En ole koskaan ollut kiinnostunut nyrkkeilystä urheiluna. Olen jopa sitä mieltä, että nyrkkeily pitäisi terveydelle vaarallisena lajina kieltää kokonaan. Tietysti tiedän senkin, että nyrkkeily on fyysisesti todella vaativa laji.
Lapsuuteni muistoihin kuuluvat radioselostukset urheilutapahtumista ja erilaiset radion urheiluohjelmat, joissa viikonloppuisin vedettiin yhteen tuloksia eri tapahtumista. Niissä myös seurattiin livenä meneillään olevia tapahtumia paikalla olevien toimittajien antaessa lyhyitä raporttejaan. Selostajina toimivat mm. Raimo Häyrinen ja Ilmo Lounasheimo.
Näihin muistikuviin yhdistyy myös Tarmo Uusivirta, jonka aktiivinen ura nyrkkeilijänä, ensin amatöörinä ja sitten ammattilaisena kesti 70-luvulta 90-luvun alkuun.
Uusivirta saavutti amatööriurallaan kaksi EM-hopeaa ja yhden kullan. Ammattilaisuralla oli hyviä ja huonoja aikoja, Uusivirta otteli EM-ottelussa, mutta joutui keskeyttämään sen.
Uransa jälkeen Uusivirta teki itsemurhan 42-vuotiaana.
Kirjan on kirjoittanut Simo Rantalainen, jonka muistamme paitsi urastaan urheilutoimittajana, myös Jari Sarasvuon parina vetämässä TV-ohjelmaa nimeltään Hyvät, pahat ja rumat.
Kirja on kiinnostavuudeltaan kaksijakoinen. Aluksi kirja on raportoiva ja pinnallinen, koska Rantalainen ei ollut Uusivirran lähipiirissä, vaan on kirjoittanut nyrkkeilijän urasta lähteisiin tukeutuen. Myöhemmin teos muuttuu kiinnostavammaksi kun Rantalainen on elänyt elämää Uusivirran mukana ja toiminut hänen managerinaan ja perhetuttunaan.
Kirja kertoo urheilijan nousu- ja laskukausista. Uusivirta treeenaa itsensä kuntoon, kunnes loukkantuminen tai motivaation puute pakottaa urhelijan tauolle.
Ammattilaisuralla otteluita yritetään järjestää, mutta usein ne peruuntuvat. Uusivirta matkustaa treeni- ja kilpailumatkoille Yhdysvaltoihin ja muihin maihin. Kansanvälisiä harjoittelukumppaneita tuodaan Suomeen sparraamaan.
Loukkaantumisia rajussa lajissa sattuu, välillä on käsi rikki ja välillä niska oireilee. Ottelukuvaukset ovat rajuja: lukijaa hirvittää urheilijan “polvien notkahtaessa”, “silmien sumentuessa” tai kun he “putoavat kanveesiin” perille menevien iskujen voimasta.
Iso draaman kaari syntyy Uusivirran edetessä ammattilaisurallaan kohti Euroopan mestaruus-ottelua. Uusivirta etenee titteliotteluun, mutta vastus on liian kova ja ura on käytännössä ohi.
Inhimillisestä näkökulmasta Uusivirran elämä tuntuu olevan pitkälti urheilun varassa. Hän kuitenkin tekee myös päivätöitä palomiehenä Jyväskylässä.
Ihmissuhteet ovat rikkonaisia, rahahuolia on, alkoholi ja muut päihteet hiipivät elämään. Ajatukset synkkenevät ja Uusivirta kärsii depressiosta.
Vauhti kiihtyy kohti loppua, eivätkä ystävät pysty enää auttamaan ja tukemaan. Elämä päättyy vuonna 1999.
Kirja oli hieman epätasainen, eikä mikään erityinen kirjallisuuden helmi. Uusivirran henkilökuva jää kirjassa pinnalliseksi, mutta mietin, että hänessä on paljon samoja piirteitä kuin monissa urheilijoissa, joilla ehkä on ollut samantyyppisiä vaiheita elämässään.
Kirja oli kuitenkin ehdottomasti urheilukirjojen harrastajaa kiinnostava ja lukemisen arvoinen. Liiankin tuttu tarina siitä, kun urheilija nousee parrasvaloihin ja menestykseen, urheilu-ura kannattelee, mutta elämänhallinta pettää uran ollessa ohi.
Kirja myös kertoo nyrkkeilyn maailmasta, jossa erilaiset managerit ja ottelujärjestäjät suhaavat omia etujaan ajaen, raha liikkuu ja riskejä otetaan urheilijan ollessa pelinappulan roolissa.
Simo Rantalainen 2017: Tare – Mestarinyrkkeilijän muotokuva. Johnny Kniga Kustannus. Helsinki.