Osallistuin Työelämän tutkimuspäivillä paneelikeskusteluun, jonka aiheena oli tutkimuksen ja käytännön vuoropuhelu. Kirjoitan seuraavassa omien ennen paneelia tekemieni muistiinpanojen sekä paneelikeskustelun perusteella teemaan liittyvistä ajatuksistani. Mukana on myös vuorovaikutteisessa paneelissa ”syntyneitä” ajatuksia, joista kiitos muille panelisteille.
Lähtökohtaisesti ajattelen niin, että tutkijoilla olisi paljon enemmän annettavaa yhteiskunnallisessa keskustelussa ja käytännön kannalta kuin mitä tällä hetkellä tapahtuu. Tämä koskee myös työelämää koskevaa tutkimusta. Työelämä on aina muutoksessa, mutta tällä hetkellä muutoksia on erityisen paljon ilmassa. Työelämästä keskustellaan esimerkiksi somessa paljon, mutta enemmistö keskustelijoista on muita kuin työelämän tutkijoita.
Paneelissa puhuttiin ensinnäkin tavoitteen asettamisen tärkeydestä. Onko tutkimuksen tavoite tutkimuksen tekeminen vai maailman muuttaminen? Muun muassa LSE:n Impact ofSocial Science blogissa on puhuttu siitä, että tutkimusprojekti tulisi aina aloittaa sen pohtimisella, mitä halutaan saada aikaan ja kenen halutaan näkevän tutkimuksen tulokset.
Tutkijat tarvitsevat uudenlaista osaamista, miten ”myydä” ja pitää esillä tutkimustuloksiaan, miten käydä vuoropuhelua käytännön toimijoiden kanssa ja miten viestiä tutkimusprojekteista ja tutkimustuloksista. Kyse on kenties jopa yrittäjyyttä lähellä olevasta asiasta. Yliopistoissa olisi eittämättä tarve panostaa enemmän tällaisten valmiuksien kehittämiseen.
Tutkijoiden tehtävä liittyy tiedon tuottamiseen ja sen analysoimiseen. Tiedosta ja erilaisista aineistoista ei ole nykyisellään pulaa. Esimerkiksi yhteiskuntatieteellisiä aineistoja on runsaasti vapaasti saatavissa Suomessa ja kansainvälisesti.
Tiedon uudenlainen avoimuus muuttaakin tutkijoidenkin asemaa ja roolia. “Datajournalismi” tulee tutkijoiden tontille tai ainakin lähelle sitä. Datajournalisteilla on myös osaaminen ja kanavat viestintään. Samaan aikaan on kuitenkin myös muistettava, että myös tutkijoilla on mahdollisuus viestiä omista projekteistaan aikaisempaa suoremmin sosiaalista mediaa hyödyntämällä. Kirjoitin tutkijoiden, viestinnän ja median muuttuvista rooleista aikaisemmin tässä postauksessa.
Kun erilaista avointa tietoa on paljon, se mille on edelleen tarvetta, on analyysi (tulkinnat, merkitykset ym.) ja ilmiön laajemman kontekstin esittäminen ja tarkastelu. Miten ilmiö on kehittynyt ajan myötä, miten se näyttäytyy kansainvälisesti? Tähän tarvitaan edelleen henkilöä, joka on perehtynyt ilmiöön syvällisesti, eli sanalla sanoen tutkijaa.
Miksi tutkimuksen ja käytännön vuoropuhelu sitten on haasteellista? Tarvitaan:
1) Eri toimijoiden dialogia.
2) Omaa erillistä työpanosta, jolle on varattu aikaa tutkimusprojektissa.
3) Johtamista ja oma toimintamalli tiedon hyödyntämiseksi.
4) Omat kannustimet tiedon hyödyntämiseen.
Kuten Kaskas Median blogissa on todettu, tutkijoiden tulisi pohtia esimerkiksi, ketkä päätöksentekijät ovat tutkimuksen kannalta tärkeitä ja pyrkiä vuorovaikutukseen heidän kanssaan. Keskeisten sidosryhmien ottaminen mukaan tutkimusprojektiin on tärkeää.
Yksi teemaan liittyvä seikka on se, että perinteinen tutkimusraportti sopii huonosti tähän aikaan, nykyään tulisi panostaa videoihin, infograafeihin, blogeihin ym. Sosiaalisen median hyödyntäminen tutkimusprojektista ja tuloksista viestimiseen on helpoimmasta päästä olevia keinoja tutkimuksen ja käytännön vuoropuhelun lisäämiseen.
Tutkimusmaailma on kuitenkin muuttumassa. Rahoittajat edellyttävät aikaisempaa useammin suunnitelmaa siitä, miten tutkimushankkeessa aiotaan varmistaa tulosten hyödyntäminen. Näihin periaatteisiin voi tutustua esimerkiksi Suomen Akatemian sivuilla.
Hahmottelin nykyaikaisen tutkimusprojektin pääpiirteitä jotenkin niin, että tutkijat olisivat tutkimusprojektin aikana osa ”moniammatillista tiimiä”, jossa olisi ”käytännön” edustajia, viestintäammattilainen ja myös median edustaja. Saattaisipa tiimi hyötyä myös ”kansalaisnäkökulmasta” tutkimusprosessin aikana.
Lopulta on hyvä muistaa, että myös päättäjien tulisi oppia paremmin hyödyntämään tutkimusta.
Kuva: Arja Haapakorpi.