Kahdeksan kuplan Suomi

kahdeksan-kuplan-suomi

Suomen elinkeinorakenne muuttuu ja kaupungistuminen etenee. Maahanmuuton myötä yhteiskunnassa on aikaisempaa enemmän muualla kuin Suomessa syntyneitä. Miten nämä muutostrendit muuttavat kansalaisuutta Suomessa? Soutavatko suomalaiset edelleen samassa veneessä? Näitä kysymyksiä tarkastelee Anu Kantolan ja tutkimusryhmän kirja Kahdeksan kuplan Suomi.

Kirja on valmistunut Suomen Akatemian rahoittamassa tutkimusprojektissa Kansalaisuuden kuilut ja kuplat (Tackling Biases and Bubbles in Participation (BIBU). Projektin tavoitteena oli selvittää, miten talouden rakennemuutokset, kaupungistuminen ja muuttoliikkeet haastavat suomalaista yhteiskuntaa ja demokratiaa ja millaisia poliittisia seurauksia sillä on.

Aikaisemmin samasta projektista on julkaistu tutkimus Suomen huipputuloisista, ks. esittelyni tästä.

Tutkimuksessa ja kirjassa on kyse nimenomaan erilaisten ryhmien tarkastelusta, aikaisemmin on tarkasteltu lähinnä yhtä ryhmää kerrallaan.

Omassa mielessäni kirjan kysymyksenasettelu ja toteutus toi mieleen JP Roosin kirjan Suomalainen elämä sekä Matti Kortteisen tutkimukset Lähiö ja Kunnian kenttä. Ehkä hieman myös Ari Väänäsen ja tutkimusryhmän tutkimus työntekijyyden muutoksesta sotien jälkeen (ks. esittelyni tästä). Rakennemuutoksesta ja suomalaisen yhteiskunnan muutoksesta on kyse näissäkin.

Kirjassa tarkastellaan kahdeksaa kansalaisryhmää:

  • globaalin talouden etujoukko: yritysten johtajat suurimmissa kaupungeissa
  • kaupunkilainen keskiluokka: palvelualojen keskituloiset suurissa kaupungeissa
  • teollisuuden duunarit: teollinen työväenluokka perinteisissä teollisuuskaupungeissa
  • yrittäjät: pienyrittäjät ja itsensä työllistäjät
  • maahan muuttaneet yrittäjät: muualla kuin Suomessa syntyneet yrittäjät
  • maaseudun väestö: keskituloiset maaseudun asukkaat taantuvilla alueilla
  • palvelualojen duunarit: palvelualojen pienituloiset suurissa kaupungeissa
  • pienituloiset: työttömyydestä kärsivät suurissa kaupungeissa

Keskeistä kirjassa on tarkastella “syviä tarinoita”. Näillä tarkoitetaan muutoksien herättämiä tunteita sekä sitä, miten ne näkyvät minuudessa ja vaikuttavat käsityksissä yhteiskunnasta.

Hyvätuloiset pysyvät hyvin muutoksessa mukana. Vaikka heihin kohdistuu paineita ja odotuksia, heillä on työkalut hallita elämäänsä. Hyvätuloiset eivät puhu työttömistä laiskoina lurjuksina vaan ovat pikemmin empaattisia. Monet kokevat saavansa veroilleen vastinetta.

Paperiteollisuuden työntekijät ovat myös luottavaisia. Vaikka irtisanomiset ovat arkipäivää, he uskovat, että työoloihin ja yhteiskuntaan voi vaikuttaa ja he luottavat solidaarisuuteen, joukkovoimaan ja poliittisiin kompromisseihin. Ryhmässä on jakautumisen merkkejä, sillä nuoremmat hakeutuvat perussuomalaisten suuntaan.

Palveluammattien keskituloisiiin kuuluvat mm. sairaanhoitajat, opettajat ja viestinnän ammattilaiset. Arkea sävyttää kiristynyt työtahti, katkolla olevat työsuhteet ja putoamisen pelko. Työurat eivät enää tunnu vakailta. Keskiluokat taistelevat uhkia vastaan keskiluokan perinteisillä työkaluilla, kunnollisuudella ja tunnollisuudella, jotka kääntyvät koviksi suorituspaineiksi. Monilla on sen verran tiukkaa, että työn välttelyä ja etuuksien aiheetonta nostamista ei hyväksytä.

Yrittäjien identiteetissä korostuu omillaan oleminen ja ylpeys siitä. Heitä kannattelevat kovan työn, sitkeyden ja rohkeuden ihanteet. Elämä on taistelua, jossa vastuu on itsellä ja elanto kovan työn takana. He ovat ensimmäisinä kritisoimassa veroja, laskuuteen kannustavia etuuksia ja päättäjiä. Kaivataan vahvoja päättäjiä ja radikaalimpia puolueita.

Monia pienituloisia vaivaa lamaannuttava ulkopuolisuuden tunne. He tietävät elävänsä hyvinvoivassa maassa, mutta syystä tai toisesta tämä vauraus ei koske heitä. He kamppailevat järjestelmän kanssa sisukkaasti, mutta perustavana kokemuksena on tunne voimattomuudesta.

Maaseudulla vanhat maatalousyhteiskunnan tarjoamat työkalut, kuten rakkaus kotiseutuun ja luontoon, eivät enää tunnu toimivilta. Kuihtuvan maaseudun asukkaista yhteiskunta tuntuu kasvottomalta systeemiltä, jossa kukaan ei kaipaa heitä.

Hyvätuloisia lukuunottamatta elämän kiristyminen näkyy kaikissa ryhmissä populismin kannatuksena.

Maahanmuuttajayrittäjien identiteetti on hyvin samanlainen kuin kantasuomalaisilla yrittäjillä: molempia leimaa sisukkuus ja ylpeys omasta työstä. Myös he kamppailevat ulkopuolisuuden ja epävarmuuden kanssa. Suomi tuntuu hyvältä, mutta koskaan ei voi olla varma tapahtuuko jotakin odottamatonta.

Kirjan lopussa on hyvä kappale “altavastaajien sisukkuus”, jossa tiivistetään suomalaisuuden tarinaa:

Topelius rakensi Maamme kirjassa suomalaisten prototyyppi Matin, joka on hartiakas, jänteväkätinen, kestävä, mutta samalla jörömäinen ja ujosteleva maalaismies. Matti on tavallinen mies, joka elää tavallista elämäänsä kunniallisesti. Kansallisuusaatteen voima perustui nimenomaan siihen, että myös tavallisille ihmisille suotiin kunniallinen identiteetti, joka oli ennen eliittien etuoikeus.

Suomalaisuus on ennen kaikkea tarina altavastaajien sisukkuudesta, kansasta joka sinnittelee suurten voimien ja ylivoimaisten vihollisten puristuksessa. Kuulostaako ajankohtaiselta?

Kansa jakautui kahtia kun Suomi syntyi valtiona. Talvisota yhdisti kansan ja sotien jälkeen rakennettiin hyvinvointivaltiota. Politiikassa käytiin kovia kamppailuja, mutta ihanteena olivat kompromissit. Keskeistä oli tasa-arvon ihanne.

1990-luku muutti tätä kaikkea kun markkinat vapautettiin. Lama toi Suomen markkinoiden maailmaan ja Suomi liittyi Euroopan Unioniin. Erityisesti hyvinvointivaltiosta tuli saavutus, josta kirjankin kaikki ryhmät puhuvat. Hyvinvointivaltio on pragmaattinen tapa rakentaa yhteiskuntaa, josta kaikki hyötyvät.

Vaikka Suomessa on erilaisia kuplia, suomalainen yhteiskunta ei ole voimakkaasti jakautunut.

Kirjan lopussa ilmaan jää  kysymys, miten suomalaisuuden tarina päivitetään vastaamaan uuden ajan haasteita. Todennäköisesti uuteen tarinaan yhdistyy elementtejä vanhasta. Tarinan tulisi kyetä puhuttelemaan myös niitä, jotka ovat syntyneet muualla kuin Suomessa.

Kirja oli todella mielenkiintoinen ja mukaansatempaavasti kirjoitettu. Se on myös ajankohtainen, kun turvallisuuspoliittisen toimintaympäristönkin muutos  nostaa esiin kansakuntien itsenäisyyden ja yhtenäisyyden peruskysymyksiä. Lukusuositus kaikille, jotka pohdiskelevat suomalaisuuden ydintä ja suomalaisen yhteiskunnan muutossuuntia.

Anu Kantola, Sanna Aaltonen, Lotta Haikkola, Lotta Junnilainen, Eeva Luhtakallio, Pauliina Patana, Joonas Timonen ja Pekka Tuominen 2022. Kahdeksan kuplan Suomi. Yhteiskunnan muutosten syvät tarinat. Gaudeamus, 

Lähes kaikki työelämästä

perustietoa

Työpaikkani hyvinvarustellussa kirjahyllyssä on kirjoja työkyvystä, työterveydestä ja vakuutuslääketieteestä. Yksi sieltä bongatuista kirjoista oli Torsten Michelsenin, Kari Reijulan, Leena Ala-Mursulan, Kimmo Räsäsen ja Jukka Uitin toimittama kirja Työelämän perustietoa (Duodecim 2018). Tämän kirja on ollut yksi viime aikojen lukuprojekteistani. 

Ensimmäinen ajatus kirjasta on se, että se on järkälemäinen opus. Kirjoittajia on 46 ja artikkeleita 34. Teksti on tiivistä kahdella palstalla kirjan laajuus on yli 400 sivua. Tankkasin kirjaa iltaisin tunnin pari kerrallaan lukien muutaman viikon. Tosin luin yhden toisen kirjan tässä lomassa.

Toinen lähtökohta-ajatus kirjalle on, että se on suunnattu terveydenhuollon henkilöstölle. Takakannessa sanotaan, että tässä tarkoituksessa kirja on ensimmäinen kirja laatuaan. Kirjan kirjoittajat ovat eri alojen sosiaalitieteilijöitä.

Kirjoittajat ovat pääsääntöisesti kokeneita tutkijoita tai asiantuntijoita. Nimistä mainittakoon esimerkkeinä Jaakko Kiander, Mikko Kautto, Seija Ilmakunnas, Anne Kovalainen, Jouko Lönqvist, Mona Mannevuo, Ari Väänänen, Ossi Rahkonen ja Sirpa Wrede. Onpa mukana myös kirjailija Hannu Raittila, joka pohtii kirjailijan ammatin sopivuutta työelämän ja työelämätutkimuksen konventioihin.

Kirjan artikkelit on jaoteltu osiin, joiden otsikot ovat “Muuttuva Suomi ja muuttuva työelämä”, “Yhteiskunta ja työelämä”, “Työstä, organisaatiosta, johtamisesta tuloksiin”, “Nykyaikaisen työelämän pyörteissä”, sekä “Sosiaaliset tekijät – terveys ja sairastaminen”.

Kirjan artikkeleiden lähestymistapa aiheeseensa vaihtelee, osassa tarkastellaan ilmiötä empiirisen datan avulla, osassa jäsennetään teemaa aikaisemman tutkimuksen perustella. Joissakin artikkeleissa pelkästään kuvataan työelämän instituutioita.

Kirjan laajuuden vuoksi ei ole mahdollista käsitellä kattavasti sen sisältöä. Seuraavassa kuitenkin muutamia nostoja artikkeleista, joista erityisesti pidin.

Ari Väänäsen, Jussi Turtiaisen ja Minna Toivasen artikkeli suomalaisen työelämän muutoksesta 1940-luvulta tähän päivään pohjautuu Väänäsen ja Turtiaisen kirjaan “Suomalainen työntekijyys”. Kirja on itselleni tärkein suomalaisen työelämän muutosta kuvaava teos (ks. esittelyni tästä). Tämä artikkeli oli hyvä tiivistys.

Satu Ojala, Pasi Pyöriä ja Jouko Nätti tarkastelevat empiiristen aineistojen avulla työelämän laadun muutosta 1980-luvulta 2010-luvulle. Hallittu esitys osoittaa, että kehitys on monella mittarilla ollut myönteistä (esimerkiksi vaikutusmahdollisuudet). Toisaalta esimerkiksi haitallista kiireen tuntua kokee aikaisempaa useampi ja epävarmuuden kokemukset vaihtelevat talouden syklien mukaan.

Jaakko Kiander, Mikko Kautto ja Noora Järnefelt kertovat elegantisti keskeiset asiat eläkejärjestelmästä. Järnefeltin artikkelissa oli kiinnostava kuvio siitä, kuinka (vuoden 2011 datassa) työntekijöistä vain 39 % siirtyi ansiotyöstä vanhuuseläkkeelle. Vastaava luku ylemmällä toimihenkilöllä oli 69 %. Samassa artikkelissa tulee esiin kiintoisa empiirinen fakta, että sosioekonomisten ryhmien työurien pituudet ovat kuitenkin yllättävän samanpituiset: “duunarit” tekevät kuitenkin työuransa elämänkaarella aikaisemmin kuin toimihenkilöt.

Susanna Siitosen ja Tarja Krögerin artikkeli työlainsäädännöstä oli todella mielenkiintoinen. Käsitellyksi tulivat mm. työntekijöiden terveydentilatietojen käsittely työpaikalla sekä osatyökykyisten työntekijöiden työllistymisen edistäminen.

Seija Ilmakunnas kirjoitti selväsanaisesti työn markkinoista osana kansantaloutta. Hyvää tietoa työvoiman tarjonnasta ja kysynnästä. Tässä kenties jäin kaipaamaan vielä osatyökykyisten työntekijöiden näkökulmaa.

Yksi kiinnostavimmista artikkeleista oli Paula Koskisen artikkeli sukupuolten rakenteellisesta palkkaerosta. Opin mm. sen, että Suomessa luovuttiin vasta vuonna 1962 käytännöstä, jossa työehtosopimuksissa naisten palkkataso oli kirjattu miesten palkkatasoa alemmaksi. Tämä muutos tapahtui, kun Suomi ratifioi ILO:n samapalkkaisuussopimuksen.

Maili Malinin kirjoitus monikulttuurisuudesta työelämässä toi hyvin esiin maahanmuuttajataustaisten työntekijöiden työkykyyn liittyviä haasteita, joita olemme työpaikallemmekin viime aikoina pohtineet.

Anu Valtosen artikkeli nukkumisen kulttuurista oli kiinnostava valottaen sitä, miten eri aikoina on nukuttu ja suhtauduttu nukkumiseen. Artikkelissa oli tuttuja asioita, joita luin aikaisemmin mm. Arianna Huffingtonin kirjasta Sleep Revolution (ks. esittely tästä). Nykypäivänä uni on alistettu taloudellisen tehokkuuden käyttöön kun unta mitataan, parempaan nukkumiseen valmennetaan ja käytössä on myös lääkitystä.

Jouko Lönqvistin artikkeli työuupumuksesta on erinomainen selkeä esitys aiheesta valottaen ihmisen kokonaisvaltaista kuormittumista ja suhdetta työhön.

Ossi Rahkosen ja Eero Lahelman artikkeli on tyylikäs tiivistys siitä, mistä sosioekonomiset terveyserot johtuvat. Terveyserojen kaventaminen olisi yhteiskunnallisesti tärkeää, mutta valitettavan vaikeaa.

Netta Mäki, Taina Leinonen ja Pekka Martikainen kirjoittavat työttömyyden vaikutuksista. Empiirisesti osoitetaan, että työttömyydellä (esimerkiksi tehtaan sulkemisen vuoksi) on merkittäviä vaikutuksia sairastavuuteen ja kuolleisuuteen.

Nämä vain muutamia nostoja kirjasta. Kirjan kokonaisuus on vahva, jokainen artikkeli puolustaa kyllä paikkaansa.

Kirja on erittäin hyvä, mutta sen laajuus herättää pakostakin ajatuksen, että missä määrin tällaista kirjaa luetaan? Kirjalla on varmasti paikkansa oppikirjana esimerkiksi työterveyshuollon koulutuksessa, mutta laajuutensa puolesta kirjan lukemien “vapaaehtoisesti” vaatii vahvaa motivaatiota.

Kirja julkaistiin vuonna 2018. Viime vuosina työelämää koskevat diskurssit ja toki käytännötkin ovat muuttuneet nopeasti. Siksi kirjasta puuttuu esimerkiksi pandemiajan vauhdittama etätyön lisääntyminen ja asiantuntijatyön “uusi normaali”. Samoin tuntuu siltä, että digitalisaatio, ketterät organisaatiot itseohjautuvuuden korostamisineen näkyvät kirjassa vain vähän. 

Kaiken kaikkiaan kirja on on kuitenkin erinomainen laaja teos, joka tarjoaa sekä fundamentteja työelämäkysymyksiin, että vaihtoehtoisia näkökulmia niihin.

Torsten Michelsen, Kari Reijula, Leena Ala-Mursula, Kimmo Räsänen ja Jukka Uitti (toim.) Työelämän perustietoa. Duodecim 2018. Helsinki. 

 

Sotilasstrategia: Yksinkertainen, vaikea sota

Kajanmaa_kansi

Geopoliittisen tilanteen ja Suomenkin turvallisuuspoliittisen ympäristön muuttuessa tulin joululomalla lukeneeksi hieman alan dokumentteja ja kirjallisuutta. Asiakirjoista keskeisimmät olivat vuonna 2020 päivitetty Ulko- ja turvallisuuspoliittinen selonteko sekä vuodelta 2021 oleva Valtioneuvoston puolustusselonteko.

Mainituissa selonteoissa on viime aikoina runsaasti esillä ollutta fraseologiaa ja fundamentteja muuttuneesta turvallisuuspoliittisesta tilanteesta (vuonna  2014 tapahtunut Krimin miehitys alkupisteenä) sekä Suomen suhtautumisesta liittoutumiseen.

Puolustusselonteosta ilmenee, että Suomi on muuttuneesta tilanteesta johtuen lisännyt satsauksia puolustukseen. Julkisuudessa on puhuttu paljon hävittäjähankinnoista. Hävittäjien lisäksi Suomi on tekemässä mittavia investointeja laivastoon sekä maavoimiin.

Eri varuskuntiin sijoitetut valmiusyksiköt ovat yksi osa varautumistason noston kokonaisuutta. Vanhoja varusmiesaikaisia oppeja muistellen olin huomaavinani myös eräänlaista doktriinin muutosta sikäli, että alueellisen puolustuksen sijaan puhutaan enemmän paikallispuolustuksesta ja paikallisesti perustettavista joukoista.

Suomi siis signaloi, että se ottaa vakavasti oman alueensa puolustamisen. Tämä ei ole itsestäänselvää. Onhan viime aikoina on puhuttu siitä, kuinka Ruotsi kuvitteli maailman muuttuneen niin turvalliseksi paikaksi, että sen ei enää tarvitsisi pitää yllä puolustuskykyä. Tämän tapainen tuudittautuminen koki kovan kolauksen nimenomaan vuonna 2014, kun Venäjä miehitti helposti Krimin, koska Ukrainan armeijan kyvykkyys oli niin huono.

Sodankäynnin perusteisiin liittyen luin myös Maanpuolustuskorkeakoulun sotataidon laitoksen johtajan Petteri Kajanmaan kirjoittaman kirjan Sotilasstrategia: Yksinkertainen, vaikea sota.

Seuraavassa pieni sukellus kirjan tematiikkaan.

Kirjan ensimmäinen osa on siviilijohtajallekin tuttua. Käydään läpi johtamiskoulutustenkin tuttua lämmittelykysymystä. Mikä on strategia? Strategiasanaa käytetään nykypäivänä laajalti ja strategioita laativat julkisen sektorin organisaatiot, yritykset ja järjestöt.

Sanan juuret sotilasmielessä juontuvat Carl von Clausewitziin, jonka mukaan strategia on oppi sodan voittamiseksi. Tarkemmin sanoen: “taktiikka opettaa asevoimien käyttöä taistelussa; strategia taistelujen käyttöä sodan tavoitteiden vuoksi”. Suurinpiirtein tämä määritelmä on adoptoitu liikkeenjohdonkin käyttöön. Toinen tunnettu Clausewitzin sitaatti on, että “sota on politiikan jatkamista toisin keinoin”.

Kirjassa tuodaan esiin kiintoisasti suurstrategian ja sotilasstrategian välistä suhdetta. Suurstrategia muodostuu valtion pitkänlinjan tavoitteista (esimerkiksi itsenäisyys, puolueettomuus) ja se sisältää poliittisia valintoja. Sotilasstrategia on osa suurstrategiaa ja liittyy siihen, miten suurstrategiaa toteutetaan sotilasmielessä (esimerkiksi ylläpitämällä uskottavaa puolustusta sotilaallisten kyvykkyyksien avulla).

Sodan luonne on muuttunut. Vanhoina aikoina puhuttiin ratkaisevista taisteluista, jonka jälkeen sota loppui ja siirryttiin rauhaan. Sodankäynnin luonteen muututtua  keskeiseksi haasteeksi on muodostunut sodan lopettaminen.

Sodankäynti muuttuu monella ulottuvuudella teknologisen kehityksen myötä. Teollisella aikakaudella havainnoitiin mekaanisilla välineillä (kuten teleskoopilla), päätöksenteon aikajännettä mitattiin kuukausissa. 1. ja 2. maailmansodassa viestintäteknologia (lennätin, radio, sähke) muutti aikajänteen päiviksi ja viikoiksi. Nykyajalla sodankäynti on reaaliaikaista ja päätöksenteko tapahtuu tunneissa.

Ajan myötä sodankäynnin muodot ja painopisteet ovat muuttuneet. Kaikki lähti liikkeelle maavoimista, myöhemmin taisteluja alettiin käydä merillä merivoimien välisenä mittelönä. 1. ja 2. maailmansodat olivat ilmavoimien esiinnousun aikaa. Kylmänsodan aikana varusteltiin avaruutta. 1980-luvulta eteenpäin on korostunut kyberkyvykkyys ja “tietokyky”. Sotaa ei enää käydä samalla tavalla näkyvästi joukkojen tai asejärjestelmien välillä vaan tietoverkoissa. Kajanmaa piirtää hienoja kehityslinjoja jalkajousesta tietoverkkoihin.

Samalla itse sodan luonne on muuttunut. Ennen sodassa joukot ottivat yhteen (kineettinen sota). Nykyisen sodankäynnin piirteitä ovat sodan kynnyksen alapuolella (gray zone) tapahtuva toiminta, kuten informaatiovaikuttaminen ja kyberoperaatiot. Edes hyökkääjä ei näissä uusissa sodankäynnin muodoissa ole välttämättä tiedossa. Siksi vanhat sotilasstrategiat ja -opit eivät päde uusissa konflikteissa. Keskeinen piirre sotilasstrategiassa onkin se, että sitä on jatkuvasti uudistettava.

Kiinnostavaa kirjassa on myös poliittisten päättäjien ja sotilaiden välisen suhteen jäsentäminen. Poliitikot päättävät sodasta ja rauhasta ja kantavat siitä poliittisen vastuun. Poliitikot myös linjaavat operaation tavoiteltavan loppuasetelman, strategiset tavoitteet ja poliittiset reunaehdot. Tarkoituksenmukaista on, että poliitikot eivät puutu taktisiin kysymyksiin ja jättävät sotilaalliset arviot ja suositukset sotilaille.

Sotilasjohdon tehtävänä on ennakkovaroituksen antaminen ja tilannekuvan ylläpitäminen, operaatioiden suunittelu ja toimeenpano sekä mahdollisimman puhtaiden sotilaallisten neuvojen antaminen.

Lopuksi kirjassa käydään läpi Suomen sotilasstrategiaa. Kiintoisasti ja selkeästi esitetään mm. sotilaallisen johtamisen tasot. Tässä määritellään Eduskunnan,  Valtioneuvoston, Puolustusministeriön, Tasavallan presidentin, Puolustusvoimien komentajan, Pääesikunnan sekä Puolustusvoimien eri aselajien ja erillislaitosten roolit.

Aivan lopuksi Kajanmaa yksinkertaistaa vielä näkemyksensä sotilasstrategiasta: Sotilasstrategia on toimintasuunnitelma tai joukko toimintasuunnitelmia, joilla käytetään resursseja halutun tuloksen saamiseksi. 

Kirja on verkkoversiona 120 sivua pitkä, eli varsin kohtuullisen kokoinen. Se on kirjoitettu sotilaallisen täsmällisesti osiin ja alalukuihin jaotellen. Lisäksi käytetään havainnollistavia kuvioita.

Sotilasstrategiaa pohditaan klassikoista ponnistaen (Thyukydides, Clausewitz, Sunzi, Machiavelli, Napoleon) lisäksi tuodaan esiin tuntemattomampia ja nykyaikaa lähempänä olevia sotilassstrategian kehittäjiä. Sodankäynnin kehityksen historia kuvataan kiinnostavasti ja tullaan nykyajan teemoihin kuten hybridisotiin. Yhteiskuntatieteilijää kiinnosti paljon sotilasstrategian suhteuttaminen poliittiseen päätöksentekoon.

Lukusuositus kirjalle, joka on helppolukuinen ja kiinnostavasti kirjoitettu.

Petteri Kajanmaa 2021. Sotilasstrategia: Yksinkertainen, vaikea sota. Maanpuolustuskorkeakoulu. Sotataidon laitos. Julkaisusarja 2: Tutkimusselosteita Nro 12. Helsinki. Saatavissa

Putinin sisäpiirissä

belton

Tämän kirjan lukeminen oli melkoinen urakka sen laajuuden ja detaljien runsauden vuoksi. Painetussa kirjassa on yli 600 sivua. Kirjoittaja Catherine Belton oli Financial Timesin kirjeenvaihtaja Moskovassa 2007-2013. Vuonna 2020 julkaistu Putin’s People valittiin vuoden kirjaksi mm. Financial Timesissa ja The Economistissa ja muutamassa muussa lehdessä. Kirjaa vastaan on nostettu viisi erillistä lakiprosessia venäläisten liikemiesten ja öljy-yhtiö Rosneftin toimesta.

Kirja kertoo Vladimir Putinin noususta Venäjän johtoon. Putinia isompi kehys kirjassa on KGB:n, eli Neuvostoliiton aikaisen turvallisuuspalvelun virkamiesten tarttuminen vallankahvaan. Heitä kutsutaan kirjassa silovikeiksi.

Tarina kulkee niin, että Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen Venäjän ensimmäisenä presidenttinä toimi Boris Jeltsin, joka teki monia uudistuksia, lisäsi neuvostotasavaltojen autonomiaa ja otti askelia kohti markkinataloutta ja demokratiaa. Keskeisessä roolissa Venäjän taloudessa olivat oligarkit, joista tuli miljardöörejä Venäjän yksityistäessä valtionomaisuuttaan. Oligarkit ottivat käytännössä määräysvallan talouselämästä.

Jeltsin sairasteli ja oli alkoholisti. Hänestä kerrotaan, että hän ei mm. osannut käyttää luottokorttia. Jeltsinin ympärillä oli “Perhe”, joka nautti vallasta ja etuuksista.

Jeltsin nimitti Putinin pääministeriksi ja hänestä tuli myöhemmin ensin virkaatekevä presidentti ja sitten presidentti. Kahden presidenttikauden jälkeen hän Putin ei perustuslain vuoksi voinut jatkaa presidenttinä, jolloin presidentiksi tuli Dmitri Medvedev. Putinista tuli pääministeri, joka käytti kuitenkin käytännössä valtaa.  Pääministerikauden jälkeen Putin palasi presidentiksi. Sittemmin perustuslakia muutettiin, joka antaa Putinille mahdollisuuden jatkaa presidenttinä rajattomasti.

Keskeinen juoni kirjassa on se, että Putin ja silovikit käänsivät Jeltsinin aloittaman uudistuksen suunnan. He lisäsivät valtion kontrollia talouselämään. Oligarkit saivat pitää omaisuutensa, jos olivat kuuliaisia Kremlille. Putinin sisäpiiriä vastaan pullikoivat joutuivat vankilaan (tunnetuimpana esimerkkinä Mihail Horodovski). Putinin miehet ottivat haltuunsa keskeiset instituutiot, kuten oikeuslaitoksen ja rajoittivat median toimintaa.  Käytännössä valtio, Putin ja hänen sisäpiirinsä kontrolloi Venäjällä kaikkea. Vallan ohella he ovat keränneet valtavia omaisuuksia, rahan mittayksikkö kirjassa on miljardia dollaria.

Keskeisiä tapahtumia Putinin valtakauden alussa olivat Tsetsenian sota, Beslanin koulukaappaus, kerrostalopommit, Moskovan teatterikaappaus sekä sukellusvene Kurskin uppoaminen.

Kaappaukset lopetettiin väkivaltaisesti ja mittava määrä panttivankeja kuoli. Kaappauksista on esitetty salaliittoteorioita, joiden mukaan ne olivat Venäjän turvallisuuspalvelun lavastamia, jotta Tsetsenian sodalle saatiin kansan tuki ja Putin voisi esiintyä ongelmien ratkaisijana. Kurskin onnettomuudessa yli sata sotilasta kuoli. Putin viivytteli pelastustoimien alkamista, eikä suostunut ottamaan vastaan ulkomaiden apua.

Kirjassa on laaja jakso Donald Trumpista. Hänellä on ollut jo 1990-luvulta lähtien tiivit suhteet Venäjään ja sen oligarkkeihin. Venäläiset rahoittivat merkittävästi Trumpin liiketoimia ja pelastivat hänet ainakin kerran henkilökohtaiselta konkurssilta.

Ajankohtaiset tapahtumat Ukrainassa ovat osa Putinin sotilaallista ja geopoliittista suunnitelmaa. Venäjä miehitti Krimin vuonna 2014. Kirjassa on Ukrainaa käsittelevä jakso, jonka luettuaan ymmärtää kuinka tärkeänä Venäjä Ukrainaa pitää.

Kirjassa esitellään myös Venäjän toimia äärioikeiston ja -vasemmiston tukemisessa Euroopassa ja muualla. Venäjä tuki tahoja, jotka ajoivat Iso-Britannian eroa Euroopan Unionista (Brexit).

Oma lukunsa on myös venäläisten oligarkkien vahva läsnäolo Lontoossa sekä  pehmeä vaikuttaminen esimerkiksi jalkapallojoukkueiden omistamisen kautta.

Sotshin olympialaisten urakat jaettiin Putinin lähipiirille. Tie talviurheilukeskukseen maksoi enemmän kun USA:n projekti, jossa lähetettiin mönkijä Marsiin.

Kaiken kaikkiaan kirja oli siis raskas luettava ja aika kylmäävä. Kaikki henkilöityy Putiniin, mutta itse asiassa hän vain sattui olemaan paikalla ja järjestelmä teki hänestä presidentin.

Putin oli uransa alkussa epävarma (esim. Kurskin onnettomuudessa tämä näkyi), mutta itseluottamus ja häikäilemättömyys on myöhemmin lisääntynyt. Olennainen kysymys on, minkälainen vallanvaihto Venäjällä tapahtuu kun Putin joskus astuu syrjään.

Eli: Venäjällä oli mahdollisuutensa demokratisoitumisen ja markkinatalouteen siirtymisen näkökulmasta, mutta Putin ja hänen miehensä kaappasivat vallan.

Catherine Belton (2021): Kuinka KGB valtasi Venäjän ja kääntyi länttä vastaan. Docendo Oy, Jyväskylä.  (Alkuperäisteos Putin’s People, 2020).

Mikä saa Venäjän vastustamaan länttä?

giles

Suomalaisilla on paljon syitä olla kiinnostunut Venäjästä. Viime aikoina aihe on muuttunut yhä polttavammaksi Ukrainan tapahtumien ja laajemman turvallisuuspoliittisen tilanteen muuttumisen vuoksi. Niinpä oli mielenkiintoista tarttua brittiläisen kirjailijan ja tutkijan Keir Gilesin vuonna 2019 alunperin julkaistuun ja vuonna 2020 Ilkka Rekiaron suomentamaan kirjaan Moskovan opit (Moscow Rules).

Aikaisemmat lukemani Venäjää ja Putinia käsittelevät kirjat ovat olleet detaljeissaan melko raskaita. Näin oli esimerkiksi Masha Gessenin kirjoittama Kasvoton mies: Vladimir Putinin nousu venäjän valtiaaksi (Seven) ja mielestäni myös Jessikka Aron palkittu Putinin Trollit – Tositarinoita Venäjän infosodan rintamilta (Johnny Kniga). Parhaillaan lukemisen alla oleva Catherine Beltonin Putinin sisäpiirissä – Kuinka KGB valtasi Venäjän ja kääntyi länttä vastaan (Docendo) on myös melko yksityiskohtainen. Kuvaavaa on, että en näistä kirjoista ole jaksanut aina edes esittelyä kirjoittaa.

Nyt käsillä olevan teoksen kohdalla on toisin. Kirja tavoitteena on piirtää isoa kuvaa ja luoda ymmärrystä Venäjän toimintaan sen historiasta ja ominaispiirteistä käsin.

Seuraavaan on kiteytetty muutamia keskeisiä kirjan havaintoja:

1) Venäjä katsoo olevansa suurvalta ja käyttäytyy sen mukaisesti. Se haluaa, että sitä kuunnellaan ja sitä kohdellaan suurvaltana. Neuvostoliiton hajoamisen jälkeisen jonkinlaisen lyhyen “etsikkoajan” jälkeen suurvalta-ajattelu on viime aikoina voimistunut ja määrätietoisuus kasvanut.

2) Venäjä kokee itsensä uhatuksi. Historiallisena taustana mm. Napoleonin ja Hitlerin sotaretket, se pelkää lännen hyökkäävän itään muun muassa merkittävien luonnonvarojen vuoksi. Hyökkäyksen mahdollisuutta ei mielletä pelkästään sotilaallisena, vaan myös kulttuurisena.

3) Venäjä kokee olevansa “piiritetty linnake”. Siksi Naton itälaajeneminen on sille suuri uhka. Venäjä mielellään pitäisi itsensä ja lännen välissä neutraloivan vyöhykkeen.

4) Valta on perinteisesti ollut Venäjällä keskitettynä hallitsijalle, ilman tasapainottavia instituutioita. Venäjä on myös hiljattain luonut sisäisen kurinpitokoneiston, kansalliskaartin, joka puuttuu levottomuuksiin tarvittaessa voimakeinoin.

5) Venäjältä puuttuu keskiluokka. On olemassa rajattu joukko etuoikeutettuja ja sen jälkeen suuri kansalaisten massa, jota hallitaan.

6) Venäjällä yksilöllä ei ole samalla tavalla oikeuksia ja vapauksia kuin länsimaissa. Yksilöt on sulautettu yhteisöön, eikä kansalaisyhteiskunta ole päässyt kehittymään.

7) Venäjä on edelleen hyvin sulkeutunut maa. Vain hyvin pienellä osalla väestöstä on mahdollisuus esimerkiksi matkustaa Venäjän ulkopuolelle.

8) Ehkä tarpeetontakin sanoa, Venäjä ei ole demokratia, eikä se edes ole demokratisoitumisen tiellä, pikemminkin päinvaston.

Jo näiden havaintojen perusteella on helpompi ymmärtää viime aikojen kehitystä Venäjällä. Nykytilanteessa huomio kiinnittyy erityisesti Venäjän joukkojen keskittämiseen Ukrainan rajalle ja lännelle annettuihin ukaaseihin.

Nykyisen kehityksen aikaisempia vaiheita ovat olleet muun muassa vuonna 2014 tapahtunut Itä-Ukrainan miehitys ja Venäjän osallistuminen Syyrian sotaan, jossa se sai vahvistusta itsetunnolleen ja koki olevansa edelleen merkittäviä tekijä kansainvälisessä politiikassa. Kirjassa mainitaan merkittävänä tapahtumien sarjana myös vuosien 2010 ja 2011 Arabikevät, jonka tapaisten levottomuuksien Putin lähipiireineen pelkäsi leviävän myös Venäjälle.

Kirjassa pohditaan, että kaikesta huolimatta Venäjän muutoksen mahdollisuus saattaa olla nuori sukupolvi, jolla ei ole muistoja Neuvostoliitosta ja joka saa tietonsa internetistä, jota valtio ei valvo yhtä tarkasti kuin muita kanavia. Tämä mahdollinen muutos ei kuitenkaan tapahdu nopeasti.

Sukupolvinäkökulma on joka tapauksessa mielenkiintoinen, sillä Venäjän kolme vaikutusvaltaisinta miestä ovat huomattavan iäkkäitä: Presidentti Putin, 69 vuotta, puolustusministeri Sergei Soigu 66 vuotta ja ulkoministeri Sergei Lavrov 71 vuotta.

Kaiken kaikkiaan todella hyvä ja mielenkiintoinen, parissa illassa ahmaistava kirja. Kirjoitan edellä mainitusta Beltonin kirjasta kun saan sen luettua, hitaasti mutta varmasti.

Keir Giles: Moskovan opit. Mikä saa Venäjän vastustamaan länttä?  Docendo 2020. (Englanninkielinen alkuperäisteos vuodelta 2019).   

Pitkät työmatkat kuormittavat

liikenne

Tulin kerran toimistolle vähän myöhemmin kaupungilla olleen aamukokouksen jälkeen. Sanoin kerroksessa työtään tehneelle siivoojalle huomenta. Hän vastasi hieman oudosti “No huomenta”. Kysyinkin sitten, onko jo liian myöhäistä toivottaa huomenta.

Siivooja kertoi heräävänsä pikkutunneilla, jotta ehtii aikaisin aamulla alkavaan työvuoroonsa. Tämä siksi, että hän tulee hitaiden ja monimutkaisten julkisten liikenneyhteyksien kautta työpaikalleen. On herättävä yöllä, jotta ehtii aamulla toiselle puolelle pääkaupunkiseutua työvuoroon.

Tällaisia tilanteita on paljon palvelualalla, kuten kaupan alalla ja sosiaali- ja terveydenhuollossa. Vuorotyö tuo oman lisänsä problematiikkaan.

Lisätään yhtälöön jokin työkykyä rajoittava sairaus tai vaativa perhetilanne. On hyvin ilmeistä, kuinka merkittävällä tavalla olosuhteet voivat vaikuttaa työpäivän kuormittavuuteen, palautumiseen ja työhön osallistumiseen.

Ulkomailta löytyy rajumpia esimerkkejä. Vaikkapa Singaporessa tai Hong Kongissa voi huomata, kuinka puistojen penkeillä nukkuu työntekijöitä, joilla ei ole varaa asuntoon tai majoittumiseen kaupungissa. He tulevat viikoksi kaupunkiin töihin ja matkustavat sitten viikonlopuksi kotiinsa kaupungin ulkopuolelle.

Työn ja kodin välinen etäisyys ei koske pelkästään työntekijäammatteja. Olen pendelöinyt junalla töihin lähes parikymmentä vuotta. Työmatkani on ollut noin tunnin mittainen, mutta junassa on aina ollut runsaasti työmatkalaisia, joilla matka on vielä tunnin pidempi. Osa meistä teki junassa töitä aamun sarastaessa, osa yritti vielä nukkua.

Koronan myötä massiivisesti lisääntynyt etätyö on vähentänyt merkittävästi junassa nuokkujien määrää. Samalla on helppo uskoa, että näiden pendelöijien elämänlaatu on parantunut, kun nukkumiselle, harrastamiselle tai perheelle on jäänyt enemmän aikaan.

Työmatkakysymys on merkittävä, sillä työmatkojen pituus on trendinomaisesti kasvanut vuodesta 1990-lähtien (lähdelähde). Lisääntyvä etätyö ratkaisee työmatkaongelmat tietotyöläisen kohdalla, mutta kaikki eivät voi jäädä kotiin läppärin ääreen.

Työmatkat voivat myös olla sosioekonomisia terveyseroja ylläpitäviä. Asiantuntijatyötä tekevälle tietotyöläiselle 15-20 km työmatka pyörällä saattaa olla juuri sopiva työn vastapaino ja hyvinvointiin positiivisesti vaikuttava. Fyysisesti kuormittavaa työtä tekevällä työntekijällä suhtautuminen työmatkapyöräilyyn saattaa olla erilaista monestakin syystä.

Työssä jatkamisen mahdollisuuksiin ei vaikuta pelkästään se, mitä tapahtuu työpaikalla. Tarjolla olevat työpaikat määrittävät merkittävästi työmatkojen pituutta. Asuntojen hinnat vaikuttavat siihen, kuinka lähellä työpaikkaa työntekijöillä on varaa asua. Julkisen liikenteen toimivuus vaikuttaa siihen, kuinka pitkiä ja kuormittavia työmatkat ovat.

Työllisyysasteen nostaminen ja työurien pidentäminen ovat tärkeitä yhteiskunnallisia tavoitteita. Työmarkkinoiden rakenteella ja yhteiskunnan tarjoamalla infrastruktuurilla on suuri merkitys työn kuormittavuuden ja työhön osallistumisen näkökulmasta.

Kuusi viime aikoina luettua kirjaa

diktaattorit

Leif Sundström tarkastelee kirjassaan Rajaton valta noin kolmenkymmenen diktaattorin elämää ja vallankäyttöä. Tutuimpia kirjassa esillä olevia diktaattoreita ovat Hitler, Stalin, Mussolini, Idi Amin, Saddam Hussein, Mao, Pol Pot ja Kim Jong Un. Mukana ovat myös  Fidel Castro, Augusto Pinochet, Muammar Gaddafi, Tito ja Ceausescu sekä joukko hieman vähemmän tunnettuja diktaattoreita.

Diktatuuri määritetään yhden ihmisen tai hyvin rajatun joukon vallankäytöksi. Diktaattori päättää itse valtakautensa kestosta, eikä vallanpitäjää ole mahdollista vaihtaa vapailla vaaleilla. Valta ei ole läpinäkyvää, eikä sitä voi kritisoida.

Kirjassa tarkastellaan väljän yhdenmukaisen kehikon kautta diktaattorien elämänkulkua. Tyypillisesti diktaattorit tulevat melko tavallisista perheistä. Monen, mutta ei kaikkien, diktaattorien isä on ollut alkoholisti ja/tai väkivaltainen. Äiti on ollut yleensä “tavallinen” ja perhettä koossa pitävä voima.

Monet diktaattorit viettävät nuoruudessaan tai nuorena aikuisena aikaa vankilassa. Siellä he tyypillisesti opiskelevat sekä kehittävät verkostojaan ja visiotaan.

Dikaattorit ovat vaihtelevan sivistyneitä ja koulutettuja. Osalle lukutaitokin saattaa olla kyseenalainen.

Diktatuuri perustetaan ja valta anastetaan harkituilla peliliikkeillä. Vastustajat teljetään vankilaan tai surmataan. Demokraattisten instituutioiden kehittymättömyys, eriarvoisuus, kansan tyytymättömyys ja ristiriidat tarjoavat otollisen maaperän diktatuurin syntymiselle. 

Osalla diktaattoreista on visio, jota kohti he etenevät. Visio voi liittyä valtakunnan laajentamiseen ja/tai etnisiin puhdistuksiin. Osalle riittää oman valta-aseman ja diktatuurin jatkon varmistaminen. 

Valtaosa diktaattoreista on sumeilemattomia vallankäyttäjiä. Vastustajia tapetaan, kidutetaan ja teljetään vankiloihin. Omaa kansaa vainotaan ja kuritetaan vallan varmistamiseksi. Vähemmistöjä vainotaan ja haaremeita pidetään. Tämä diktatuurien pimeä puoli on kirjassa vastenmielisyydessään mieleenpainuvinta materiaalia. 

Harva diktaattori kehittää maataan niin, että elintaso ja kansalaisten hyvinvointi kasvaisi. Rikkaudet kasautuvat diktaattorille ja hänen lähipiirilleen.

Diktaattorien “urat” päättyvät usein väkivaltaiseen kuolemaan vallanvaihdon yhteydessä. Osa saa turvapaikan toisesta maasta.

Kokonaisuudessaan kirja oli kiinnostava teos yhteiskuntatieteilijää kiinnostavasta aiheesta, eli vallankäytöstä äärimmillään. Kirjan lukemalla tutustui myös moniin hieman vähemmän tunnettuihin diktaattoreihin.

Kirjassa pohditiiin diktaattorien elämää monesta eri näkökulmasta ja pyrittiin tunnistamaan yleisiä kehityskulkuja ja diktaattorien elämään vaikuttaneita tekijöitä. Siksi oli hieman yllättävää, että kirjassa ei edes todettu ääneen sitä tosiseikkaa, että kaikki kirjassa esitellyt diktaattorit olivat miehiä.

Kirjan merkittävä viesti oli kenties se, että teoksessa kuvattujen lukuisten diktaattorien aikakausista julmuuksineen ei ole kulunut pitkää aikaa. Maailmanpolitiikan ajankohtaisia tapahtumia seuraamalla on helppo yhtyä Sundströmin johtopäätökseenn, että diktaattorit ja diktatuurit elävät omassa ajassamme oikein hyvin. Demokratia ei ole itsestäänselvyys.

Leif Sundström 2021: Rajaton valta. Modernin ajan diktaattorit Hitleristä Kim Jong-Uniin. Tammi. 

x x x

Viime aikoina luettuja muita kirjoja:

todaro

Dave Todaro: The Epic Guide to Agile: More Business Value on a Predictable Schedule with Scrum. R9 Publishing. 

Noin 500 sivua pitkä ja äärimmäisen seikkaperäinen kirja ketterästä kehittämistä. Teoksessa käydään  perusteellisesti läpi Scrumin roolit, rituaalit,  työskentelytavat ja työkalut. Hyvä käsikirja esimerkiksi PO-roolissa aloittelevalle, mutta aika raskaslukuinen. Kirjassa on hyvät tiivistelmät ja rakenne, joten voi käyttää myös käsikirjana.

moreira

Mario E. Moreira 2017. The Agile Enterprise. Building and Running Agile Organizations. APress.

Edellistä hieman yleisemmällä tasolla liikkuva kirja ketterästä kehittämisestä ja organisaation kehittämisestä kohti ketteryyttä. Paljon samaa kuin edellisessä kirjassa ja muissa peruskirjoissa. Hyvää oli se, että sisälsi pohdintaa esimerkiksi budjetoinnista, HR:n roolista ja johdon roolista yleisemminkin. Hyvä peruskirja asiantuntijoille ja johdolle.

teerikangas

Satu Teerikangas: Integraation johtaminen. Kulttuuriset voimat yrityskaupassa. Wsoy Pro. 

Kirja on populaarimpi versio tekijän väitöskirjasta. Kirjassa käsitellään yritysostojen jälkeistä yhteensulautumisvaihetta, joka usein mainitaan yrityskauppojen haastellisimmaksi vaiheeksi. Kirjassa perehdytään muun muassa yritys- ja maakulttuurien merkitykseen, hiljaisiin voimiin ja yritysten henkiseen tilaan. Mielenkiintoinen kirja. Vähän pohditutti, että olisin ollut kiinnostunut lukemaan myös itse väitöskirjan, jotta aineistoja ja tutkimusmenetelmiä olisi voinut arvioida paremmin.

elo Simon Elo ja Juha-Pekka Tikka. 2021. Poliittiset muistelmani. Minervakustannus.  

Entisen kansanedustajan, Simon Elon näkökulma perussuomalaisten hajoamiseen ja viime vaiheisiin. Sujuvasti kirjoitettu, mutta lopulta melko mitäänsanomaton kirja aiheesta. Samasta aihepiiristä suosittelen ennemmin Jari Lindströmin kirjaa (ks. esittelyni tästä).

 

kinnunen

Tommi Kinnunen 2021: Ei kertonut katuvansa. WSOY. 

Kirja kertoo suomalaisista naisista, jotka lähtivät Jatkosodan aikana saksalaisten matkaan pääasiassa konttori- ja hoitotöitä tekemään. Sodan päätyttyä osa naisista lähti Saksaan, osa jäi Suomeen. Naisten yhteiskunnallinen status muuttui merkittävästi sodan päättymisen ja sen lopputuloksen vuoksi. Kirjassa kuvataan  muutaman naisen vaelluksesta Norjasta takaisin kotipaikkakunnalleen. Kirjan lukeminen oli kuin elokuvan katsomista, niin tehokkaasti maisemat ja tapahtumat piirtyivät mieleen.  Suosittelen. Todetaan vielä se, että kirja sai Vuoden kotimainen kaunokirja-palkinnon, Finlandia-ehdokkuuden ja Runeberg-palkinnon.

Susan Heikkinen: Pullopostia Seilin saarelta

seili

Luin tämän kirjan joululomalla, mutta bloggaus jäi kesken. Kirja jätti kuitenkin voimakkaan muistijäljen ja siksi bloggauskin on nyt kirjoitettava loppuun!

Kirja on vähän omasta kirjalinjastani poikkeava. Tartuin teokseen sattumalta saamastani suosituksesta johtuen. Kirjan luettuani helppo johtopäätös on, että tämä kirja sopii mainiosti yhteiskuntatieteilijälle ja sosiaalipoliitikolle.

Kun monet elämäkertatyyppiset kirjat kertovat ihmisistä, jotka johtavat ja  muokkaavat maailmaa ja sen järjestelmiä tai tekevät muita urotekoja, tämä kirja on erilainen. Se kertoo ihmisestä, joka erityisen tapahtumaketjun vuoksi menettää vapautensa ja joutuu suljetuksi yhteiskunnan laitoksiin, vankilaan ja mielisairaaloihin.

Kirja kertoo Seilin sairaalan yhden potilaan, Saima Rahkosen, tarinan. Ajallisesti kirja sijoittuu 1900-luvun alkupuoliskolle.

Punaorpo Rahkonen toimi nuoruudessaan palvelijana eri perheissä Viipurissa, Lappeenrannassa ja Riihimäellä. Ratkaiseva käännekohta hänen elämässään tapahtui, kun hän kimpaannuksissaan iski työtoveriaan kirveellä poskeen. Mielentilatutkimuksen kautta alkoi laitoskierre, joka vei Katajanokalle, Pitkäniemeen, Lapinlahteen ja Seiliin.

Kirjassa kiinnostavaa on se, kuinka erilaisista dokumenteista, laitosten hoitokertomuksista, pöytäkirjoista ja kirjeistä on saatu kursittua kasaan niin ehyt tarina yhdestä “tavallisesta” ihmisestä.

Toinen kiinnostava näkökulma on lukea siitä, kuinka vahvasti kirjan päähenkilö on virran vietävänä, objektin asemassa hänen elämänsä kannalta tärkeissä tapahtumissa ja päätöksissä. Ja myös kehittymättömien hoitomuotojen armoilla.

Kirjan jälkisanoissa pohditaan, psykiatreihin viitaten, että Rahkonen sairastui skitsofreniaan, tarkemmin ehkä paranoidiseen skitsofreniaan, joka voi johtaa tunteettomiin väkivallantekoihin.

Vaikka diagnoosin suhteeen oltiin oikeilla jäljillä jo Saiman eläessä, on selvää, että häntä ei pystytty tuon ajan lääkkeillä ja hoitomuodoilla auttamaan. Kuvaukset hoidoista ja lääkkeistä tuntuivat maallikosta arveluttavilta. Nykypäivänä parempi lääkitys ja terapiat johtaisivat Saiman kohdalla erilaiseen elämänkaareen.

Kirja on tavallaan myös psykohistoriallinen kirja. Saima todennäköisesti kärsi sisällissodan traumoista ja siitä, että näitä kipeitä muistoja ei juuri käsitelty. Mieleeni tässä yhteydessä tulee myös Ville Kivimäen hieno kirja Murtuneet mielet (lue esittelyni tästä).

Viimeinen ajatus: aikaa kirjassa kuvatuista tapahtumista ei lopulta ole kulunut paljoakaan. Seilissäkin mielisairaala lakkautettiin vasta vuonna 1962.

Kirjassa on kuvia, piirroksia ja leikkeitä dokumenteista.

Vahva lukusuositus niille, joita tässä kirjoituksessa esiinnostetut näkökulmat elävästä elämästä kiinnostavat. Kirjan ahmii nopeasti, itse luin teoksen yhdessä lomapäivässsä.

Susan Heikkinen 2020: Pullopostia Seilin saarelta – potilas numero 43. Suomalaisen kirjallisuuden seura. 

Katarina Baer ja Kalle Koponen: Kiinan suurin harppaus

baerKiina on ajan keskeisimpiä puheenaiheita Kiinan talouden, ihmisoikeuksien sekä poliittisen ja sotilaallisen vaikutusvallan nousun myötä. Kiina on tietenkin ajankohtainen myös siksi, että se on koronaepidemian alkupiste.

Kirjan kirkoittajat, toimittaja Katarina Baer ja valokuvaaja Kalle Koponen, olivat Kiinassa koronaepidemian aikana ja poistuivat maasta samana päivänä kun Wuhan suljettiin. Kirjassa seurataan kolmen kiinalaisen elämää koronakevään aikana.

Korona on kirjassa vahvassa roolissa, mutta kirja kertoo kiinalaisesta yhteiskunnasta ja sen muutoksesta laajemminkin.

Koronan osalta kirjan perusviesti on se, että diktatuuri kykeni tekemään tehokkaasti massiivisia ja nopeita liikkeitä, joilla epidemia saatiin hallintaan. Aluksi korona kuitenkin kiellettiin ja sitä peiteltiin. Kiusalliset totuuden puhujat vaiennettiin.

Koronankin kannalta olennaista oli Kiinan rakentama nykyaikaista teknologiaa hyödyntävä valvontakoneisto. Käytössä on miljoonia valvontakameroita, erilaisia kännykkäsovelluksia, kasvontunnistusteknologiaa ja työntekijöiden aivotoimintaa mittaavia sensoreita.

Tietosuojaa ja yksityisyyden suojaa ei käytännössä ole. Teknologia-avusteinen tehokas järjestelmä löytää ja rankaisee rikkomusten tekijät nopeasti. Mediaa, myös sosiaalista mediaa, suitsitaan voimakkaasti. Järjestelmän tavoite on pitää kansa kurissa ja nuhteessa.

Mittavin hanke on kansalaisten “luottoluokitusjärjestelmä” (Social Credit System), joka laajasti dataa hyödyntämällä luokittelee kansalaisia heidän luotettavuutensa perusteella. Järjestelmä on eräänlainen musta lista, jolla ei toivottu käyttäytyminen johtaa esimerkiksi matkustamisen rajoittamiseen.

Kirja virittelee kysymystä, mitä tapahtuu, jos kiinalainen teknologia ja valvontaosaaminen leviää maailmalle.

Kirja oli mielenkiintoinen Kiinan koronavaiheiden esittämisen vuoksi. Muuten kirjassa ei ollut juuri uutta Kiinasta, mitä en olisi lukenut muista kirjoista tai artikkeleista. Kirjassa oli paljon hienoja kuvia.

Kun yleensä ajattelen, että kirja on liian pitkä, tämä kirja loppui minusta vähän yllättäen ja kesken.

Katarina Baer ja Kalle Koponen 2020: Kiinan suurin harppaus. Teos. 

Juha-Pekka Raeste ja Hannu Sokala: Maailman 50 vaarallisinta yhtiötä

vaaralliset

Kirjan lähtökohtana on, että eri toimialoilla liiketoiminta keskittyy. Yhtiöt kasvavat ja syntyy megasuuria yhtiöitä, joilla on eri yhteiskunnissa ja globaalissa taloudessa merkittävästi valtaa. Suurilla yrityksillä on enemmän valtaa kuin kansallisvaltioilla.

Yritykset hakevat edelleen kasvua, eivätkä aina puhtain keinoin. Julkisen vallan harjoittama regulaatio pysyy vaivoin perässä tai se ei kykene suitsimaan vaikutusvaltaisia yhtiöitä.

Suuret yritykset ovat kilpailussa ylivoimaisia, ostavat pahimmat kilpailijansa ja tuhoavat pienten yritysten elinmahdollisuudet.

Raesteen ja Sokalan kirja ei ole tutkimus vaan ote on journalistinen. Siten yhtiöiden “vaarallisuus” jää paikka paikoin hieman avoimeksi, eikä se ole tarkasteltujen yhtiöiden kesken yhteismitallista. Faktantarkastus on kuitenkin tehty.

Kirja sijoittuu yhteiskunnalliseen tilanteeseen, jossa megatrendit digitalisaatio, kaupungistuminen, väestön ikääntyminen sekä ilmastonmuutos vaikuttavat yritysten ja yhteiskuntien toimintaan. Kirja liittyy näistä eniten ehkä digitalisaatioon ja ilmastonmuutokseen.

Millä tavoin yhtiöt ovat vaarallisia? Vaarallisuus voi liittyä esimerkiksi seuraaviin näkökulmiin:

  • digitalisaation myötä murenevaan yksityisyyden suojaan
  • luonnonvarojen häikäilemättömään käyttöön
  • ympäristön saastuttamiseen
  • kansanterveyden vaarantamiseen alkoholia ja tupakkaa valmistamalla
  • työehtojen polkemiseen ja huonojen työolojen ylläpitämiseen
  • päätöksentekijöiden lahjomiseen
  • yrityksen edun ajamiseen ujuttautumalla lähelle julkisen sektorin päätöksentekoa
  • rahan piilottamiseen
  • verojen kiertämiseen
  • aseiden kehittelyyn
  • vakoiluun
  • epämääräisten sijoitusinstrumenttien kehittelyyn
  • markkinoiden toiminnan häiritsemiseen

Kirja on arvokas jo siinä, että sen kautta tulee tutustuneeksi maailman suurimpien yritysten historiaan päälinjojen tasolla.

Toisaalta tulee selväksi, että kapitalismi tarvitsee rajat. Eri toimialoilla toimivat yritykset ovat innovatiivisia ja häikäilemättömiä hakiessaan kasvua tai yhä suurempia voittoja omistajilleen. Eikä aina puhtain keinoin.

Monella yrityksellä on myös synkät juurensa vuosikymmenten takaisissa selkkauksissa tai tapahtumissa kuten Natsi-Saksassa.

Kiina ja Aasia saavat kirjassa paljon painoa. Suuret kiinalaiset yritykset ovat mukana varmistamassa kurin ja järjestyksen pitämisestä Kiinassa esimerkiksi valvontakameroiden, sosiaalisen median valvonnan tai muun teknologian  hyödyntämisen avulla.

Kiinalaiset yritykset ovat myös mukana vakoilemassa länsimaita. Yritykset on valjastettu edistämään Kiinan vaikutusvallan kasvua globaalisti.

No mitkä sitten ovat maailman vaarallisimpia yrityksiä? Kirjan mukaan kärki on seuraava:

  1. Google
  2. Tencent
  3. Saudi Aramco
  4. Amazon
  5. Facebook

Apple löytyy sijalta 11. Erityisesti neljän suuren digijätin (Google, Amazon, Facebook ja Apple) vallasta on käyty viime aikoina laajaa keskustelua. Scott Galloway on kirjoittanut näistä yhtiöistä kirjan. (ks. esittelyni tästä). Yhdysvalloissa on ollut esillä näiden yhtiöiden pilkkominen.

Laaja lähes 600 sivuinen kirja oli sujuvasti kirjoitettu ja kevytlukuinen. Teemaltaan se liikkuu nykyajan megatrendien ja keskeisten eettisten kysymysten maastossa. Se myös laventaa keskustelua neljästä suuresta teknologiafirmasta lukuisiin vähemmän tunnettuihin, mutta vaikutusvaltaisiin yrityksiin.

Suurten yritysten kasvuvauhti vain kiihtyy, kirjassakin esitetty data kehityksestä on hurjaa. Hienoa, että tätä tematiikkaa käsitellään nyt myös kotimaisessa laadukkaassa tietokirjassa.

Juha-Pekka Raeste ja Hannu Sokala 2020: Maailman 50 vaarallisinta yritystä. Nemo, Helsinki.