Uutismies Kari Lumikero

lumikero

Vuosia sitten olin mukana eräässä työryhmässä, jonka yksi jäsen, tunnettu suomalainen asiantuntija, sanoi, että jokaisen tulisi kirjoittaa oma elämäkertansa.

Jostain syystä juuri tämä lause oli vahvasti mielessäni kun luin 70-vuoden ikään ehtineen toimittaja Kari Lumikeron viime vuonna julkaistua yli 400 sivuista kirjaa.

Lumikero on tuttu vieras suomalaisissa olohuoneissa. Hän on toiminut toimittajana ensin Ylellä ja sitten MTV:llä ja raportoinut käytännössä lähes kaikista merkittävimmistä maailmanluokan uutistapahtumista viime vuosikymmeninä.

Tällaisia tapahtumia ovat olleet muun muassa Irakin, Afganistanin ja Balkanin sodat, Berliinin muurin murtuminen, arabikevät, Aasian tsunami, Olof Palmen murha, Viron itsenäistyminen, Ruotsin sukellusvenejupakka, Jolon saaren panttivankidraama ja Estonian uppoaminen.

Itse tapasin Lumikeron lyhyesti SuomiAreenassa Porissa vuonna 2018, jolloin olin mukana työelämän muutosta koskevassa keskustelussa.

SA2018

Kari Lumikero haastattelee Mika Malirantaa ja Pauli Formaa SuomiAreenassa 2018. 

Lumikero on uransa varrella haastatellut  Bill Clintonia, Mick Jaggeria, Tom Jonesia ja Paul McCartneytä vain joitakin nimiä mainitakseni.

Kirja tuo hyvin esiin, kuinka toimittajat asettavat itsensä vaaroille alttiiksi kriisialueilta raportoidessaan.  He matkustavat vaaran paikoissa ja epämääräisissä olosuhteissa toisinaan epäluotettaviin paikallisiin tukeutuen.

Toimittajat yöpyvät sodan runnomissa rakennuksissa ja räjähdykset kumisevat taustalla heidän jättäessään viime tingassa milloin minkäkin kriisipesäkkeen.

Lumikero kertoo mielenkiintoisesti työstään ja sen muutoksesta. Esimerkiksi kamerakaluston uudistuminen ja digitalisaatio muutti merkittävästi toimittajan työtä.

Pysyvää on kuitenkin toimittajan ammattitaito kaivaa tapahtumista luotettavaa tietoa sekä erityisesti suunnitella ja toteuttaa sen kertominen sanoin ja kuvin yleisölle niin, että pääviesti on helposti ymmärrettävä ja mieleenjäävä.

Lumikeron tekstistä välittyy vahvasti journalistin missio kertoa yleisölleen maailman tapahtumista. Työ on myös monella tavalla raskasta. Tuho, suru ja hätä on välillä niin suurta, että toimittaja ei pysty etäännyttämään tapahtumista itseään.

Lumikero toimi pitkään Ruotsissa kirjeenvaihtajana ja ruotsalainen yhteiskunta saa kirjassa paljon tilaa.  Kirjassa kerrotaan paljon ruotsinsuomalaisten elämästä ja asemasta Ruotsissa.

Lumikero on huomattavan verkostoitunut niin kotimaassa kuin kansainvälisesti. Hänen tuttavapiiriinsä kuuluu mittava määrä paitsi median, myös kulttuurin vaikuttajia Suomessa.

Kirjasta huokuu tekijänsä innostuneisuus ja uteliaisuus maailmaa ja sen muutosta kohtaan. Kirja on mielenkiintoinen ja sympaattinen kuvaus journalistin työstä ja sen muutoksesta.

Kari Lumikero: Uutismies. Tammi, 2019. 

Kun totuus palaa

totuudenjalkeen

Hybridivaikuttaminen, Trumpin tviitit, Arabikevät, Brexit ja Facebook-skandaalit. Kaikki nämä liittyvät uuteen sekavaan aikakauteen, jota voidaan kutsua totuuden jälkeiseksi ajaksi. Uuden ajan ajureita ovat uusi teknologia, poliittiset valtapyrkimykset ja yhteiskunnan erilaiset  jakolinjat. Uhrina on totuus ja uhanalaisina totuuteen roolinsa perustavat tahot, kuten asiantuntijat ja media. Nyt esittelyssä oleva kirja pureutuu eri näkökulmista tämän ajan keskeisimpiin kysymyksiin.

Kirjan perusajatus on, että totuuden jälkeisen ajan taustalla vaikuttaa kaksi teemaa, poliittinen polarisaatio ja teknologinen murros. Nopea kehitys näillä ulottuvuuksilla ovat aiheuttaneet sen, että perinteiset poliittiset instituutiot ovat jääneet jälkeen.

Teknologinen murros on tarkoittanut  digitalisaatiota, internetin  sekä sosiaalisen median kehittymistä.

Ensimmäisessä vaiheessa tämän kehityksen nähtiin toimivan positiivisesti: Barack Obama voitti vuonna 2008 vaalit uudenlaisella kansalaisia aktivoivalla kampanjalla. Toisaalta Afrikan ja Lähi-Idän kansannousuissa 2010 ja 2011, ns. arabikeväässä, käytettiin sosiaalista mediaa kaatamaan itsevaltaisia hallituksia.

Positiivisen alun jälkeen on havahduttu siihen, että uusia digitaalisia välineitä on käytetty myös hämmennyksen lisäämiseen sekä vähemmistöjen sortamiseen.

Kirjassa esitellään kiintoisasti kehityskulkua. Kullakin ajalla on omat portinvartijansa. Kirjapainotaito mursi kirkon vallan määritellä mitä kirjoitettiin ja kuka pääsi käsiksi pyhiin teksteihin.

Tätä seuranneena aikana portinvartijoita olivat kustantajat, päätoimittajat, toimituspäälliköt ja yliopistot. Periaatteessa tieto oli avointa kaikille, mutta portinvartijat säätelivät tehokkaasti tietoon pääsyä.

Internet mursi näiden portinvartijoiden vallan. Kaikille tuli pääsy valtavaan määrään tietoa globaalilla tasolla. Tämän ajan portinvartijoita ovat tietoa algoritmeillaan järjestävät ja suodattavat jätit, kuten Google ja Facebook. Parhaillaan on menossa voimistuva kritiikki ja vastareaktio etenkin Facebookin toimintamalleille.

Algoritmeilla ohjattu tiedon suodatus johtaa kupliin, jossa ihmiset ja ryhmät saavat pelkästään heitä kiinnostavia ja heidän näkökulmiaan tukevaa tietoa. Näin eri ryhmien todellisuudet alkavat erkaantua toisistaan.

Poliittisen polarisaation keskeisiä näkökulmia ovat (erityisesti amerikkalaisessa perspektiivissä) taloudellisen eriarvoisuuden kasvu, yhteiskuntien demografinen monipuolistuminen sekä puoluepolitiikan polarisaatio.

Faktojen rakentuminen sosiaalisesti

Kirjassa taustoitetaan totuuden jälkeistä aikaa mielenkiintoisesti erittelemällä yhteiskuntatieteellistä keskustelua ja totuuskäsitystä. Tulee esiin, että monellakin alueella “tutkijoiden katse on siirtynyt itse asiasta siihen, miten se esitetään”.

Taustalla ovat ajatukset sosiaalisesta konstruktivismista. Faktat rakentuvat sosiaalisesti. Kyse on vallasta ja kielestä ja yhteys reaalimaailmaan jää ohueksi.

Kirjassa esitellään Harry G. Frankfurtin tekemä jako valehtelemiseen (lying) ja paskanpuhumiseen (bullshitting). Valehtelu on tieten tahtoen esitettyä väärää tietoa. Paskanpuhuja ei välitä pätkääkään, kuvaako hänen puheensa todellisuutta vai ei. Tieteen areenoilla on käyty teemaan liittyviä taisteluja, näkyvimpinä esimerkkeinä “feikkiartikkeleiden” julkaiseminen tiedelehdissä.

Totuuden jälkeiset strategiat

Kirjassa eritellään tyypillisiä totuuden jälkeisen ajan strategioita.

Näistä ensimmäinen on edellä esitellyn “paskapuheen” käyttäminen harkitun poliittisen valehtelun sijasta.

Toinen strategia on yhteiskunnallisen polarisaation hyödyntäminen ja olemassa olevien jakolinjojen kärjistäminen. Jakolinjoja voivat olla esimerkiksi maahanmuuttajat ja muu väestö, maalaiset ja kaupunkilaiset tai jokin muu jakolinja.

Kolmas strategia on hyödyntää digitalisaation likaisia keinoja, kuten tietomurtoja tai informaatiokampanjoita sosiaalisessa mediassa.

Neljäntenä strategiana kirjassa mainitaan se, että iskuja tehdään samanaikaisesti ylös kohti yhteiskunnallista eliittiä ja toisaalta alas kohdistuen esimerkiksi maahanmuuttajiin

Asiantuntijuuden kriisi

Yksi totuuden jälkeisen ajan uhreista on asiantuntija ja hänen taustaorganisaationsa. Asiantuntijuuden murenemiseen vaikuttavat yksilöllistyminen, asiantuntijoita kohtaan esitetty kritiikki, median ja viestinnän muuttuminen sekä perinteisten instituutioiden kritisoiminen.

Mitä etäisemmiltä ja arjesta vieraantuneemmilta asiantuntijat ja tiedeyhteisö saadaan näyttämään, sitä kapeammaksi niiden yhteiskunnallinen liikkumatila muodostuu. (lähde: Totuuden jälkeinen aika).

Uusia asiantuntijuuden lajeja tulee jatkuvasti lisää: On kokemusasiantuntijoita, kollektiivisia asiantuntijoita, vertaisasiantuntijoita ja näkemysasiantuntijoita. Asiantuntijuus on perinteisesti syntynyt pitkässä koulutuksessa, nyt se voi syntyä myös korkeakouluinstituution ulkopuolella.

Yhä useammat pääsevät käymään keskusteluja, jotka olivat aikaisemmin varattuja erilaisilla asiantuntijaryhmille, poliitikoille tai virkamiehille. Keskustelut käydään esimerkiksi sosiaalisessa mediassa kun ne aikaisemin käytiin suljetummilla foorumeilla.

Myös tiedon tuottamisen instituutiot ovat muuttuneet. Yliopistojen rinnalle on syntynyt ajatushautomoja, tutkimuslaitoksia sekä viestintään ja vaikuttamiseen keskittyviä organisaatioita. Yliopistojen rooli on marginalisoitunut ja ne joutuvat kamppailemaan ilmatilasta uusien toimijoiden kanssa.

Hierarkkiset tietorakenteet soveltuvat huonosti aikaan, jona tieto virtaa vapaasti. Verkostoissa luottamus ja asiantuntijuus muodostuvat horisontaalisessa suhteessa verkoston muihin jäseniin.

Tiede joutuu ansaitsemaan luottamuksensa ja paikkansa uudelleen. Perinteisesti tiede muodostuu oppineiden yhteisöstä, joka itse määrittelee sen, mikä on tiedettä ja tutkimisen arvoista. Yliopistojen autonomiaan kohdistuu kuitenkin paljon paineita. Niiden odotetaan fokusoivan yhteiskunnallisesti merkittäviin kysymyksiin ja tuottavan välitöntä arvoa.

Asiantuntijuuden kriisi liittyy yhteiskunnallisiin kupliin. Jokaisen on helppo löytää omaa näkemystään tukevaa informaatiota jostain uudenlaisen asiantuntijuuden lähteestä. Objektiivinen, tieteen tuottama totuus saattaa jäädä toisarvoiseksi.

Median kriisi

Median kriisissä on tekniset, taloudelliset ja kulttuuriset juuret. Digitalisaation myötä informaation määrä on räjähtänyt ja tietoa on verkossa saatavissa ilmaiseksi ja nopeasti.

Kun perinteisen median kuluttaminen vähenee, vähenee myös ilmoitusmyynti ja näin median resurssit. Yhdysvalloissa sanomalehdissä olevat työpaikat ovat vähentyneet puolella 2000-luvun aikana.

Sosiaalinen media murentaa perinteisen median roolia yhteiskunnallisen keskustelun käynnistäjänä, ylläpitäjänä ja foorumina. Uusilla foorumeilla on uudet säännöt tai ei sääntöjä lainkaan. Journalistiset periaatteet ja toimintatavat tulevat haastetuiksi.

Kulttuurinen muutos murentuu niinikään sanomalehtien roolia. Sanomalehdet ovat perinteisesti tukeneet yhteisöjen ylläpitämistä. Ryhmiä ovat voineet olla esimerkiksi jonkin tietyn alueen asukkaat, puolueen kannattajat tai kansalaiset.

Sirpaloitumisen myötä yhteisöt moninaistuvat ja tulevat lyhytkestoisemmiksi. Uusi mediaympäristö tarjoaa mahdollisuuksia valita juuri omaan elämäntyyliin ja -vaiheeseen sopivat sisällöt.

Kirjassa käydään läpi seikkaperäisesti viiden casen avulla, miten suomalainen media selviää totuudenjälkeisessä ajassa. Tapaukset liittyvät energiapolitiikkaan, Euroopan Unioniin, turvallisuuspolitiikkaan sekä keskusteluun julkisen sektorin koosta. Tapaukset osoittavat, että media pärjää hyvin, mutta sillä on myös opittavaa.

Median uusi rooli on olla eräänlainen solmukohta. Rooli on haastava, koska se edellyttää luottamuksen ansaitsemista verkoston muilta toimijoilta. Toisaalta se merkitsee, että media on jatkuvan vaikuttamisen kohde.

Lopuksi: Totuuden jälkeen

Kirja on lyhyesti sanottuna erinomainen. Se niputtaa selväsanaisesti totuuden jälkeisen ajan syitä ja seurauksia. Se osoittaa, että totuuden jälkeinen aika ei ole jossain kaukana, esimerkiksi Yhdysvalloissa. Se on keskuudessamme joka päivä kun yritämme hahmottaa mitä Suomessa ja maailmalla tapahtuu.

Totuuden jälkeinen aika nostaa esiin uusia kansalaistaitoja, kuten medialukutaitoa ja perustietoa yhteiskunnan instituutioista ja niiden toimintalogiikasta.

Asiantuntijat joutuvat uudistumaan ja miettimään uusia tapoja osallistua yhteiskunnalliseen keskusteluun ja päätöksentekoon. Se merkitsee suurempaa läpinäkyvyyttä ja nopeutta, uudenlaisten välineiden käyttöä sekä vuorovaikutteisempaa roolia yhteiskunnassa.

Myös yhteiskunnallinen päätöksenteko on uuden edessä. Tätä on Suomessa pohdittu esimerkiksi Liisa Hyssälän ja Jouni Backmanin raportissa Kansanvallan peruskorjaus. Tähän raporttiin sopii hyvin kirjan loppuluvussa esitetty tiivistys:

Poliittinen järjestelmä on nyt valtavien vaikeuksien edessä. Sen pitäisi kesyttää sekä digitalisaatio että polarisoitunut politiikka. Tämä vaatisi somejättien ja valeuutisten sääntelyä, tehokasta puuttumista tulonjaon ja työn jakautumisen kaltaisiin kysymyksiin sekä uusia utooppisia näköaloja, asteittaista kulttuurista muutosta populismia vastaan. (lähde: Totuuden jälkeen).

Kirjan lopussa nostetaan esiin toiveikkuutta kahdesta näkökulmasta. Ensinnäkin, pitkässä juoksussa tilastojen valossa nykyiset huolet näyttävät pieniltä. (Tähän tematiikkaan liittyy esimerkiksi Hans Roslingin kirja Faktojen maailma, joka on minulla parhaillaan luettavana.)

Toinen optimistinen ajatusmalli liittyy siihen, että elämme suurta murroskohtaa, jossa digitalisaatio ja muu teknologinen kehitys mahdollistavat yhdessä verkostomaisuuden vahvistumisen myötä uudenlaisen arvokkaan elämän.

Teemalleen sopivasti, kirja on kirjoitettu kurinalaisesti suurta määrää lähteitä käyttäen. Siinä myös tarkastellaan tekijöidensä taustaorganisaatioiden (kuten Yle ja Helsingin Sanomat) toimintaa sekä kritiikkiä että onnistumisia esiin nostaen.

Suosittelen kirjaa kaikille, jotka haluavat ymmärtää paremmin aikaa, jota elämme.

Antto Vihma, Jarno Hartikainen, Hannu-Pekka Ikäheimo ja Olli Seuri 2018. Totuuden jälkeen: Miten media selviää algoritmien ja paskapuheen aikana. Kustannusosakeyhtiö Teos. Helsinki. 

EDIT: 25.1.2018 kello 8.05 lyöntivirheitä korjattu.

Asiantuntijan monikanavainen viestintä

Viestinnän ja vuorovaikutuksen rooli korostuu nykypäivän johtamisessa ja asiantuntijatyössä. Avainasemassa on monikanavainen viestintä, johon on nykypäivänä loistavat mahdollisuudet. Pohdiskelin, miten olen viime viikkoina hyödyntänyt monikanavaisuutta omassa työssäni.

Mitä olen mennyt tekemään?

Olen ensinnäkin kirjoittanut pari blogikirjoitusta työpaikan intranetiin. Toinen näistä kirjoituksista oli kuvaus erään projektin vaiheista ja toinen oli vastaus erääseen organisaation sisällä virinneeseen kysymykseen ja keskusteluun.

Työpaikan intranetissa olen lisäksi esiintynyt parissa videossa, joista toinen liittyi projektin tilannekatsaukseen ja toisessa oli kyse uudesta toiminnasta, josta viestittiin ensin oman organisaation sisällä. Molemmat videot toteutettiin yhteistyössä viestintäyksikkömme kanssa.

Bloggasin 2.5.2016 vierailijana Taloustaidon blogissa Sote-ja aluehallintouudistukseen liittyvistä työelämäasioista. Kirjoituksen lähtökohta oli se, että vaikka uudistuksesta on keskusteltu valtavasti, sen liittymistä työelämäasioihin ei ole juurikaan pohdittu. Tämä pohdinta sopii oman työpaikkani strategiaan ja toisaalta omaan asiantuntijaprofiiliini.

Linkki taloustaidon blogiin.

Jaoin tätä kirjoitusta Twitterissä ja lisäksi Facebookissa parissa teemaan sopivassa jaryhmässä. Twitterissä kirjoitusta jaettiin edelleen ja Facebookissa syntyi keskustelua, johon osallistuin.

Tästä blogipostauksen teemasta aion kirjoittaa vielä jutun perinteiseen mediaan. Se on ikäänkuin jatko-osa tälle kirjoitukselle. Ajattelen, että uusi foorumi tavoittaa laajemman levikin ja näin myös uusia lukijoita.

Lisäksi esiinnyin Etelä-Savon työhyvinvointiakatemian syksyllä tulossa olevaa seminaaria puffaavalla videolla. Muut esiintyjät videolla ovat Annemaija Summanen, Ossi Aura ja Terttu Pakarinen.

Erityisesti videoiden hyödyntäminen asiantuntija- ja johtamisviestinnässä tuntuu ajankohtaiselta tällä hetkellä. Ne ovat nopeita tehdä ja katsoa. Ja ne herättävät huomiota enemmän kuin teksti.

Mitä monikanavainen viestintä edellyttää?

Ensinnäkin tarvitaan sisältöä.

Sisältö voi olla uusi avaus, tai se voi olla reaktio keskustelussa esitettyyn kysymykseen tai uusi näkökulma meneillään olevassa keskustelussa. Se voi myös olla melko yksinkertainen kuvaus tai info jostain tapahtumasta. Jotkut sisällöt syntyvät helposti, toiset vaativat enemmän taustatyötä.

Toisaalta tarvitaan väline, joita nykypäivänä on monenlaisia.

Voi kirjoittaa blogeja oman organisaation intrassa tai ulkoisilla sivuilla. Blogit voivat olla asiantuntijan omia, työpaikan blogeja tai “kolmannen osapuolen” blogeja joissa asiantuntija vierailee. Videoiden ohella voi kokeilla livestriimausta Periscopella tai Facebookissa.

Sisällön jakaminen aktiivisesti varmistaa, että sisällön julkaisemisesta tulee otetuksi kaikki irti. Tässä Twitter on oiva väline, lisäksi kannattaa tunnistaa asian kannalta keskeiset ryhmät esimerkiksi Facebookissa ja LinkedInissä.

Kolmanneksi, asiantuntija hyötyy yhteistyökumppaneista.

Itse olen saanut edellä mainituissa tapauksissa apua työpaikkani viestintäyksiköstä, kollegat ovat sparranneet tekstejäni ja lisäksi yhteistyökumppanit ovat tarjonneet mahdollisuutta esiintyä heidän blogissaan tai videollaan. Teemoista kiinnostuneet asiantuntijat jakavat sisältöä omille verkostoilleen sosiaalisessa mediassa.

Neljänneksi, kannattaa miettiä, miten viestintä tulee osaksi omia työprosesseja.

Itse yritän tätä esimerkiksi seuraavasti: Sain kutsun paneeliin, joka järjestetään parin viikon päästä. Mietin, miten voin hyödyntää tätä paneelikeikkaa laajemmin. Ajattelin tehdä niin, että valmistelen blogitekstin teemasta ja pakotan näin itseni perehtymään aiheeseen paremmin. Itse keskustelu on myös tällä ennakkovalmistelulla toivottavasti helpompaa. Keskustelun jälkeen julkaisen sitten postauksen, keskustelun aikana esiinnousseilla pointeilla ryydittäen.

Kiteytys asiantuntijan monikanavaiseen viestintään:

  • Viesti aina kun on aihetta, mieluummin enemmän ja useammin kuin “vähimmäismäärä”
  • Hyödynnä tilanteet, joista on helposti luotavissa mielenkiintoinen sisältö
  • Hyödynnä isot ja pienet keskustelut, joihin voit tuoda uuden näkökulman
  • Käytä monipuolisesti eri kanavia, älä unohda organisaation sisäistä viestintää
  • Hyödynnä tarjolla olevaa apua, pyri win-win yhteistyöhön tahojen kanssa, jotka hyötyvät Sinun panoksestasi
  • Opi lisää, eli arvioi omaa toimintaasi, hyödynnä ideoita muilta ja kokeile.

PS. Kuten tarkkasilmäiset ovat huomanneet, blogi on uudistunut ulkoasultaan. Toivottavasti uusi ulkoasu toimii vanhaa versiota paremmin erilaisissa päätelaitteissa.

Kirsi Piha – Rytmihäiriö

piha

En ole viestinnän ammattilainen enkä asiantuntija, mutta viestintä liittyy työhöni monella tavalla. Siksi on tärkeää ja kiintoisaa seurata viestintää koskevaa ajankohtaista keskustelua. Sosiaalisen median ja muun maailman murroksen myötä viestinnän rooli on tunnetusti muuttunut monella tavalla. Tapailin tätä teemaa aikaisemin tässä omassa kirjoituksessani.

Kirsi Pihan kirjan lähtökohtana on  maailman muuttuminen monimutkaisemmaksi ja nopeammaksi. Juuri nopeus on yksi kirjan kantavista teemoista, niinpä ensimmäisen kappaleen alkulehdellä esitetään kilpa-ajaja Mario Andretin tokaisu:

“Jos tuntuu, että homma on hallinnassa, et aja riittävän lujaa.”

Auktoriteetit ovat murentuneet, maailma on kompleksisempi ja asioiden ja olosuhteiden hallinnasta on tullut vaikeampaa ja jopa mahdotonta. Muutos koskee yrityksiä, mediaa, poliittisia liikkeitä ja myös erilaisia asiantuntijoita, jotka aikaisemmin nauttivat auktoriteettiasemastaan.

Rytmi on monella eri ulottuvuudella muuttunut ja organisaatioiden pitää reagoida tähän tekemällä rohkea rytminvaihdos. Kirjan  johtoajatus on, että uusi tilanne edellyttää erityisesti kommunikaation vahvistamista. Kommunikaation keinoin ja rytmin muuttamisella ei silläkään hallita uutta maailmaa, mutta sen avulla on mahdollisuus selvitä ja menestyä.

Viestintä ja valta ovat aina kietoutuneet yhteen, mutta uudessa ajassa valtaapitävät eivät hallitse viestinnän välineitä ja kanavia, vaan valtaa on kaikilla. Nykyajassa Daavidilla on siis paljon keinoja Goljatin kaatamiseen.

Tarvitaan kommunikaation vallankumousta. Tämän vallankumouksen ytimessä on muun muassa sosiaalisen median roolin korostuminen ja suhtautuminen viestintään uudella tavalla.

Uusi toimintatapaa liittyy paljolti erilaisiin mahdollisuuksiin tarttumiseen, kirjassa käytetäänkin termiä mahdollisuusviestintä. Sen keskeisiä osia ovat muun muassa vuoropuhelu ja reaaliaikaisuus. Mahdollisuuksiin tarttuminen edellyttää myös rohkeutta.

Keskiöön nousee myös maine, joka on tärkeämmässä roolissa kuin koskaan. Mainetyön perustakin on kuitenkin muuttunut ratkaisevalla tavalla. Maineen perustan muodostavat erinomaiset teot. Kirjan otsikko tiivistää olennaisen: “Ensin oli teko.”

Kirja on kirjoitettu sujuvasti. Siitä myös huomaa, että teos on viestinnän ammattilaisen tekemä, sillä se sisältää useallakin tavalla tehtyjä tiivistyksiä tärkeimmistä havainnoista. Koko kirja päättyy kymmeneen rytiminmuutokseen liittyvään pointtiin. Kirja sisältää myös hyviä (helposti tviitattavia) sloganeja, kuten esimerkiksi:

“Parhaat mahdollisuudet tulevat silloin, kun niihin ei millään olisi aikaa reagoida.”

“Hallinta on virheellinen tapa suhtautua nykymaailmaan.. sen sijaan tulee lisätä viestintää.”

“Kommunikaatio on johtamisen ja johtajan ykköstyökalu.”

Kirja sisältää uusien ideoiden lisäksi paljon tuttua asiaa muista ajankohtaisista sosiaaliseen mediaan ja digitaalisuuteen liittyvistä kirjoituksista ja keskusteluista.

Tutut aiheet liitetään oivallisella tavalla uuden ajan kokonaiskuvaan. Kirja sisältää runsaasti vinkkejä organisaatioille ja asiantuntijoille. Lisäksi kirjan sivuilla on runsaasti case-esimerkkejä.

Kirja on must-kirja kaikille viestinnän ammattilaisille, mutta suosittelen sitä myös asiantuntijoille, joiden työ edellyttää viestintää tai sisältää yhteistyötä viestinnän ammattilaisten kanssa. Ja vaikka tätäkään kosketuspintaa ei olisi, kirja sopii niille, jotka ovat kiinnostuneet tästä ajasta ja maailman uudesta rytmistä.

Kirsi Piha: Rytmihäiriö. Talentum. Balto Print Liettua 2015.

Tutkimuksen ja käytännön vuoropuhelu

pauli

Osallistuin Työelämän tutkimuspäivillä paneelikeskusteluun, jonka aiheena oli tutkimuksen ja käytännön vuoropuhelu. Kirjoitan seuraavassa omien ennen paneelia tekemieni muistiinpanojen sekä paneelikeskustelun perusteella teemaan liittyvistä ajatuksistani. Mukana on myös vuorovaikutteisessa paneelissa ”syntyneitä” ajatuksia, joista kiitos muille panelisteille.

Lähtökohtaisesti ajattelen niin, että tutkijoilla olisi paljon enemmän annettavaa yhteiskunnallisessa keskustelussa ja käytännön kannalta kuin mitä tällä hetkellä tapahtuu. Tämä koskee myös työelämää koskevaa tutkimusta. Työelämä on aina muutoksessa, mutta tällä hetkellä muutoksia on erityisen paljon ilmassa. Työelämästä keskustellaan esimerkiksi somessa paljon, mutta enemmistö keskustelijoista on muita kuin työelämän tutkijoita.

Paneelissa puhuttiin ensinnäkin tavoitteen asettamisen tärkeydestä. Onko tutkimuksen tavoite tutkimuksen tekeminen vai maailman muuttaminen? Muun muassa LSE:n Impact ofSocial Science blogissa on puhuttu siitä, että tutkimusprojekti tulisi aina aloittaa sen pohtimisella, mitä halutaan saada aikaan ja kenen halutaan näkevän tutkimuksen tulokset.

Tutkijat tarvitsevat uudenlaista osaamista, miten ”myydä” ja pitää esillä tutkimustuloksiaan, miten käydä vuoropuhelua käytännön toimijoiden kanssa ja miten viestiä tutkimusprojekteista ja tutkimustuloksista. Kyse on kenties jopa yrittäjyyttä lähellä olevasta asiasta. Yliopistoissa olisi eittämättä tarve panostaa enemmän tällaisten valmiuksien kehittämiseen.

Tutkijoiden tehtävä liittyy tiedon tuottamiseen ja sen analysoimiseen. Tiedosta ja erilaisista aineistoista ei ole nykyisellään pulaa. Esimerkiksi yhteiskuntatieteellisiä aineistoja on runsaasti vapaasti saatavissa Suomessa ja kansainvälisesti.

Tiedon uudenlainen avoimuus muuttaakin tutkijoidenkin asemaa ja roolia. “Datajournalismi” tulee tutkijoiden tontille tai ainakin lähelle sitä. Datajournalisteilla on myös osaaminen ja kanavat viestintään. Samaan aikaan on kuitenkin myös muistettava, että myös tutkijoilla on mahdollisuus viestiä omista projekteistaan aikaisempaa suoremmin sosiaalista mediaa hyödyntämällä. Kirjoitin tutkijoiden, viestinnän ja median muuttuvista rooleista aikaisemmin tässä postauksessa.

Kun erilaista avointa tietoa on paljon, se mille on edelleen tarvetta, on analyysi (tulkinnat, merkitykset ym.) ja ilmiön laajemman kontekstin esittäminen ja tarkastelu. Miten ilmiö on kehittynyt ajan myötä, miten se näyttäytyy kansainvälisesti? Tähän tarvitaan edelleen henkilöä, joka on perehtynyt ilmiöön syvällisesti, eli sanalla sanoen tutkijaa.

Miksi tutkimuksen ja käytännön vuoropuhelu sitten on haasteellista? Tarvitaan:

1) Eri toimijoiden dialogia.

2) Omaa erillistä työpanosta, jolle on varattu aikaa tutkimusprojektissa.

3) Johtamista ja oma toimintamalli tiedon hyödyntämiseksi.

4) Omat kannustimet tiedon hyödyntämiseen.

Kuten Kaskas Median blogissa on todettu, tutkijoiden tulisi pohtia esimerkiksi, ketkä päätöksentekijät ovat tutkimuksen kannalta tärkeitä ja pyrkiä vuorovaikutukseen heidän kanssaan. Keskeisten sidosryhmien ottaminen mukaan tutkimusprojektiin on tärkeää.

Yksi teemaan liittyvä seikka on se, että perinteinen tutkimusraportti sopii huonosti tähän aikaan, nykyään tulisi panostaa videoihin, infograafeihin, blogeihin ym. Sosiaalisen median hyödyntäminen tutkimusprojektista ja tuloksista viestimiseen on helpoimmasta päästä olevia keinoja tutkimuksen ja käytännön vuoropuhelun lisäämiseen.

Tutkimusmaailma on kuitenkin muuttumassa. Rahoittajat edellyttävät aikaisempaa useammin suunnitelmaa siitä, miten tutkimushankkeessa aiotaan varmistaa tulosten hyödyntäminen. Näihin periaatteisiin voi tutustua esimerkiksi Suomen Akatemian sivuilla.

Hahmottelin nykyaikaisen tutkimusprojektin pääpiirteitä jotenkin niin, että tutkijat olisivat tutkimusprojektin aikana osa ”moniammatillista tiimiä”, jossa olisi ”käytännön” edustajia, viestintäammattilainen ja myös median edustaja. Saattaisipa tiimi hyötyä myös ”kansalaisnäkökulmasta” tutkimusprosessin aikana.

Lopulta on hyvä muistaa, että myös päättäjien tulisi oppia paremmin hyödyntämään tutkimusta.

Kuva: Arja Haapakorpi.

Sosiaalinen media ja digitalisaatio muuttavat rooleja

Digitalisaatio ja sen osana sosiaalinen media muuttavat useiden eri ammattiryhmien perinteisiä rooleja ja toimintatapoja.

Pohdiskelen asiaa (kesäfiiliksissä) asiantuntijan/tutkijan, viestinnän sekä median edustajien roolien ja yhteistyön näkökulmasta. Tältä alueelta minulla on paras kokemus oman työurani ja toimintani näkökulmasta. Vuosien varrella olen näitä asioita pohdiskellut paljonkin.

Aikaisemmin toimittiin suurinpiirtein niin, että asiantuntijalla oli “asiaa”, organisaatioiden viestintä hoisi asian saattamisen median tietoisuuteen ja media sitten uutisoi asiasta välineessään, jos koki sen  tärkeäksi tai kiinnostavaksi. Medialla oli keskeinen portinvartijan rooli. Ja on tietysti edelleen, mitä tulee median hallussa olevien kanavien käyttöön.

Viestinnällä oli keskeinen rooli asian muokkaamisessa siihen muotoon, että sen oletettiin kiinnostavan mediaa. Viestintä myös “hallinnoi” organisaatioiden viestintäkanavia.

Vaikka tätä kuvattua perinteistä toimintaa tapahtuu toki edelleen, sosiaalinen media ja digitalisoituminen ovat muuttaneet toimintatapoja.

Asiantuntijalla on mahdollisuus sosiaalista mediaa hyödyntämällä saada asiansa julkisuuteen itsenäisesti, suoraan, nopeasti ja laajasti. Teoriassa asiantuntijan yleisönä on koko maailma, vain kieli ja pääsy internetiin ovat esteenä.

Asiantuntija ei välttämättä tarvitse organisaationsa viestinnän tai myöskään median apua lainkaan. Hän voi julkaista esimerkiksi blogissaan, Twitterissä tai Facebookissa asiantuntemukseensa perustuvan sisällön.

Perinteiselle medialle jää tässä mallissa tiedon toissijaisen levittämisen rooli. Esimerkiksi viime viikkoina media on uutisoinut Jaakko Kianderin ja Pertti Haaparannan blogeissaan julkaisemia  kirjoituksia.

Jos asiantuntija hyödyntää suoraan sosiaalista mediaa, organisaation viestinnälle ei jää sellaista roolia, joka sillä oli ennen. Nykyaikaiset julkaisujärjestelmät ovat niin helppokäyttöisiä, että asiantuntijat voivat painaa “julkaise”-nappia itsekin. Ja verkkokirjoittamisen kursseillahan asiantuntijat ovat jo pitkään kehittäneet osamistaan.

Viestinnällä voi toki olla oma tärkeä roolinsa tukiessaan asiantuntijan somen hyödyntämistä, mutta rooli on ohuempi kuin perinteisessä toimintatavassa. Viestintä voi esimerkiksi kehittää organisaatioiden asiantuntijoiden some-osaamista. Viestintä voi myös organisoida viestiä vahvistavaa toimintaa sosiaalisessa mediassa asiantuntijan sisältöä jakamalla tai fasilitoimalla sitä koskevaa keskustelua.

Myös uudenlaiselle osaamiselle ja palveluille syntyy kysyntää. Näinpä esimerkiki sosiaalisen median hyödyntämiseen liittyvästä konsultoinnista on tullut nopeasti tärkeä liiketoimintalue.

Asiantuntija voi laajentaa omaa rooliaan viestinnän perinteisen tontin ohella myös median suuntaan. Loistava esimerkki tästä on Jukka Saksin kirjoittama blogi-postausten sarja johtajuudesta ja johtamisesta.

Saksin haastatteluihin perustuva juttusarja olisi voinut olla toimittajan tekemä ja se olisi voitu julkaista esimerkiksi jossain talousalan lehdessä. Kirjoitukset ovat vähintään yhtä kiinnostavia kuin perinteisessä mediassa ammattitoimittajien tekemät haastattelut.

Toimittajatkaan eivät pysy vanhassa roolissaan odottelemassa, että asiantuntijat tuottaisivat uutta faktapohjaista sisältöä uutisoitavaksi. Erityisesti niinsanottu datajournalismi liikkuu tutkijoiden perinteisellä tontilla tai ainakin hyvin lähellä sitä.

Hyvä esimerkki tästä on Helsingin Sanomissa julkaistu kirjoitus siitä, missä määrin suuret kaupungit ostavat yksityisen sektorin toimijoilta sosiaali- ja terveyspalveluja. Artikkeli perustui suurelta osin kaupunkien verkkosivuillaan julkistamiin ostolaskuihin.

Mainittu tapaus on esimerkki myös siitä, miten digitalisaatio muuttaa perinteistä tiedontuottamista yhteiskunnassa. Aikaisemmin sama juttu olisi tehty Tilastokeskuksen tilastoihin perustuen, mutta aikaviiveen takia jutun tiedot olisivat olleet huomattavasti vanhempia.

Tiedon avautuminen haastaakin perinteisiä tiedon varastoimisesta vastanneita instituutioita. Yleisemminkin tahot, joilla on hallussaan yhteiskunnan toiminnan kannalta relevanttia tietoa, joutuvat pohtimaan tiedon avaamista ja tarjoamista kaikkien kiinnostuneiden käyttöön.

Monissa ammateissa on otettava haltuun uudenlaista osaamista.

Esimerkiksi asiantuntijoiden ja tutkijoiden on haluttava ja osattava käyttää sosiaalisen median mahdollisuuksia. Tutkimustiedon levittäminen vaatii runsaasti työtä, mutta siihen on nykyään loistavat mahdollisuudet.

Oma arvioni on, että osa asiantuntijoista ja tutkijoista on hypännyt hienosti mukaan sosiaaliseen aikakauteen. Yhtä hämmentävää on huomata, että osa asiantuntijoista, joilla olisi paljon sanottavaa ja kyky sanoa se, ovat käytännössä syrjäytyneet nykyaikaisesta yhteiskunnallisesta keskustelusta.

Sama uudistumisen tarve koskee esimerkiksi viestintää. On omaksuttava digitaalisen maailman toimintatapoja ja pystyttävä esimerkiksi tukemaan organisaation asiantuntijoiden sosiaalisen median käyttöä.

Median edustajille sosiaalinen media tarjoaa muun muassa juttuaiheita, mahdollisuuden vuorovaikutukseen yleisön kanssa sekä kanavat käytännössä reaaliaikaiseen uutisointiin.

Asiantuntijoiden reviirit aukeavat laajemminkin. Digitalisoitumiseen kuuluva tiedon avautuminen tarjoaa mahdollisuuden kenelle tahansa “kansalaisasiantuntijalle” mahdollisuuden tehdä analyysejä häntä kiinnostavista aiheista. Hän voi esimerkiksi tehdä vaihtoehtoisia esityksiä kaupunkisuunnittelusta, kuten Pekka Sauri kuvaa kirjassaan.

Sosiaalinen media lisää siis läpinäkyvyyttä. Vertaisarviointi ja kriittinen keskustelu on pitkään ollut tieteellisen yhteisön ominaispiirre ja etuoikeus. Nyt sosiaalinen media tarjoaa kenelle tahansa mahdollisuuksia haastaa ja kritisoida  asiantuntijoiden, poliitikkojen ja virkamiesten esityksiä ja sanomisia.

Media ei tietenkään ole kokonaan “sosiaalistunut”. Laajat, kohdennetut levikit tavoitetaan edelleen parhaiten perinteisen median kautta. Näitä asioita olen pohtinut aikaisemmassa blogissani. Sosiaalisella medialla on kuitenkin omat vahvuutensa.

Asiantuntijoita, viestijöitä ja mediaa tarvitaan jatkossakin. Kunkin tahon toimintatavat, roolit ja tätä kautta osaamisvaatimukset ovat kuitenkin nopeassa muutoksessa, jossa itse kukin yritämme pysyä mukana!

Miten pidentää tutkimusten elinkaarta?

Yhteiskuntatieteessä esimerkiksi Marxin, Weberin ja Durkheimin tekstit ovat kestäneet ajan hammasta yli sadan vuoden ajan. Yhä uudet opiskelija- ja tutkijasukupolvet perehtyvät klassikoihin, vaikkakin teosten merkitys vaihtelee eri aikoina.

Klassikot syntyivät aikana, jolloin tutkimuksia julkaistiin vähemmän, niiden tekeminen oli työlästä ja tieto yhteiskunnallisista ilmiöistä liikkui valtavan paljon jähmeämmin kuin tänään.

Nykypäivänä tiedon tulva on valtava ja tieto liikkuu salamannopeasti globaalilla tasolla. Onko tutkimustiedosta tullut kulutustavaraa, joka kiinnostaa sen hetken, kun tulokset näkyvät mediassa? On sanottu, että tiedeviestintä muistuttaa nykypäivänä urheilu-uutisten tulospörssejä.

Miten tutkimustiedon pääsyä julkisuuteen voi edistää ja miten tutkimuksen elinkaarta voisi pidentää? Aihepiiriä on pohdittu muun muassa Sitrassa. Oma ajatteluni on monelta osin samansuuntaista.

Perinteinen tutkimuksen raportointiformaatti sopii huonosti tähän aikaan. Perinteisessä raportissa on paljon tekstiä ja jonkin verran kuvia tai kaavioita.

Perinteisesti tutkijat ovat ajatelleet tärkeimmäksi kohderyhmäkseen toiset tutkijat, joille tuloksista kerrotaan tieteellisissä tapaamisissa tai tieteellisissä julkaisufoorumeissa. Uudesta tutkimusraportista saatetaan julkaista tiedote yhteistyössä yliopiston tai tutkimuslaitoksen viestintäammattilaisten kanssa.

Perinteisten tutkimusten elinkaarta pidentää tieteellinen työskentelyn luonne ja tiedon kumuloituminen. Uusi tutkimus rakennetaan vanhan päälle. Uudet tutkimukset lisäävät keskustelua tai havaintoja vanhojen tutkimushavantojen päälle. Tutkija on omalla ajattelullaan linkki uuden ja vanhan välissä tiivistäessään sitä, mitä tiedetään ja liittäen siihen sen, mitä uusi tutkimus lisää.

Nykyaika korostaa lyhyttä formaattia, visuaalisuutta, tarinaa ja dramatiikkaa.

Kenties parhaiten viime aikoina suomalaisten tajuntaan iskeytynut tutkimukseen liittyvä viesti on ollut “istuminen tappaa”. Tiivistys on lyhyt ja dramaattinen. Viestin ymmärtää ja se houkuttaa kaivamaan lisää tietoa, miksi näin on.

Tutkimus pitäisi nykypäivänä raportoida tunnistamalla olennaiset viestit ja rakentamalla raportti näiden havaintojen varaan. Laajoissakin tutkimuksissa on erittäin vähän ydinhavaintoja (usein yksi tai korkeintaan kaksi), joista tutkimus muistetaan.

Ennen raportit laitettiin kirjastoon ja kirjastotietokantoihin. Nyt tutkijoiden tulee varmistaa, että tutkimuksen tulokset löytyvät Googlesta mahdollisimman vaivattomasti ja mahdollisimman pitkään.

Uusi aika asettaa uusia vaatimuksia tutkimusorganisaatioille ja tutkijoille. Jos tutkija haluaa saavuttaa vaikuttavuutta tutkimuksellaan vanha tutkijaosaaminen ei riitä. Tutkijan tulee osata muotoilla viestinsä uudella tavalla ja tuoda myös oma asiantuntijuutensa uudella tavalla esiin.

Tutkija myös viestii suoremmin suurelle yleisölle kuin ennen. Hän ei pelkästään laadi tiedotteita viestinnän kanssa eikä tarjoa vieraskyniä sanomalehtiin vaan viestii itse suoraan suurelle yleisölle omassa blogissaan. Tutkijalta vaaditaan siis erilaista osaamista kuin ennen.

Juttu lehteen vai blogiin?

Pari vuotta sitten keskustelin erään yliopistotutkijan kanssa julkaisemisesta eri foorumeilla. Mieleeni jäi hänen toteamuksensa: “Jos juttua ei saa mihinkään muuhun paikkaan, se laitetaan yliopiston blogiin.”

Kuvitellaan, että olet asiantuntija ja haluat kertoa laajalle yleisölle uudesta ideastasi tai uudesta näkökulmasta ajankohtaiseen asiaan. Valitsetko julkaisufoorumiksi blogin vai asiantuntijakirjoituksen laaja-levikkisessä sanomalehdessä?

Molemmissa julkaisufoorumeissa on puolensa.

Blogi on mahdollista julkaista yhtä nopeasti kuin saat ajatuksesi kirjoitettua (ellet käytä puheentunnistusta). Kukaan ei estä kirjoituksen julkaisemista, jos kyseessä on oma blogisi. Voit myös kuvittaa juttusi itse. Ja voit päättää omavaltaisesti kirjoituksesi laajuuden. Mikään muu kuin oma harkintasi ei pidättele sisältöä.

Toisaalta voit tarjota juttua sanomalehteen ja se ehkä julkaistaan. Julkaisemista säätelee lehden toimitus. Lehtijutun julkaiseminen saattaa kestää viikkoja tai jopa kuukausia.  Sanomalehtien kirjoitusten pituus on määritetty tarkasti, toisissa lehdissä juttua toimitetaan, ja tämä muuttaa juttusi sisältöä.

Julkaisukynnyksestä johtuen, blogissa julkaistun postauksen taso voi olla alempi kuin sanomalehdessä julkaistun kirjoituksen. Mutta blogikirjoituksen tason ei tarvitse olla alempi, sen päättää kirjoittaja tai yhteisö, jonka blogista on kysymys.

Blogin luonne voi vaihdella, se voi olla esimerkiksi selkeä keskustelunavaus, pohdinta tai jopa (laajennettu) kysymys. Sanomalehdissä asiantuntijan kirjoitus on usein kannanotto tai näkemys puheena olevaan aiheeseen.

Teoriassa blogin lukijakunta on laaja, kuka tahansa internetiin pääsevä maailmassa, joka ymmärtää kieltäsi, voi lukea juttusi. Käytännössä laajan lukijakunnan saaminen blogille ei ole helppoa.

Isoilla sanomalehdillä on laaja lukijakunta. Kaikki eivät kuitenkaan välttämättä lue juttuasi lehdestä. Etkä todennaköisesti koskaan saa tietää, kuinka moni on todella lukenut juttusi. Sanomalehden lukijakunta saattaa olla erilainen kuin blogisi lukijakunta.

Blogia voi jakaa ja sitä voi markkinoida itse. Siitä voidaan käydä keskustelua sosiaalisessa mediassa. Voit itse viritellä keskustelua eri näkökulmista. Juttuusi voidaan palata senkin jälkeen, kun lehdessä julkaistu juttu on kauan sitten palanut saunan pesässä.

hesariOptimaalisessa tilanteessa juttusi julkaistaan sekä ”oikeassa” lehdessä että lehden verkkoversiossa, josta sitä on helppo jakaa. Siksi on yllättävää, että osa isoistakin suomalaisista sanomalehdistä julkaisee asiantuntijakirjoituksia vain paperilehdessä. Näin jutun hyödyntäminen jää kertaluonteiseksi ja vajaaksi.

Molemmilla julkaisufoorumeilla on siis puolensa. Mutta jos media haluaa pysyä maailman muutoksessa mukana, sen tulisi varmistaa, että sisällöt eivät jää paperille vaan löytyvät myös verkosta jaettavassa muodossa. Asiantuntijan kannattaa kirjoittaa blogeja ja julkaista yliöitä sanomalehdissä, juttujensa kohderyhmästä ja tavoitteista riippuen.