Pohjois-Satakunnassa sijaitseva kotipaikkakuntani Honkajoki on Etelä-Pohjanmaahan kuuluvan Isojoen naapurikunta. Kyllikki Saaren murha tapahtui Isojoella 17.5.1953. Lapsuuden- ja/tai nuoruudenkodistani Kyllikki Saaren suohaudalle on 27,5 kilometria. Haudalla en kuitenkaan ole koskaan käynyt. Vuosien varrella olen lukenut Kyllikki Saaresta kertovia lehtijuttuja sekä Wikipedia-materiaalia. Mitenkään erityisesti en ole tätä tapahtumaa pohtinut tai etsinyt siitä tietoa, mutta perusjutut tiedän.

Toinen yhteyteni teemaan on se, että tällä kertaa on kunnia tuntea itse kirjailija. Ensitapaaminen Juho Saaren kanssa taisi olla vuonna 1995, legendaarisen Stakesin tiloissa Ympyrätalossa Helsingissä. Kun itse suuntasin myöhemmin tutkimuksesta hieman erilaisiin töihin, Juhon tieteellinen ura on jatkunut läkähdyttävän tuotteliaana.  Hän on kirjoittanut tai toimittanut noin 60 kirjaa hyvinvointivaltiota sekä sosiaalipolitikkaa koskevista teemoista. Lähtökohtaisesti ajattelin, että Kyllikki Saaren murhaan liittyvä kirja olisi rönsy Juhonkin laaja-alaisella uralla.

Kyllikki Saaren murhasta (vakiintunut tapa on puhua murhasta, vaikka se ei sitä välttämättä ollut) on olemassa paljon erilaista materiaalia, eikä tarvetta tapahtumia pelkästään dokumentoivalle kirjalle olisi ollut.

Juho lähestyykin aihetta kollektiivisen muistin näkökulmasta. Hän pohtii, miksi pienellä paikkakunnalla vuonna 1953 tapahtunut  17-vuotiaan Kyllikki Saaren murhasta on muodostunut niin vahva jälki suomalaisten mieliiin.

Kollektiivisella muistilla tarkoitetaan kirjassa kollektiivisen muistin institutionalisoitumista sekä yhdessä muistelemista.

Institutionalisoitumisen osalta puhutaan siitä, miten arkistoiminen, uutisoiminen, tallentaminen ja visualisoiminen tai muistomerkkien rakentaminen ylläpitävät kollektiivista muistia.

Sosiaalisen yhdessä muistelemisen tutkimuksessa keskitytään siihen, miten moniulotteisesta ja -tasoisesta tapahtumasta valikoituu muistelun kohteeksi joitakin teemoja ja tapahtumia samalla kun toiset jäävät pois.

Poliisilla on Kyllikki Saaren murhasta valtava määrä aineistoa, johon Juho on päässyt perehtymään. Lisäksi aineistona on käytetty teemasta kirjoitettuja kirjoja, artikkeleita, filmejä sekä internetin keskustelupalstoilla, blogeissa ja Wikipediassa olevaa aineistoa. Onpa Kyllikki Saari noussut myös useiden musiikintekijöiden inspiraation kohteeksi aihetta on käsitelty myös teatteritaiteessa. Kirjan aineistona on myös kyselyaineisto parin vuoden takaa, jolla selvitettiin, miten suomalaiset tuntevat Kyllikki Saaren tapauksen ja ovatko he kiinnostuneita tapahtumasta.

Kirja esittää tapahtumien kulusta tiedossa olevat faktat, jotka selviävät helposti myös esimerkiksi tästä Wikipedia-artikkelista. Koska vain murhaaja tai murhaajat tietävät mitä oikeasti tapahtui, esitetään myös mahdollisia tapahtumien kulkuja sekä käydään läpi epäilyjen kohteena olleita henkilöitä.

No miksi tapahtumasta on jäänyt niin vahvat jäljet suomalaisten mieliin?

Ensinnäkin monipolviset tutkintalinjat ovat herättäneet kiinnostusta. Epäilyjen kohteena oli keskeisiä henkilöitä pienen kunnan asukkaista tai sitten he olivat hieman mystisiä hahmoja. Toisekseen tapahtumaan liittyi keskeisiä mieleenjääviä paikkoja, etenkin suohauta. Kolmanneksi murhan kohteena oli nuori nainen, joka herättää monia tunnereaktioita. Neljänneksi, symbolisella tasolla hyvä ja paha kohtasivat kun uskonnollinen Kyllikki Saari kohtasi väkivaltaisen kuoleman. Viidenneksi, tapahtuman julma väkivaltaisuus järkytti  mieliä.

Jo aikaisempia teemaan liittyviä kirjoituksia lukiessani olen pohtinut, että meno 1950-luvun Isojoella oli melko levotonta. Paikkakunnalla oli liikkuvaa epämääräistä työvoimaa, erilaisista mielenterveysongelmista kärsiviä, runsasta alkoholinkäyttöä ja muuta häiriökäyttäytymistä. Niinpä Kyllikki Saaren murhan tutkintalinjoista löytyi varsin värikästä porukkaa.

Yksi hämmentävimmistä asiaan liittyvistä kollektiivisen muistamisen muodoista liittyi uniin. Poliisin tutkintamateriaalissa on valtavat määrät kuvauksia suomalaisten Kyllikki Saaren murhaan liittyvistä unista. Tapaus on myös innoittanut monia selvännäkijöitä.

Rikostutkinnassa tehtiin monia virheitä ja näitä käydään kirjassa seikkaperäisesti läpi. Ilman virheitä ja nykyaikaisella rikostutkinnan tekniikoilla murha olisi voinut selvitä.

Tapauksessa on monia erikoisia yksityiskohtia, joita lukija jää miettimään. Näitä ovat mm. pitkä aika Kyllikki Saaren katoamisen ja ruumiin löytymisen välillä, haudan merkitseminen, pyörän löytyminen sekä tavaroiden katoaminen, Saaren päiväkirjan ja kirjeiden hävittäminen ja niin edelleen. Nämä kiinnostavat avoimet ja mieleen helposti jäävät yksityiskohdat eittämättä ovat vahvistaneet tapauksen mieleenjäämistä.

Kirjan lopussa pohditaan, minkälaisen elämän Kyllikki Saari olisi voinut elää ilman tapahtunutta. Hän olisi voinut jäädä Isojoella maatalon emännäksi, muuttaa Tampereelle, Vaasaan tai muuttaa Ruotsiin. Vuonna 2020 hän olisi 84 vuotias.

Kirja on kirjoitettu mukaansatempaavasti. Itse luin hieman alle 300 sivua yhdessä illassa ja aamussa. Kirjassa suhtaudutaan Kyllikki Saareen ja hänen läheisiinsä hienotunteisesti. Kirja on tieteentekijän kirjoittama, joka näkyy muun muassa havainnollisina tapahtumaketjujen visuaalisina kuvauksina. Kollektiiviseen muistamiseen liittyvät teoriat ja esitellään mukavan kevyesti.

Lukusuositus on helppo antaa yhteiskunnallisista teemoista kiinnostuneille. Ja kyllä kirja kiinnostaa myös rikoskirjallisuutta lukevia.

Ja täytyy siellä suohaudallakin käydä seuraavalla kerralla kun käy kotipuolessa.

Juho Saari: Kuuluisan kuoleman varjo: Miksi Kyllikki Saaren murha ei unohdu? Gaudeamus 2020, Tallinna. 

Lyhensin lukuvelkaa lukemalla viime vuonna julkaistun Anu Kantolan ja Hanna Kuuselan kirjoittaman kirjan Huipputuloiset: Suomen rikkain promille.

Kirjassa raportoindun tutkimuksen tavoitteena on tutkia huipputuloisten muodostaman taloudellisen eliitin taustoja, verkostoja ja ajatuksia yhteiskuntapolitiikasta.

Huipputuloiset on muodostettu rajaamalla 5000 vuosina 2007-2016 eniten verotettavaa ansio- ja pääomatuloa saanutta suomalaista. Taustatiedot selvitettiin 4100 ryhmään kuuluvasta henkilöstä ja 90 heistä haastateltiin.

Taustatiedoista voidaan mainita, että 84 % huipputuloisista oli miehiä ja 16 % naisia. 99 % oli syntyperältään suomalaisia. 84 %:lla äidinkieli oli suomi ja 46 % oli suorittanut ylemmän korkeakoulututkinnon. Avioliitossa oli 70 % ryhmään kuuluvista.

Ryhmä jaettin kolmeen ryhmään: perijöihin, johtajiin ja yrittäjiin.

Perijät olivat vauraiden sukujen jäseniä. Heidän missionsa on suvun omaisuuden hoitaminen, sen kasvattaminen ja siirtäminen seuraavalle sukupolvelle. Konkreettisesti tämä tarkoittaa huolellista varainhoitoa, verkostoitumista ja “next generationin” kasvattamista. Perijöiden suvut ovat keskenään hyvin verkostoituneita.

Johtajien tehtävänä on viedä eteenpäin ja kehittää johtamiaan yhtiöitä, toteuttaa niiden  strategiaa ja muutosta. Johtajien kuvauksissa korostuu tehtäväkeskeisyys ja kova työnteko. Työpäiviä kuvataan 50-70 tuntisiksi. Kun johtaja on töissä, hänellä on huono omatunto kun ei ole kotona ja päinvastoin. Johtajien haastatteluissa nousee esiin mielenkiintoisia teemoja nykyajan johtamisesta, jossa korostuu esimerkillä ja visiolla johtaminen sekä persoonan likoonlaittaminen. “Enää ei olla sihteerien ja liikennevalojen takana kulmahuoneessa.”

Yrittäjät ovat myös kovia tekemään töitä. Heidän missionsa on yrityksen perustaminen, sen kasvattaminen ja kehittäminen. Yrittäjien suunnitelmissa on myös exit omasta yrityksestä ja vaurastuminen tätä kautta. Exitin jälkeen voi myös vetäytyä työelämästä ja mahdollisesti palata sitten uusien ideoiden ja yritysten kanssa työelämään.

Huipputuloisten ajatukset suomalaisesta yhteiskunnasta voisi karkeasti tiivistää näin:

• suurituloiset ovat huolissaan Suomen kilpailukyvystä
• julkisen sektorin koko huolestuttaa
• veroastetta kritisoidaan
• sosiaaliturvan koetaan passivoivan
• Suomen päätöksentekojärjestelmä on kankea

Perijöiden mielipiteet olivat hieman pyöreämmin ilmaistuja kuin johtajien ja yrittäjien.

Tulokset herättivät kirjan julkaisun jälkeen vilkasta keskustelua. Yhtäältä ihmeteltiin mielipiteiden “kovuutta” ja toisaalta pohdittiin, olivatko tutkimuksessa käytetyt aineistot ja menetelmät sopivia, ks. hyvä yhteenveto tästä. 

Huipputuloisten mielipiteet sosiaaliturvasta eivät mielestäni olleet sinällään yllättäviä. Samanlaisia mielipiteitä löytyy huomattavasti alemmista tuloryhmistä.

Ehkä enemmän yllättävää oli lukea suomalaisen taloudellisen eliitin pessimismistä ja nuivasta suhtautumisesta yhteiskunnalliseen päätöksentekoon. He kokivat voimakasta turhautumista siitä, miten poliittinen päätöksentekojärjestelmä ei pysty tekemään tarvittavia päätöksiä.

Päätöksenteon vaikeuteen liittyen tuli mieleen myös entisen työ- ja oikeusministerin Jari Lindströmin kirjassaan kertomat kokemukset siitä, kuinka päättäjien on vaikea viedä eteenpäin uudistuksia.

Kaiken kaikkiaan jäin miettimään, että kirja kertoo melko voimakkaasta konsensuksen puutteesta suomalaisessa yhteiskunnassa. Taloudellista valtaa omaavien ajatukset pohjoismaisesta hyvinvointimallista ovat varsin nihkeitä.

Sosiaaliturvaa ja hyvinvointipalveluja ei voida rahoittaa eikä työllisyyttä ylläpitää ilman kilpailukykyisiä yrityksiä. Siksi näkemysten erilaisuus on iso juttu.

Yhteiskuntapoliittisten näkemysten ohella oli mielenkiintoista lukea huipputuloisten näkemyksiä mediasta sekä verkostoitumisesta.

Median koetaan olevan kiinnostunut vääristä asioista, esimerkiksi juuri tulotietojen raportoimisesta. Media ei niinkään kerro siitä hyvästä, mitä suomalaiset yritykset tekevät yhteiskunnan hyväksi.

Verkostoitumisen osalta havaitaan, että taloudellinen eliitti on keskenään hyvin verkostoitunut ja verkostoja hyödyntämällä esimerkiksi poliittisten päättäjien pakeille on helppo päästä.

Kirja oli mielestäni hyvin kirjoitettu. Tutkimus taustoitettiin kansainvälisellä ajankohtaisella kirjallisuudella ja pidemmillä historiallisilla kehitystrendeillä. Tutkimukselliset valinnat oli hyvin kuvattu ja perusteltu.

Kaiken kaikkiaan teos on mielenkiintoinen ja hyvin kirjoitettu kirja suomalaisesta yhteiskunnasta.

Anu Kantola ja Hanna Kuusela: Huipputuloiset. Suomen rikkain promille. Vastapaino, Tampere 2019. 

Kirjan on kirjoittanut hollantilaisjuutalainen lääkäri Eddy de Wind. Kyseessä on ilmeisesti ainoa Auschwitzin sisällä kirjoitettu kirja.

Kirja kertoo leiriltä selviytyneen de Windin ja hänen vaimonsa Friedelin tarinan. Kirja on vanha, mutta se on julkaistu nyt ensi kertaa suomeksi.

Vaikka keskitysleireistä on tullut vuosien varrella luettua jonkin verran kirjallisuutta, kirja oli vaikuttava.

Kirja ei ollut mikään mukava iltakirja ja herkemmiltä se vie varmasti iltaunet. Kirjaa lukiessa keskitysleirikuvaukseen kuitenkin turtui.

Esille tuli natsien ja heidän kätyriensä arkipäiväinen sadismi ja mielivalta, työvoiman riistäminen sotateollisuudelle sekä “lääketieteelliset” kokeet ihmisillä.

Vaikka kirja keskittyy työleiri Auschwitziin, käsitellään myös muita leirejä sekä natsi-Saksan järjestelmää laajemmin.

Mieleen jäi, kuinka keskitysleirin totaalisuudesta ja ihmisarvon olemattomuudesta huolimatta leirillä oli kaupankäyntiä, sosiaalista kerrostuneisuutta ja rakkautta.

Kirjan lopussa on de Windin perheen jälkisanat sekä de Windin vuonna 1949 julkaisema analyyttinen artikkeli “Kuoleman edessä”, jossa hän analysoi keskitysleirielämää.

Yksi artikkelin johtoajatus on, että keskitysleirivanki hyväksyi ajatuksen kuolemastaan, mutta elämänhalu nosti hänessä päätään kriittisinä hetkinä.

Hyvä kirja karmivasta aiheesta.

Eddy de Wind 2020: Pääteasema Auschwitz. Selviytyjän muistiinpanot leiriltä. Wsoy Helsinki.  

Tätä kirjaa piti aikanaan jonottaa Karjaan kirjastosta monta kuukautta. Ja kun vihdoin sain sen käsiini, en ehtinyt lukea. Nyt koronakaranteenissa, kun kirjaston kirjat on jo luettu, latasin tämän e-kirjana.

Michele Obaman kirja Becoming oli vuonna 2018 myydyin kirja Yhdysvalloissa, Suomessa käännös oli kategoriassaan viidenneksi myydyin kirja vuonna 2019.

Lyhyesti sanoen tarina menee niin, että Michele Obama varttui vaatimattomassa työläiskodissa Chicagossa, opiskeli Princetonissa sosiologiaa ja Harvardissa lakia. Opiskelujen jälkeen hän aloitti työskentelemisen ja “uran tekemisen” huippulakifirmassa.

Sitten kuvioon astui Barack Obama, joka oli kaikin tavoin primus inter pares Harvardissa. Michelen urakehityksessä alkoivat pikku hiljaa painottua rahan tekemisen sijaan yhteiskunnallisesti merkittävät tehtävät.

Erityisesti perheen perustamisen jälkeen painottui myös joustaminen omasta urasta ja puolison poliittisen uran tukeminen.  Ura vei kuvernööriksi, senaattoriksi ja sitten Yhdysvaltojen presidentiksi.

Kirja kertoo Michele Obaman tarinan lapsuudesta toisen presidenttikauden loppuun. Siitä perspektiivistä tulee kerrottua myös Barack Obaman tie presidentiksi ja keskeisimmät vaiheet kahdella presidenttikaudella. Kiinnostava jännite kirjassa on kuvaus toisiaan täydentävästä pariskunta Obamasta.

Kirja on kiiinnostavimmillaan kuvatessaan opiskeluaikoja, työuran alkua, vaalitaisteluja ja ensimmäistä presidenttikautta. Toisella presidenttikaudella tapahtumat vähän puuroutuvat.

Kirjassa on tiivis lataus, on jännittäviä vaalitilaisuuksia, tunteikkaita puheita ja traagisia tapahtumia. Molemmat Obamat elävät tunteella yhteiskuntaa kohdanneita onnettomuuksia.

Tarina on myös henkilökohtainen ja rehellinen. Käsitellyksi tulevat  yksityiselämän asiat, kuten lapsuuskodin taloudellinen niukkuus, raskaaksi tulemisen vaikeudet tai uralla sattuneet “mokat”.

Moka oli esimerkiksi Iso-Britannian kuningattaren koskettaminen protokollan vastaisesti. Toiseksi julkisuutta saaneeksi mokaksi voidaan laskea karkaaminen presidentti Barackin kanssa parisuhdeviikonlopun viettoon helikopteri- ja lentokonekuljetuksin ja New Yorkin kadut sulkien.

Uransa ajan Michele on halunnut edistää sosiaalista nousua ja tasa-arvoa. Moneen kertaan tulee esiin, kuinka monet vallan foorumit koostuvat pääosin valkoisista miehistä.

Michele Obama käynnisti monenlaisia hankkeita liittyen syrjäytymisvaarassa olevien nuorten, erityisesti tyttöjen auttamiseen. Valkoisessa talossa hän keskittyi myös  haavoittuneiden sotaveteraanien ja heidän perheidensä  tukemiseen sekä kansanterveyden edistämiseen esimerkiksi kaupan alaan ja elintarviketeollisuuteen vaikuttamalla.

Kuvaus elämästä Valkoisessa  talossa oli myös kiinnostava. Koneisto, joka suojaa ja auttaa Yhdysvaltojen presidenttiä on valtaisa ja elämä tämän kuplan sisällä erikoislaatuista.

Politiikka on myös säälimätöntä ja Michelekin saa osansa loasta vaalikampanjoiden tiimellyksessä.

Kirja saa katkeria sävyjä kun Donald Trump nousee taistelemaan presidenttiydestä Obaman toisen kauden jälkeen. Trump näyttäytyy täydellisenä vastakohtana Obaman tavalle toimia sekä politiikalle. Pettymys on suuri kun paljastuu, että Trump todella voittaa vaalit. Myös epilogi huokuu katkeruutta Trumpin politiikkaa kohtaan.

Kirja oli mielenkiintoinen ja mukaansatempaava. Kirjassa on paljon ihailtavaa ylevyyttä.  Keskeisiä teemoja ovat usko koulutuksen voimaan ja sosiaaliseen nousuun, optimistinen tulevaisuususko ja usko siihen, että tasa-arvoa voidaan kehittää politiikalla. Se on myös päähenkilön asema huomioiden harvinaisen tunteella ja avoimesti kirjoitettu kirja.

Michele Obama 2019: Minun tarinani. Otava, Helsinki. 

Kirja on sukupolvikertomus ajasta, jonka olen itse elänyt. Kirjan konteksti, eli 1990-luvun lama ja sen seuraukset, on tietenkin myös sosiaalipoliitikkoa ja yhteiskuntatieteilijää kiinnostava. Hauskana yhteensattumana voi vielä mainita sen, että kirja on julkaistu syntymäpäivänäni viime vuonna.

Vuonna 1989 ylioppilaaksi kirjoittaneena olin 1980-luvun lopun talousuutisten suurkuluttaja. Muistan hyvin tuon ajan kasinotalouden merkkihenkilöt, joista esimerkkeinä tässä voidaan mainita vaikkapa Pentti Kouri, Taito Tuunanen, Jukka Keitele ja Christopher Wegelius.

Talousuutiset dominoivat 1980-luvun lopun koko yhteiskunnallista keskustelua, kun omistusten kautta rakenneltiin yhteiskunnan valta-asetelmia.

1990-luvun alussa opiskelin sitten yhteiskuntatieteitä ja muistan hyvin luennon, jolla luennoitsija ilmoitti kesken kaiken, että “Suomen markka kelluu”. Se kuulosti dramaattiselta, vaikka ehkä kaikki opintojaan aloittelevat ja taloustieteen approa suorittavat opiskelijat eivät asian merkitystä heti tajunneetkaaan.

Muistan myös opiskeluajoilta ilta illalta synkemmät talousuutiset, joita seurasin Turun Ylioppilaskylän soluasunnossa pienestä mustavalkoisesta matkatelevisiosta.

Westend kertoo tuosta ajasta yhden perheen näkökulmasta. Perheen isä on  rakennusalalla. Taloudellinen nousu nostaa firman menestykseen. Perhe vaurastuu ja se näkyy asumisessa, elämäntyylissä ja sosiaalisissa verkostoissa.

Verkostoissa on menestyviä ihmisiä, mutta myös hyvintoimeentulevien perheiden keskuudessa on piileviä ongelmia.

Aikojen huonontuessa riskit realisoituvat, rakennusbisnekseltä putoaa pohja, eikä isän yritys selviä veloistaan.

Edessä on konkurssi ja elintason romahtaminen. Köyhtymisen konkreettiset merkit ja vaikutukset putoavat perheen eteen yksi kerrallaan.

“Äiti irtisanottiin tuotannollis-taloudellisista syistä.”

Isä ei kestä ja päätyy omaan traagiseen ratkaisuunsa, joka on arvattavissa jo varhain. Kirja kertoo rahan laajemmasta kuin pelkästään toimeentuloon ja ostovoimaan liittyvästä merkityksestä.

“Rahalla isä oli kurottanut toisia kohti. Ja kun rahaa ei enää ollut, ei ollut sen luomaa taikapiiriäkään”.

Kirja on kirjoitettu perheen tyttären näkökulmasta. Kirja etenee kahdella aikajanalla: yhtäältä perheen vaiheissa ja toisaalta tyttären myöhemmissä vaiheissa liittyen opiskeluaikoihin ja työelämän aloittamiseen.

Vaikeat vuodet löivät leimansa “laman lapseen”. Avainsanoja ovat ahdistus ja ulkopuolisuus. Tytär kokee vahvaa syyllisyyttä isän kohtalosta, vaikka hän oli kenties viimeisin, joka asiaan olisi voinut vaikuttaa.

Kirja on hyvä muistutus merkittävistä, mutta heikommin ja epäsuoremmin näkyvistä vaikutuksista, joita yhteiskunnallisilla kriiseillä on.

Kirja oli vaikuttava paitsi tutun kontekstin, myös yhteiskunnallisen aiheensa vuoksi. Enimmäkseen tietokirjoja tätä nykyä lukevalle myös kielen rikkaus oli virkistävää. Kirjalle on helppo antaa vahva lukusuositus.

Suvi Vaarla: Westend. WSOY 2019.