Kuusi viime aikoina luettua kirjaa

diktaattorit

Leif Sundström tarkastelee kirjassaan Rajaton valta noin kolmenkymmenen diktaattorin elämää ja vallankäyttöä. Tutuimpia kirjassa esillä olevia diktaattoreita ovat Hitler, Stalin, Mussolini, Idi Amin, Saddam Hussein, Mao, Pol Pot ja Kim Jong Un. Mukana ovat myös  Fidel Castro, Augusto Pinochet, Muammar Gaddafi, Tito ja Ceausescu sekä joukko hieman vähemmän tunnettuja diktaattoreita.

Diktatuuri määritetään yhden ihmisen tai hyvin rajatun joukon vallankäytöksi. Diktaattori päättää itse valtakautensa kestosta, eikä vallanpitäjää ole mahdollista vaihtaa vapailla vaaleilla. Valta ei ole läpinäkyvää, eikä sitä voi kritisoida.

Kirjassa tarkastellaan väljän yhdenmukaisen kehikon kautta diktaattorien elämänkulkua. Tyypillisesti diktaattorit tulevat melko tavallisista perheistä. Monen, mutta ei kaikkien, diktaattorien isä on ollut alkoholisti ja/tai väkivaltainen. Äiti on ollut yleensä ”tavallinen” ja perhettä koossa pitävä voima.

Monet diktaattorit viettävät nuoruudessaan tai nuorena aikuisena aikaa vankilassa. Siellä he tyypillisesti opiskelevat sekä kehittävät verkostojaan ja visiotaan.

Dikaattorit ovat vaihtelevan sivistyneitä ja koulutettuja. Osalle lukutaitokin saattaa olla kyseenalainen.

Diktatuuri perustetaan ja valta anastetaan harkituilla peliliikkeillä. Vastustajat teljetään vankilaan tai surmataan. Demokraattisten instituutioiden kehittymättömyys, eriarvoisuus, kansan tyytymättömyys ja ristiriidat tarjoavat otollisen maaperän diktatuurin syntymiselle. 

Osalla diktaattoreista on visio, jota kohti he etenevät. Visio voi liittyä valtakunnan laajentamiseen ja/tai etnisiin puhdistuksiin. Osalle riittää oman valta-aseman ja diktatuurin jatkon varmistaminen. 

Valtaosa diktaattoreista on sumeilemattomia vallankäyttäjiä. Vastustajia tapetaan, kidutetaan ja teljetään vankiloihin. Omaa kansaa vainotaan ja kuritetaan vallan varmistamiseksi. Vähemmistöjä vainotaan ja haaremeita pidetään. Tämä diktatuurien pimeä puoli on kirjassa vastenmielisyydessään mieleenpainuvinta materiaalia. 

Harva diktaattori kehittää maataan niin, että elintaso ja kansalaisten hyvinvointi kasvaisi. Rikkaudet kasautuvat diktaattorille ja hänen lähipiirilleen.

Diktaattorien ”urat” päättyvät usein väkivaltaiseen kuolemaan vallanvaihdon yhteydessä. Osa saa turvapaikan toisesta maasta.

Kokonaisuudessaan kirja oli kiinnostava teos yhteiskuntatieteilijää kiinnostavasta aiheesta, eli vallankäytöstä äärimmillään. Kirjan lukemalla tutustui myös moniin hieman vähemmän tunnettuihin diktaattoreihin.

Kirjassa pohditiiin diktaattorien elämää monesta eri näkökulmasta ja pyrittiin tunnistamaan yleisiä kehityskulkuja ja diktaattorien elämään vaikuttaneita tekijöitä. Siksi oli hieman yllättävää, että kirjassa ei edes todettu ääneen sitä tosiseikkaa, että kaikki kirjassa esitellyt diktaattorit olivat miehiä.

Kirjan merkittävä viesti oli kenties se, että teoksessa kuvattujen lukuisten diktaattorien aikakausista julmuuksineen ei ole kulunut pitkää aikaa. Maailmanpolitiikan ajankohtaisia tapahtumia seuraamalla on helppo yhtyä Sundströmin johtopäätökseenn, että diktaattorit ja diktatuurit elävät omassa ajassamme oikein hyvin. Demokratia ei ole itsestäänselvyys.

Leif Sundström 2021: Rajaton valta. Modernin ajan diktaattorit Hitleristä Kim Jong-Uniin. Tammi. 

x x x

Viime aikoina luettuja muita kirjoja:

todaro

Dave Todaro: The Epic Guide to Agile: More Business Value on a Predictable Schedule with Scrum. R9 Publishing. 

Noin 500 sivua pitkä ja äärimmäisen seikkaperäinen kirja ketterästä kehittämistä. Teoksessa käydään  perusteellisesti läpi Scrumin roolit, rituaalit,  työskentelytavat ja työkalut. Hyvä käsikirja esimerkiksi PO-roolissa aloittelevalle, mutta aika raskaslukuinen. Kirjassa on hyvät tiivistelmät ja rakenne, joten voi käyttää myös käsikirjana.

moreira

Mario E. Moreira 2017. The Agile Enterprise. Building and Running Agile Organizations. APress.

Edellistä hieman yleisemmällä tasolla liikkuva kirja ketterästä kehittämisestä ja organisaation kehittämisestä kohti ketteryyttä. Paljon samaa kuin edellisessä kirjassa ja muissa peruskirjoissa. Hyvää oli se, että sisälsi pohdintaa esimerkiksi budjetoinnista, HR:n roolista ja johdon roolista yleisemminkin. Hyvä peruskirja asiantuntijoille ja johdolle.

teerikangas

Satu Teerikangas: Integraation johtaminen. Kulttuuriset voimat yrityskaupassa. Wsoy Pro. 

Kirja on populaarimpi versio tekijän väitöskirjasta. Kirjassa käsitellään yritysostojen jälkeistä yhteensulautumisvaihetta, joka usein mainitaan yrityskauppojen haastellisimmaksi vaiheeksi. Kirjassa perehdytään muun muassa yritys- ja maakulttuurien merkitykseen, hiljaisiin voimiin ja yritysten henkiseen tilaan. Mielenkiintoinen kirja. Vähän pohditutti, että olisin ollut kiinnostunut lukemaan myös itse väitöskirjan, jotta aineistoja ja tutkimusmenetelmiä olisi voinut arvioida paremmin.

elo Simon Elo ja Juha-Pekka Tikka. 2021. Poliittiset muistelmani. Minervakustannus.  

Entisen kansanedustajan, Simon Elon näkökulma perussuomalaisten hajoamiseen ja viime vaiheisiin. Sujuvasti kirjoitettu, mutta lopulta melko mitäänsanomaton kirja aiheesta. Samasta aihepiiristä suosittelen ennemmin Jari Lindströmin kirjaa (ks. esittelyni tästä).

 

kinnunen

Tommi Kinnunen 2021: Ei kertonut katuvansa. WSOY. 

Kirja kertoo suomalaisista naisista, jotka lähtivät Jatkosodan aikana saksalaisten matkaan pääasiassa konttori- ja hoitotöitä tekemään. Sodan päätyttyä osa naisista lähti Saksaan, osa jäi Suomeen. Naisten yhteiskunnallinen status muuttui merkittävästi sodan päättymisen ja sen lopputuloksen vuoksi. Kirjassa kuvataan  muutaman naisen vaelluksesta Norjasta takaisin kotipaikkakunnalleen. Kirjan lukeminen oli kuin elokuvan katsomista, niin tehokkaasti maisemat ja tapahtumat piirtyivät mieleen.  Suosittelen. Todetaan vielä se, että kirja sai Vuoden kotimainen kaunokirja-palkinnon, Finlandia-ehdokkuuden ja Runeberg-palkinnon.

Susan Heikkinen: Pullopostia Seilin saarelta

seili

Luin tämän kirjan joululomalla, mutta bloggaus jäi kesken. Kirja jätti kuitenkin voimakkaan muistijäljen ja siksi bloggauskin on nyt kirjoitettava loppuun!

Kirja on vähän omasta kirjalinjastani poikkeava. Tartuin teokseen sattumalta saamastani suosituksesta johtuen. Kirjan luettuani helppo johtopäätös on, että tämä kirja sopii mainiosti yhteiskuntatieteilijälle ja sosiaalipoliitikolle.

Kun monet elämäkertatyyppiset kirjat kertovat ihmisistä, jotka johtavat ja  muokkaavat maailmaa ja sen järjestelmiä tai tekevät muita urotekoja, tämä kirja on erilainen. Se kertoo ihmisestä, joka erityisen tapahtumaketjun vuoksi menettää vapautensa ja joutuu suljetuksi yhteiskunnan laitoksiin, vankilaan ja mielisairaaloihin.

Kirja kertoo Seilin sairaalan yhden potilaan, Saima Rahkosen, tarinan. Ajallisesti kirja sijoittuu 1900-luvun alkupuoliskolle.

Punaorpo Rahkonen toimi nuoruudessaan palvelijana eri perheissä Viipurissa, Lappeenrannassa ja Riihimäellä. Ratkaiseva käännekohta hänen elämässään tapahtui, kun hän kimpaannuksissaan iski työtoveriaan kirveellä poskeen. Mielentilatutkimuksen kautta alkoi laitoskierre, joka vei Katajanokalle, Pitkäniemeen, Lapinlahteen ja Seiliin.

Kirjassa kiinnostavaa on se, kuinka erilaisista dokumenteista, laitosten hoitokertomuksista, pöytäkirjoista ja kirjeistä on saatu kursittua kasaan niin ehyt tarina yhdestä ”tavallisesta” ihmisestä.

Toinen kiinnostava näkökulma on lukea siitä, kuinka vahvasti kirjan päähenkilö on virran vietävänä, objektin asemassa hänen elämänsä kannalta tärkeissä tapahtumissa ja päätöksissä. Ja myös kehittymättömien hoitomuotojen armoilla.

Kirjan jälkisanoissa pohditaan, psykiatreihin viitaten, että Rahkonen sairastui skitsofreniaan, tarkemmin ehkä paranoidiseen skitsofreniaan, joka voi johtaa tunteettomiin väkivallantekoihin.

Vaikka diagnoosin suhteeen oltiin oikeilla jäljillä jo Saiman eläessä, on selvää, että häntä ei pystytty tuon ajan lääkkeillä ja hoitomuodoilla auttamaan. Kuvaukset hoidoista ja lääkkeistä tuntuivat maallikosta arveluttavilta. Nykypäivänä parempi lääkitys ja terapiat johtaisivat Saiman kohdalla erilaiseen elämänkaareen.

Kirja on tavallaan myös psykohistoriallinen kirja. Saima todennäköisesti kärsi sisällissodan traumoista ja siitä, että näitä kipeitä muistoja ei juuri käsitelty. Mieleeni tässä yhteydessä tulee myös Ville Kivimäen hieno kirja Murtuneet mielet (lue esittelyni tästä).

Viimeinen ajatus: aikaa kirjassa kuvatuista tapahtumista ei lopulta ole kulunut paljoakaan. Seilissäkin mielisairaala lakkautettiin vasta vuonna 1962.

Kirjassa on kuvia, piirroksia ja leikkeitä dokumenteista.

Vahva lukusuositus niille, joita tässä kirjoituksessa esiinnostetut näkökulmat elävästä elämästä kiinnostavat. Kirjan ahmii nopeasti, itse luin teoksen yhdessä lomapäivässsä.

Susan Heikkinen 2020: Pullopostia Seilin saarelta – potilas numero 43. Suomalaisen kirjallisuuden seura. 

Katarina Baer ja Kalle Koponen: Kiinan suurin harppaus

baerKiina on ajan keskeisimpiä puheenaiheita Kiinan talouden, ihmisoikeuksien sekä poliittisen ja sotilaallisen vaikutusvallan nousun myötä. Kiina on tietenkin ajankohtainen myös siksi, että se on koronaepidemian alkupiste.

Kirjan kirkoittajat, toimittaja Katarina Baer ja valokuvaaja Kalle Koponen, olivat Kiinassa koronaepidemian aikana ja poistuivat maasta samana päivänä kun Wuhan suljettiin. Kirjassa seurataan kolmen kiinalaisen elämää koronakevään aikana.

Korona on kirjassa vahvassa roolissa, mutta kirja kertoo kiinalaisesta yhteiskunnasta ja sen muutoksesta laajemminkin.

Koronan osalta kirjan perusviesti on se, että diktatuuri kykeni tekemään tehokkaasti massiivisia ja nopeita liikkeitä, joilla epidemia saatiin hallintaan. Aluksi korona kuitenkin kiellettiin ja sitä peiteltiin. Kiusalliset totuuden puhujat vaiennettiin.

Koronankin kannalta olennaista oli Kiinan rakentama nykyaikaista teknologiaa hyödyntävä valvontakoneisto. Käytössä on miljoonia valvontakameroita, erilaisia kännykkäsovelluksia, kasvontunnistusteknologiaa ja työntekijöiden aivotoimintaa mittaavia sensoreita.

Tietosuojaa ja yksityisyyden suojaa ei käytännössä ole. Teknologia-avusteinen tehokas järjestelmä löytää ja rankaisee rikkomusten tekijät nopeasti. Mediaa, myös sosiaalista mediaa, suitsitaan voimakkaasti. Järjestelmän tavoite on pitää kansa kurissa ja nuhteessa.

Mittavin hanke on kansalaisten ”luottoluokitusjärjestelmä” (Social Credit System), joka laajasti dataa hyödyntämällä luokittelee kansalaisia heidän luotettavuutensa perusteella. Järjestelmä on eräänlainen musta lista, jolla ei toivottu käyttäytyminen johtaa esimerkiksi matkustamisen rajoittamiseen.

Kirja virittelee kysymystä, mitä tapahtuu, jos kiinalainen teknologia ja valvontaosaaminen leviää maailmalle.

Kirja oli mielenkiintoinen Kiinan koronavaiheiden esittämisen vuoksi. Muuten kirjassa ei ollut juuri uutta Kiinasta, mitä en olisi lukenut muista kirjoista tai artikkeleista. Kirjassa oli paljon hienoja kuvia.

Kun yleensä ajattelen, että kirja on liian pitkä, tämä kirja loppui minusta vähän yllättäen ja kesken.

Katarina Baer ja Kalle Koponen 2020: Kiinan suurin harppaus. Teos. 

Juha-Pekka Raeste ja Hannu Sokala: Maailman 50 vaarallisinta yhtiötä

vaaralliset

Kirjan lähtökohtana on, että eri toimialoilla liiketoiminta keskittyy. Yhtiöt kasvavat ja syntyy megasuuria yhtiöitä, joilla on eri yhteiskunnissa ja globaalissa taloudessa merkittävästi valtaa. Suurilla yrityksillä on enemmän valtaa kuin kansallisvaltioilla.

Yritykset hakevat edelleen kasvua, eivätkä aina puhtain keinoin. Julkisen vallan harjoittama regulaatio pysyy vaivoin perässä tai se ei kykene suitsimaan vaikutusvaltaisia yhtiöitä.

Suuret yritykset ovat kilpailussa ylivoimaisia, ostavat pahimmat kilpailijansa ja tuhoavat pienten yritysten elinmahdollisuudet.

Raesteen ja Sokalan kirja ei ole tutkimus vaan ote on journalistinen. Siten yhtiöiden ”vaarallisuus” jää paikka paikoin hieman avoimeksi, eikä se ole tarkasteltujen yhtiöiden kesken yhteismitallista. Faktantarkastus on kuitenkin tehty.

Kirja sijoittuu yhteiskunnalliseen tilanteeseen, jossa megatrendit digitalisaatio, kaupungistuminen, väestön ikääntyminen sekä ilmastonmuutos vaikuttavat yritysten ja yhteiskuntien toimintaan. Kirja liittyy näistä eniten ehkä digitalisaatioon ja ilmastonmuutokseen.

Millä tavoin yhtiöt ovat vaarallisia? Vaarallisuus voi liittyä esimerkiksi seuraaviin näkökulmiin:

  • digitalisaation myötä murenevaan yksityisyyden suojaan
  • luonnonvarojen häikäilemättömään käyttöön
  • ympäristön saastuttamiseen
  • kansanterveyden vaarantamiseen alkoholia ja tupakkaa valmistamalla
  • työehtojen polkemiseen ja huonojen työolojen ylläpitämiseen
  • päätöksentekijöiden lahjomiseen
  • yrityksen edun ajamiseen ujuttautumalla lähelle julkisen sektorin päätöksentekoa
  • rahan piilottamiseen
  • verojen kiertämiseen
  • aseiden kehittelyyn
  • vakoiluun
  • epämääräisten sijoitusinstrumenttien kehittelyyn
  • markkinoiden toiminnan häiritsemiseen

Kirja on arvokas jo siinä, että sen kautta tulee tutustuneeksi maailman suurimpien yritysten historiaan päälinjojen tasolla.

Toisaalta tulee selväksi, että kapitalismi tarvitsee rajat. Eri toimialoilla toimivat yritykset ovat innovatiivisia ja häikäilemättömiä hakiessaan kasvua tai yhä suurempia voittoja omistajilleen. Eikä aina puhtain keinoin.

Monella yrityksellä on myös synkät juurensa vuosikymmenten takaisissa selkkauksissa tai tapahtumissa kuten Natsi-Saksassa.

Kiina ja Aasia saavat kirjassa paljon painoa. Suuret kiinalaiset yritykset ovat mukana varmistamassa kurin ja järjestyksen pitämisestä Kiinassa esimerkiksi valvontakameroiden, sosiaalisen median valvonnan tai muun teknologian  hyödyntämisen avulla.

Kiinalaiset yritykset ovat myös mukana vakoilemassa länsimaita. Yritykset on valjastettu edistämään Kiinan vaikutusvallan kasvua globaalisti.

No mitkä sitten ovat maailman vaarallisimpia yrityksiä? Kirjan mukaan kärki on seuraava:

  1. Google
  2. Tencent
  3. Saudi Aramco
  4. Amazon
  5. Facebook

Apple löytyy sijalta 11. Erityisesti neljän suuren digijätin (Google, Amazon, Facebook ja Apple) vallasta on käyty viime aikoina laajaa keskustelua. Scott Galloway on kirjoittanut näistä yhtiöistä kirjan. (ks. esittelyni tästä). Yhdysvalloissa on ollut esillä näiden yhtiöiden pilkkominen.

Laaja lähes 600 sivuinen kirja oli sujuvasti kirjoitettu ja kevytlukuinen. Teemaltaan se liikkuu nykyajan megatrendien ja keskeisten eettisten kysymysten maastossa. Se myös laventaa keskustelua neljästä suuresta teknologiafirmasta lukuisiin vähemmän tunnettuihin, mutta vaikutusvaltaisiin yrityksiin.

Suurten yritysten kasvuvauhti vain kiihtyy, kirjassakin esitetty data kehityksestä on hurjaa. Hienoa, että tätä tematiikkaa käsitellään nyt myös kotimaisessa laadukkaassa tietokirjassa.

Juha-Pekka Raeste ja Hannu Sokala 2020: Maailman 50 vaarallisinta yritystä. Nemo, Helsinki. 

Barack Obama: Luvattu maa

barack

Yhdysvaltojen entisen presidentin Barack Obaman muistelmien ensimmäinen osa, nimeltään Luvattu maa, on mittava teos. Perinteisenä kirjana teos on laajuudeltaan peräti 768 sivua. Muiden askareiden ohella kirjan lukeminen kesti minulta parisen viikkoa.

Yhdysvaltojen presidentit ja politiikka ovat olleet huomion kohteena Donald Trumpin presidenttiyden ja vasta tapahtuneen vallanvaihdoksen myötä. Valkoisen talon elämä ja presidentit ovat myös tuttuja lukuisista elokuvista ja tv-sarjoista.

Obama muistelee teoksessaan lapsuuttaan ja nuoruuttaan ja tietään presidentiksi. Poliittisen uran alkuvaiheet ovat tuttuja jo hänen puolisonsa Michelle Obaman kirjasta (lue esittelyni tästä).

Kirjan rungon muodostavat Yhdysvaltojen politiikan ja maailmanpolitiikan keskeiset tapahtumat Obaman kaudella. Näistä merkittävimpiä olivat mm. finanssikriisi, Deepwater Horizonin öljyonnettomuus Meksikonlahdella, Yhdysvaltojen terveydenhuoltouudistus, arabikevät, sodat Afganistanissa ja Irakissa sekä Osama bin Ladenin surmaaminen SEALS-tiimin iskussa.

Kansainvälisten suhteiden hoitamisen osalta huomiota saavat muun muassa Lähi-itä, Kiina, Venäjä, Saksa ja Iso-Britannia ja Israel.

Kirja jäsentyy selkeästi jaksoihin keskeisten edellä mainittujen tapahtumien tai valtiovierailujen ympärille. Kerronta on sopivan seikkaperäistä, eikä lukijaa puuduttavaa.

Kirja kuvaa uskoakseni hyvin Yhdysvaltojen presidentin toimintaa, toimintaedellytyksiä ja liikkumatilaa. Lainsäädännön edistäminen kotimaassa on riippuvaista poliittisista voimasuhteista senaatissa ja kongressissa. Lehmänkauppoja ja suostuttelua tarvitaan, jotta asiat etenevät. Medialla on keskeinen merkitys.

Kansainvälinen politiikka on mutkikasta tasapainottelua eri osapuolten resurssien, arvovallan, pyrkimysten ja historiallisten painolastien kentässä.

Päätöksenteossa presidentillä on käytössään neuvonantajien tiimi, mutta asiantuntijat eivät suinkaan aina ole yhtä mieltä tarvittavista toimenpiteistä. Lopullinen päätösvalta on presidentillä.

Obama kirjoittaa rehellisesti virheitään ja heikkouksiaan myöntäen. Kirjasta piirtyy kuva idealistista, joka pyrkii tekemään rationaalisia toimenpiteitä parhaaseen mahdolliseen tietoon tukeutuen.

Obama on empaattinen, häneltä löytyy ymmärrystä ja myötäelämistä esimerkiksi haavoittuneiden sotilaiden ja heidän perheidensä  kanssa. Vähemmistöjen aseman parantaminen oli hänelle tärkeää. Mutta hän on myös tiukka ja osoittaa kaapin paikan ja ottaa ohjat tarvittaessa.

Mielenkiintoisia kohtia kirjassa olivat oman johtajuuden pohdinta suhteessa lapsuuteen ja muihin elämänkokemuksiin, sekä pohdinta presidentin ”kuplaantumisesta” arkielämässä.

Melko merkittävässä roolissa kirjassa on myös menestyneen kirjan kirjoittanut kenraali Stanley McChrystal (esittelyni tässä). Kenraali joutui eroamaan, koska hänen tulkittiin kritisoineen presidentin politiikkaa Rolling Stone-lehdessä julkaistussa haastattelussa.

Kiintoisaa kirjassa on, että Obama esittää jo ensimmäisellä presidenttikaudellaan Yhdysvaltojen poliittisen elämän ja äänestäjäkunnan muutostrendejä, jotka muutamien vuosien päästä nostivat Donald Trumpin presidentiksi. Ja myös itse Trump esiintyy kirjassa nousevana haastajana.

Kaiken kaikkiaan laaja kirja oli kevyt ja miellyttävä lukea. Kirjasta saa hyvän kuvan Yhdysvaltojen poliittisesta elämästä ja maailmanpolitiikasta Barack Obaman ensimmäisellä kaudella.

Obama yritti aidosti hallita hyvin, hänellä oli analyyttinen ja itsekriittinen ote sekä korkeat ihanteet. Hänen ensimmäisellä presidenttikaudellaan tapahtui jatkuvasti isoja asioita.

Seuraavaa muistelmien osaa odotellessa.

Barack Obama 2020: Luvattu maa, Otava. 

Lauri Kokkinen (toim.): Hyvinvointia työstä 2030-luvulla – skenaarioita suomalaisen työelämän kehityksestä

Hyvinvointia työstä 2030-luvulla

Työelämän muutos tai muodikkaammin sanottuna murros on ollut paljon esillä viime vuosina. Murrospuhe on liittynyt erityisesti digitalisaatioon ja ”neljänteen teolliseen vallankumoukseen”. Marraskuussa julkaistiin Lauri Kokkisen toimittama ja Työterveyslaitoksen tutkijoiden (noin 30 yhteensä) koostama skenaarioraportti Hyvinvointia työstä vuoteen 2030. Koska Työterveyslaitos on työelämän tutkimuksen ”the” organisaatio, on raportti lähtökohtaisestikin kiinnostava.

Kirjassa kuvataan neljä keskeistä työelämää koskettavaa muutosvoimaa, jotka käyn pintapuolisesti läpi seuraavassa.

Ajattelu- ja toimintatapojen muutos

Työikäisen väestön elämä alkaa ylikuumentua kun eri elämänalueiden (työ, perhe, vapaa-aika) merkitys korostuu samanaikaisesti. Toisaalta ylikuumenemista seuraa siitä, että digitaalisuuden myötä elämme jatkuvasti keskellä vuolaita tietovirtoja. Yikuumentuneesta elämästä tulee tiukasti aikataulutettua ja päällekkäisyyksien priorisointia. Jo pidempään arjen puheessa ollut ”ruuhkavuosien” käsite lienee lähellä ylikuumentumisen ajatusta.

Ennakoimattomat globaalit uhat (hyvänä esimerkkinä korona) korostaa muutosvalmiuden tarvetta työelämässä. Kompleksisisia muutoksia ei hallita perinteisillä hierarkkisilla toimintatavoilla. Itseohjautuvuuden tukeminen, yhteisöllisyys ja psykologinen turvallisuus korostuvat.

Sidoksinen riippuvuus ja verkostot tulevat määrittämään aikaisempaa enemmän työtä työtä ja sosiaalisia suhteita. Työtä tehdään aikaisempaa enemmän projekteissa ilman vakituista organisaatiota ja lähiesimiestä. Sidoksinen toimintamalli saattaa altistaa asiantuntijaa systeemin eri osista tuleville häiriöille. Näin työntekijän kuormittuminen kuin myös työkyvyn tukeminen edellyttävät uudenlaisia tapoja ja välineitä.

Muuntuvat työurat yleistyvät. Pitkä työura samassa tehtävässä saattaa olla ansa, jossa työllistymiskyky heikkenee. Itsensä kehittäminen jää yhä enemmän yksilön itsensä vastuulle. Tekemällä oppiminen, yhdessä oppiminen ja vertaisoppiminen korostuvat. Organisaatioissa pitäisi olla varattuna uuden oppimiselle. Elinikäisen oppimisen ajatus tukee työssä pysymistä muuntuvien työurien aikana.

Kehittämisestä ja kehittymisestä tulee keskeinen osa työelämää. Tähän liittyy muun muassa työelämän asiantuntijavaltaistuminen. Erityisesti asiantuntijatyössä työn kehittäminen korostuu ja tähän on myös enemmän mahdollisuuksia. Kehittämisen keskeisyys yltää myös työntekijän identiteetin ja ”ihannetyöntekijän” tasolle. Raportissa todetaan osuvasti, että ”hyvä työntekijä on jatkuvasti päivitetty ja tuloskuntoinen”. Organisaatioissa kehittymiselle tulee luoda yhteisöllisiä rakenteita.

Teknologinen muutos ja työ

Teknologian osalta raportissa pohditaan alustatyötä, automaatiota ja digitalisaatiota. Keskeisiä havaintoja ovat, että teknologialla voidaan korvata ihmistyötä, mutta samalla syntyy uutta työtä. Luovuus ja sosiaalinen älykkyys ovat ihmiselle paras turva ja voimavara muutoksessa.

Digitaalisessa työelämässä työstä jää enenevässä määrin digitaalinen jalanjälki ”työdatan” muodossa. Tätä voidaan hyödyntää tutkimuksessa ja työelämän kehittämisessä. Tietosuojan ja tietoturvan merkitys korostuu.

Algoritmit voivat tulla enenevässä määrin ohjaamaan päätöksentekoa, mikä lisää toiminnan tehokkuutta ja virheettömyyttä. On tärkeää, että tekoälyratkaisujen kehityksessä on mukana sosiaalinen ja eettinen arviointi ja harkinta.

Esineiden internet tulee integroimaan työ- ja toimintaprosesseja. Esineiden lisääntyvän kommunikoivuuden avulla voidaan jo ennalta ehkäistä erilaisten riski- ja vaaratilanteiden syntymistä.

Lisätty ja virtuaalinen todellisuus tulevat hämärtämään työn fyysisiä rajoja. Niiden avulla voidaan esimerkiksi perehtyä työtiloihin tai -tehtäviin ennen työn aloittamista paikan päällä.

Kaiken kaikkiaan teknologian kehittuminen tuo monenlaisia mahdollisuuksia. Keskeistä on kuitenkin kiinnittää huomiota siihen, että työn kuormittavuus saattaa muuttua olennaisesti. Myös työkyvyn tuki- ja palvelujärjestelmät tulee arvioida uudestaan.

Ikääntyvä ja monimuotoistuva työväestö

Työvoimaan liittyviä keskeisiä muutostrendejä ovat ikääntyminen ja monikulttuuristuminen. Ikääntymiseen liittyy paitsi työvoiman ikääntyminen myös ikääntyvän yhteiskunnan myötä lisääntyvät hoivavastuut omaisista.

Työvoiman keski-ikä ei kuitenkaan juuri muutu vuoteen 2040 mennessä, mutta vanhimpien ikäryhmien koko hieman kasvaa ja ikärakenne on lähes pysyvästi vino ikääntyneiden työntekijöiden suuntaan.

Ikärakenteenkin vuoksi hyvän työkykyjohtamisen merkitys korostuu. Työn muuttumisen vuoksi osaamisen ja sen kehittämisen merkitys työkyvyn osa-alueena tulee entistäkin tärkeämmäksi.

Ulkomaalaistaustaisten työntekijöiden määrä lisääntyy. Töitä tehdään yhä useammin monikielisissä työyhteisöissä. Tutkimukset ovat osoittaneet, että työyhteisöjen moninaisuus, erityisesti etnisyyteen ja sukupuoleen liittyen, on yhteydessä parempaan taloudelliseen menestykseen. Osaaminen moninaisuuden johtamisessa nousee organisaatioiden tärkeäksi menestystekijäksi.

Ilmastonmuutos ja työelämä

Ilmastonmuutos vaikuttaa työelämään, työn turvallisuuteen ja ihmisten työkykyyn. Organisaatiot voivat varautua ilmastonmuutoksen vaikutuksiin kehittämällä resilienssiä orgsanisaation toiminnan eri tasoilla. Organisaatioiden pystyä varautumaan ilmastonmuutoksen pitkällä aikavälillä ja toisaalta pitää pysyä sopeutumaan nopeasti esiinnouseviin muutoksiin.

Konkreettisia työelämän kannalta olennaisia ilmastonmuutoksen ilmenemismuotoja ovat esimerkiksi yleistyvät nollakelit, sään ääri-ilmiöt, lämpökuormittuminen sekä infektiosairaudet.

llmastonmuutos voi myös aiheuttaa psyykkisiä vaikutuksia (ilmastoahdistusta), jotka on tärkeätä tunnistaa osana työntekijöiden terveyden ja tykyvyn seurantaa.

Yhteiskunnat pyrkivät kestävään kehitykseen. Kestävää kehitystä voidaan tukea erilaisilla työtila- ja sisäympäristöratkaisuilla. Tilat voivat olla muuntojoustavia, yhteiskäyttöön ja jakamistalouteen perustuvia ratkaisuja.

Myös ilmastonmuutos korostaa osaamisen merkitystä. Esimerkiksi rakennusalalla otetaan käyttöön uudenlaisia rakennusmateriaaleja ja -menetelmiä.

Työn tekemisen tavat, organisoituminen ja johtaminen muuttuvat. Arvontuotanto tapahtuu yhä enemmän verkostoissa ja erilaisia  yhteistyömuotoja hyödyntäen. Myös esimerkiksi erilaiset elinkaarimallit, joissa hyödynnetään sensoreita, dataa, tekoälyä ja robotiikkaa, yleistyvät.

Arviointia

Raportti on jäsennelty toimiviin osioihin, visuaaliset elementit ovat onnistuneita ja skenaarioiden käsittelytapa (muutossuunta – skenaario – uhat – toimenpiteet) toimii. Raportille on rakennettu toimiva verkkosivu.

Loppuluvussa todetaan , että työelämän muutos tulee vaatimaan teollistumisen myötä syntyneen pelkistetyn työkykyajatuksen uudistamista.

Raportti on Työterveyslaitoksen tutkijoilta arvokas panos työelämän muutosta koskevaan keskusteluun. Raportin vahvuus on sama kuin Työterveyslaitoksen vahvuus yleisemminkin, eli työelämää koskevien havaintojen perustuminen vankkaan tutkimustietoon. Raportin lähdeluettelo on 15 sivua pitkä. 

Raportissa hyvää on näkökulman laajuus, eikä keskittyminen esimerkiksi teknologian aiheuttamiin muutoksiin. Ilmastonmuutoksen vaikutuksia työelämään ei nähdäkseni kotimaisessa työelämäkirjallisuudessa ole aikaisemmin näin systemaattisesti arvioitu.

Ensimmäisessä teemassa, koskien ajattelu- ja toimintatapojen muutosta, on mielestäni uudenlaista työelämän muutosta koskevaa yhdistelevää ajattelua. Yleisemminkin raportti pystyy jonkin verran rikkomaan kaavoja ja tavanomaisia tapoja puhua työelämän muutoksesta.

Suosittelen raporttia kaikille, jotka haluavat kompaktisti perehtyä keskeisiin ajankohtaisiin työelämän muutostrendeihin.

Työterveyslaitoksen raportti ja oheismateriaali löytyvät täältä.

PS.

Muita työelämän murrokseen liittyviä raportteja ovat olleet mm. Valtioneuvoston kaksiosainen tulevaisuusselonteko (linkki ja linkki). Lisäksi voidaan mainita Demos Helsingin Työ 2040-skenaariojulkaisu. Varma julkaisi aiemmin tänä vuonna raportin työn murroksesta ja työkyvystä (linkki). Kansainvälisesti mainittavia (teknologiamuutosta painottavia) kirjoja ovat olleet mm. Martin Fordin The Rise of the Robots (ks. esittelyni tästä) ja  Klaus Schwabin kirja Fourth Industrial Revolution (ks. esittelyni tästä).

Lauri Kokkinen (toim.): Hyvinvointia työstä 2030-luvulle. Suomalaisen työelämän kehityksestä. Työterveyslaitos, Helsinki. 

Jouni Tikkanen: Lauma

lauma_tikkanen

Lapsuudessani Pohjois-Satakunnassa tehtiin havaintoja susista niin, että kaupungissa asuva isoisäni oli välillä huolissaan, oliko lastenlapsilla turvallista.

Sain lahjaksi kirjan, joka kertoo susista ja niihin suhtautumisesta Suomessa. Jouni Tikkasen kirja Lauma –  1880-luvun lastensurmat ja susiviha Suomessa tarkastelee tapahtumia Varsinais-Suomessa, jossa sudet tappoivat vuosina 1880-1881 yhteensä 22 lasta.

Kirjan alkuosassa kerrotaan, tapaus kerrallaan, kuinka susi tulee talojen ja tilojen pihapiiriin, nappaa noin 5-8 vuotiaita lapsia, vie lapset metsään ja syö lapset suihinsa.

Isommat ja vahvemmat lapset pystyivät joissakin tapauksissa puolustautumaan, mutta pienemmillä lapsilla ei ollut mitään mahdollisuuksia.

Tapahtumien jälkeen susia alettiin määrätietoisesti tappaa. Järjestestettiin suuria jahteja, joissa susia saarrettiin ihmisketjuin ja tapettiin.

Susia kohdeltiin julmasti. Sudenpennut tapettiin pesään ja pentuja käytettiin houkuttimina isommille susille. Suunniteltiin erilaisia ansoja, susia myrkytettiin ja  jotkut susien metsästäjät nousivat kansallisiksi sankareiksi.

Jahtien seurauksena susien määrä romahti. 1880-luvulla susia oli Suomessa yli tuhat, mutta 1990-luvun alkuvuosikymmeninä susien määrä laskettiin kymmenissä.

Sudet säilyivät vainon kohteina aina 1970-luvulle saakka, jolloin nouseva luonnonsuojeluaate alkoi voittaa keskiajalta juontuvaa petojen hävittämisen kulttuuria. Suden rauhoittamista koskeva laki hyväksyttiin Suomessa vuonna 1973.

Susi on pitkään ollut yhteiskunnallisen kiinnostuksen kohteena, siitä on tehty tutkimuksia, kuuluisimpana ehkä Erkki ”Susi” Pulliaisen väitöskirja, sekä muita kirjoja ja artikkeleita.

Tikkasen kirja on huolellista työtä. Aineistona on käytetty tutkimuksia, kirkonkirjoja ja muita viranomaislähteitä, karttoja, perimätietoa sekä sanomalehtiartikkeleita. Kirja on tutkimuksellinen, mutta kirjoitustyyli on hyvin kaunokirjallinen.

Kirjan lopussa on tarkat luettelot 1880-luvulla susien surmaamista lapsista sekä samalla ajalla kuolleista susista. Lapsista luetellaan paikkakunta, nimi, ikä, ja lähdetietoja. Susien tappokeinoja ovat mm. ”ampumalla”, ”kirveellä”, ”ansalla”, myrkyllä” ja ”pennut pesästä”.

Kirja on kirjoitettu kiinnostavasti, sillä tarina kulkee myös suden näkökulmasta. Kirjassa kuvaillaan, miten susi hakeutuu uteliaasti erilaisten tuoksujen houkuttelemana pihapiireihin ja miten susi ulvoo epätoivoisena, kun löytää omat pentunsa kuolleina.

Kirjassa on myös kiintoisaa pohdintaa siitä, miten köyhempien vanhempien lapset usein valikoituivat susien vietäviksi. Köyhien talot olivat useammin metsien lähellä, kun taas varakkaampien talot olivat turvallisemmin peltojen keskellä.

Kirjassa on karttoja tapahtumapaikoista, havainnollistavia piirroksia sekä valokuvia sudentappajista.

Kirja oli todella mielenkiintoinen, kertoen siitä, miten suomalaisten suhde susiin on kehittynyt ja minkälaisia tapahtumia tähän on liittynyt. Ehdoton lukusuositus!

Jouni Tikkanen 2019: Lauma –  1880-luvun lastensurmat ja susiviha Suomessa. Otava, Helsinki. 

Juho Saari: Kuuluisan kuoleman varjo


saari

Pohjois-Satakunnassa sijaitseva kotipaikkakuntani Honkajoki on Etelä-Pohjanmaahan kuuluvan Isojoen naapurikunta. Kyllikki Saaren murha tapahtui Isojoella 17.5.1953. Lapsuuden- ja/tai nuoruudenkodistani Kyllikki Saaren suohaudalle on 27,5 kilometria. Haudalla en kuitenkaan ole koskaan käynyt. Vuosien varrella olen lukenut Kyllikki Saaresta kertovia lehtijuttuja sekä Wikipedia-materiaalia. Mitenkään erityisesti en ole tätä tapahtumaa pohtinut tai etsinyt siitä tietoa, mutta perusjutut tiedän.

Toinen yhteyteni teemaan on se, että tällä kertaa on kunnia tuntea itse kirjailija. Ensitapaaminen Juho Saaren kanssa taisi olla vuonna 1995, legendaarisen Stakesin tiloissa Ympyrätalossa Helsingissä. Kun itse suuntasin myöhemmin tutkimuksesta hieman erilaisiin töihin, Juhon tieteellinen ura on jatkunut läkähdyttävän tuotteliaana.  Hän on kirjoittanut tai toimittanut noin 60 kirjaa hyvinvointivaltiota sekä sosiaalipolitikkaa koskevista teemoista. Lähtökohtaisesti ajattelin, että Kyllikki Saaren murhaan liittyvä kirja olisi rönsy Juhonkin laaja-alaisella uralla.

Kyllikki Saaren murhasta (vakiintunut tapa on puhua murhasta, vaikka se ei sitä välttämättä ollut) on olemassa paljon erilaista materiaalia, eikä tarvetta tapahtumia pelkästään dokumentoivalle kirjalle olisi ollut.

Juho lähestyykin aihetta kollektiivisen muistin näkökulmasta. Hän pohtii, miksi pienellä paikkakunnalla vuonna 1953 tapahtunut  17-vuotiaan Kyllikki Saaren murhasta on muodostunut niin vahva jälki suomalaisten mieliiin.

Kollektiivisella muistilla tarkoitetaan kirjassa kollektiivisen muistin institutionalisoitumista sekä yhdessä muistelemista.

Institutionalisoitumisen osalta puhutaan siitä, miten arkistoiminen, uutisoiminen, tallentaminen ja visualisoiminen tai muistomerkkien rakentaminen ylläpitävät kollektiivista muistia.

Sosiaalisen yhdessä muistelemisen tutkimuksessa keskitytään siihen, miten moniulotteisesta ja -tasoisesta tapahtumasta valikoituu muistelun kohteeksi joitakin teemoja ja tapahtumia samalla kun toiset jäävät pois.

Poliisilla on Kyllikki Saaren murhasta valtava määrä aineistoa, johon Juho on päässyt perehtymään. Lisäksi aineistona on käytetty teemasta kirjoitettuja kirjoja, artikkeleita, filmejä sekä internetin keskustelupalstoilla, blogeissa ja Wikipediassa olevaa aineistoa. Onpa Kyllikki Saari noussut myös useiden musiikintekijöiden inspiraation kohteeksi aihetta on käsitelty myös teatteritaiteessa. Kirjan aineistona on myös kyselyaineisto parin vuoden takaa, jolla selvitettiin, miten suomalaiset tuntevat Kyllikki Saaren tapauksen ja ovatko he kiinnostuneita tapahtumasta.

Kirja esittää tapahtumien kulusta tiedossa olevat faktat, jotka selviävät helposti myös esimerkiksi tästä Wikipedia-artikkelista. Koska vain murhaaja tai murhaajat tietävät mitä oikeasti tapahtui, esitetään myös mahdollisia tapahtumien kulkuja sekä käydään läpi epäilyjen kohteena olleita henkilöitä.

No miksi tapahtumasta on jäänyt niin vahvat jäljet suomalaisten mieliin?

Ensinnäkin monipolviset tutkintalinjat ovat herättäneet kiinnostusta. Epäilyjen kohteena oli keskeisiä henkilöitä pienen kunnan asukkaista tai sitten he olivat hieman mystisiä hahmoja. Toisekseen tapahtumaan liittyi keskeisiä mieleenjääviä paikkoja, etenkin suohauta. Kolmanneksi murhan kohteena oli nuori nainen, joka herättää monia tunnereaktioita. Neljänneksi, symbolisella tasolla hyvä ja paha kohtasivat kun uskonnollinen Kyllikki Saari kohtasi väkivaltaisen kuoleman. Viidenneksi, tapahtuman julma väkivaltaisuus järkytti  mieliä.

Jo aikaisempia teemaan liittyviä kirjoituksia lukiessani olen pohtinut, että meno 1950-luvun Isojoella oli melko levotonta. Paikkakunnalla oli liikkuvaa epämääräistä työvoimaa, erilaisista mielenterveysongelmista kärsiviä, runsasta alkoholinkäyttöä ja muuta häiriökäyttäytymistä. Niinpä Kyllikki Saaren murhan tutkintalinjoista löytyi varsin värikästä porukkaa.

Yksi hämmentävimmistä asiaan liittyvistä kollektiivisen muistamisen muodoista liittyi uniin. Poliisin tutkintamateriaalissa on valtavat määrät kuvauksia suomalaisten Kyllikki Saaren murhaan liittyvistä unista. Tapaus on myös innoittanut monia selvännäkijöitä.

Rikostutkinnassa tehtiin monia virheitä ja näitä käydään kirjassa seikkaperäisesti läpi. Ilman virheitä ja nykyaikaisella rikostutkinnan tekniikoilla murha olisi voinut selvitä.

Tapauksessa on monia erikoisia yksityiskohtia, joita lukija jää miettimään. Näitä ovat mm. pitkä aika Kyllikki Saaren katoamisen ja ruumiin löytymisen välillä, haudan merkitseminen, pyörän löytyminen sekä tavaroiden katoaminen, Saaren päiväkirjan ja kirjeiden hävittäminen ja niin edelleen. Nämä kiinnostavat avoimet ja mieleen helposti jäävät yksityiskohdat eittämättä ovat vahvistaneet tapauksen mieleenjäämistä.

Kirjan lopussa pohditaan, minkälaisen elämän Kyllikki Saari olisi voinut elää ilman tapahtunutta. Hän olisi voinut jäädä Isojoella maatalon emännäksi, muuttaa Tampereelle, Vaasaan tai muuttaa Ruotsiin. Vuonna 2020 hän olisi 84 vuotias.

Kirja on kirjoitettu mukaansatempaavasti. Itse luin hieman alle 300 sivua yhdessä illassa ja aamussa. Kirjassa suhtaudutaan Kyllikki Saareen ja hänen läheisiinsä hienotunteisesti. Kirja on tieteentekijän kirjoittama, joka näkyy muun muassa havainnollisina tapahtumaketjujen visuaalisina kuvauksina. Kollektiiviseen muistamiseen liittyvät teoriat ja esitellään mukavan kevyesti.

Lukusuositus on helppo antaa yhteiskunnallisista teemoista kiinnostuneille. Ja kyllä kirja kiinnostaa myös rikoskirjallisuutta lukevia.

Ja täytyy siellä suohaudallakin käydä seuraavalla kerralla kun käy kotipuolessa.

Juho Saari: Kuuluisan kuoleman varjo: Miksi Kyllikki Saaren murha ei unohdu? Gaudeamus 2020, Tallinna. 

Anu Kantola ja Hanna Kuusela: Huipputuloiset

Huipputuloiset

Lyhensin lukuvelkaa lukemalla viime vuonna julkaistun Anu Kantolan ja Hanna Kuuselan kirjoittaman kirjan Huipputuloiset: Suomen rikkain promille.

Kirjassa raportoindun tutkimuksen tavoitteena on tutkia huipputuloisten muodostaman taloudellisen eliitin taustoja, verkostoja ja ajatuksia yhteiskuntapolitiikasta.

Huipputuloiset on muodostettu rajaamalla 5000 vuosina 2007-2016 eniten verotettavaa ansio- ja pääomatuloa saanutta suomalaista. Taustatiedot selvitettiin 4100 ryhmään kuuluvasta henkilöstä ja 90 heistä haastateltiin.

Taustatiedoista voidaan mainita, että 84 % huipputuloisista oli miehiä ja 16 % naisia. 99 % oli syntyperältään suomalaisia. 84 %:lla äidinkieli oli suomi ja 46 % oli suorittanut ylemmän korkeakoulututkinnon. Avioliitossa oli 70 % ryhmään kuuluvista.

Ryhmä jaettin kolmeen ryhmään: perijöihin, johtajiin ja yrittäjiin.

Perijät olivat vauraiden sukujen jäseniä. Heidän missionsa on suvun omaisuuden hoitaminen, sen kasvattaminen ja siirtäminen seuraavalle sukupolvelle. Konkreettisesti tämä tarkoittaa huolellista varainhoitoa, verkostoitumista ja ”next generationin” kasvattamista. Perijöiden suvut ovat keskenään hyvin verkostoituneita.

Johtajien tehtävänä on viedä eteenpäin ja kehittää johtamiaan yhtiöitä, toteuttaa niiden  strategiaa ja muutosta. Johtajien kuvauksissa korostuu tehtäväkeskeisyys ja kova työnteko. Työpäiviä kuvataan 50-70 tuntisiksi. Kun johtaja on töissä, hänellä on huono omatunto kun ei ole kotona ja päinvastoin. Johtajien haastatteluissa nousee esiin mielenkiintoisia teemoja nykyajan johtamisesta, jossa korostuu esimerkillä ja visiolla johtaminen sekä persoonan likoonlaittaminen. ”Enää ei olla sihteerien ja liikennevalojen takana kulmahuoneessa.”

Yrittäjät ovat myös kovia tekemään töitä. Heidän missionsa on yrityksen perustaminen, sen kasvattaminen ja kehittäminen. Yrittäjien suunnitelmissa on myös exit omasta yrityksestä ja vaurastuminen tätä kautta. Exitin jälkeen voi myös vetäytyä työelämästä ja mahdollisesti palata sitten uusien ideoiden ja yritysten kanssa työelämään.

Huipputuloisten ajatukset suomalaisesta yhteiskunnasta voisi karkeasti tiivistää näin:

  • suurituloiset ovat huolissaan Suomen kilpailukyvystä
  • julkisen sektorin koko huolestuttaa
  • veroastetta kritisoidaan
  • sosiaaliturvan koetaan passivoivan
  • Suomen päätöksentekojärjestelmä on kankea

Perijöiden mielipiteet olivat hieman pyöreämmin ilmaistuja kuin johtajien ja yrittäjien.

Tulokset herättivät kirjan julkaisun jälkeen vilkasta keskustelua. Yhtäältä ihmeteltiin mielipiteiden ”kovuutta” ja toisaalta pohdittiin, olivatko tutkimuksessa käytetyt aineistot ja menetelmät sopivia, ks. hyvä yhteenveto tästä

Huipputuloisten mielipiteet sosiaaliturvasta eivät mielestäni olleet sinällään yllättäviä. Samanlaisia mielipiteitä löytyy huomattavasti alemmista tuloryhmistä.

Ehkä enemmän yllättävää oli lukea suomalaisen taloudellisen eliitin pessimismistä ja nuivasta suhtautumisesta yhteiskunnalliseen päätöksentekoon. He kokivat voimakasta turhautumista siitä, miten poliittinen päätöksentekojärjestelmä ei pysty tekemään tarvittavia päätöksiä.

Päätöksenteon vaikeuteen liittyen tuli mieleen myös entisen työ- ja oikeusministerin Jari Lindströmin kirjassaan kertomat kokemukset siitä, kuinka päättäjien on vaikea viedä eteenpäin uudistuksia.

Kaiken kaikkiaan jäin miettimään, että kirja kertoo melko voimakkaasta konsensuksen puutteesta suomalaisessa yhteiskunnassa. Taloudellista valtaa omaavien ajatukset pohjoismaisesta hyvinvointimallista ovat varsin nihkeitä.

Sosiaaliturvaa ja hyvinvointipalveluja ei voida rahoittaa eikä työllisyyttä ylläpitää ilman kilpailukykyisiä yrityksiä. Siksi näkemysten erilaisuus on iso juttu.

Yhteiskuntapoliittisten näkemysten ohella oli mielenkiintoista lukea huipputuloisten näkemyksiä mediasta sekä verkostoitumisesta.

Median koetaan olevan kiinnostunut vääristä asioista, esimerkiksi juuri tulotietojen raportoimisesta. Media ei niinkään kerro siitä hyvästä, mitä suomalaiset yritykset tekevät yhteiskunnan hyväksi.

Verkostoitumisen osalta havaitaan, että taloudellinen eliitti on keskenään hyvin verkostoitunut ja verkostoja hyödyntämällä esimerkiksi poliittisten päättäjien pakeille on helppo päästä.

Kirja oli mielestäni hyvin kirjoitettu. Tutkimus taustoitettiin kansainvälisellä ajankohtaisella kirjallisuudella ja pidemmillä historiallisilla kehitystrendeillä. Tutkimukselliset valinnat oli hyvin kuvattu ja perusteltu.

Kaiken kaikkiaan teos on mielenkiintoinen ja hyvin kirjoitettu kirja suomalaisesta yhteiskunnasta.

Anu Kantola ja Hanna Kuusela: Huipputuloiset. Suomen rikkain promille. Vastapaino, Tampere 2019. 

Hannu Uusitalo: Tutkimus ja päätöksenteko hyvinvointivaltiossa

uusitalo

Hannu Uusitalo on ollut monella tavalla läsnä opiskelu- ja työurani aikana. Opiskellessani luin hänen raporttinsa Muuttuva tulonjako: Hyvinvointivaltion ja yhteiskunnan rakennemuutosten vaikutus tulonjakoon  1966-1985 sekä tietenkin tutkimuksenteon oppaan Tiede, tutkimus ja tutkielma. 

Kun opintoni edistyivät, tuli tarpeelliseksi kopioida ja alleviivaten lukea esimerkiksi Uusitalon artikkeli Comparative Research on the Determinants of the Welfare State: the State of the Art. 

Sosiologia-lehdessä vuonna 1985 julkaistu artikkeli Luokkarakenne ja intressien organisoituminen oli merkittävässä roolissa omassa gradussani ja tematiikka kantoi väitöskirjaan saakka.

Tieni Hannu Uusitalon kanssa ovat yhdistyneet myös muuten kuin kirjallisuuden kautta. Työskentelin Uusitalon kanssa samaan aikaan legendaarisessa Stakesissa (sittemmin osa THL:sta) Hakaniemen Ympyrätalossa. Uusitalon työskennellessä Eläketurvakeskuksessa, olin eläkealan töissä minäkin.

Niinpä oli mielenkiintoista tarttua Uusitalon uuteen kirjaan, jossa hän summeeraa uraansa. Kirja sisältää perhetaustan kuvauksen, pääpaino on työurassa, lopussa on vielä erillisiä nostoja eri teemoista.

Uusitalon kuvaukset tutkijanuraltaan vilisevät tuttuja nimiä kotimaiselta ja pohjoismaiselta kentältä. Keskeinen nimi on Erik Allardt ja hänen tutkimusryhmänsä, joka on vahvasti verkottunut pohjoismaisella tasolla.

Oli  hupaisaa lukea kuvauksia kuinka tutkimusryhmällä oli mahdollisuus tehdä kvantitatiivisia analyysejä. Ryhmä sai luvan käyttää Kansaneläkelaitoksen yhteydessä toimivan Sosiaaliturvan tutkimuslaitoksen käytössä olevaa ”OSIRIS-tietojenkäsittelyohjelmistoa”, jolla saattoi tehdä esimerkiksi MCA-analyysejä.

Uusitalon tutkimusaiheita ovat olleet yhteiskunnan sosioekonominen rakenne, tulonjako ja hyvinvointivaltion kehitys. Kirjassaan hän kertaa keskeisten tutkimusalueidensa metodologiaa, aineistoja ja myös päivittää joitakin aikasarjoja. Painotus on vanhassa, Uusitalon aktiiviajassa, mutta esiin nostetaan uudemman ajan tutkijoita (jotka yleensä ovat turkulaisia), jotka ovat tehneet tutkimusta samoista aihepiireistä kuin Uusitalo.

Yliopistouran jälkeen Uusitalo siirtyi Stakesiin, sektoritutkimuslaitokseen. Mielenkiintoisella tavalla hän pohtii, kuinka yhteiskunnallisen tiedontuotannon painopiste oli siirtymässä yliopistojen ulkopuolelle Tilastokeskukseen ja tutkimuslaitoksiin. Sosiologiakin oli kääntymässä sisäänpäin, käymään omaa sisäistä keskusteluaan.

Stakesin vuosien kuvaus tuntuu tutulta, joskin murheet olivat määräaikaisella tutkijalla kenties erilaiset kuin ylijohtajalla. Stakesin asema valtionhallinnossa oli monella tavalla paineen alla. Uusitalo nostaa Stakes vuosilta esiin tilastot, rekisterit, kansalliset raportit ja indikaattorit. Hieman yllättäen Uusitalo ei tässä kirjassa noteeraa lainkaan hyvinvointivaltion kannatusta koskevia tutkimuksiaan, vaikka ne 1990-luvun molemmin puolin olivat varsin paljon esillä.

Stakesia vakaammassa Eläketurvakeskuksessa Uusitalo johti suunnittelu, tilasto ja tutkimuslinjaa. Näiltä vuosilta esiin nousevat eläkeuudistusten tukeminen tutkimuksin ja selvityksin, indikaattoreiden kehittäminen sekä uudet tutkimusalueet.

Kirjassa ei samoissa ”konkreettisen sosiaalitutkimuksen” liemissä keitetylle aikalaiselle ollut suuria yllätyksiä. Monelle muulle kirja voi kuitenkin tarjota hyvän annoksen viime vuosikymmenten konkreettista sosiaalitutkimusta sekä näkymän siihen, miten tutkimus liittyy päätöksentekoon.

Kirja herätti seuraavanlaisia ajatuksia, liittyen lähinnä kirjassa kuvattuun aikaan ja nykyaikaan.

Ensinnäkin, oli mielenkiintoista havaita, kuinka (tutkijan) työuran alkuvaiheessa valitut teemat pysyvät ja kantavat pitkälle. Uusitalon kohdalla tällaisia olivat varhaiset tutkimusaiheet, kuten tulonjako ja sosioekonomisen aseman ja rakenteen tarkastelu. Näihin hän palasi viimeisessä työpaikassaan ja vielä tässä kirjassaan.

Toisekseen, kun Uusitalo mietti yhteiskuntapoliittisen tiedontuotannon painopisteen siirtyneen yliopistoista tutkimuslaitoksiin ja Tilastokeskukseen, saatamme jälleen olla osin uuden äärellä. Relevantti ja nopeasti hyödynnettävä data syntyy siellä, missä palvelut ja asiakkaat ovat. Niinpä esimerkiksi nopeiten sairauspoissaolojen kehityksestä pystyivät koronakevään aikana kertomaan työterveyshuollot (linkki) ja rahankäytöstä pankit (linkki).

Kolmanneksi, tutkimuksen ja päätöksenteon suhde on muuttunut. Vaikka huolellisesti tehtyjä raportteja tarvitaan edelleen, viime vuosina on korostettu tutkimuksen vaikuttavuuden lisäämistä sillä oletuksella, että raportteja luetaan vähänlaisesti. Vuorovaikutus sidosryhmien kanssa korostuu, debatti tapahtuu sosiaalisessa mediassa ja tuloksia halutaan nopeammin käyttöön. Sellaisilla tutkimuslaitoksilla, jotka ovat luonnostaan lähellä päätöksentekijöitä, on parhaat mahdollisuudet vaikuttaa päätöksentekoon.

Neljänneksi, pääsy tietoon on parantunut huomattavasti. Dataa on vapaasti saatavilla ja tutkimustuloksiin pääsee helposti verkon välityksellä. Erilaiset tietopalvelut esittävät aikasarjoja ja kansainvälisiä vertailuja visuaalisesti ja helposti ymmärrettävästi. Vapaammin saatavilla olevan tiedon äärelle ovat ryhmittyneet think tankit, konsulttifirmat ja omaa tutkimustoimintaa perustaneet tahot. Myös media tekee ”datajournalismia”.

Näistä muutoksista huolimatta pitkäjänteistä ja tieteelliset mittapuut täyttävää tutkimusta tarvitaan. Kun huomiotalouden eetteri täyttyy erilaisista sisällöistä, tutkija pystyy teorioihin ja kumuloituneeseen tietoon perustuen kertomaan, mikä on totta ja mikä todennäköisesti huuhaata.

Hannu Uusitalo (2020): Tutkimus ja päätöksenteko hyvinvointivaltiossa: Havaintoja viideltä vuosikymmeneltä. Into.