorioilla. Toisaalta tutkimustulosten mukaan ne todellakin edelleen toimivat. Merkittävää uutta teorianmuodostusta ei kuitenkaan näyttäisi tapahtuneen.

Tämä on mielenkiintoista. Akateeminen julkaisuprosessi vertaisarviointeineen ei taida edesauttaa uusien teorioiden kehittelyä, vaan se tukee ennemminkin pysyvyyttä. Empiirinen tutkimus nojaa tunnettuihin teorioihin ja uusien teorioiden on vaikea murtautua läpi.

Toisaalta saattaa olla niin, että uusi teorianmuodostus tapahtuu toisaalla ja empiirinen työ toisaalla. Nämä ajatukset ovat kärjistyksiä, mutta ehkä kuitenkin ainakin osin oikeansuuntaisia.

Uudempana tutkimussuuntauksena on ollut Suomessakin erityisesti Jari Hakasen esillä pitämä työn imuun pohjautuva tutkimussuuntaus, mutta ilmeisesti tämän tutkimussuuntauksen edustajat muodostavat toistaiseksi hieman erillisen tutkijayhteisönsä.

Megatrendien ilmenemismuoto on epävarmuus

Jäin myös miettimään konferenssin yläotsikon hengessä globaalin ja paikallisen suhdetta. Megatrendit mainitaan ja niistä puhutaan tutkimusten taustalla tai kun esitetään viitekehyksiä työterveyteen vaikuttavista tekijöistä. Empiirisissä tutkimuksissa megatrendien vaikutus kuitenkin operationalistuu esimerkiksi tutusti työn epävarmuuden muodossa.

Epävarmuuden kokeminen, informaalin työn muodot sekä prekaarinen työ ovatkin ne ilmenemismuodot, joilla isot megatrendit vaikuttavat tavallisen työntekijän elämään.

Oma kysymyksensä on se, miten empiirinen tutkimus pääsee kiinni työn muutosta koskevaan keskusteluun. Tulevaisuuttahan ei juurikaan voi tutkia empiirisesti.

Työelämää koskevassa keskustelussa on tuntuukin tällä hetkellä vallitsevan tilanne, jossa työn tulevaisuutta pohditaan yhtäältä empiirisesti peräpeiliin katsoen ja toisaalta trendejä lukien ja tulevaisuuteen spekulatiivisesti kurkottaen. Tästä olen kirjoittanut enemmän tässä kirjoituksessa.

Näiden keskustelujen välissä kansalainen pohtii oman työnsä säilymistä. Juuri tällä viikollahan Helsingin Sanomissa julkaistiin artikkeli, jonka pääviesti oli, että suomalaiset suhtautuvat varsin optimistisesti työpaikkansa säilymiseen megatrendien puristuksessa.

Vielä hajanaisia huomioita

Konferenssin esitelmissä oli myös hauskoja yksityiskohtia, kuten alla olevassa kuvassa esitetty vertailu vanhuspalveluja tuottavien organisaatioiden organisaatiorakenne Espanjassa ja Ruotsissa. Suomessakin on puhuttu paljon hallinnon himmeleistä. Espanjan mallissa on Ruotsin mallia enemmän himmelimäisiä piirteitä.

org

Vanhuspalveluja tuottavien organisaatioiden organisaatiokaaviot Espanjassa ja Ruotsissa.

Yliopisto, jossa konferenssi pidettiin, oli Universitat Pompeu Fabra. Sattumoisin tässä yliopistossa työskentelee yksi kuuluisimmista hyvinvointivaltioiden tutkijoista, eli Gösta Esping-Andersen.

Esping-Andersen oli merkittävässä asemassa hyvinvointivaltioita koskevassa tutkimuksessa opiskellessani 1990-luvulla. Osallistuin hänen opetukseensa viikon ajan kesäkoulussa Oslossa, muistaakseni vuonna 1995. Siksi oli luontevaa käydä tarkastamassa hänen työhuoneensa sijainti yliopistolla.

gEA

Konferenssi ei estänyt työntekoa. Kannettavan tietokoneen, pilvitoimiston, sähköpostin ja puhelimen avulla oli helppoa työskennellä iltapäivän 1,5 h ”siestan” aikana, iltaisin ja konferenssin kuluessakin.

Kaupunkia tuli nähtyä kello 6.30 startanneilla aamulenkeillä. Tuohon aikaan Barcelonan kaduilla oli vielä melko hämärää ja myös hiljaista. Juokseminen on hieno tapa nähdä kaupunkia ja pyrin aina juoksemaan työmatkoilla.

Konferenssi virkisti ajatuksia niin paljon, että sain kirjoitettua merkittävästi marraskuussa Tampereella Pohjoismaiseen työelämäkonferenssiin valmistelemaani esitelmää. Paluulento sujuikin tiiviisti regressioanalyysin merkeissä.

Kuvat: Pauli Forma.

Sosioekonomiset erot työkyvyttömyyseläkkeelle siirtymisessä

yliopistoHelsingin Yliopiston päärakennuksen patsaita (kuva: Pauli Forma).

17.8.2016 tarkastettiin Anu Polvisen väitöskirja Socioeconomic status and disability retirement in Finland: Causes, changes over time and mortality. Eläketurvakeskuksen sarjassa julkaistun kirjan voi ladata täältä. Tämä kirjoitus on lyhennetty ja ”blogisoitu” versio väitöskirjakäsikirjoituksesta kirjoittamastani esitarkastuslausunnosta.

Tausta

Työurien pidentäminen ja työllisyyden lisääminen ovat yhteiskuntapolitiikan tavoitteita useissa länsimaissa ja niin myös Suomessa. Useimmiten työurien pidentämisestä keskustellaan vanhuuseläkkeelle siirtymisen näkökulmasta. Nimenomaan vanhuuseläkeiän nostamisesta on Suomessakin käyty vilkasta keskustelua. Se on myös ollut päätöksenteon kannalta hankala kysymys.

Työurien pidentämisen kannalta toinen näkökulma, työkyvyttömyyseläkkeet, on saanut huomattavasti vähemmän huomiota. Työkyvyttömyyseläkkeet ansaitsisivat enemmän huomiota, koska niihin liittyy keskeisesti kysymys väestön hyvinvoinnista ja väestöryhmien hyvinvointieroista.

Lisäksi työkyvyttömyyseläkkeet aiheuttavat merkittäviä kustannuksia työnantajille ja yhteiskunnalle. Työkyvyttömyyseläkkeille siirtyminen liittyy myös sairastavuuteen, terveyskäyttäytymiseen sekä työelämän olosuhteisiin.

Tieteellisessä keskustelussa työkyvyttömyyseläkkeelle siirtymistä (yleisesti tai sosioekonomisten erojen näkökulmasta) ei ole tarkasteltu yhtä paljon kuin sairastavuutta, sairauspoissaoloja tai kuolleisuutta.

Tutkimuksen sisältö

Väitöskirja rakentuu johdannosta, yhteenvetokappaleesta ja neljästä tutkimusartikkelista.

Johdannossa tutkimuksen tarvetta perustellaan väestön ikääntymisellä ja eliniän pidentymisellä. Tätä kautta huomio kiinnittyy työurien pidentämiseen.

Työkyvyttömyyseläkkeiden todetaan oleva keskeinen reitti poistua työelämästä ennen vanhuuseläkeikää. Suurimmat syyt työkyvyttömyyseläkkeelle siirtymiseen ovat tuki- ja liikuntaelinten sairaudet sekä mielenterveyden häiriöt. Sairaudet, terveyskäyttäytyminen ja työolot ovat yhteydessä työkyvyttömyyseläkkeelle siirtymiseen.

Työkyvyttömyyseläkkeelle siirtyneillä on korkeampi kuolleisuus kuin väestöllä. Näyttö kuolleisuuseroista sosioekonomisten ryhmien välillä, kun tarkastellaan eri syistä työkyvyttömyyseläkkeelle siirtyneitä, on hajeinen.

Yhteenvetokappaleessa keskustellaan ensin tutkimuksen viitekehyksestä. Ensin kuvataan suomalainen eläkejärjestelmä. Näkökulmina on kuvata järjestelmän pääpiirteet, vuoden 2005 uudistus sekä eri eläkelajit. Työkyvyttömyyseläkkeiden kriteereihin kiinnitetään huomiota. Lopuksi esitetään kuvio työkyvyttömyyseläkkeiden alkavuudesta eri syiden mukaan vuosina 1996-2014. Työkyvyttömyyseläkkeiden alkavuus on tarkasteluajanjaksolla pienentynyt.

Sitten keskustellaan työkyvystä ja työkyvyttömyyseläkkeestä. Esitetään Juhani Ilmarisen kehittämä tunnettu malli työkyvystä. Kappaleessa kuvataan myös Karasekin et al. esittämä malli työn hallinnasta ja vaatimuksista. Tätä mallia myös käytetään tutkimuksen artikkelissa, jossa tarkastellaan työolojen merkitystä.

Tämän jälkeen tuodaan esiin sosioekonomisen aseman merkitys työkyvyttömyyseläkkeelle siirtymisen kannalta. Sosioekonomisen aseman vaikutukset voivat olla suoria tai epäsuoria. Kappaleen lopuksi pohditaan kuolleisuutta työkyvyttömyyseläkkeelle siirtymisen jälkeen. Kuolleisuuteen vaikuttaa terveys, mutta myös terveyskäyttäytyminen, elinolosuhteet ja terveydenhuolto. Myös kuormittavilla työoloilla työuran aikana saattaa olla merkitystä kuolleisuuden kannalta.

Tämän jälkeen tarkastellaan aikaisempaa aihepiiriin liittyvää kirjallisuutta. Ensimmäisenä näkökulmana on sosioekonomisten ryhmien erot työkyvyttömyyseläkkeelle siirtymisessä ottaen huomioon eläkkeelle siirtymisen syyt sekä ajan yli tapahtuneet muutokset. Aikaisemmissa tutkimuksissa on havaittu merkittäviä eroja työkyvyttämyyseläkkeelle siirtymisessä sosioekonomisten ryhmien välillä. Eroja on havaittu eri vuosikymmenillä tehdyissä tutkimuksissa, myös uusissa tutkimuksissa. Sosioekonomisten ryhmien välillä on havaittu merkittävät erot tuki- ja liikuntaelinten sairauksien vuoksi työkyvyttömyyseläkkeelle siirtymisessä. Näyttö mielenterveyden häiriöiden vuoksi työkyvyttömyyseläkkeille siirtymisessä on hajeisempaa.

Toisena näkökulmana ovat sairaudet, terveyskäyttäytyminen ja työolot työkyvyttömyyseläkkeelle siirtymisen syinä. Aikaisemman tutkimuksen mukaan työoloilla on merkitystä siinä, minkälaiset erot sosioekonomisten ryhmien työkyvyttömyyseläkkeelle siirtymisessä on. Myös terveyskäyttäytymisellä on havaittu olevan merkitystä, joskin vähemmän.

Kolmantena näkökulmana ovat sosioekonomisten ryhmien väliset erot kuolleisuudessa työkyvyttömyyseläkkeelle siirtymisen jälkeen. Tutkimukset ovat osoittaneet, että työkyvyttämyyseläkkeelle siirtyneillä on muuta väestöä korkeampi kuolleisuus. Mielenterveyden häiriöiden ja syöpäsairauksien vuoksi työkyvyttömyyseläkkeelle siirtyneillä kuolleisuus on korkeampi kuin tuki- ja liikuntaelinten sairauksien vuoksi työkyvyttömyyseläkkeelle siirtyneillä. Sosioekonomisten ryhmien välisistä eroista kuolleisuudessa työkyvyttömyyseläkkeelle siirtymisen jälkeen tiedetään varsin vähän.

Tutkimuksen tavoitteet

  • Tarkastella työkyvyttömyyseläkkeelle siirtymisen trendejä syiden mukaan Suomessa vuosina 1988-2009.
  • Tarkastella sosioekonomisia eroja työkyvyttömyyseläkkeelle siirtymisessä eri sairauksien mukaan ja tarkastella eri sairauksien kontribuutiota eroihin sosioekonomisten ryhmien välillä.
  • Tarkastella sairauksien, terveyskäyttäytymisen ja työolojen kontribuutiota sosioekonomisten ryhmien välisiin eroihin työkyvyttömyyseläkkeelle siirtymisessä.
  • Tarkastella sosioekonomisten ryhmien välisiä eroja kuolleisuudessa työkyvyttömyyseläkkeelle siirtymisen jälkeen.

Aineistoina käytetään Tilastokeskuksen laajoja rekisteriaineistoa sekä Terveys2000 aineistoa, jossa tutkimuksen kohteille on tehty terveystarkastuksia ja kyselyitä. Lisäksi aineistoon on yhdistetty Eläketurvakeskuksen ja Tilastokeskuksen rekisteriaineistoja.

Tulokset

Sosioekonomiset erot työkyvyttömyyseläkkeelle siirtymisessä vaihtelevat eläkkeelle siirtymisen syyn mukaan. Erot ovat suuret niillä, jotka ovat siirtyneet eläkkeelle tuki- ja liikuntaelinten sairauksien, mielenterveysperusteisten alkoholisairauksien tai verenkiertoelinten sairauksien vuoksi. Masennuksen takia eläkkeelle siirtymisessä ei havaittu suuria sosioekonomisia eroja.

Työkyvyttömyyseläkkeiden alkavuus on laskenut kaikissa sosioekonomisissa ryhmissä 1990 -luvun alun jälkeen. Lasku on ollut erityisen suurta tuki- ja liikuntaelinten sairauksien sekä verenkiertoelinten sairauksien vuoksi työkyvyttömyyseläkkeelle siirtyneillä.

Työolot ja sairaudet selittävät suuren osan työkyvyttömyyseläkkeelle siirtymisen sosioekonomisista eroista. Fyysisten työolojen yhteys työkyvyttömyyseläkkeelle siirtymisen sosioekonomisiin eroihin havaitaan erityisesti tuki- ja liikuntaelinten sairauksien vuoksi työkyvyttömyyseläkkeelle siirtyneillä.

Erot työkyvyttömyyseläkkeelle siirtyneiden kuolleisuudessa olivat pienemmät kuin väestön kuolleisuudessa keskimäärin. Kuitenkin työntekijöiden kuolleisuus oli hiukan suurempi ylempien toimihenkilöiden kuolleisuuteen verrattuna niillä, jotka olivat siirtyneet mielenterveyssyiden ja verenkiertoelinten sairauksien vuoksi työkyvyttömyyseläkkeelle.

Tuki- ja liikuntaelinten sairauksien osuus työkyvyttömyyseläkkeelle siirtymisen sosioekonomisista eroista on suuri. Mielenterveyssyiden vaikutus oli pienimpi.

Johtopäätöksiä ja arviointia

Työoloilla on suuri merkitys työkyvyttömyyseläkkeelle siirtymisen sosioekonomisten erojen vähentämisessä. Tuki- ja liikuntaelinten sairauksien ehkäiseminen erityisesti työntekijöillä pienentäisi siten sosioekonomisia eroja.

Erityisesti fyysisillä työoloilla on merkitystä työkyvyttömyyseläkkeelle siirtymisen sekä sosioekonomisten erojen kannalta. Siksi juuri fyysisiin työoloihin tulisi kiinnittää huomiota.

Työurien pidentämisen kannalta olisi tärkeä kiinnittää huomiota erityisesti ikääntyneiden työntekijöiden työoloihin ja mahdollistaa heidän työkuormansa pienentäminen jo työjärjestelyillä tai mahdollistamalla työtehtävien vaihtamista.

Mielenterveyden häiriöiden vuoksi työkyvyttömyyseläkkeelle siirtyminen ei ole samalla tavalla sidoksissa ikään ja siksi mielenterveyden häiriöiden ensi merkkejä ja niihin puuttumista tulisi tarkastella kaikissa ikä- ja sosioekonomisissa ryhmissä.

Tutkimus on huolellinen, uutta tutkimustietoa tuova opinnäytetyö yhteiskunnallisesti merkittävästä teemasta, josta Suomessa ei ole laajaa aikaisempaa tutkimusta tällä näkökulmalla. Tutkimuksella on merkitystä myös kansainväliselle tiedeyhteisölle erityisesti siinä, miten se selvittää sosioekonomisia eroja eri syiden vuoksi työkyvyttömyyseläkkeelle siirtyneiden kohdalla.

Tutkimuksen ja käytännön vuoropuhelu

pauli

Osallistuin Työelämän tutkimuspäivillä paneelikeskusteluun, jonka aiheena oli tutkimuksen ja käytännön vuoropuhelu. Kirjoitan seuraavassa omien ennen paneelia tekemieni muistiinpanojen sekä paneelikeskustelun perusteella teemaan liittyvistä ajatuksistani. Mukana on myös vuorovaikutteisessa paneelissa ”syntyneitä” ajatuksia, joista kiitos muille panelisteille.

Lähtökohtaisesti ajattelen niin, että tutkijoilla olisi paljon enemmän annettavaa yhteiskunnallisessa keskustelussa ja käytännön kannalta kuin mitä tällä hetkellä tapahtuu. Tämä koskee myös työelämää koskevaa tutkimusta. Työelämä on aina muutoksessa, mutta tällä hetkellä muutoksia on erityisen paljon ilmassa. Työelämästä keskustellaan esimerkiksi somessa paljon, mutta enemmistö keskustelijoista on muita kuin työelämän tutkijoita.

Paneelissa puhuttiin ensinnäkin tavoitteen asettamisen tärkeydestä. Onko tutkimuksen tavoite tutkimuksen tekeminen vai maailman muuttaminen? Muun muassa LSE:n Impact ofSocial Science blogissa on puhuttu siitä, että tutkimusprojekti tulisi aina aloittaa sen pohtimisella, mitä halutaan saada aikaan ja kenen halutaan näkevän tutkimuksen tulokset.

Tutkijat tarvitsevat uudenlaista osaamista, miten ”myydä” ja pitää esillä tutkimustuloksiaan, miten käydä vuoropuhelua käytännön toimijoiden kanssa ja miten viestiä tutkimusprojekteista ja tutkimustuloksista. Kyse on kenties jopa yrittäjyyttä lähellä olevasta asiasta. Yliopistoissa olisi eittämättä tarve panostaa enemmän tällaisten valmiuksien kehittämiseen.

Tutkijoiden tehtävä liittyy tiedon tuottamiseen ja sen analysoimiseen. Tiedosta ja erilaisista aineistoista ei ole nykyisellään pulaa. Esimerkiksi yhteiskuntatieteellisiä aineistoja on runsaasti vapaasti saatavissa Suomessa ja kansainvälisesti.

Tiedon uudenlainen avoimuus muuttaakin tutkijoidenkin asemaa ja roolia. ”Datajournalismi” tulee tutkijoiden tontille tai ainakin lähelle sitä. Datajournalisteilla on myös osaaminen ja kanavat viestintään. Samaan aikaan on kuitenkin myös muistettava, että myös tutkijoilla on mahdollisuus viestiä omista projekteistaan aikaisempaa suoremmin sosiaalista mediaa hyödyntämällä. Kirjoitin tutkijoiden, viestinnän ja median muuttuvista rooleista aikaisemmin tässä postauksessa.

Kun erilaista avointa tietoa on paljon, se mille on edelleen tarvetta, on analyysi (tulkinnat, merkitykset ym.) ja ilmiön laajemman kontekstin esittäminen ja tarkastelu. Miten ilmiö on kehittynyt ajan myötä, miten se näyttäytyy kansainvälisesti? Tähän tarvitaan edelleen henkilöä, joka on perehtynyt ilmiöön syvällisesti, eli sanalla sanoen tutkijaa.

Miksi tutkimuksen ja käytännön vuoropuhelu sitten on haasteellista? Tarvitaan:

1) Eri toimijoiden dialogia.

2) Omaa erillistä työpanosta, jolle on varattu aikaa tutkimusprojektissa.

3) Johtamista ja oma toimintamalli tiedon hyödyntämiseksi.

4) Omat kannustimet tiedon hyödyntämiseen.

Kuten Kaskas Median blogissa on todettu, tutkijoiden tulisi pohtia esimerkiksi, ketkä päätöksentekijät ovat tutkimuksen kannalta tärkeitä ja pyrkiä vuorovaikutukseen heidän kanssaan. Keskeisten sidosryhmien ottaminen mukaan tutkimusprojektiin on tärkeää.

Yksi teemaan liittyvä seikka on se, että perinteinen tutkimusraportti sopii huonosti tähän aikaan, nykyään tulisi panostaa videoihin, infograafeihin, blogeihin ym. Sosiaalisen median hyödyntäminen tutkimusprojektista ja tuloksista viestimiseen on helpoimmasta päästä olevia keinoja tutkimuksen ja käytännön vuoropuhelun lisäämiseen.

Tutkimusmaailma on kuitenkin muuttumassa. Rahoittajat edellyttävät aikaisempaa useammin suunnitelmaa siitä, miten tutkimushankkeessa aiotaan varmistaa tulosten hyödyntäminen. Näihin periaatteisiin voi tutustua esimerkiksi Suomen Akatemian sivuilla.

Hahmottelin nykyaikaisen tutkimusprojektin pääpiirteitä jotenkin niin, että tutkijat olisivat tutkimusprojektin aikana osa ”moniammatillista tiimiä”, jossa olisi ”käytännön” edustajia, viestintäammattilainen ja myös median edustaja. Saattaisipa tiimi hyötyä myös ”kansalaisnäkökulmasta” tutkimusprosessin aikana.

Lopulta on hyvä muistaa, että myös päättäjien tulisi oppia paremmin hyödyntämään tutkimusta.

Kuva: Arja Haapakorpi.

Miksi tutkija nyhrää yksin?

Tasan kuukausi sitten Maria Ruuska julkaisi KasKas Median blogissa erinomaisen kirjoituksen, jossa käsiteltiin tutkimustiedon käyttöä päätöksenteossa. Otsikon ”Älä nyhrää yksin” alla postauksessa pohdittiin, miten tutkija voisi paremmin osallistua yhteiskunnan kehittämiseen.

En osallistunut tilaisuuteen, johon kirjoitus perustui, mutta olen seurannut jonkin verran asiaan liittyvää keskustelua. Seuraavassa ajatuksiani Ruuskan kirjoituksen johdosta.

Tutkijoita on monenlaisia, toiset tutkijat työskentelevät enemmän yksin kuin toiset. Esimerkiksi yliopistoissa, tutkimuslaitoksissa ja etujärjestöissä työskentelevillä tutkijoilla on erilainen suhde päätöksentekoprosessiin.

Vaikka yliopiston ns. kolmas tehtävä onkin juuri osallistua yhteiskunnan kehittämiseen, voidaan ehkä sanoa, että keskimäärin yliopistotutkijat ovat kauimpana päätöksentekoprosessista. Poikkeuksia toki on.

Lähimpänä ovat etujärjestöissä työskentelevät tai etujärjestöjä lähellä olevat tutkijat, joiden on juuri tarkoitus tuottaa tiedollista pohjaa edunvalvontaan.

Lähellä päätöksentekoa ovat myös sektoritutkimuslaitoksissa työskentelevät tutkijat, joiden organisaatioiden on tarkoitus tuottaa päätöksentekoa tukevaa tietoa ”omalle” ministeriölleen.

Ruuskan kirjoitus on oivallinen, koska se kertoo itse asiassa sidosryhmätyöstä tai jopa lobbaamisesta ja tiedon merkityksestä siinä.

Kirjoitusta voi lukea niin, että miten henkilön tai organisaation, jolla on halu tai tarve vaikuttaa päätöksentekoon, kannattaa valmistautua vaikuttamiseen ja toteuttaa vaikuttamista.

(Tutkimus)tiedollahan on vaikuttamisessa suuri rooli. Ilman tietoa keskustelussa olisi vain mielipiteitä.

Yhtymäkohta sidosryhmätyöhön ja lobbaamiseen on kiinnostava, koska tästä löytyy mielestäni ratkaiseva lenkki tutkijan suhteessa päätöksentekoon.

Etujärjestöissä on olemassa koneisto ja verkostot, jotka vievät tiedon päättäjille. Etujärjestöt myös tietävät tarkasti missä vaiheissa päätöksentekoa eri asiat ovat. Tämä tieto ja verkosto saattavat puuttua tutkijoilta.

Jotta tutkija ei nyhräisi yksin, hänen tulee luoda ja ylläpitää verkostoaan paitsi tutkijoihin, myös päätöksentekijöihin ja päätöksenteon valmistelijoihin. Tämä on oma osaamisalueensa.

On myös hyvä muistaa, että yhteiskunta ei toimi pelkän tiedon varassa. Ideologiat ja oppisuunnat vaikuttavat siihen, minkälaisia neuvoja päättäjät ovat halukkaita kuuntelemaan tai keiden neuvoja he ovat halukkaita noudattamaan. Päättäjillä voi olla myös oppimista siinä, miten he osaavat käyttää tietoa päätöksentekonsa pohjana.

Mutta jos tutkija ei pääse päättäjän pakeille, on muita keinoja. Tutkija voi osallistua yhteiskunnalliseen keskusteluun median kautta. Oma uusi lukunsa on sosiaalinen media, jossa on mahdollista yhdistää päättäjille sekä suurelle yleisölle puhuminen.

Jotta tutkija ei nyhräisi yksin, hänen kannattaa luoda verkostoja ja kehittää omaa asiantuntemustaan ja tunnettuuttaan. Nykypäivänä voisi puhua jopa henkilöbrändin kehittämisestä. Näihin liittyen tutkija saattaa tarvita apua enemmän kuin tutkimukseen liittyvien ongelmien ratkaisemiseen. Ruuskan kirjoituksen vinkeistä on hyvä lähteä liikkeelle.

Sosiaalinen media ja digitalisaatio muuttavat rooleja

Digitalisaatio ja sen osana sosiaalinen media muuttavat useiden eri ammattiryhmien perinteisiä rooleja ja toimintatapoja.

Pohdiskelen asiaa (kesäfiiliksissä) asiantuntijan/tutkijan, viestinnän sekä median edustajien roolien ja yhteistyön näkökulmasta. Tältä alueelta minulla on paras kokemus oman työurani ja toimintani näkökulmasta. Vuosien varrella olen näitä asioita pohdiskellut paljonkin.

Aikaisemmin toimittiin suurinpiirtein niin, että asiantuntijalla oli ”asiaa”, organisaatioiden viestintä hoisi asian saattamisen median tietoisuuteen ja media sitten uutisoi asiasta välineessään, jos koki sen  tärkeäksi tai kiinnostavaksi. Medialla oli keskeinen portinvartijan rooli. Ja on tietysti edelleen, mitä tulee median hallussa olevien kanavien käyttöön.

Viestinnällä oli keskeinen rooli asian muokkaamisessa siihen muotoon, että sen oletettiin kiinnostavan mediaa. Viestintä myös ”hallinnoi” organisaatioiden viestintäkanavia.

Vaikka tätä kuvattua perinteistä toimintaa tapahtuu toki edelleen, sosiaalinen media ja digitalisoituminen ovat muuttaneet toimintatapoja.

Asiantuntijalla on mahdollisuus sosiaalista mediaa hyödyntämällä saada asiansa julkisuuteen itsenäisesti, suoraan, nopeasti ja laajasti. Teoriassa asiantuntijan yleisönä on koko maailma, vain kieli ja pääsy internetiin ovat esteenä.

Asiantuntija ei välttämättä tarvitse organisaationsa viestinnän tai myöskään median apua lainkaan. Hän voi julkaista esimerkiksi blogissaan, Twitterissä tai Facebookissa asiantuntemukseensa perustuvan sisällön.

Perinteiselle medialle jää tässä mallissa tiedon toissijaisen levittämisen rooli. Esimerkiksi viime viikkoina media on uutisoinut Jaakko Kianderin ja Pertti Haaparannan blogeissaan julkaisemia  kirjoituksia.

Jos asiantuntija hyödyntää suoraan sosiaalista mediaa, organisaation viestinnälle ei jää sellaista roolia, joka sillä oli ennen. Nykyaikaiset julkaisujärjestelmät ovat niin helppokäyttöisiä, että asiantuntijat voivat painaa ”julkaise”-nappia itsekin. Ja verkkokirjoittamisen kursseillahan asiantuntijat ovat jo pitkään kehittäneet osamistaan.

Viestinnällä voi toki olla oma tärkeä roolinsa tukiessaan asiantuntijan somen hyödyntämistä, mutta rooli on ohuempi kuin perinteisessä toimintatavassa. Viestintä voi esimerkiksi kehittää organisaatioiden asiantuntijoiden some-osaamista. Viestintä voi myös organisoida viestiä vahvistavaa toimintaa sosiaalisessa mediassa asiantuntijan sisältöä jakamalla tai fasilitoimalla sitä koskevaa keskustelua.

Myös uudenlaiselle osaamiselle ja palveluille syntyy kysyntää. Näinpä esimerkiki sosiaalisen median hyödyntämiseen liittyvästä konsultoinnista on tullut nopeasti tärkeä liiketoimintalue.

Asiantuntija voi laajentaa omaa rooliaan viestinnän perinteisen tontin ohella myös median suuntaan. Loistava esimerkki tästä on Jukka Saksin kirjoittama blogi-postausten sarja johtajuudesta ja johtamisesta.

Saksin haastatteluihin perustuva juttusarja olisi voinut olla toimittajan tekemä ja se olisi voitu julkaista esimerkiksi jossain talousalan lehdessä. Kirjoitukset ovat vähintään yhtä kiinnostavia kuin perinteisessä mediassa ammattitoimittajien tekemät haastattelut.

Toimittajatkaan eivät pysy vanhassa roolissaan odottelemassa, että asiantuntijat tuottaisivat uutta faktapohjaista sisältöä uutisoitavaksi. Erityisesti niinsanottu datajournalismi liikkuu tutkijoiden perinteisellä tontilla tai ainakin hyvin lähellä sitä.

Hyvä esimerkki tästä on Helsingin Sanomissa julkaistu kirjoitus siitä, missä määrin suuret kaupungit ostavat yksityisen sektorin toimijoilta sosiaali- ja terveyspalveluja. Artikkeli perustui suurelta osin kaupunkien verkkosivuillaan julkistamiin ostolaskuihin.

Mainittu tapaus on esimerkki myös siitä, miten digitalisaatio muuttaa perinteistä tiedontuottamista yhteiskunnassa. Aikaisemmin sama juttu olisi tehty Tilastokeskuksen tilastoihin perustuen, mutta aikaviiveen takia jutun tiedot olisivat olleet huomattavasti vanhempia.

Tiedon avautuminen haastaakin perinteisiä tiedon varastoimisesta vastanneita instituutioita. Yleisemminkin tahot, joilla on hallussaan yhteiskunnan toiminnan kannalta relevanttia tietoa, joutuvat pohtimaan tiedon avaamista ja tarjoamista kaikkien kiinnostuneiden käyttöön.

Monissa ammateissa on otettava haltuun uudenlaista osaamista.

Esimerkiksi asiantuntijoiden ja tutkijoiden on haluttava ja osattava käyttää sosiaalisen median mahdollisuuksia. Tutkimustiedon levittäminen vaatii runsaasti työtä, mutta siihen on nykyään loistavat mahdollisuudet.

Oma arvioni on, että osa asiantuntijoista ja tutkijoista on hypännyt hienosti mukaan sosiaaliseen aikakauteen. Yhtä hämmentävää on huomata, että osa asiantuntijoista, joilla olisi paljon sanottavaa ja kyky sanoa se, ovat käytännössä syrjäytyneet nykyaikaisesta yhteiskunnallisesta keskustelusta.

Sama uudistumisen tarve koskee esimerkiksi viestintää. On omaksuttava digitaalisen maailman toimintatapoja ja pystyttävä esimerkiksi tukemaan organisaation asiantuntijoiden sosiaalisen median käyttöä.

Median edustajille sosiaalinen media tarjoaa muun muassa juttuaiheita, mahdollisuuden vuorovaikutukseen yleisön kanssa sekä kanavat käytännössä reaaliaikaiseen uutisointiin.

Asiantuntijoiden reviirit aukeavat laajemminkin. Digitalisoitumiseen kuuluva tiedon avautuminen tarjoaa mahdollisuuden kenelle tahansa ”kansalaisasiantuntijalle” mahdollisuuden tehdä analyysejä häntä kiinnostavista aiheista. Hän voi esimerkiksi tehdä vaihtoehtoisia esityksiä kaupunkisuunnittelusta, kuten Pekka Sauri kuvaa kirjassaan.

Sosiaalinen media lisää siis läpinäkyvyyttä. Vertaisarviointi ja kriittinen keskustelu on pitkään ollut tieteellisen yhteisön ominaispiirre ja etuoikeus. Nyt sosiaalinen media tarjoaa kenelle tahansa mahdollisuuksia haastaa ja kritisoida  asiantuntijoiden, poliitikkojen ja virkamiesten esityksiä ja sanomisia.

Media ei tietenkään ole kokonaan ”sosiaalistunut”. Laajat, kohdennetut levikit tavoitetaan edelleen parhaiten perinteisen median kautta. Näitä asioita olen pohtinut aikaisemmassa blogissani. Sosiaalisella medialla on kuitenkin omat vahvuutensa.

Asiantuntijoita, viestijöitä ja mediaa tarvitaan jatkossakin. Kunkin tahon toimintatavat, roolit ja tätä kautta osaamisvaatimukset ovat kuitenkin nopeassa muutoksessa, jossa itse kukin yritämme pysyä mukana!

Luottamus eläketurvaa kohtaan OLI laskenut

Eläketurvakeskus (ETK) julkaisi 21.5.2015 raportin, jossa tarkastellaan luottamusta eläketurvaa kohtaan. Tutkimuksesta uutisoitiin lähinnä viesti, että eläketurvaan kohdistuva luottamus on laskenut. Tulokset herättivät paljon keskustelua.

Aihetta käsittelivät kirjoituksissaan mm. ETK:n tutkimuspäällikkö Susan Kuivalainen, valtiotieteiden tohtori, eläkeläinen Raimo Ilaskivi sekä Varman johtaja Jyrki RasiIlmarisen varatoimitusjohtaja Sini Kivihuhta sekä Telan Suvi-Anne Siimes. Viesti luottamuksen murenemisesta otettiin vastaan vakavasti.

Tutkimus on laaja ja sen tulokset on raportoitu ammattitaitoisesti ja huolellisesti. Tutkimuksen ainoa pulma on oikeastaan se, että siinä on hyödynnetty vanhaa aineistoa. Aineisto oli kerätty keväällä 2014.

Aineiston keräämisen ajankohtaa leimasi keskustelu eläkejärjestelmän uudistamisesta sekä syistä, joiden vuoksi uudistus tarvitaan. Voidaan jopa sanoa, että osa julkista keskustelua oli epäluottamuksen osoittaminen sitä kohtaan, että eläkejärjestelmä olisi ilman uudistusta kestävällä pohjalla.

Edustavia tutkimusaineistoja on nykyään mahdollista kerätä niin, että tulokset ovat kerrottavissa noin viikossa tai kahdessa aineiston keräämisen aloittamisesta. Ajankohtaista tietoa haluavien kannattaa käyttää näitä menetelmiä.

Jos ajantasaisen tiedon julkistaminen ei ole tavoitteena, voi aikajänne aineiston keräämisestä tulosten julkistamiseen olla pidempi. Esimerkiksi asioiden välisiä yhteyksiä tai  mekanismeja tarkasteleva tutkimus voi olla selvästikin vanhempaa vuosikertaa.

ETK:n julkaisema tutkimus oli laadultaan hyvä, mutta se ei tarjonnut ajankohtaista tietoa luottamuksesta eläketurvaa kohtaan. Tutkimus kertoi, että luottamus eläketurvaan oli vuoden 2014 keväällä alemmalla tasolla kuin vuonna 2011. Luottamuksesta nyt, tilanteessa, jossa uudistuksen sisältö on tiedossa, emme tiedä.

Koska uudistus tähtäsi myös eläkejärjestelmän kestävyyden parantamiseen, on mahdollista ja rationaalisesti ajatellen jopa todennäköistä, että luottamus on tällä hetkellä korkeammalla tasolla kuin mitä tutkimus osoitti.

ETK on ilmoittanut tutkivansa luottamusta seuraavan kerran vuonna 2017. Koska luottamus eläkejärjestelmää kohtaan on varsin olennainen asia, voisi luottamuksen mittaaminen olla paikallaan jo aikaisemminkin. Tätä puoltaisi myös vuonna 2017 voimaan tulevaksi tähdätty eläkeuudistus sekä tarve lisätä kansalaisten tietoisuutta eläkeasioista. ETK:n tutkimuksessa nimittäin vain pari prosenttia kansalaisista ilmoitti tuntevansa eläkejärjestelmän hyvin ja 14 prosenttia melko hyvin.

Miten pidentää tutkimusten elinkaarta?

Yhteiskuntatieteessä esimerkiksi Marxin, Weberin ja Durkheimin tekstit ovat kestäneet ajan hammasta yli sadan vuoden ajan. Yhä uudet opiskelija- ja tutkijasukupolvet perehtyvät klassikoihin, vaikkakin teosten merkitys vaihtelee eri aikoina.

Klassikot syntyivät aikana, jolloin tutkimuksia julkaistiin vähemmän, niiden tekeminen oli työlästä ja tieto yhteiskunnallisista ilmiöistä liikkui valtavan paljon jähmeämmin kuin tänään.

Nykypäivänä tiedon tulva on valtava ja tieto liikkuu salamannopeasti globaalilla tasolla. Onko tutkimustiedosta tullut kulutustavaraa, joka kiinnostaa sen hetken, kun tulokset näkyvät mediassa? On sanottu, että tiedeviestintä muistuttaa nykypäivänä urheilu-uutisten tulospörssejä.

Miten tutkimustiedon pääsyä julkisuuteen voi edistää ja miten tutkimuksen elinkaarta voisi pidentää? Aihepiiriä on pohdittu muun muassa Sitrassa. Oma ajatteluni on monelta osin samansuuntaista.

Perinteinen tutkimuksen raportointiformaatti sopii huonosti tähän aikaan. Perinteisessä raportissa on paljon tekstiä ja jonkin verran kuvia tai kaavioita.

Perinteisesti tutkijat ovat ajatelleet tärkeimmäksi kohderyhmäkseen toiset tutkijat, joille tuloksista kerrotaan tieteellisissä tapaamisissa tai tieteellisissä julkaisufoorumeissa. Uudesta tutkimusraportista saatetaan julkaista tiedote yhteistyössä yliopiston tai tutkimuslaitoksen viestintäammattilaisten kanssa.

Perinteisten tutkimusten elinkaarta pidentää tieteellinen työskentelyn luonne ja tiedon kumuloituminen. Uusi tutkimus rakennetaan vanhan päälle. Uudet tutkimukset lisäävät keskustelua tai havaintoja vanhojen tutkimushavantojen päälle. Tutkija on omalla ajattelullaan linkki uuden ja vanhan välissä tiivistäessään sitä, mitä tiedetään ja liittäen siihen sen, mitä uusi tutkimus lisää.

Nykyaika korostaa lyhyttä formaattia, visuaalisuutta, tarinaa ja dramatiikkaa.

Kenties parhaiten viime aikoina suomalaisten tajuntaan iskeytynut tutkimukseen liittyvä viesti on ollut ”istuminen tappaa”. Tiivistys on lyhyt ja dramaattinen. Viestin ymmärtää ja se houkuttaa kaivamaan lisää tietoa, miksi näin on.

Tutkimus pitäisi nykypäivänä raportoida tunnistamalla olennaiset viestit ja rakentamalla raportti näiden havaintojen varaan. Laajoissakin tutkimuksissa on erittäin vähän ydinhavaintoja (usein yksi tai korkeintaan kaksi), joista tutkimus muistetaan.

Ennen raportit laitettiin kirjastoon ja kirjastotietokantoihin. Nyt tutkijoiden tulee varmistaa, että tutkimuksen tulokset löytyvät Googlesta mahdollisimman vaivattomasti ja mahdollisimman pitkään.

Uusi aika asettaa uusia vaatimuksia tutkimusorganisaatioille ja tutkijoille. Jos tutkija haluaa saavuttaa vaikuttavuutta tutkimuksellaan vanha tutkijaosaaminen ei riitä. Tutkijan tulee osata muotoilla viestinsä uudella tavalla ja tuoda myös oma asiantuntijuutensa uudella tavalla esiin.

Tutkija myös viestii suoremmin suurelle yleisölle kuin ennen. Hän ei pelkästään laadi tiedotteita viestinnän kanssa eikä tarjoa vieraskyniä sanomalehtiin vaan viestii itse suoraan suurelle yleisölle omassa blogissaan. Tutkijalta vaaditaan siis erilaista osaamista kuin ennen.