Jari Isometsä on yksi keskeisimpiä viime vuosikymmenten suomalaisia mieshiihtäjiä. Hän oli yksi ”karpaaseista”, ryhmän muut ydinjäsenet olivat Harri Kirvesniemi ja Mika Myllylä. Tunnettua dramatiikkaa karpaasien ja Isometsän urheilu-uralle tuli Lahden vuoden 2001 MM-hiihdoista, doping-jupakasta ja sen jatkoselvittelyistä.
Kirja noudattelee tuttua urheiluelämäkertojen kaavaa: lapsuus, nuoruus, kilpailu-ura ja uran jälkeinen aika. Samaistuin kohtalaisesti Isometsän lapsuuden aikaan, koska hän on minua pari vuotta vanhempi ja minullakin oli hiihtoharrastuksia. Toki Isometsä hiihti kansallisella tasolla ja minä piirikunnallisella. Silti kirjassa mainittiin tuttuja yhteisiä kilpailupaikkoja, kuten Harjavalta ja Ulvila.
Lapsuudesta ja nuoruudesta piirtyy kuva energisestä, vilkkaasta ja sosiaalisesta urheilijanuoresta. Mieli on niin vilkas, että Isometsä kertoo kärsivänsä univaikeuksista, koska illalla on vaikea rauhoittua.
Parasta kirjan antia ovat kuvaukset harjoittelusta ja kilpailuista. Lukija voi lähes tuntea maitohapon kertyvän lihaksistoonsa, kun Isometsä käy läpi kovimpia kisoja ja niiden ylämäkiä ja loppusuoria.
Verkostot Isometsän ympärillä muodostuvat kilpakumppaneista, tukijoukoista ja perheestä. ”Kollegoja” on kotimaasta, keskeisimpinä valmentajana toiminut Harri Kirvesniemi ja tietenkin Mika Myllylä. Myös muiden maiden huippuhiihtäjät, kuten ruotsalaiset ja norjalaiset, kuuluvat piiriin. Muiden hiihtäjien kanssa ollaan kavereita ja kilpaillaan, välillä toinen voittaa ja sitten taas toinen. Urheilijat muodostavat tiiviin yhteisön.
Kun Isometsä alkoi menestyä, hänen kotikaupunkinsa Tornio perusti PR-sihteerin viran ja nimitti Isometsän virkaan. Hänen tehtävänään oli ”hiihtää mahdollisimman kovaa, jotta kaikki tietävät, missä Tornio on”. Myöhemmin virka lakkautttiin Vasemmistoliiton valtuutettujen esityksestä. Hyvä esimerkki poliittisesta riskistä.
Lahden 2001 tapahtumat käydään läpi Isometsän näkökulmasta. Hänellä olikin erityinen rooli, koska hän jäi hiihtäjistä kiinni ensimmäisenä ja hänen suunniteltiin ottavan vastuun koko jupakasta yksittäisenä tapauksena (ns. ”saunasopimus”).
Isometsä ei tunnusta kirjassa EPO:n käyttöä. Mika Myllylä tunnusti aineen käytön ja eräs lääkäri on julkisuudessa kertonut hankkineensa ainetta Isometsällekin. Joissakin kirjan arvioissa on pahoitettu mieli tästä ”tunnustamattomuudesta”. Isometsän mukaan hemohes ja muut nesteytysaineet oli tarkoitettu palautumisen edistämiseen.
Yksi kiinnostava kohta kirjassa on se, kun Isometsä pyrkii takaisin huipulle Lahden käryjen ja kilpailukiellon jälkeen. Vaikka hän oli kärsinyt kilpailukieltonsa ja oli kilpailukykyisessä kunnossa, ovi maajoukkueeseen ei avautunut.
Uran päätyttyä Isometsä on pärjännyt kirjan mukaan hyvin. Hänellä on perhe, työtä ja urheiluun liittyviä rooleja muun muassa lastensa harrastusten kautta. Isometsän persoona, verkostot ja sosiaaliset taidot ovat kantaneet kilpailu-uran jälkeen.
Kirja kuvaa mielestäni hyvin huippu-urheilun kovuutta, siihen liittyviä paineita, taloudellisia ulottuvuuksia, julkisuutta ja jonkin verran sitä kuuluisaa harmaata aluettakin. Tästä näkökulmasta kirjan maailailema maisema on tosi samanlainen kuin Mika Myllylän kirjassa Riisuttu mestari (lue esittelyni tästä).
Kaiken kaikkiaan Pohjalaisen kirja on ihan hyvä urheilukirja. Ei huippu, mutta ei yhtään huonokaan.
Soili Pohjalainen: Isomettän poika – Jari Isometsän koko tarina. WSOY 2021.