Avainsana: yhteiskunta

Julkaistu

Mihin suuntaan työurat kehittyvät?

directory-1334441_1920

Yhteiskuntapoliittinen keskusteluavaruus on viime aikoina täyttynyt sote- ja aluehallintouudistuksella sekä kiky-neuvotteluilla. Tavoite työurien pidentämisestä ei ole kadonnut mihinkään, vaikka se ei julkisuudessa viime aikoina juuri ole esiintynytkään.

Työuria voidaan tunnetusti pidentää alusta, keskeltä ja lopusta. Keskityn tässä pohtimaan työuran keskivaihetta ja loppua tunnettujen, eri tutkimusten perusteella eläkkeelle siirtymiseen yhteydessä olevien teemojen ja niiden kehitystrendien kautta. Työuriin vaikuttavia tekijöitä on toki muitakin kuin tässä pohditut.

Työuriin vaikuttavia tekijöitä

Vuonna 2017 voimaan tulevan eläkeuudistuksen myötä eläkeikä nousee asteittain. Uusina eläkemuotoina käyttöön tulevat työuraeläke sekä osittainen varhennettu vanhuuseläke. Yksi eläkeuudistuksen tavoitteista oli työurien pidentäminen ja näin sen arvioidaan myös työuriin vaikuttavan. Aineistoihin voi tutustua esimerkiksi täällä. Yksilön näkökulmasta vanhuuseläkeikä siis nousee, ennen tätä eläkkeelle pääsee työkyvyn alenemisen vuoksi tai jos hyväksyy pienemmän eläkkeen.

Väestön terveydentila paranee. Vaikka työkyky ja työssä jatkaminen eivät olekaan pelkästään terveyteen liittyviä asioita, terveydentilan koheneminen tukee työurien pidentämistavoitetta. Elintavat ovat keskimäärin muuttuneet terveellisemmiksi ja sairauksia ennaltaehkäistään ja hoidetaan aikaisempaa tehokkaammin. Kehityksestä voi lukea esimerkiksi THL:n tutkimuksista.

Työnantajat ovat parantaneet työkykyjohtamistaan. Työkyvyttömyyden kustannukset ja työkyvyttömyyden hallinta kiinnostavat työnantajia aikaisempaa enemmän. Työkykyongelmat havaitaan oikea-aikaisemmin ja niihin reagoidaan paremmin. Teknologia tukee työkykyjohtamista ja erilaista asiantuntija-apua on tarjolla aikaisempaa enemmän. Kehitys näkyy esimerkiksi Kevan tutkimuksissa ja käytännön työssä.

Työhyvinvointi on arkipäiväistynyt. Nykypäivänä käytännössä kukaan työelämässä toimiva ei voi sivuuttaa työhyvinvoinnin näkökulmaa, oli hän sitten johtaja, esimies, asiantuntija tai työntekijä. Ilmapiiriin, yhteistyöhön ja johtamiseen kiinnitetään organisaatioissa aikaisempaa enemmän huomiota. Tästä kirjoitti hiljattain osuvasti Annarita Koli. Työhyvinvointi, sen kehittäminen ja siitä keskusteleminen on uusi normaali. Työelämän olosuhteet muuttuvat siis työurien kannalta myönteisesti.

Arvot saattavat muuttua työurien näkökulmasta haasteellisesti.  Arvojen muutosta voi tarkastella esimerkiksi Tilastokeskuksen Työolotutkimuksen aikasarjoista, joista havaitaan, että vapaa-ajan arvostus elämän osa-alueena on lisääntynyt. Työn arvostus ei kuitenkaan saman tutkimuksen mukaan ole johdonmukaisesti vähentynyt, vaan se ennemminkin sahaa taloudellisten suhdanteiden mukaan. Arvojen muutoksen kannalta huomionarvoista on myös se, jos nuorempien sukupolvien työhön suhtautuminen on erilaista kuin vanhemmilla sukupolvilla.

Työn kysyntä vaikuttaa työurien pidentämistavoitteeseen. Suomen talouden kilpailukyky vaikuttaa työllisyyteen ja työllisyysasteeseen ja tätä kautta siihen, missä määrin työtä on tarjolla. Kiristyvä tilanne työmarkkinoilla saattaa vaikuttaa juuri vanhempien työntekijöiden ja toisaalta osatyökykyisten työssä jatkamisen mahdollisuuksiin. Tutkimuksista tiedetään, että (varhainen) työstä poistuminen on ollut yhteydessä toimialan kilpailutilanteeseen tai talouden sykliin.

Teknologian kehittyminen haastaa työrien pidentämisen. Digitalisaatio tuo uutta teknologiaa ja näin uusia työtapoja työpaikoille. Aikaisemmasta tutkimuksesta tiedetään, että uuden tietotekniikan tulo työpaikoille on ollut kova pala erityisesti vanhemmille työntekijäryhmille. Digitalisaatio ja robotisaation aikaansaama disruptio saattaa vaikuttaa jälleen juuri vanhempien työntekijöiden työssä jatkamisen mahdollisuuksiin.

Loppupohdintaa

Kokonaiskuva on kiinnostava, sillä työuriin kytkeytyvissä tekijöissä on ristikkäisiin suuntiin vaikuttavia tekijöitä. On olemassa tekijöitä, jotka tukevat pidempiä työuria ja toisaalta sekä yksilötason että makrotason tekijöitä, jotka haastavat myönteistä kehityssuuntaa.

Työntekijän resurssit jatkaa työssä samoin kuin työelämän olosuhteet mahdollistavat aikaisempaa paremmin työssä jatkamisen. Toki erot eri ammattiryhmien ja toimialojen välillä saattavat olla huomattavat.

Mikko Kautto on hiljattain kirjoittanut, että eläkkeelle siirtymisen kulttuuri on muuttunut. Eläketilastot osoittavat, että eläköityminen on aikaisempaa enemmän vanhuuseläkkeelle, eikä varhaiseläkkeelle siirtymistä. Varhaiseläkkeelle siirtymisen kulttuurista on hävinnyt se elementti, jossa rakennemuutoksia hoidettiin eläkepolitiikalla. Tästä kulttuurista on jäljellä työkyvyttömyyseläkkeille siirtyminen.

Pointtina kulttuurin muutoksessa yksilön näkökulmasta on se, että jos työ loppuu, turvaa on tulevaisuudessa mahdollisuus saada entistä enemmän työttömyysturvan eikä eläkkeen kautta.

Keskeiseksi kysymykseksi työurien kannalta näyttäisi muodostuvan se, missä määrin työtä on tarjolla. Keskustelu työurista linkkautuukin laajempaan keskusteluun työstä ja sen tulevaisuudesta. Työntekijöillä on kyllä tulevaisuudessa terveyttä ja työkykyä, mutta kysyä sopii, missä määrin työtä on tarjolla?

Julkaistu

Markku Wilenius – Tulevaisuuskirja

wilenius

Markku Wilenius on turkulainen tulevaisuudentutkija. Hän on työskennellyt lukuisissa tulevaisuuden tutkimukseen liittyvissä projekteissa ja toimikunnissa. Hän on myös johtanut kansainvälisen vakuutusjätin Allianzin strategista tutkimusta ja kehitystyötä.

Wileniuksen vuonna 2015 julkaistu kirja on tarkoitettu “…jokaiselle, joka ihmettelee yksinkertaista kysymystä, mitä tulevaisuudessa mahdollisesti tapahtuu.” Ideana on tuoda esiin asioita, jotka vaikuttavat kehitykseen tästä eteenpäin. Wileniuksen mukaan yhteiskunnat eivät kehity tasaisesti eteenpäin, vaan kehitys on syklistä samaan tapaan kuin luonnossa.

Keskeisiä näkökulmia kirjassa ovat:

  • mitä geopolitiikassa tapahtuu,
  • mihin suuntaan talous kehittyy,
  • miten ympäristön tila kehittyy,
  • miten oppiminen uusiutuu,
  • minkälaiset kulttuuriset voimat muokkaavat yhteiskuntia ja
  • miten ihmisten tietoisuus ja mieli kehttyvät osana yhteiskunnan muutosta.

Lista kuvaa hyvin kirjan varsin laajaa kysymyksenasettelua.

Kirja rakentuu sen ajatuksen varaan, että olemme uuden, “kuudennen syklin” alussa. Viidennen syklin eteenpäin vievä voima oli digitaalisuus ja nyt ollaan uuden äärellä.

Taustalla on venäläisen taloustieteilijän Nikolai Kondratjevn teoria pitkistä talouteen rakenteellisesti vaikuttavista sykleistä. Teorian mukaan yhteiskunnat muuttuvat 40-60 vuoden aalloissa: kun teknologiset innovaatiot läpäisevät taloudelliset ja sosiaaliset rakenteet, tuottavuus kasvaa ja seuraa taloudellinen nousukausi. Jossakin kohtaa uusiin teknologioihin tehdyt investoinnit ja niistä saatavat voitot alkavat laskea ja päädytään taantumaan. Uusi teknologia synnyttää myöhemmin uuden syklin.

Aikaisempien viiden syklin veturiteknologioita ovat olleet hyörykone, rautatiet ja terästuotanto, sähköistyminen ja kemikaalit, autot ja petrokemikaalit ja ICT. Kuudennen syklin veturiksi Wilenius tunnistaa älykkäät resurssitehokkaat teknologiat.

Vaikka teknologia, talous ja tuotanto ovat syklien ytimessä, sykleillä on paljon vaikutuksia muuhunkin yhteiskuntaan ja toimintatapoihin.

Kuudenteen aaltoon kuuluu esimerkiksi kokeilukulttuuri, joka on jatkuvaa testailua ja kokeilua, avoimuutta sekä uuden oppimista. Intuitiolla ja nopealla toiminnalla on suuri merkitys, sillä aikaa suunnitelmien tekemiselle ei ole.

Kuudenteen aaltoon liittyy kaksi “aikapommia”. Ensimmäinen liittyy materiaalisten ja henkisten resurssien tuhlaamiseen ja tämän seurauksiin kuten saastumiseen, ilmakehään liittyviin ongelmiin sekä velkaantumiseen. Näillä kysymyksillä on merkittävä sija Wileniuksen kirjasasa. Toinen aikapommi on kasvava eriarvoisuus väestön keskuudessa.

Kirja sisältää mielenkiintoisen kappaleen johtamisesta. Kysymys kuuluu, minkälaista johtamista kuudennessa aallossa tarvitaan.

Wileniuksen mukaan keskiössä ovat yrityksen visio ja strategia, yksilön oma tulevaisuus osana yrityksen tulevaisuutta ja yrityksen suhtautuminen työelämän ja vapaa-ajan tasapainoon. Viimeksimainittu korostaa monia työhyvinvointiin liittyviä aspekteja, vaikka asiasta ei tällä termillä kirjassa puhutakaan.

On myös selvästi syntymässä uusi johtamisajattelu. Hierarkiset johtamismallit on kumottu ja valtaa on annettu tiimeille, joissa päätökset tehdään yhdessä. Johdon tehtävä on valvoa, että valtaa ja vastuuta käytetään oikein sekä toimia yrityksen “suurlähettiläinä” ulospäin, sekä hankkia yritykselle mahdollisimman hyviä yrityksen arvot omaavia työntekijöitä. Organisoituminen perustuu itseorganisoitumiseen, jossa kuljetaan järjestyksen ja kaaoksen rajamailla.

Mielenkiintoinen näkökulma johtamiseen on myös se, että yritysmaailman ja yhteiskunnan suhteiden nähdään tiivistyvän. Syntyy entistä enemmän yritysmaailman ja julkisen alan yhteistoimintaa, joilla voidaan vastata nykyajan tarpeisiin ja sosiaalisiin ongelmiin. Yrityksiltä vaaditaan siis aikaisempaa enemmän yhteiskunnallisten kysymysten ymmärtämistä.

Keskeistä johtamisessa on organisaation kuuleminen. Näin pystytään ennakoimaan johtamisen ongelmia. Wilenius esittää myös hyviä pointteja organisaation kehittämisestä: “Organisaatiota ei kehitetä puhumalla, koulutuksella, kehitysohjelmilla tai rakenteita uudistamalla.” “Organisaatiokulttuuri muuttuu vasta silloin, kun organisaatio ja sen johto alkavat käyttäytyä eri tavalla.” Wileniuksen johtamiseen liittyvät pohdinnat piirtävät tutun kuvan nykyaikaisen johtamisen muualta tutuista perusasioista.

Kirjan lopussa on laaja mielenkiintoinen kappale, jossa Wilenius pohtii Suomen tilannetta ja tulevaisuutta. Lähtökohta on dramaattinen ja Suomen tilanne vertautuu sotien jälkeiseen aikaan. Vanhat eväät on syöty.

Myönteisiä esimerkkejä löytyy, kuten Reaktor ja Supercell. Polar ja Suunto ovat olleet edelläkävijöitä terveys- ja hyvinvointiteknologiassa (joskaan en ole varma pärjäävätkö ne enää kiristyvässä kilpailussa esimerkiksi Applea ja Samsungia vastaan).

Suomelle siirtyminen hyödyntämään kuudennen aallon ajureita merkitsee valtavaa rakennemuutosta, jossa tarvitaan myös poliittista näkemykstä. Wileniuksen mukaan tämä valitettavasti loistaa poissaolollaan. Suomi hakee vanhoja edellisen kauden ratkaisuja esimerkiksi suunnittelemalla lisäydinvoimaa.

Suomen mahdollisuudet liittyvät toimialoittain seuraaviin tekijöihin:

  • Metsäteollisuus: biopohjaiset tuotteet
  • Kuluttajaelektroniiikka: elämysteollisuus
  • Konepajateollisuus: cleantech
  • Terveydenhuolto: terveyden edistäminen

Wilenius on melko toiveikas Suomen tulevaisuuden suhteen, mutta lukija jää helposti miettimään, miten Suomi lopulta pystyy vastaamaan kuudennen aallon haasteisiin. Missä määrin päätöksenteon ja yhteiskunnallisen suunnittelun näköpiiri ulottuu kauas ja missä määrin kamppailemme ajankohtaisten tässä hetkessä akuuttien ongelmien parissa?

Aivan kirjan lopussa on kappale “Kohti vuorovaikutusyhteiskuntaa”. Siinä todetaan muun muassa, että yleensä aliarvioimme vähänkin pidemmän ajan  muutoksen. Toiseksi, on vaikea ymmärtää hidasteita, jotka tekevät muutoksista vaikeita. Hidastajia ovat instituutiot ja erilaiset intressiryhmät. Tätä hitautta olemme viime aikoina nähneet yhteiskunnallisessa elämässä paljon.

Vuorovaikutusyhteiskunnan tunnuspiirteitä ovat, että organisaatioiden toiminta perustuu vuorovaikutukseen ja laatuun. Asiakas ole ketjun loppupiste vaan tuotteita ja palveluja kehitetään yhteistyössä asiakkaiden kanssa.

Toisaalta työntekijöiden panosta arvostetaan kokonaisvaltaisesti. Ammatillisen osaamisen lisäksi tärkeää on, että ihminen on sosiaalisti kyvykäs ja henkisesti kypsä. Jokainen työntekijä on päättäjä ja

Uudessa maailmassa ei tarvita eriksee työ – ja kotiminää, sillä jokainen on kokonaisuus ja viihtyy omana itsenään.

Kun edellä esitettyä listaa katsoo, huomaa heti, että kuudes aalto on jo varsin paljon mukana ajankohtaisessa keskustelussa työelämään liittyen.

Yksi kiintoisa aspekti kuudenteen aaltoon liittyen on myös se, että myös demokratiassa tultaneen siirtymään uusiin muotoihin. Kuinka pitkään politiikka voi toimia analogisesti digitaalisessa maailmassa?

Kirja on kirjoitettu tyylikkäästi eikä se ole yhtään raskaslukuinen laajasta kysymyksenasettelustaan huolimatta. Se antaa mielenkiintoisesti megatrendeistä kumpuavaa perspektiiviä työelämän ja muun yhteiskunnallisen elämän alueille liittyen sekä tulevaisuuteen että menneisyyteen.

Puhumme tällä hetkellä paljon digitalisaatiosta, mutta se ei ole enää kuudennen aallon ajuri. Kuudennen aallon merkit ovat kuitenkin yhä enemmän ilmassa.

Markku Wilenius: Tulevaisuuskirja. Otava. Keuruu.

Julkaistu

Läpilyönti ei ole arvokas, jos pesät eivät ole täynnä

Suomessa on neljä henkilöä, joiden puheita, sanomisia ja kirjoittamisia analysoidaan erityisen suurella mielenkiinnolla: tasavallan presidentti, pääministeri, Jorma Ollila ja Björn Wahlroos. Näistä neljästä kolme on nyt pitänyt uudenvuodenpuheensa, joskin Jorma Ollila vain kirjoittamalla (HS 2.1.2016).

Seuraavassa muutamia huomioita Ollilan kirjoituksesta, jossa hänen rooleikseen on nimetty Elinkeinoelämän tutkimuslaitoksen ja Elinkeinoelämän valtuuskunnan hallituksen puheenjohtaja. Sitaateissa oleva teksti on suoraa lainausta kirjoituksesta.

Aloitus on varsin dramaattinen. “Suomi on kuilun partaalla.” Kielikuva on rankka, sillä kuiluun putoamisesta ei selviä juuri kukaan, paitsi sarjakuvissa.

Kyse on siis koko Suomen tulevaisuudesta. Nyt näyttää siltä, että Suomi on keskeisillä mittareilla jälkeen muista pohjoismaista ja Saksasta. Tilanteesta selviäminen ratkaisee Ollilan mukaan, minkälaisen Suomen jätämme nuorille sukupolville ja toisaalta onko meillä varaa julkisten palvelujen ja sosiaalisen turvaverkon rahoittamiseen.

Kirjoitus ei sinällään sisällä uusia avauksia. Toistetuksi tulevat elinkeinoelämän tutut teesit.

“Tarvitaan liiketoiminnalle selvästi parempi ympäristö. Tämä tarkoittaa kustannuskilpailukyvyn palauttamista.” Teksti on hyvin saman sisältöistä kuin esimerkiksi (EK:n puheenjohtaja) Matti Alahuhdan ajatukset kirjassaan.

Ollila arvostelee koulutus- ja tutkimusrahoituksen leikkauksia ja näin on tehnyt aikaisemmin myös Alahuhta. Oleminen Sipilän hallituksen kanssa eri linjoilla tällä alueella on mielestäni mielenkiintoinen detalji, kun hallituksen on muuten todettu toteuttavan varsin pitkälle elinkeinoelämälle mieluisaa politiikkaa.

Ollila tunnustaa, että päättäjät ovat tehneet virheitä ja niin on Nokiakin. Virheiden myöntäminen on iso juttu, mutta kenties tunnustamista helpottaa, että virheitä ovat tehneet kaikki.

Suurimpana ongelmana Ollila pitää huonoa valmiutta tehdä muutoksia. Tämä liittyy toiseen isoon ongelmaan: “Perusvirhe on itsetyytyväisyys”. Vaikka työmarkkinajärjestöissäkin on alettu nähdä muutoksen pakollisuus, edelleen on vastaanhangoittelijoita niin työmarkkinakentässä, oppositiossa kuin oikeusoppineidenkin keskuudessa.

Ollila näkee siis suurimmaksi ongelmaksi sen, että Suomella ei ole yhteistä visiota. Koko yhteiskunnan tasolla onkin vaikeampaa luoda yhteistä visiota kuin vaikkapa yksityisessä yrityksessä. Erilaisia yhteensovitettavia  intressejä on huomattavasti enemmän, samoin kuin ideologisia näkemyksiä. Samoista moninaisten intressien yhteensovittamisen haasteista on kyse myös työmarkkinakentän osalta.

Jaan Ollilan huolen Suomen tulevaisuudesta. Yhteisen vision luominen yhteiskunnallisella tasolla on kuitenkin vaikeaa. Erityisen vaikeaa se on vaikeina aikoina. Se vaatii paljon johtamiselta ja johtajuudelta. Myös hallituksen kannatusluvut osoittavat konkreettisesti vaikeuden.

Saivartelen lopuksi kirjoituksen kielikuvista.

Jorma Ollila on kotoisin Pohjanmaalta, jossa on vahva pesäpallokulttuuri (joskaan ei kai enää yhtä vahva kuin aikaisemmin). Niinpä kirjoituksen kielikuvat tulevat kansallispelistämme pesäpallosta.

“Kyseessä on pudotuspeli, jossa olemme pahasti tappiolla”. Pudotuspelejä on kahdenlaisia. Yhtäältä pudotuspelit, jossa voittaja voittaa mestaruuden. Toisaalta pudotuspelit, joissa häviäjä tippuu alempaan sarjaan. Ilmeisesti kyse on jälkimmäisestä, eli Ollilan mukaan Suomi pelaa nyt sarjapaikastaan.

“Sitä ei voiteta riitelemällä tai pikkusievillä näpäytyksillä”. Pesäpallossa näpäytyksillä tyypillisesti siirretään pelaajia pesältä toiselle. Toisinaan voidaan myös kotiutusta yrittää näpäytyksellä. Näpäytykset ovat taitavia siirtoja, joilla rakennetaan tilanteita kotiutuksia varten.

“Tarvitaan läpilyöntejä”. Läpilyönnissä on mahdollisuus saada useita juoksuja kerralla ja lyöjä saattaa vielä juosta kunnarin. Läpilyöntiä yritetään tyypillisesti riskittömässä tilanteessa ja tyypillisesti se vaatii myös rahtusen onnea tai vastustajan haparointia.

Läpilyönti ei ole arvokas, jos pesät eivät ole täynnä. Yhteiskuntaan sovellettuna tätä voisi ajatella niin, että on tärkeää pitää kaikki yhteiskunnan jäsenet mukana siihen saakka kunnes talouskasvu taas alkaa.

Julkaistu

Jari Sarasvuo – Välähdyksiä pimeässä ja pimeitä välähdyksiä

sarasvuo

Tässä on kirja, josta on huomattavasti vaikeampi kirjoittaa esittelyä kuin muista tänä syksynä lukemistani kirjoista. Syynä on paitsi kirjan laajuus ja moniaineksisuus, myös sen henkilökohtaisuus. Tavanomaisessa johtamiskirjassa esitettyjä hyvään johtamiseen liittyviä “pointteja” on helppoa ja turvallista esitellä. Mutta kun päähenkilö avaa teoksessaan koko elämänsä myötä- ja vastamäet, sekä niihin liittyvät henkilökohtaiset tuntemukset, tulee varovaiseksi.

Jari Sarasvuo on saanut elämässään paljon aikaan. Televisio- ja radio-ohjelmia, menestyvää liiketoimintaa ja työpaikkoja ihmisille, kirjoja ja lukuisia erilaisia projekteja. Kirjassa käydään läpi uran merkkipaaluja ja tekemisiä, kuten ohjelmat Hyvät, pahat ja rumat, Diili, Minä ja Sarasvuo, firmat Writers’ House ja Trainers’ House sekä kirjat Sisäinen sankari, Sisäinen tuli ja Huomiotalous. Sarasvuo on paitsi menestynyt, tehnyt väärinarviointeja, joita hän käy kirjassa läpi armeijatermejä lainaten “itse itseään ruoskien.”

Läpi kirjan käy ilmi, että sen päähenkilölle ominaista on kova työnteko ja itsensä peliin laittaminen. Työura alkaa jo lapsena Espoosta lehdenjakajana äidin apulaisena ja tiivis työtahti jatkuu läpi uran. Ensikosketuksissa työhön on samanlaista intensiteettiä ja itsensä likoonlaittamista kuin työuran myöhemmissä vaiheissa. Sarasvuo tekee työtä yhä henkisiä ja fyysisiä rajojaan koetellen. Hän antaa itsestään paljon paitsi työssä ja myös sen ulkopuolella. Ei siis ihme, että väsy tulee hieman alle 50-vuotiaana. Tämä väsyminen on myös yksi syy tämän kirjan kirjoittamiseen.

Kirjan nimi viittaa välähdyksiin, elämän tai erilaisten tapahtumaketjujen risteyskohdissa häilähtäviin erilaisiin valinnanmahdollisuuksiin, jotka voivat olla joko myönteisiä tai kielteisiä. Valinnat voivat johtaa parempaan tai huonompaan tilanteeseen, ääritapauksessa “kadotukseen”.

Sarasvuo on vaikuttanut suomalaisten elämään laajasti televisio- ja radio-ohjelmillaan, kirjoillaan ja valmennustoiminnallaan. Intensiivisissä valmennuksissa ollaan äärirajoilla, kävellään muun muassa tulisilla hiilillä ja sukelletaan avannosta jään alitse toiseen.

Sarasvuo saa laajasti palautetta ja muuta postia kansan syviltä riveiltä. Ihmiset ovat kertoneet uskomattoman avoimesti elämästään ja ongelmistaan ja toisaalta siitä, miten ovat saaneet apua. Tämän “fanituksen” rinnalla Sarasvuolla on samaan aikaan vastustajia, jotka arvostelevat hänen toimintaansa, suhtautuvat häneen ennakkoluuloisesti tai yrittävät jopa nujertaa häntä.

Yllättäen Sarasvuosta kuoriutuu myös sosiaalipoliitikko. Hän kirjoittaa globaalista köyhyydestä ja sen seurauksista suorasukaisuudella, jota ei ole tullut vastaan sosiaalipolitiikan yliopisto-opinnoissa. Nämä pohdinnat kumpuavat muun muassa matkasta Bangladeshiin. Sarasvuo on myös pureutunut erääseen sosiaalipolitiikan ja sosiaalityön fundamentaali-ilmiöön, eli avun saamiseen liittyvän stigman poistamiseen.

Kirja on myös hauska. Hörähdin ääneen Tammisaaren uimahallin kahviossa lukiessani, kuinka Jorma Ollila oli välittänyt Sarasvuolle tuohtumuksensa, koska “tämä oli lausunut Ollilan nimen julkisuudessa turhaan.” Myös epäonninen Bill Clintonin roudaaminen puhekeikalle Suomeen yhteistyössä Akun Tehtaan kanssa on kuvattu hauskasti. Tapahtuman kehystarinana toiminut köyhyysteema ei herättänyt laajaa kiinnostusta ja osallistujia tapahtumaan haalittiin kissojen ja koirien kanssa.

Kirjan henkilögalleriassa vilisee valmennusbisneksen, media-alan sekä talouselämän tunnettuja nimiä vuosien varrelta. Näiden henkilöidenkin kautta ilmenee, kuinka monesa kirjan päähenkilö on ollut mukana.

Minkälainen johtaja Sarasvuo on kirjansa perusteella? Rekrytointeihin panostava, ihmisiin ja intuitioon luottava, vaativa ja kunnianhimoinen, itse paljon töitä tekevä, reilu ja anteliaasti palkitseva. Johtamisessa on panostettu asiakkaaseen, prosesseihin sekä valtavasti myös yrityskulttuuriin. Rima ei ole missään vaiheessa matalalla.

Kirja sisältää myös kritiikkiä suomalaista yhteiskuntaa ja työelämää kohtaan. Kritiikin ydintä on henkinen lamaantuinen, passivoiva sosiaaliturva ja verotus. Sarasvuon havainnot ja analyysi suomalaisesta yhteiskunnasta johtavat “verokapinaan”, joka oli eskaloitua arvaamattomaksi ennenkuin pilliin puhallettaan pelin keskeytyksen merkiksi.

Kirja on laaja, painettuna kirjana peräti 472 sivua. Itse luin kirjan sen sähköisenä versiona. Kirja on kirjoitettu värikkäästi ja  mukaantempaavasti. Koska Sarasvuon kosketuspinta suomalaiseen yhteiskuntaan on niin laaja, kirjasta voi nauttia varsin laaja lukijakunta. Kirja on kiinnostava pelkästään päähenkilönsä tarinan vuoksi sekä kertomuksena suomalaisesta yhteiskunnasta, yrittämisestä ja liiketoiminnan perustamisesta sekä johtamisesta kertovana “johtamiskirjana”.

Reunahuomautuksena todettakoon, että Sarasvuo viljelee melko runsaasti mutta kenties tiedostamattaan suunnistukseen viittaavia kielikuvia. Kirjassa “suunnistetaan”, “eksytään” ja “rasti löytyy” sen verran useasti, että voiko kyse olla sattumasta?

Sarasvuo herättää tunnetusti tunteita ja myös ärsytystä laajoissa kansanpiireissä. Parissakin kohtaa kirjassa tulee esiin tavanomainen suhtautuminen ihmisten tullessa Sarasvuon juttusille tyyliin: “Minulla oli sinusta ennakkokäsitys, mutta Sinähän oletkin ihan erilainen.” Veikkaanpa, että jos nämä ennakkoluuloiset ihmiset tarttuvat tähän erinoamiseen kirjaan, moni ajattelee toisin sen päähenkilöstä.

Jari Sarasvuo: Välähdyksiä pimeässä ja pimeitä välähdyksiä. Kustannusosakeyhtiö Otava.

Julkaistu

On aika muuttua – Menestysopas sosiaalisen aikakauden johtajille

on aika muuttua

Johanna Hurmerinta on toiminut markkinointiviestinnän ja organisaatioviestinnän tehtävissä 20 vuotta. Hän on bloggaaja, tietokirjailija ja sosiaalisen median sekä sosiaalisen liiketoiminnan asantuntija ja valmentaja. Hän on aktiivinen Twitterissä ja muissa sosiaalisen median kanavissa. Hänen bloginsa Nyt ja huomenna on rankattu korkealle erilaisissa arvioinneissa.

Hurmerinta on kirjoittanut kirjan On aika muuttua – Menestysopas sosiaalisen aikakauden johtajille. Kirjan julkistamistilaisuus oli 27.10.2015.

Minulla oli ilo ja kunnia osallistua kirjaan yhtenä haastateltavana ja toisaalta esilukijana. Kerroin Johannan tekemässä haastattelussa ajatuksistani, miten johtaja voi hyödyntää sosiaalista mediaa omassa työssään.

Kirjan pohja-ajatus on siis sosiaalinen aikakausi. Sille keskeistä on muunmuassa palvelukulttuurin kehittäminen ja asiakaslähtöisyys. Uusi aikakausi vaatii organisaatioilta ja sen jäseniltä, niin johtajilta kuin asiantuntijoilta ja työntekijöiltä uudenlaista asennetta, uudenlaisia valmiuksia ja osaamista. Sosiaalinen aikakausi antaa myös uusia mahdollisuuksia teknologian kehityksen myötä.

Kirja kertoo sosiaalisesta mediasta, mutta kyse ei ole pelkästään somesta ja sen hyödyntämisestä. Sosiaaliselle aikakaudelle keskeistä on uudenlainen tapa toimia ja olla vuorovaikutuksessa ihmisten ja organisaatioiden kanssa. Myös kuuntelu on erityisen tärkeä osa sosiaalista aikakautta. Toki sosiaalisella medialla on sosiaalisella aikakaudella suuri rooli tarjoten kanavia ja välineitä. Mutta ilman ihmisten ja organisaatioiden halua, kykyä ja taitoa olla vuorovaikutuksessa, sosiaalinen media ei tietenkään yksinään ratkaise mitään.

Kirja on opas siihen, mitä sosiaalinen aikakausi edellyttää ja minkälaisia mahdollisuuksia se antaa.

En tässä kirjoituksessa esittele kirjan sisältöä tarkasti, koska kirja kannattaa lukea kokonaisuudessaan. Joitakin kirjan teemoja on käsitelty Johanna Hurmerinnan blogissa.

Kirjassa käsitellään sosiaalisen aikakauden perusteiden esittelemisen jälkeen sosiaalista organisaatiota ja sosiaalista liiketoimintaa.

Sosiaalista organisaatiota käsittelevässä osassa lukija saa vinkkejä, miten johtajan tulee toimia sosiaalisella aikakaudella, miten henkilöstö ja työyhteisöt voivat parantaa toimintaansa ottamalla askelia kohtia sosiaalista aikakautta ja miten organisaatio voi hyödyntää sosiaalista mediaa brändinsä tai koko yrityksen tarinan esille tuomiseen uudella tavalla.

Sosiaalisen liiketoiminnan osalta teemoina ovat sosiaalisen aikakauden asiakaspalvelu, myynti, markkinointi, viestintä, rekrytointi sekä kuuntelu. Kirjan tässä osassa tulee hyvin esille, että sosiaalinen aikakausi edellyttää monelta organisaation osalta ja ammattilaiselta uudistumista, uutta ajattelua sekä uusien välineiden käyttämistä. Samalla avautuu aivan uudenlaisia mahdollisuuksia.

Teemojen luettelosta näkee, kuinka kattavasti eri näkökulmia kirjassa käsitellään.

Kirjassa on case-esimerkkejä siitä, miten yritykset, organisaatiot ja johtajat ovat ottaneet askelia kohtia sosiaalista aikakautta. Esillä olevia organisaatioita ovat mm. VR, Tallink, Posti, Sonera, Finnair ja Lumene.

Vaikka sosiaalisen median hyödyntämisestä kirjoitetaan paljon blogeissa ja asiasta käydään keskustelua, kirja on hyödyllinen, kooten tärkeimmät näkökulmat, vinkit ja esimerkit yksien kansien väliin. Kirja on kirjoitettu tiiviiksi ja ytimekkääksi. Sitä on mukava ja kevyt lukea. Kirjassa esitellään paljon hyödyllisiä työkaluja ja sivustoja. Vaikka olen lukenut parina viime vuonna todella paljon kirjan aihepiiristä blogeista ja muualta, opin paljon uutta.

Kuten edellä totesin, sosiaalisessa aikakaudessa ei ole kysymys pelkästään somesta ja sen hyödyntämisestä. Itse pidän sosiaalisessa aikakaudessa ja somessa vuorovaikutuksesta, avoimuudesta, kannustavasta ja auttavasta asenteesta, positiivisesta suhtautumisesta ihmisiin, oppimisesta ja kokeilemisen kulttuurista. Nämä piirteet ovat hienosti esillä kirjassa ja myös Johannan omassa tavassa toimia.

Tätä kirjoittaessani pohdin, että tällä hetkellä elämme vielä sosiaalisen aikakauden alkua. Monet organisaatiot ja ihmiset ovat vasta ottaneet omia ensi askeliaan. Monet organisaatiot tai johtajat ovat luoneet tilejä sosiaaliseen median kanaviin, mutta ne eivät välttämättä ole kovinkaan aktiviisessa käytössä. On mielenkiintoista nähdä, miten sosiaalinen aikakausi etenee ja missä olemme esimerkiksi parin, kolmen tai viiden vuoden kuluttua. Kehitys on niin nopeaa, että tätä ei ole helppo arvata.

Kirjoitin kirjaan sen yhtenä esilukijana testimoniaalin, joka sopii toistettavaksi tässä. Se kuuluu näin: “Kirja on erinomaista luettavaa johtajille, viestinnän ammattilaisille, asiantuntijoille sekä kaikille, jotka haluavat kehittää toimintaansa sosiaalisella aikakaudella.”

Johanna Hurmerinta: On aika muuttua. Menestysopas sosiaalisen aikakauden johtajille. Kauppakamari 2015.

Julkaistu

Ville Kivimäki: Murtuneet mielet

Kuinka paljon suomalaiset sotilaat kärsivät mielenterveyden ongelmista Suomen sodissa 1939-1945? Miten ongelmiin suhtauduttiin ja miten niitä hoidettiin?

murtuneet mielet

Muun muassa näihin kysymyksiin pureutuu Ville Kivimäen Tieto Finlandia-palkinnolla vuonna 2013 palkittu kirja, joka perustuu Kivimäen väitöskirjaan.

Luin kirjan aika hitaassa tahdissa kesän aikana.

Laajassa teoksessa (pokkarina lähes 500 sivua) on käytetty aineistona potilaskertomuksia, armeijan arkistoja, suomalaissotilaiden  muistitietoaineistoja sekä aihepiiriin liittyviä tieteellisiä artikkeleita.

Mielen järkkyminen ei jakautunut sotilaiden keskuudessa tasaisesti. Ongelmia esiintyi enemmän vanhemmilla sotilailla ja yksinäisillä. Sotamiehillä oli enemmän psyykkisiä ongelmia kuin upseereilla.

Vaikeat lapsuuskokemukset, henkilökohtaiset vastoinkäymiset sekä sosiaalisen vertaistuen puute ja pitkittynyt taistelustressi lisäsivät myös riskiä mielenterveyden järkkymiseen.

Mielen järkkymiseen liittyvä diagnosointi oli sota-aikana vasta kehittymässä ja tämä johti hajanaisuuteen oireiden havaitsemisessa ja hoitamisessa.

Sotilaspsykiatria liittyy tieteen lisäksi ideologis-moraalisiin käsityksiin yhteisestä hyvästä, kansalaisuudesta, normaaliudesta sekä kansakunnasta.

Suomalainen sotapsykiatria sai vaikutteita erityisesti Saksasta. Tyypillistä oli, että psyykkiset häiriöt ymmärrettiin pitkälti mielen ja hermoston, matalan älykkyyden tai muun luonneheikkouden aiheuttamaksi.

Mielen järkkymisen yhteyttä sotakokemuksiin ei välttämättä nähty tai haluttu nähdä. Nykyään sotilaiden traumaattisia häiriöitä pidetään yleisesti normaaleina reaktioina epänormaalin väkivaltaisiin olosuhteisiin.

Sotapsykiatrien tausta ja sosiaalinen asema oli huomattavan paljon korkeampi kuin heidän potilaidensa. Tausta on merkityksellinen, koska psykiatrien potilaat tulivat valtaosaltaan alemmista sosioekonomisista ryhmistä.

Mieleltään järkkyneitä pidettiin toisinaan pelkureina ja teeskentelijöinä. Osa psyykkisistä sotavammoista kärsineistä sotilaista joutui kärsimään ankarista hoitotoimenpiteistä ja suoranaisesta simputuksesta. Lääkkeillä ja sähköllä toteutetut shokkihoidot aiheuttivat kauhua potilaiden keskuudessa.

Suomalainen sotilaspsykiatrinen linja sijaitsi kuitenkin ankarimman ja hellämielisimmän ääripään välillä.

Vaikka kirja liittyy sodankäyntiin, teema liittyy kiintoisasti yleisempiin ja ajattomiin yhteiskunnallisiin ilmiöihin.

Tuttua on esimerkiksi se, että mielenterveysongelmiin suhtautuminen on yleisemminkin kompleksisempaa kuin fyysisiin vammoihin suhtautuminen. Tässä mielessä tematiikka ei ole lainkaan kaukana työelämää koskevasta keskustelusta sodanjälkeisessä Suomessa, jossa tuki- ja liikuntaelinten “näkyviin” sairauksiin suhtautuminen on ollut helpompaa kuin mielenterveyden häiriöihin.

Mielen järkkyminen ei siten ole yhtä legitiimi vamma kuin fyysiset vammat. Niihin liittyi myös sotaoloissa stigmaa ja pohdintaa siitä, missä määrin ongelmat liittyvät yksilöön tai ovat olosuhteiden (sotakokemusten) aiheuttamia. Tämä keskustelu on tuttua sosiaalisiin ongelmiin liittyen (deserving and undeserving poor).

Ongelmien syitä pohdiskeleva keskustelu kiertyy myös siihen, missä määrin yhteiskunnan katsotaan olevan  velvollinen korvaamaan mielen järkkymisestä johtuvia vammoja.

Psyykkiset sotavammat eivät oikeuttaneetkaan korvauksiin kuin aivan äärimmäisissä tapauksissa. Vaikka näkemykset  mielenterveyden häiriöistä muuttuvat yhteiskunnassa yleisemmin tulevina vuosikymmeninä, psyykkisten sotavammojen suhteen linja säilyi tiukkana. Kuvaavaa on, että vuoden 1990-loppuun mennessä vain 146 suomalaisveteraania oli saanut myönteisen korvauspäätöksen järkyttävien sotakokemusten vuoksi.

Kirja avaa myös mielenkiintoisella tavalla sodankäynnin dynamiikkaa. Arkiajattelussa on usein esillä näkemys, että sodilla on ylevät ideologiset ja poliittiset perusteet. Ja sotilaat taistelevat kun sotilasjohtajat käskevät. Tutkimukset ovat kuitenkin osoittaneet, että sotilaat taistelevat, koska heidän pienryhmänsä tarjoavat emotionaalisesti tukevan ja palkitsevan yhteisön. Pienryhmän merkitys korostuu tunnetusti myös Knut Pippingin klassikkoteoksessa Komppania pienyhteiskuntana.

Niinpä kirjassa tuleekin vahvasti esiin, että “kiinteitä rintamayhteisöjä ei voitu rakentaa ulkoapäin ja sotilaiden oli voitava kokea ne omiksi aikaansaannoksikseen”. Siksi armeijankin kannattaa tukea pienryhmien muodostumista, vahvistumista ja toimintaa. Jälleen huomaamme yhteyden vaikkapa ajankohtaiseen työelämätutkimukseen.

Toki armeija pyrki myös antamaan kollektiivisia merkityksiä sodalle käyttäen tiedotusta, valistustyötä sekä sotilaspastorien sielunhoitotyötä. Puheissa olivat esillä “lopullinen yhteenotto” ja “pyhä sota”. Myöhemmin vedottiin enemmän henkilökohtaisiin motiiveihin kuten “kotilieden”, perheiden ja “suomalaisen elämäntavan” turvaamiseen.

Taistelun kauhuja kestääkseen sotilaat rakensivat myös itse erityistä sotilasidentiteettiä esimerkiksi erilaisilla tunnuksilla, kuten  “jermuparroilla” tai symboleilla. Sauna ja alkoholi olivat rentoutumiskeinoja, joskin saunalla oli symbolisempiakin puhdistautumiseen liittyviä merkityksiä.

Tutkimuksessa ei käsitellä suomalaissotilaiden paluuta siiviiliin sodan jälkeen. Lyhyesti kuitenkin viitataan   lisääntyneiseen alkoholiongelmiin, rikostilastojen synkkenemiseen sekä avioerojen moninkertaistumiseen. Psyykkiset sotavammat kuormittivat siten monella eri tavalla paitsi veteraaneja ja heidän perheitään, myös yhteiskuntaa laajemmin.

Miksi psyykkisiin vammoihin suhtauduttiin niin tiukasti? Kivimäen näkemys on, että psyykkiset vammat muodostivat symbolisen uhan koko kansakunnalle eivätkä ne siten olleet pelkästään yksilöllisiä vammoja. Kulttuurinen trauma rikkoo koko yhteisön ja koko yhteiskunnan merkitysten kudosta. Tuhon uhatessa yhteisöille on tyypillistä pyrkiä etsimään syyllisiä ja syntipukkeja.

Tietoisuus sotaveteraanien psyykkisistä ongelmista on sittemmin lisääntynyt. Esimerkiksi Persianlahden sodan veteraanien sotatraumoista on käyty keskustelua. Aihetta on käsitelty myös elokuvissa, kuten vuonna 2014 ensi-iltansa saaneessa Clint Eastwoodin ohjaamassa elokuvassa American Sniper.

Kirja on hienosti rakennettu. Ilmiötä kuvataan myös yksilöiden, eli oikeiden henkilötarinoiden kautta. Kirja ei ole aivan kevyt luettava, mutta palkitsee lukijansa. Nykypäivän lyhyiden ja nopeiden kirjoitusten keskellä se on ihaltavan huolellista tutkijan roolissa kirjoitettua tekstiä yhteiskunnallisesti sensitiivisestä aiheesta.

Ville Kivimäki: Murtuneet mielet. Wsoy, Helsinki. 475 sivua.

Julkaistu

Miksi tutkija nyhrää yksin?

Tasan kuukausi sitten Maria Ruuska julkaisi KasKas Median blogissa erinomaisen kirjoituksen, jossa käsiteltiin tutkimustiedon käyttöä päätöksenteossa. Otsikon “Älä nyhrää yksin” alla postauksessa pohdittiin, miten tutkija voisi paremmin osallistua yhteiskunnan kehittämiseen.

En osallistunut tilaisuuteen, johon kirjoitus perustui, mutta olen seurannut jonkin verran asiaan liittyvää keskustelua. Seuraavassa ajatuksiani Ruuskan kirjoituksen johdosta.

Tutkijoita on monenlaisia, toiset tutkijat työskentelevät enemmän yksin kuin toiset. Esimerkiksi yliopistoissa, tutkimuslaitoksissa ja etujärjestöissä työskentelevillä tutkijoilla on erilainen suhde päätöksentekoprosessiin.

Vaikka yliopiston ns. kolmas tehtävä onkin juuri osallistua yhteiskunnan kehittämiseen, voidaan ehkä sanoa, että keskimäärin yliopistotutkijat ovat kauimpana päätöksentekoprosessista. Poikkeuksia toki on.

Lähimpänä ovat etujärjestöissä työskentelevät tai etujärjestöjä lähellä olevat tutkijat, joiden on juuri tarkoitus tuottaa tiedollista pohjaa edunvalvontaan.

Lähellä päätöksentekoa ovat myös sektoritutkimuslaitoksissa työskentelevät tutkijat, joiden organisaatioiden on tarkoitus tuottaa päätöksentekoa tukevaa tietoa “omalle” ministeriölleen.

Ruuskan kirjoitus on oivallinen, koska se kertoo itse asiassa sidosryhmätyöstä tai jopa lobbaamisesta ja tiedon merkityksestä siinä.

Kirjoitusta voi lukea niin, että miten henkilön tai organisaation, jolla on halu tai tarve vaikuttaa päätöksentekoon, kannattaa valmistautua vaikuttamiseen ja toteuttaa vaikuttamista.

(Tutkimus)tiedollahan on vaikuttamisessa suuri rooli. Ilman tietoa keskustelussa olisi vain mielipiteitä.

Yhtymäkohta sidosryhmätyöhön ja lobbaamiseen on kiinnostava, koska tästä löytyy mielestäni ratkaiseva lenkki tutkijan suhteessa päätöksentekoon.

Etujärjestöissä on olemassa koneisto ja verkostot, jotka vievät tiedon päättäjille. Etujärjestöt myös tietävät tarkasti missä vaiheissa päätöksentekoa eri asiat ovat. Tämä tieto ja verkosto saattavat puuttua tutkijoilta.

Jotta tutkija ei nyhräisi yksin, hänen tulee luoda ja ylläpitää verkostoaan paitsi tutkijoihin, myös päätöksentekijöihin ja päätöksenteon valmistelijoihin. Tämä on oma osaamisalueensa.

On myös hyvä muistaa, että yhteiskunta ei toimi pelkän tiedon varassa. Ideologiat ja oppisuunnat vaikuttavat siihen, minkälaisia neuvoja päättäjät ovat halukkaita kuuntelemaan tai keiden neuvoja he ovat halukkaita noudattamaan. Päättäjillä voi olla myös oppimista siinä, miten he osaavat käyttää tietoa päätöksentekonsa pohjana.

Mutta jos tutkija ei pääse päättäjän pakeille, on muita keinoja. Tutkija voi osallistua yhteiskunnalliseen keskusteluun median kautta. Oma uusi lukunsa on sosiaalinen media, jossa on mahdollista yhdistää päättäjille sekä suurelle yleisölle puhuminen.

Jotta tutkija ei nyhräisi yksin, hänen kannattaa luoda verkostoja ja kehittää omaa asiantuntemustaan ja tunnettuuttaan. Nykypäivänä voisi puhua jopa henkilöbrändin kehittämisestä. Näihin liittyen tutkija saattaa tarvita apua enemmän kuin tutkimukseen liittyvien ongelmien ratkaisemiseen. Ruuskan kirjoituksen vinkeistä on hyvä lähteä liikkeelle.

Julkaistu

Työhyvinvoinnin yhteiskunnallinen merkitys

Mikä on työhyvinvoinnin yhteiskunnallinen merkitys?

Tätä pohdin pitäessäni puheenvuoron kasvatustieteilijöiden alumnitilaisuudessa tällä viikolla. Yhteiskunnan näkökulmasta voidaan erottaa ainakin seuraavat näkökulmat:

Hyvinvointi sinällään on arvokasta. Kansalaisten hyvinvoinnin lisäämiseen, turvaamiseen ja tukemiseen pyritään laajasti yhteiskunnallisessa toiminnassa. Yhteiskuntia ja kuntia vertaillaan erilaisilla hyvinvointimittareilla. On siis luontevaa ajatella, että pyrimme hyvinvoinnin turvaamiseen ja lisäämiseen myös työelämässä.

Toisaalta työhyvinvoinnilla on merkitystä tuottavuuden ja tuloksellisuuden näkökulmasta. Motivoituneet ja työkykyiset työntekijät tekevät työtään laadukkaammin ja tehokkaammin. Organisaatiot, jossa työhyvinvointi on hyvällä tasolla, tuottavat parempia palveluja asiakkaille.

Työhyvinvointi pidentää työuria. Työurien pidentäminen on merkittävää yhteiskunnan kannalta, koska se pienentää kestävyysvajetta. Työhyvinvointi ennaltaehkäisee työkykyongelmien syntymistä ja toisaalta se lisää motivaatiota osallistua työelämään. Työhyvinvoinnin merkitys on korostunut, koska viime aikojen eläkeuudistukset ovat vähentäneet mahdollisuuksia jättää työelämä aikaisin.

Työhyvinvoinnin ongelmat aiheuttavat kustannuksia työnantajille ja yhteiskunnalle. STM:n tekemien laskelmien mukaan tekemättömän työn kustannukset yhteiskunnalle ovat noin 25 miljardia euroa vuodessa. Kevan laskelmien mukaan työkyvyttömyyden aiheuttamat kustannukset kunta-alalla ovat 2,2 miljardia euroa vuodessa. Suurissa kaupungeissa kustannukset saattavat olla kymmeniä miljoonia euroja vuodessa. Työhyvinvointia tukemalla ja työhyvinvointia ja työkykyä johtamalla kustannuksia on mahdollista pienentää.

Viime aikoina työhyvinvoinnin yhteiskunnallisesta merkityksestä on puhuttu nimenomaan  taloudellisesta näkökulmasta. Nykyaika korostaa eri ilmiöiden ekonomisointia. Kuten edellä on kuvattu, työhyvinvointi on kuitenkin muillakin tavoilla yhteiskunnallisesti merkittävää.

Yhteiskunnallisen merkityksen ohella työhyvinvointi liittyy yhteisöön ja yksilöön (kuva).

YYY

 

Kuvion keskellä on yksilö ja hänen kokemuksensa työhyvinvoinnista. Työhyvinvointi on subjektiivinen kokemus, jota määrittää muun muassa työolot ja työn mielekkyys.

Yksilön ympärillä on yhteisö, joka voi olla työyhteisö tai työpaikka. Yksilön ja yhteisön työhyvinvointi on vuorovaikutuksessa toistensa kanssa. Yksilön työhyvinvoinnin ongelmat heijastuvat yhteisöön ja yhteisön ongelmat vaikuttavat yksilöön. Jos työhyvinvointi aiheuttaa työkyvyttömyyttä (esimerkiksi poissaoloa työstä), syntyy ongelmista myös kustannuksia yhteisölle. Yhteisön tuottavuus kärsii, jos työhyvinvoinnissa on ongelmia.

Yhteiskunta muodostaa kuvion uloimman kehän. Yksilöiden ja yhteisöjen työhyvinvoinnin haasteet  vähentävät hyvinvointia yhteiskunnassa ja myös kustannukset saattavat koitua yhteiskunnan maksettaviksi. Yhteiskunnalliset ongelmat saattavat myös heijastua yhteisöön ja yksilöön. Esimerkiksi lama aiheuttaa epävarmuutta työelämässä ja sosiaalisten ongelmien lisääntyminen lisää monien julkisen sektorin työntekijöiden työn raskautta.

Työhyvinvointi on siis monella tavalla yksilön, yhteisön ja yhteiskunnan asia.

Onko työhyvinvoinnin yhteiskunnallinen merkitus muuttumassa?

Lienee turvallista olettaa, että inhimillinen toiminta jatkossakin tähtää hyvinvoinnin lisäämiseen ja turvaamiseen. Työurien pidentäminen säilyy jatkossakin myös Suomen tavoitteena. Samoin tuottavuuden ja tuloksellisuuden lisääminen ja kustannusten välttäminen on jatkossakin keskeistä.

Työhyvinvointi ei siis millään muotoa ole katoamassa yhteiskunnalliselta agendalta. Niin kauan kuin on työtä, on työhyvinvoinnin kysymyksiä, vaikka työhyvinvointia haastavat olosuhteet ja tekijät eri aikoina näyttäytyvätkin erilaisina.