Hannu Uusitalo: Tutkimus ja päätöksenteko hyvinvointivaltiossa

uusitalo

Hannu Uusitalo on ollut monella tavalla läsnä opiskelu- ja työurani aikana. Opiskellessani luin hänen raporttinsa Muuttuva tulonjako: Hyvinvointivaltion ja yhteiskunnan rakennemuutosten vaikutus tulonjakoon  1966-1985 sekä tietenkin tutkimuksenteon oppaan Tiede, tutkimus ja tutkielma. 

Kun opintoni edistyivät, tuli tarpeelliseksi kopioida ja alleviivaten lukea esimerkiksi Uusitalon artikkeli Comparative Research on the Determinants of the Welfare State: the State of the Art. 

Sosiologia-lehdessä vuonna 1985 julkaistu artikkeli Luokkarakenne ja intressien organisoituminen oli merkittävässä roolissa omassa gradussani ja tematiikka kantoi väitöskirjaan saakka.

Tieni Hannu Uusitalon kanssa ovat yhdistyneet myös muuten kuin kirjallisuuden kautta. Työskentelin Uusitalon kanssa samaan aikaan legendaarisessa Stakesissa (sittemmin osa THL:sta) Hakaniemen Ympyrätalossa. Uusitalon työskennellessä Eläketurvakeskuksessa, olin eläkealan töissä minäkin.

Niinpä oli mielenkiintoista tarttua Uusitalon uuteen kirjaan, jossa hän summeeraa uraansa. Kirja sisältää perhetaustan kuvauksen, pääpaino on työurassa, lopussa on vielä erillisiä nostoja eri teemoista.

Uusitalon kuvaukset tutkijanuraltaan vilisevät tuttuja nimiä kotimaiselta ja pohjoismaiselta kentältä. Keskeinen nimi on Erik Allardt ja hänen tutkimusryhmänsä, joka on vahvasti verkottunut pohjoismaisella tasolla.

Oli  hupaisaa lukea kuvauksia kuinka tutkimusryhmällä oli mahdollisuus tehdä kvantitatiivisia analyysejä. Ryhmä sai luvan käyttää Kansaneläkelaitoksen yhteydessä toimivan Sosiaaliturvan tutkimuslaitoksen käytössä olevaa “OSIRIS-tietojenkäsittelyohjelmistoa”, jolla saattoi tehdä esimerkiksi MCA-analyysejä.

Uusitalon tutkimusaiheita ovat olleet yhteiskunnan sosioekonominen rakenne, tulonjako ja hyvinvointivaltion kehitys. Kirjassaan hän kertaa keskeisten tutkimusalueidensa metodologiaa, aineistoja ja myös päivittää joitakin aikasarjoja. Painotus on vanhassa, Uusitalon aktiiviajassa, mutta esiin nostetaan uudemman ajan tutkijoita (jotka yleensä ovat turkulaisia), jotka ovat tehneet tutkimusta samoista aihepiireistä kuin Uusitalo.

Yliopistouran jälkeen Uusitalo siirtyi Stakesiin, sektoritutkimuslaitokseen. Mielenkiintoisella tavalla hän pohtii, kuinka yhteiskunnallisen tiedontuotannon painopiste oli siirtymässä yliopistojen ulkopuolelle Tilastokeskukseen ja tutkimuslaitoksiin. Sosiologiakin oli kääntymässä sisäänpäin, käymään omaa sisäistä keskusteluaan.

Stakesin vuosien kuvaus tuntuu tutulta, joskin murheet olivat määräaikaisella tutkijalla kenties erilaiset kuin ylijohtajalla. Stakesin asema valtionhallinnossa oli monella tavalla paineen alla. Uusitalo nostaa Stakes vuosilta esiin tilastot, rekisterit, kansalliset raportit ja indikaattorit. Hieman yllättäen Uusitalo ei tässä kirjassa noteeraa lainkaan hyvinvointivaltion kannatusta koskevia tutkimuksiaan, vaikka ne 1990-luvun molemmin puolin olivat varsin paljon esillä.

Stakesia vakaammassa Eläketurvakeskuksessa Uusitalo johti suunnittelu, tilasto ja tutkimuslinjaa. Näiltä vuosilta esiin nousevat eläkeuudistusten tukeminen tutkimuksin ja selvityksin, indikaattoreiden kehittäminen sekä uudet tutkimusalueet.

Kirjassa ei samoissa “konkreettisen sosiaalitutkimuksen” liemissä keitetylle aikalaiselle ollut suuria yllätyksiä. Monelle muulle kirja voi kuitenkin tarjota hyvän annoksen viime vuosikymmenten konkreettista sosiaalitutkimusta sekä näkymän siihen, miten tutkimus liittyy päätöksentekoon.

Kirja herätti seuraavanlaisia ajatuksia, liittyen lähinnä kirjassa kuvattuun aikaan ja nykyaikaan.

Ensinnäkin, oli mielenkiintoista havaita, kuinka (tutkijan) työuran alkuvaiheessa valitut teemat pysyvät ja kantavat pitkälle. Uusitalon kohdalla tällaisia olivat varhaiset tutkimusaiheet, kuten tulonjako ja sosioekonomisen aseman ja rakenteen tarkastelu. Näihin hän palasi viimeisessä työpaikassaan ja vielä tässä kirjassaan.

Toisekseen, kun Uusitalo mietti yhteiskuntapoliittisen tiedontuotannon painopisteen siirtyneen yliopistoista tutkimuslaitoksiin ja Tilastokeskukseen, saatamme jälleen olla osin uuden äärellä. Relevantti ja nopeasti hyödynnettävä data syntyy siellä, missä palvelut ja asiakkaat ovat. Niinpä esimerkiksi nopeiten sairauspoissaolojen kehityksestä pystyivät koronakevään aikana kertomaan työterveyshuollot (linkki) ja rahankäytöstä pankit (linkki).

Kolmanneksi, tutkimuksen ja päätöksenteon suhde on muuttunut. Vaikka huolellisesti tehtyjä raportteja tarvitaan edelleen, viime vuosina on korostettu tutkimuksen vaikuttavuuden lisäämistä sillä oletuksella, että raportteja luetaan vähänlaisesti. Vuorovaikutus sidosryhmien kanssa korostuu, debatti tapahtuu sosiaalisessa mediassa ja tuloksia halutaan nopeammin käyttöön. Sellaisilla tutkimuslaitoksilla, jotka ovat luonnostaan lähellä päätöksentekijöitä, on parhaat mahdollisuudet vaikuttaa päätöksentekoon.

Neljänneksi, pääsy tietoon on parantunut huomattavasti. Dataa on vapaasti saatavilla ja tutkimustuloksiin pääsee helposti verkon välityksellä. Erilaiset tietopalvelut esittävät aikasarjoja ja kansainvälisiä vertailuja visuaalisesti ja helposti ymmärrettävästi. Vapaammin saatavilla olevan tiedon äärelle ovat ryhmittyneet think tankit, konsulttifirmat ja omaa tutkimustoimintaa perustaneet tahot. Myös media tekee “datajournalismia”.

Näistä muutoksista huolimatta pitkäjänteistä ja tieteelliset mittapuut täyttävää tutkimusta tarvitaan. Kun huomiotalouden eetteri täyttyy erilaisista sisällöistä, tutkija pystyy teorioihin ja kumuloituneeseen tietoon perustuen kertomaan, mikä on totta ja mikä todennäköisesti huuhaata.

Hannu Uusitalo (2020): Tutkimus ja päätöksenteko hyvinvointivaltiossa: Havaintoja viideltä vuosikymmeneltä. Into. 

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.