Tekijä: Pauli

Julkaistu

I love VR

VR ilmoitti tällä viikolla massiivisten yt-neuvottelujen aloittamisesta. Samalla ”halpuutetaan” lippujen hintoja, suljetaan asemia ja vähennetään junavuoroja. Syynä on koventunut kilpailuasetelma bussiliikenteen kanssa.

Koska VR on valtion omistama, sen toiminta ja menestys kiinnostaa laajasti. Omistuspohjasta, monopoliasemasta ja matkustamisen välttämättömyydestä johtuen VR:n voidaan sanoa olevan suomalaiskansallinen instituutio.

Olen matkustanut junalla lähes 15 vuotta kaksi tuntia työpäivässä. Reittinä rantarata, jolla liikenteessä on ollut rataverkon huonosta kunnosta ja yksiraiteisuudesta johtuen kenties enemmän haasteita kuin muilla radoilla.

Nopeasti laskien olen siis viettänyt työmatkaliikenteen vuoksi junassa noin 6600 tuntia eli 275 vuorokautta. Kokonainen vuosi tulee lähivuosina täyteen, jos junat vielä jatkossa rantaradalla kulkevat.

Kokemusta junamatkustamisesta siis löytyy ja vuosien varrella olen havainnoinut ja pohtinut juna-asioita paljonkin.

Untitled

Junan odottelua Karjaan asemalla aamun sarastaessa.

Juna matkustusvälineenä Suomessa on mielestäni mainettaan parempi. VR:n mainetta rasittavat myöhästelyt, mutta syvimmälle mielen syövereihin junien myöhästely on syöpynyt ihmisille, jotka eivät matkusta junalla lainkaan tai joiden vuosittainen matka DBTL-tapahtumaan rantaradalla on häiriintynyt.

Mielikuva junien myöhästelystä ei vastaa todellisuutta, vaikka ongelmiakin toki on ollut. Vaikka omia kirveleviäkin kokemuksia junan myöhästymisestä löytyy, pääsääntöisesti junat kuitenkin kulkevat.

VR:n palvelutaso kärsii tunnetusti ulkopuolellaan olevista toimijoista ja infrastruktuurista. Rataverkko ei ole sen vastuulla, eikä myöskään tehokkaiden verkkoyhteyksien saaminen juniin ole pelkästään sen omissa käsissä. Luonnonvoimat saattavat haitata liikennettä merkittävästi.

Juna on toimistoon verrattava ympäristö tehdä töitä. Junassa on bussiin verrattuna väljää ja siellä voi työskennellä täydellä teholla, lukea tai kirjoittaa. Tosin verkkoyhteyksissä on edelleen parantamisen varaa. Junalla tehty matka ei rasita vaan tunninkin aamuisen työmatkan jälkeen töihin pääsee hyvävoimaisena ja jo paljon töiden suhteen aikaansaaneena.

Megatrendit muuttavat VR:nkin toimintaa. Palveluja on digitalisoitu menestyksellisesti. Lippujen ostaminen verkosta sujuu erinomaisesti ja junien kulkua voi seurata hienosti reaaliajassa Junat-kartalla palvelusta (ks. tämän blogin banneri). Viime aikoina VR on alkanut palvella aktiivisesti ja jopa esimerkillisellä otteella Twitterissä.

Palvelu asemilla on vähentynyt ja vähenee edelleen. Käydessäni Turussa huomasin Kupittaan aseman hiljentuneen (kai jo vuosia sitten). Radan varren lukuisat vanhat asemat muistuttavat menneistä ajoista, jolloin henkilökohtaista palvelua sai ja junan kyytiin pääsi pienilläkin paikkakunnilla.

Karjaan asema vielä sinnittelee ja palvelu on ajan termejä käyttäen asiakaslähtöistä ja laadukasta. Yksittäisten asiakkaiden tarpeet ja matkustamisen profiili ovat henkilöstön tiedossa ilman CRM-järjestelmääkin.

Työn ja työelämän näkökulmasta arvioituna junissa tehdään vaativaa työtä.

Konduktöörit joutuvat hankaliin asiakastilanteisiin, ottamaan vastaan kiukkua myöhästymisistä tai puuttumaan häiriökäyttäytymiseen. Jokainen voi yrittää pohtia, miten asettelisi vuorosanansa tai minkälaisiin toimiin ryhtyisi täydessä junavaunussa, jos nuorella matkustajalla ei ole esimerkiksi rahaa lippuun. Tai jos laivalle menossa oleva tai sieltä tuleva äänekäs porukka nauttii junassa omia juomiaan.

Äkkinäiset tilanteet, kuten tekniset ongelmat vaativat nopeaa suunnittelua ja päätöksentekoa junien kulusta vastaavien taholla ja nopeisiin liikkeisiin radalla. Esimerkiksi täyden junan siirtäminen Inkoon asemalla busseihin (jolla ei ole mitään palveluja) on iso logistinen operaatio.

Untitled

Junallinen matkustajia siirtyy busseihin Inkoona semalla 28.8.2015.

Junamatkustaminen on vahvuuksistaan huolimatta eittämättä kallista. Jos kahden aikuisen ja kahden ”juniorin” perhe piipahtaa Helsingistä Oulussa junalla, maksaa edestakainen junamatka tekemälläni esimerkkilaskelmalla 366 euroa.

Koska olen tyytyväinen junankäyttäjä, toivon ajan hengen mukaisesti VR:lle kilpailukykyä.

Julkaistu

Asiantuntija somessa – osa 2

Helmikuun alussa julkaisin postauksen, jossa pohdin omia kokemuksiani sosiaalisesta  mediasta asiantuntijatyön roolista käsin. Näin pitkittyvän kesän helteiden aikaan on sopivaa kirjoittaa jatko-ajatuksia samasta teemasta.

Sosiaalisen median käytössä on hyvä ottaa huomioon tekniset apuvälineet ja toisaalta toimintatavat. Hyviä apuvälineitä on olemassa paljon, mutta paljon on kiinni siitä, miten niitä käytetään.

Blogeja pidän edelleen sosiaalisen median ytimenä asiantuntijan näkökulmasta. Blogeissa ilmaisu voi olla laajempaa, postauksia voi kirjoittaa omaan tahtiin, voi olla visuaalinen tai kirjoittaa pelkkää proosaa ja niin edelleen. Enemmän blogeista tässä  kirjoituksessani.

Asiantuntijan kannattaa lukea blogeja ja kirjoittaa niitä.

Hyvät blogit kannattaa ottaa seurantaan sopivalla vempaimella, joka ilmoittaa automaattisesti uusista postauksista ja kokoaa suosikkiblogit yhteen. Itse käytän Feedlyä ja voin näin seurata suosikkiblogejani kännykällä, tabletilla ja läppärillä.

Seurannassani on tällä hetkellä noin sata erilaista blogia. Selailen uudet postaukset ja kiinnostavat luen tarkemmin. Ne, jotka haluan jakaa, jaan seuraajilleni Twitterissä ja joskus LinkedInissä.

Pidän jakamisen rimaa aika korkealla, eli jaan vain kirjoitukset, jotka mielestäni ovat mielenkiintoisia ja siis jakamisen arvoisia. Se, mitä asiantuntija jakaa sosiaalisessa mediassa, muokkaa luonnollisesti asiantuntijan profiilia ja sanoisinko jopa henkilöbrändiä.

Kun jaan postauksia seuraajilleni, pyrin tiivistämään tviittiin kirjoituksen sisältöä tai kommentoin sitä lyhyesti. Näin jakaminen ei ole mekaanista vaan mukana on ”lisäarvoa”.

Kun olen itse kirjoittanut uuden postauksen, haluan tietenkin jakaa sen. Tehokkaimmat välineet tässä ovat jälleen Twitter ja LinkedIn. Twitterissä ”pingaan” jakooni ihmisiä, joiden tiedän olevan kiinnostunut kirjoittamastani teemasta ja/tai he ovat teeman asiantuntijoita.

Kun kirjoitan työelämästä, otan mukaan työelämän asiantuntijoita. Kun kirjoitan sosiaalisesta mediasta, otan mukaan sosiaalisen median asiantuntijoita. Pekka Saurin kirjasta kirjoittamastani esittelystä kertovaan tviittiin otin mukaan Saurin ja Aki Hintsasta kertovasta kirjasta kirjoittamaani esittelyyn otin mukaan kirjan kirjoittajan Oskari Saaren. Sauri ja Saari pitivät kirjoituksistani sen verran, että retviittasivat molemmat esittelyni ja moninkertaistivat näin tekstini ”jakelun”.

Olin aluksi pidättyväinen tviittaamaan samasta (omasta) asiastani useita kertoja. Sittemmin olen muuttanut linjaani hivenen. Yksi tviittaushan ei pitkälle kanna, koska se näkyy seuraajien uutisvirrassa vain hetken.

Niinpä jos postaus on valmis esimerkiksi lauantaina tai sunnuntaina aamulla, jaan sen uudestaan päivän aikana kolmen tunnin välein. Jotta minun ei tarvitse itse olla paikalla painamassa nappia, ajastan nämä tviitit käyttämällä Bufferia.

Voin itse vaikka pyöräillä rauhassa ja tviitit lähtevät aikataulun mukaisesti. Koska kaikki eivät välttämättä seuraa sosiaalista mediaa viikonloppuna, saatan jakaa uuden postaukseni vielä maanantaina niin, että töissä somea seuraavat näkevät sen työviikon aloittaessaan.

Toinen tapa jatkaa postauksen esilläoloa on reagoida muiden retviittauksiin. Niinpä retviittaan tviitit, joissa on jaettu linkkiä blogiini. Näitä retviittauksia kannattaa myös jakaa harkitusti pitkin päivää eikä kaikkia kerralla, jotta asia pysyy esillä tasaisesti seuraajien uutisvirrassa. Kohteliasta on myös kiittää jakamisesta tai ainakin painaa ”favorite”-nappia.

Toki osallistun myös postauksistani syntyviin keskusteluihin.

Jätän uuden postaukseni ”rauhaan” viimeistään kahden päivän päästä, eli en jaa sitä enää. Tämä siksi, että en halua kuormittaa/kyllästyttää seuraajiani samalla postauksella. Saatan toki palata samaan postaukseen pitkänkin ajan päästä, jos samasta teemasta on syntynyt uutta keskustelua.

LinkedIn:ssä jaan uuden uudesta postauksesta kertovan linkin ”virtaan” ja toisaalta kiinnitän postauksen pysyvämmin profiiliini.

Näiden toimenpiteiden jälkeen on sitten hyvä seurata ja analysoida liikennettä Google Analyticsilla.

Näillä toimenpiteillä seuraan kiinnostavia teemoja sosiaalisessa mediassa ja hyödynnän sosiaalista mediaa oman sisältöni jakamiseen. Edellä kuvattu toiminta on asiantuntijalle hyödyllistä, helppoa ja hauskaa.

 

Julkaistu

Ville Kivimäki: Murtuneet mielet

Kuinka paljon suomalaiset sotilaat kärsivät mielenterveyden ongelmista Suomen sodissa 1939-1945? Miten ongelmiin suhtauduttiin ja miten niitä hoidettiin?

murtuneet mielet

Muun muassa näihin kysymyksiin pureutuu Ville Kivimäen Tieto Finlandia-palkinnolla vuonna 2013 palkittu kirja, joka perustuu Kivimäen väitöskirjaan.

Luin kirjan aika hitaassa tahdissa kesän aikana.

Laajassa teoksessa (pokkarina lähes 500 sivua) on käytetty aineistona potilaskertomuksia, armeijan arkistoja, suomalaissotilaiden  muistitietoaineistoja sekä aihepiiriin liittyviä tieteellisiä artikkeleita.

Mielen järkkyminen ei jakautunut sotilaiden keskuudessa tasaisesti. Ongelmia esiintyi enemmän vanhemmilla sotilailla ja yksinäisillä. Sotamiehillä oli enemmän psyykkisiä ongelmia kuin upseereilla.

Vaikeat lapsuuskokemukset, henkilökohtaiset vastoinkäymiset sekä sosiaalisen vertaistuen puute ja pitkittynyt taistelustressi lisäsivät myös riskiä mielenterveyden järkkymiseen.

Mielen järkkymiseen liittyvä diagnosointi oli sota-aikana vasta kehittymässä ja tämä johti hajanaisuuteen oireiden havaitsemisessa ja hoitamisessa.

Sotilaspsykiatria liittyy tieteen lisäksi ideologis-moraalisiin käsityksiin yhteisestä hyvästä, kansalaisuudesta, normaaliudesta sekä kansakunnasta.

Suomalainen sotapsykiatria sai vaikutteita erityisesti Saksasta. Tyypillistä oli, että psyykkiset häiriöt ymmärrettiin pitkälti mielen ja hermoston, matalan älykkyyden tai muun luonneheikkouden aiheuttamaksi.

Mielen järkkymisen yhteyttä sotakokemuksiin ei välttämättä nähty tai haluttu nähdä. Nykyään sotilaiden traumaattisia häiriöitä pidetään yleisesti normaaleina reaktioina epänormaalin väkivaltaisiin olosuhteisiin.

Sotapsykiatrien tausta ja sosiaalinen asema oli huomattavan paljon korkeampi kuin heidän potilaidensa. Tausta on merkityksellinen, koska psykiatrien potilaat tulivat valtaosaltaan alemmista sosioekonomisista ryhmistä.

Mieleltään järkkyneitä pidettiin toisinaan pelkureina ja teeskentelijöinä. Osa psyykkisistä sotavammoista kärsineistä sotilaista joutui kärsimään ankarista hoitotoimenpiteistä ja suoranaisesta simputuksesta. Lääkkeillä ja sähköllä toteutetut shokkihoidot aiheuttivat kauhua potilaiden keskuudessa.

Suomalainen sotilaspsykiatrinen linja sijaitsi kuitenkin ankarimman ja hellämielisimmän ääripään välillä.

Vaikka kirja liittyy sodankäyntiin, teema liittyy kiintoisasti yleisempiin ja ajattomiin yhteiskunnallisiin ilmiöihin.

Tuttua on esimerkiksi se, että mielenterveysongelmiin suhtautuminen on yleisemminkin kompleksisempaa kuin fyysisiin vammoihin suhtautuminen. Tässä mielessä tematiikka ei ole lainkaan kaukana työelämää koskevasta keskustelusta sodanjälkeisessä Suomessa, jossa tuki- ja liikuntaelinten ”näkyviin” sairauksiin suhtautuminen on ollut helpompaa kuin mielenterveyden häiriöihin.

Mielen järkkyminen ei siten ole yhtä legitiimi vamma kuin fyysiset vammat. Niihin liittyi myös sotaoloissa stigmaa ja pohdintaa siitä, missä määrin ongelmat liittyvät yksilöön tai ovat olosuhteiden (sotakokemusten) aiheuttamia. Tämä keskustelu on tuttua sosiaalisiin ongelmiin liittyen (deserving and undeserving poor).

Ongelmien syitä pohdiskeleva keskustelu kiertyy myös siihen, missä määrin yhteiskunnan katsotaan olevan  velvollinen korvaamaan mielen järkkymisestä johtuvia vammoja.

Psyykkiset sotavammat eivät oikeuttaneetkaan korvauksiin kuin aivan äärimmäisissä tapauksissa. Vaikka näkemykset  mielenterveyden häiriöistä muuttuvat yhteiskunnassa yleisemmin tulevina vuosikymmeninä, psyykkisten sotavammojen suhteen linja säilyi tiukkana. Kuvaavaa on, että vuoden 1990-loppuun mennessä vain 146 suomalaisveteraania oli saanut myönteisen korvauspäätöksen järkyttävien sotakokemusten vuoksi.

Kirja avaa myös mielenkiintoisella tavalla sodankäynnin dynamiikkaa. Arkiajattelussa on usein esillä näkemys, että sodilla on ylevät ideologiset ja poliittiset perusteet. Ja sotilaat taistelevat kun sotilasjohtajat käskevät. Tutkimukset ovat kuitenkin osoittaneet, että sotilaat taistelevat, koska heidän pienryhmänsä tarjoavat emotionaalisesti tukevan ja palkitsevan yhteisön. Pienryhmän merkitys korostuu tunnetusti myös Knut Pippingin klassikkoteoksessa Komppania pienyhteiskuntana.

Niinpä kirjassa tuleekin vahvasti esiin, että ”kiinteitä rintamayhteisöjä ei voitu rakentaa ulkoapäin ja sotilaiden oli voitava kokea ne omiksi aikaansaannoksikseen”. Siksi armeijankin kannattaa tukea pienryhmien muodostumista, vahvistumista ja toimintaa. Jälleen huomaamme yhteyden vaikkapa ajankohtaiseen työelämätutkimukseen.

Toki armeija pyrki myös antamaan kollektiivisia merkityksiä sodalle käyttäen tiedotusta, valistustyötä sekä sotilaspastorien sielunhoitotyötä. Puheissa olivat esillä ”lopullinen yhteenotto” ja ”pyhä sota”. Myöhemmin vedottiin enemmän henkilökohtaisiin motiiveihin kuten ”kotilieden”, perheiden ja ”suomalaisen elämäntavan” turvaamiseen.

Taistelun kauhuja kestääkseen sotilaat rakensivat myös itse erityistä sotilasidentiteettiä esimerkiksi erilaisilla tunnuksilla, kuten  ”jermuparroilla” tai symboleilla. Sauna ja alkoholi olivat rentoutumiskeinoja, joskin saunalla oli symbolisempiakin puhdistautumiseen liittyviä merkityksiä.

Tutkimuksessa ei käsitellä suomalaissotilaiden paluuta siiviiliin sodan jälkeen. Lyhyesti kuitenkin viitataan   lisääntyneiseen alkoholiongelmiin, rikostilastojen synkkenemiseen sekä avioerojen moninkertaistumiseen. Psyykkiset sotavammat kuormittivat siten monella eri tavalla paitsi veteraaneja ja heidän perheitään, myös yhteiskuntaa laajemmin.

Miksi psyykkisiin vammoihin suhtauduttiin niin tiukasti? Kivimäen näkemys on, että psyykkiset vammat muodostivat symbolisen uhan koko kansakunnalle eivätkä ne siten olleet pelkästään yksilöllisiä vammoja. Kulttuurinen trauma rikkoo koko yhteisön ja koko yhteiskunnan merkitysten kudosta. Tuhon uhatessa yhteisöille on tyypillistä pyrkiä etsimään syyllisiä ja syntipukkeja.

Tietoisuus sotaveteraanien psyykkisistä ongelmista on sittemmin lisääntynyt. Esimerkiksi Persianlahden sodan veteraanien sotatraumoista on käyty keskustelua. Aihetta on käsitelty myös elokuvissa, kuten vuonna 2014 ensi-iltansa saaneessa Clint Eastwoodin ohjaamassa elokuvassa American Sniper.

Kirja on hienosti rakennettu. Ilmiötä kuvataan myös yksilöiden, eli oikeiden henkilötarinoiden kautta. Kirja ei ole aivan kevyt luettava, mutta palkitsee lukijansa. Nykypäivän lyhyiden ja nopeiden kirjoitusten keskellä se on ihaltavan huolellista tutkijan roolissa kirjoitettua tekstiä yhteiskunnallisesti sensitiivisestä aiheesta.

Ville Kivimäki: Murtuneet mielet. Wsoy, Helsinki. 475 sivua.

Julkaistu

Oskari Saari: Aki Hintsa – Voittamisen anatomia

Oskari Saari on urheilutoimittaja ja Formula 1-selostaja. Aki Hintsa on urheilulääkäri, joka on toiminut pitkään lääkärinä Formula 1-maailmassa. Hintsa ei kuitenkaan ole vain lääkäri vaan myös valmentaja.
hintsa

Kirja kertoo Hintsan elämästä ja toisaalta tiivistää oppeja, joita hän on menestyksellisesti hyödyntänyt toimiessaan Formula 1-kuljettajien ja kansainvälisten suuryritysten johtajien valmentajana.

Ostin kirjan lomalukemiseksi, koska olin aikaisemmin lukenut Hintsan mielenkiintoisen haastattelun Kauppalehti Optiosta. Hintsan toiminnan laajeneminen yritysjohtajien valmentamiseen kiinnosti myös ammatillisesti.

Hintsa on kotoisin Pohjanmaalta. Hän oli lupaava nuori jääkiekkoilija, mutta hänen isänsä ei halunnut jättää pojan elämässä pärjäämistä pelkän jääkiekon varaan.

Kirjan alussa kuvataan Hintsan työskentelyä lähetystyössä lääkärinä Afrikassa alkeellisissa ja vaarallisissa olosuhteissa. Afrikassa kiteytyi ajatusmalli, jota Hintsa sovelsi myöhemmin urallaan.

Kyse on LFA-mallista (logical framework approach), jonka idea on purkaa iso projekti pieniin loogisiin osatavoitteisiin ja laatia niistä jokaiselle konkreettinen toimintasuunnitelma.

Afrikassa Hintsa seurasi läheltä afrikkalaisten juoksijoiden harjoittelua. Haile Gebrselassie on Hintsan ystävä.

Hintsa pohtii selityksiä afrikkalaisten juoksijoiden ylivoimalle. Keskeistä on erityisesti, että urheilijoiden elämä on kokonaisvaltaisesti tasapainossa ja tasapaino tukeaa urheilua. Tämä havainto vie Hintsan ajattelua omasta mallistaan eteenpäin.

Malli kiteytyy kuuteen osa-alueeseen, jotka ovat yleinen terveys, biomekaniikka, fyysinen aktiivisuus, ravinto, lepo ja henkinen energia. Lähestymistavaksi kiteytyi, että yksittäisten osa-alueiden sijasta kuntoon laitetaan koko elämä.

Iso osa kirjaa liittyy Formula 1-maailmaan. Hintsa on työskennellyt muun muassa Mika Häkkisen, Kimi Räikkösen, Lewis Hamiltonin ja Sebastian Vettelin kanssa.

Kirja sisältää kuvauksia Hintsan yhteistyöstä näiden urheilijoiden kanssa heidän uriensa eri vaiheissa. Kyse on voinut olla sekä auttamisesta menestymään, että uran päättymiseen liittyvään sopeutumiseen,  kuten Mika Häkkisen kohdalla oli asianlaita.

Johtajia Hintsa on auttanut erityisesti uupumistilanteissa tai näitä tilanteita ennakoidessa. Monet Hintsan pakeille hakeutuneet johtajat ovat varsin huonossa jamassa.

Keskeistä sekä urheilijoiden että johtajien kanssa on hallinnan tuominen omaan elämään olosuhteiden ja ulkopuolisten vaatimusten paineessa.

Sekä huippu-urheilijoiden että johtajien on vaikea itse hallita omaa elämäänsä ja päivittäistä rytmiään. Olosuhteet eivät tue hyvinvointia tukevien valintojen tekemistä. Muutoksen tekemisen viitekehyksenä on edellä esitelty kuuden osa-alueen malli. 

Tyypillisiä johtajien hyvinvointiin liittyviä ongelmia ovat pitkät työpäivät ja siitä johtuvat unen vähäinen määrä ja liikkuminen sekä vaikeudet ylläpitää tärkeitä sosiaalisia suhteita. Myös terveellisten ruokailutottumusten ylläpitäminen on haasteellista.

Runsas matkustaminen ja aikaeroihin sopeutuminen on  Formula 1-kuljettajien ja johtajien yhteinen haaste.

Opit ovat yksinkertaisia ja järkeenkäypiä. Keskeistä on huolellisten tilanneanalyysien tekeminen sekä tilanteisiin sopivien pienten muutosten tekeminen vähän kerrallaan sekä pyrkiminen pysyviin muutoksiin.

Tärkeää on lisäksi kokonaisvaltaisuus, valmennettavien elämäntilanteisiin sovellettavat oivallukset sekä oman motivaation herättäminen.

Kirja ei tuo esiin mullistavia uusia yksittäisiä avauksia. Esimerkiksi monet uneen, liikuntaan ja ravintoon liittyvistä ohjeista ovat olleet esillä muilla foorumeilla. Opit perustuvat tieteelliseen näyttöön.

Hintsalla on kirjan perusteella taito saada valmennettavissaan aikaan sisäsyntyistä motivaatiota elämäntapamuutoksiin. Tähän hänellä on omat menetelmänsä ja kysymyksensä. Kirjassa kuvataan monien valmennettavien ahaa-elämyksiä omasta tilanteestaan.

Kirja on mielenkiintoinen kertoessaan Hintsan uran vaiheista Afrikassa sekä F1-maailmassa. Läpi uransa Hintsa kamppailee samojen haasteiden parissa kuin valmennettavansa. Esimerkiksi Formula 1-varikolla hänen puoleensa kääntyy lopulta niin suuri määrä asiakkaita, että tilanne muuttuu liian kuormittavaksi. Myös työ Afrikassa vei voimat.

Ajankohtaiseen työterveyteen ja johtamiskirjallisuuteen suhteutettuna kirjassa on kyse itsensä johtamisesta sekä oman vastuun kantamisesta omasta hyvinvoinnista.

Kirja on sujuvasti kirjoitettu ja sitä on iloa lukea. Kirja sisältää kuvia ja sokerina pohjalla (anteeksi epäterveellinen kielikuva!) kirjan lopussa on runsaasti erilaisia testejä ja harjoitteita hyvinvoinnin kannalta tärkeille osa-alueille.

Jos kirjoilla ylipäätään voidaan lisätä vastuun ottamista omasta hyvinvoinnista, tällä kirjalla on hyvät onnistumisen edellytykset.

Ainoa hiukan häiritsevä seikka kirjassa on sen nimi. Kirja kertoo voittamisesta vain osittain. Ennemmin on kyse hyvinvoinnista, tasapainosta ja sen saavuttamisesta. Tämä toki yleensä myös parantaa tuloksia ja auttaa voittamaan. Kuten Hintsa sen itse sanoo: Menestys on hyvinvoinnin sivutuote. 

Oskari Saari: Aki Hintsa – Voittamisen anatomia. Wsoy, Helsinki.

Julkaistu

Miksi tutkija nyhrää yksin?

Tasan kuukausi sitten Maria Ruuska julkaisi KasKas Median blogissa erinomaisen kirjoituksen, jossa käsiteltiin tutkimustiedon käyttöä päätöksenteossa. Otsikon ”Älä nyhrää yksin” alla postauksessa pohdittiin, miten tutkija voisi paremmin osallistua yhteiskunnan kehittämiseen.

En osallistunut tilaisuuteen, johon kirjoitus perustui, mutta olen seurannut jonkin verran asiaan liittyvää keskustelua. Seuraavassa ajatuksiani Ruuskan kirjoituksen johdosta.

Tutkijoita on monenlaisia, toiset tutkijat työskentelevät enemmän yksin kuin toiset. Esimerkiksi yliopistoissa, tutkimuslaitoksissa ja etujärjestöissä työskentelevillä tutkijoilla on erilainen suhde päätöksentekoprosessiin.

Vaikka yliopiston ns. kolmas tehtävä onkin juuri osallistua yhteiskunnan kehittämiseen, voidaan ehkä sanoa, että keskimäärin yliopistotutkijat ovat kauimpana päätöksentekoprosessista. Poikkeuksia toki on.

Lähimpänä ovat etujärjestöissä työskentelevät tai etujärjestöjä lähellä olevat tutkijat, joiden on juuri tarkoitus tuottaa tiedollista pohjaa edunvalvontaan.

Lähellä päätöksentekoa ovat myös sektoritutkimuslaitoksissa työskentelevät tutkijat, joiden organisaatioiden on tarkoitus tuottaa päätöksentekoa tukevaa tietoa ”omalle” ministeriölleen.

Ruuskan kirjoitus on oivallinen, koska se kertoo itse asiassa sidosryhmätyöstä tai jopa lobbaamisesta ja tiedon merkityksestä siinä.

Kirjoitusta voi lukea niin, että miten henkilön tai organisaation, jolla on halu tai tarve vaikuttaa päätöksentekoon, kannattaa valmistautua vaikuttamiseen ja toteuttaa vaikuttamista.

(Tutkimus)tiedollahan on vaikuttamisessa suuri rooli. Ilman tietoa keskustelussa olisi vain mielipiteitä.

Yhtymäkohta sidosryhmätyöhön ja lobbaamiseen on kiinnostava, koska tästä löytyy mielestäni ratkaiseva lenkki tutkijan suhteessa päätöksentekoon.

Etujärjestöissä on olemassa koneisto ja verkostot, jotka vievät tiedon päättäjille. Etujärjestöt myös tietävät tarkasti missä vaiheissa päätöksentekoa eri asiat ovat. Tämä tieto ja verkosto saattavat puuttua tutkijoilta.

Jotta tutkija ei nyhräisi yksin, hänen tulee luoda ja ylläpitää verkostoaan paitsi tutkijoihin, myös päätöksentekijöihin ja päätöksenteon valmistelijoihin. Tämä on oma osaamisalueensa.

On myös hyvä muistaa, että yhteiskunta ei toimi pelkän tiedon varassa. Ideologiat ja oppisuunnat vaikuttavat siihen, minkälaisia neuvoja päättäjät ovat halukkaita kuuntelemaan tai keiden neuvoja he ovat halukkaita noudattamaan. Päättäjillä voi olla myös oppimista siinä, miten he osaavat käyttää tietoa päätöksentekonsa pohjana.

Mutta jos tutkija ei pääse päättäjän pakeille, on muita keinoja. Tutkija voi osallistua yhteiskunnalliseen keskusteluun median kautta. Oma uusi lukunsa on sosiaalinen media, jossa on mahdollista yhdistää päättäjille sekä suurelle yleisölle puhuminen.

Jotta tutkija ei nyhräisi yksin, hänen kannattaa luoda verkostoja ja kehittää omaa asiantuntemustaan ja tunnettuuttaan. Nykypäivänä voisi puhua jopa henkilöbrändin kehittämisestä. Näihin liittyen tutkija saattaa tarvita apua enemmän kuin tutkimukseen liittyvien ongelmien ratkaisemiseen. Ruuskan kirjoituksen vinkeistä on hyvä lähteä liikkeelle.

Julkaistu

Livetviittausta SuomiAreenassa

Osallistuin tällä viikolla parina päivänä SuomiAreenaan Porissa. Kirjoitukseni tilaisuuksien annista on luettavissa .

Sosiaalisella medialla on jo useina vuosina ollut SuomiAreenassa keskeinen rooli. Kesämökkeilevä lomalainen on voinut helposti seurata keskusteluja Twitteristä.

Tänä vuonna taas paikan päällä ollessani tviittailin seuraamistani tilaisuuksista melko innokkaasti. Livetviittauksessa on vahvuutensa ja haasteensa.

Vahvuuksia ovat ensinnäkin keskustelujen laajentaminen verkkoon, fyysinen läsnäolo tilaisuudessa ei ole tarpeen. Some on tasa-arvoinen, koska se tarjoaa kaikille mahdollisuuden seurata tilaisuuksia.

Toisaalta tasa-arvoista on se, että kaikki voivat nostaa esiin arvokkaana pitämiään pointteja. Some tarjoaa mahdollisuuden osallistumiseen, kysymyksiä voi nostaa keskusteluun tai suoraan keskustelijoille tai avaintahoille.

UntitledLivetviittaajan mobiililaitteet latauksessa (Kuva: Tero Manninen).

Hashtagien käyttö on ehdottoman tärkeää, jotta tviittaus kohdentuu oikein ja tehokkaasti.

Merkittävin Porissa tekemäni havainto oli kuitenkin se, että livetviitatessa huomaa, että toiset puhujat ovat selkeitä ja pudottelevat puheessaan helposti tviitattavia pointteja. Toisaalta toisten puhujien puheesta tviittaaminen on todella vaikeaa.

Esimerkkejä puheista poimituista tviitatuista pointeista:

Jokaisen tulisi miettiä, onko tulppa vai sytytystulppa muutokselle (Pentti Sydänmaanlakka).

Älä koskaan rakenna identiteettiäsi pelkästään työn varaan (Sari Multala).

Laajentakaa mukavuusaluettanne epämukavuusalueen välttämisen sijaan (Marco Bjurström).

Oppilaat tulisi tuoda työpaikalle, koska työpaikoilla tarvitaan uusia näkökulmia ja kysymyksiä (Minna Huotinainen).

On helppo muuttaa kaikkea, paitsi itseä (Pentti Sydänmaanlakka).

Esimerkeistä ensimmäinen ja viimeinen saivat eniten retviittauksia ja suosikiksi nimeämisiä.

Puhuja tai keskustelija, joka haluaa sanomansa leviävän myös Twitterissä, opettelee pilkkomaan asiansa helposti tviitattaviin palasiin.

Tämä selkeys toki myös hyödyttää paikalla olevia kuuntelijoita ja parantaa sanoman läpimenoa perinteisessä mielessä.

Hyvä tviitattava pointti on oivaltava ja helposti avautuva. Se ei saa olla liian tuttu tai tavanomainen, jotta välttää kliseemäisyyden. Pointin pitää myös toimia enemmän irrallaan kuin keskustelutilanteessa.

SuomiAreenan tapaisessa tilaisuudessa puheen siirtäminen someen on tavallista haasteellisempaa, koska PowerPointteja ei käytetä.

Vahvuuksien ohella voi myös kysyä, muuttaako keskustelujen twitteröityminen keskustelun luonnetta ja tasoa. Muuttuuko keskustelu helposti iskostuvien tviittien laukomiseksi perusteellisen ja huolellisen argumentoinnin ja dialogin sijaan?

Runsas tviittaus saattaa haastaa keskustelun kuuntelemisen. Toisaalta se saattaa pakottaa kuuntelemaan esitelmää tai keskustelua tarkasti, ydinkohtia tunnistaen.

Twitteristä on hyötyä myös jälkeenpäin. Esimerkiksi ”matkaraportti” on helppo blogata, kun eri esitelmien pointit ja kuvatkin löytyvät helposti Twitteristä.

Julkaistu

Sosiaalinen media ja digitalisaatio muuttavat rooleja

Digitalisaatio ja sen osana sosiaalinen media muuttavat useiden eri ammattiryhmien perinteisiä rooleja ja toimintatapoja.

Pohdiskelen asiaa (kesäfiiliksissä) asiantuntijan/tutkijan, viestinnän sekä median edustajien roolien ja yhteistyön näkökulmasta. Tältä alueelta minulla on paras kokemus oman työurani ja toimintani näkökulmasta. Vuosien varrella olen näitä asioita pohdiskellut paljonkin.

Aikaisemmin toimittiin suurinpiirtein niin, että asiantuntijalla oli ”asiaa”, organisaatioiden viestintä hoisi asian saattamisen median tietoisuuteen ja media sitten uutisoi asiasta välineessään, jos koki sen  tärkeäksi tai kiinnostavaksi. Medialla oli keskeinen portinvartijan rooli. Ja on tietysti edelleen, mitä tulee median hallussa olevien kanavien käyttöön.

Viestinnällä oli keskeinen rooli asian muokkaamisessa siihen muotoon, että sen oletettiin kiinnostavan mediaa. Viestintä myös ”hallinnoi” organisaatioiden viestintäkanavia.

Vaikka tätä kuvattua perinteistä toimintaa tapahtuu toki edelleen, sosiaalinen media ja digitalisoituminen ovat muuttaneet toimintatapoja.

Asiantuntijalla on mahdollisuus sosiaalista mediaa hyödyntämällä saada asiansa julkisuuteen itsenäisesti, suoraan, nopeasti ja laajasti. Teoriassa asiantuntijan yleisönä on koko maailma, vain kieli ja pääsy internetiin ovat esteenä.

Asiantuntija ei välttämättä tarvitse organisaationsa viestinnän tai myöskään median apua lainkaan. Hän voi julkaista esimerkiksi blogissaan, Twitterissä tai Facebookissa asiantuntemukseensa perustuvan sisällön.

Perinteiselle medialle jää tässä mallissa tiedon toissijaisen levittämisen rooli. Esimerkiksi viime viikkoina media on uutisoinut Jaakko Kianderin ja Pertti Haaparannan blogeissaan julkaisemia  kirjoituksia.

Jos asiantuntija hyödyntää suoraan sosiaalista mediaa, organisaation viestinnälle ei jää sellaista roolia, joka sillä oli ennen. Nykyaikaiset julkaisujärjestelmät ovat niin helppokäyttöisiä, että asiantuntijat voivat painaa ”julkaise”-nappia itsekin. Ja verkkokirjoittamisen kursseillahan asiantuntijat ovat jo pitkään kehittäneet osamistaan.

Viestinnällä voi toki olla oma tärkeä roolinsa tukiessaan asiantuntijan somen hyödyntämistä, mutta rooli on ohuempi kuin perinteisessä toimintatavassa. Viestintä voi esimerkiksi kehittää organisaatioiden asiantuntijoiden some-osaamista. Viestintä voi myös organisoida viestiä vahvistavaa toimintaa sosiaalisessa mediassa asiantuntijan sisältöä jakamalla tai fasilitoimalla sitä koskevaa keskustelua.

Myös uudenlaiselle osaamiselle ja palveluille syntyy kysyntää. Näinpä esimerkiki sosiaalisen median hyödyntämiseen liittyvästä konsultoinnista on tullut nopeasti tärkeä liiketoimintalue.

Asiantuntija voi laajentaa omaa rooliaan viestinnän perinteisen tontin ohella myös median suuntaan. Loistava esimerkki tästä on Jukka Saksin kirjoittama blogi-postausten sarja johtajuudesta ja johtamisesta.

Saksin haastatteluihin perustuva juttusarja olisi voinut olla toimittajan tekemä ja se olisi voitu julkaista esimerkiksi jossain talousalan lehdessä. Kirjoitukset ovat vähintään yhtä kiinnostavia kuin perinteisessä mediassa ammattitoimittajien tekemät haastattelut.

Toimittajatkaan eivät pysy vanhassa roolissaan odottelemassa, että asiantuntijat tuottaisivat uutta faktapohjaista sisältöä uutisoitavaksi. Erityisesti niinsanottu datajournalismi liikkuu tutkijoiden perinteisellä tontilla tai ainakin hyvin lähellä sitä.

Hyvä esimerkki tästä on Helsingin Sanomissa julkaistu kirjoitus siitä, missä määrin suuret kaupungit ostavat yksityisen sektorin toimijoilta sosiaali- ja terveyspalveluja. Artikkeli perustui suurelta osin kaupunkien verkkosivuillaan julkistamiin ostolaskuihin.

Mainittu tapaus on esimerkki myös siitä, miten digitalisaatio muuttaa perinteistä tiedontuottamista yhteiskunnassa. Aikaisemmin sama juttu olisi tehty Tilastokeskuksen tilastoihin perustuen, mutta aikaviiveen takia jutun tiedot olisivat olleet huomattavasti vanhempia.

Tiedon avautuminen haastaakin perinteisiä tiedon varastoimisesta vastanneita instituutioita. Yleisemminkin tahot, joilla on hallussaan yhteiskunnan toiminnan kannalta relevanttia tietoa, joutuvat pohtimaan tiedon avaamista ja tarjoamista kaikkien kiinnostuneiden käyttöön.

Monissa ammateissa on otettava haltuun uudenlaista osaamista.

Esimerkiksi asiantuntijoiden ja tutkijoiden on haluttava ja osattava käyttää sosiaalisen median mahdollisuuksia. Tutkimustiedon levittäminen vaatii runsaasti työtä, mutta siihen on nykyään loistavat mahdollisuudet.

Oma arvioni on, että osa asiantuntijoista ja tutkijoista on hypännyt hienosti mukaan sosiaaliseen aikakauteen. Yhtä hämmentävää on huomata, että osa asiantuntijoista, joilla olisi paljon sanottavaa ja kyky sanoa se, ovat käytännössä syrjäytyneet nykyaikaisesta yhteiskunnallisesta keskustelusta.

Sama uudistumisen tarve koskee esimerkiksi viestintää. On omaksuttava digitaalisen maailman toimintatapoja ja pystyttävä esimerkiksi tukemaan organisaation asiantuntijoiden sosiaalisen median käyttöä.

Median edustajille sosiaalinen media tarjoaa muun muassa juttuaiheita, mahdollisuuden vuorovaikutukseen yleisön kanssa sekä kanavat käytännössä reaaliaikaiseen uutisointiin.

Asiantuntijoiden reviirit aukeavat laajemminkin. Digitalisoitumiseen kuuluva tiedon avautuminen tarjoaa mahdollisuuden kenelle tahansa ”kansalaisasiantuntijalle” mahdollisuuden tehdä analyysejä häntä kiinnostavista aiheista. Hän voi esimerkiksi tehdä vaihtoehtoisia esityksiä kaupunkisuunnittelusta, kuten Pekka Sauri kuvaa kirjassaan.

Sosiaalinen media lisää siis läpinäkyvyyttä. Vertaisarviointi ja kriittinen keskustelu on pitkään ollut tieteellisen yhteisön ominaispiirre ja etuoikeus. Nyt sosiaalinen media tarjoaa kenelle tahansa mahdollisuuksia haastaa ja kritisoida  asiantuntijoiden, poliitikkojen ja virkamiesten esityksiä ja sanomisia.

Media ei tietenkään ole kokonaan ”sosiaalistunut”. Laajat, kohdennetut levikit tavoitetaan edelleen parhaiten perinteisen median kautta. Näitä asioita olen pohtinut aikaisemmassa blogissani. Sosiaalisella medialla on kuitenkin omat vahvuutensa.

Asiantuntijoita, viestijöitä ja mediaa tarvitaan jatkossakin. Kunkin tahon toimintatavat, roolit ja tätä kautta osaamisvaatimukset ovat kuitenkin nopeassa muutoksessa, jossa itse kukin yritämme pysyä mukana!

Julkaistu

Uusi ajattelu – uusi johtaminen

Johtamiseen liittyy monia ajatusmalleja, jotka kumpuavat menneisyydestä, erilaisesta maailmasta, jossa nyt elämämme. Johtamisella ei siksi saavuteta toivottuja tuloksia. Tarvitaan uutta johtamista. 

Untitled

Ajattelu on keskeisessä roolissa, koska se muodostaa ”teorian”, jonka varassa koko organisaation toiminta lepää. Ajattelua tapahtuu organisaatiossa kaikkialla ja kaikilla tasoilla. Siksi ajattelun muuttuessa koko organisaatio muuttuu.

Otsikosta huolimatta kirjassa ei esitetä täysin uutta mallia ajattelusta tai johtamisesta. Miten näin voitaisiinkaan tehdä, kun ihmiskunta on pohtinut johtamisen kysymyksiä käytännössä koko historiansa ajan.

Sen sijaan kirjaan on koottu ajatuksia ja malleja nykyaikaisesta johtamisesta ja ajattelusta. Ajatukset kumpuavat tekijöiden käytännön kokemuksesta organisaatioiden parissa, pohdinnoista ja toisaalta alan (kansainvälisestä) kirjallisuudesta, joihin esitetään asianmukaiset lähdeviittaukset.

Yksi hylättävistä ajatuksista on ajatus perinteisestä projektinhallinnasta ja sen suunnitelmallisuudesta. Koska toimintaympäristö muuttuu nopeasti, on toimittava pienin askelin ja niin, että ”pieniä voittoja” voidaan kotiuttaa nopeasti.

Suuntaa on siis pystyttävä korjaamaan tarvittaessa matkan varrella. Tähän sopii uuden ajattelun ja johtamisen ytimeen kuuluva havainto, että asiantuntijoilla on oltava vastuu ja valta oman työnsä organisoinnista ja kehittämisestä.

Motivoituneet ja ammattitaitoiset ihmiset ja onnelliset ihmiset ovat organisaation keskeisin voimavara. Motivaatio vaatii itsemääräämisoikeutta ja ammattitaitoa. Hyvä oivallus kirjassa on jakso, jossa osoitetaan, että vallasta ei voi luopua vastuun siirtämisellä. Käskytetty muutos vastuun ottamisesta tulee siis väärästä suunnasta.

Organisaation oppiminen ja oppivan kulttuurin kehittyminen luovat pysyvää kilpailuetua. Tämä tapahtuu parhaiten kokeilemalla ja yhdessä tekemällä. Oppinen ei siis missään nimessä ole pelkästään ”opiskelua” perinteisessä muodossaan, vaan sitä on sisällytettävä perustyöhön ja sen prosesseihin.

Työn laatu ei parane kontrolloimalla prosessien tuotosta. Laadunvalvonnan tulee olla prosessin sisällä sen tekijöillä. Keskeisessä roolissa ovat yhteiset arvot ja periaatteet sekä ennnenkaikkea läpinäkyvyys, jonka avulla laadunvalvonnasta ja toiminnan jatkuvasta parantamiseta tulee automaattista.

Organisaation toiminnan perusyksikkö on moniosaava tiimi, jolla on merkittävän laaja vapaus toimia parhaaksi näkemällään tavalla. Tiimien kannattaa antaa organisoida itsensä työn ja tavoitteiden ympärille parhaaksi katsomallaan tavalla.

Tiimien osalta kirjassa on lyhyt kommentti myös ajankohtaiseen keskusteluun fyysisestä työympäristöstä. Keskeistä on se, että työympäristöä muokatessa työ ja sen tekemisen tavat tulee tuntea, jonka jälkeen on mahdollista pohtia työympäristöön liittyviä valintoja.

Kirjoittajat  suhtautuvat epäilevästi tulospalkkiojärjestelmiin ja uskovat sen sijaan enemmän ”rehelliseen korvaukseen” merkityksellisestä työstä. Yksilöllisen kannustamisen sijaan huomio tulisi kiinnittää siihen, miten systeemi muuttuisi niin, että tulokset paranisivat.

Johtajan tehtävänä on viestiä visiosta sekä luoda edellytyksiä. Johtaja on keskeisessä roolissa, koska hän pystyy vaikuttamaan systeemiin, jossa työtä tehdään. Kiintoisasti huomautetaan, että ”työntekijöiden ja tiimien voimaannuttaminen saa yleensä johtajien tuen, kunnes he tajuavat että se käytännössä se tarkoittaa heidän oman vaikutusvaltansa jakamista ja siitä luopumista.”

Kirjassa kiinnitetään huomiota myös kieleen. Kieli paljastaa organisaation ajatusmallit sekä kertoo organisaation yhteisöllisestä laadusta. Inhimillistä kieltä käyttämällä on helpompi saada ihmiset taakseen.  Hyviä huomautuksia ovat myös läpinäkyvyyden korostaminen viestinnän lisäämisen sijaan ja toisaalta tarinoiden käyttäminen viestinnän apuna. Tarinat muistetaan paremmin kuin faktat ja luvut.

Kirja on erittäin sujuvasti kirjoitettu. Se sisältää havainnollistavia kuvioita ja tiivistyksiä keskeisestä sisällöstä.

Kirja ja kirjoittajat ovat myös nykyaikaisella tavalla verkossa. Kirjalla on verkkosivu, jossa on näytteitä sen eri luvuista. Sivuilla olevassa blogissa on runsaasti kirjoituksia ja kirjoittajat aidosti osallistuvat kirjasta käytävään keskusteluun sosiaalisessa mediassa.

Suosittelen kirjaa kaikille nykyaikaisesta johtamisesta kiinnostuneille. Itse sain kirjan parissa useita ahaa-elämyksiä.

Kirja on kevytlukuinen ja sopii siksi luettavaksi myös kesällä dekkareiden lomassa. Uskon, että kirjoittajien toive siitä, että kirja ei stimuloisi pelkästään uutta ajattelua vaan myös uusia tekoja, toteutuu.

Ville Törmälä, Jari Markkanen, Tero Kadenius: Uusi ajattelu – Uusi johtaminen. Suomen Liikekirjat 2015. Saarijärven Offset Oy.

Julkaistu

Ihastuttava ja vihastuttava monitilatoimisto

Aikamme etsii tehokkuutta kaikkialta. Tehojen hakeminen ulottuu nyt myös toimistojen tilaratkaisuihin. Muodikas ratkaisu järjestää fyysisiä toimistotyötiloja on monitilatoimisto (multipurpose office).

Termi viittaa työympäristöön, joissa on erityyppisiä tiloja erilaisiin työn tekemisen tilanteisiin ja tarpeisiin. Monitilatoimisto on siten eri asia kuin avokonttori (open-space office), vaikka nämä toisinaan keskusteluissa virheellisesti rinnastuvatkin.

Monitilatoimistoissa on esimerkiksi omat sopet keskittymistä vaativiin työtehtäviin ja yksityisyyttä vaativiin puheluihin. Toisaalta on paikkoja kahdenväliseen neuvonpitoon tai tiimin innovointiin. Sopiva tila haetaan työpäivän keskellä eri tilanteisiin. ”Omia” ja pysyviä työpisteitä tai työhuoneita ei välttämättä ole. Omat tavarat ovat kaapissa tai lokerossa, josta ne noudetaan työpäivän aluksi.

Työtilojen muuntamisen pontimena on useimmiten tilankäytön tehostaminen ja joustavoittaminen sekä tätä kautta kustannusten  säästäminen. Tilaratkaisuilla saatetaan hakea boostia myös uusille työn tekemisen tavoille sekä yhteistyön lisäämiselle.

Myös työn muuttuminen yleisemmin lisää tarvetta harkita tilaratkaisuja. Etätyö ja mobiili työ lisääntyy, jolloin toimistolla on samaikaisesti aikaisempaa vähemmän porukkaa. Työelämän muunkinlainen huokoistuminen saattaa lisätä tarvetta joustaviin tilaratkaisuihin.

Minulla on viime aikoina ollut mahdollisuus vierailla kahdessa yrityksessä, jotka ovat ottaneet käyttöön monitilatoimistoratkaisun. Vierailujen yhteydessä katseltiin tiloja ja puhuttiin prosessista, jolla tilaratkaisuihin on päädytty.

Untitled

Blogisti monitilatoimiston sopessa, joka on ideaalinen iPadin näppäilyyn (Kuva: Katri Viippola).

Koska oma työhuone toimistossa on monelle toimistotyöntekijälle tärkeä turvapaikka ja/tai statussymboli sekä organisaatioon kiinnittymisen ankkuri, on monitilatoimistoon siirtyminen työpaikan fundamentaaleihin vaikuttava muutoshanke.

Työtilojen myllääminen vaikuttaa paitsi työn tekemiseen, myös työpaikan sosiaalisiin suhteisiin, verkostoihin ja hierarkioihin. Näistä syistä tilojen muuttaminen saattaa olla yksittäisen työntekijän mielenrauhaa syvästi järkyttävä muutoshanke, joka aiheuttaa pelkoja ja epävarmuutta. Ensimmäinen reaktio monitilatoimistoon siirtymistä suunnittelevilla organisaatioilla ja työyhteisöillä onkin useimmiten muutosvastarinta.

Hanke onnistuu vain hyvällä muutosjohtamisella, jossa johdon esimerkillä sekä henkilöstön osallistumisen mahdollistamisella on keskeinen rooli. On luontevaa ajatella, että ylimmän johdon tilaratkaisujen tulisi olla samansuuntaisia kuin muunkin organisaation.

Muun muassa Jukka Saksi on kuvannut työympäristön kehittämiseen liittyvää muutosjohtamisaspektia blogissaan erinomaisesti. Urbaanilegendoissa törmää kuitenkin nopeasti esimerkkeihin, joissa nimenomaan tilaratkaisujen muutosjohtamisessa on epäonnistuttu. Nämä tarinat ovat karuja, eikä näissä yrityksissä käydä ekskursioilla tilaratkaisuihin tutustumassa.

Muutosjohtamisessa tutut perusasiat ovat toimitilaratkaisuissakin relevantteja. Näitä teemoja ovat perustelut, suunnitelmallisuus, johdonmukaisuus, viestintä sekä mahdollisuudet vaikuttaa itseä koskeviin ratkaisuihin.

Muutosjohtamisen ohella keskeistä on huomioida yksilölliset erot työn tekemisessä ja oppimisessä. Yksi tarvitsee rikkumattoman rauhan keskittyäkseen, toinen kaipaa vuorovaikutusta kollegojen kanssa. Myös ergonomiaratkaisut ovat tärkeitä. Esimerkiksi selkävaivaisen tulisi saada omaan tilanteeseen sopiva työskentelypaikka aamun työpistejaossa.

Organisaatossa tehtävä työ on tunnettava hyvin, jotta osataan pohtia työn edellyttämiä tilaratkaisuja. Sanomattakin on selvää, että työn tuntee parhaiten tekijä itse. Kriittinen kohta on myös prosessien tunteminen. Keiden on luontevaa työskennellä lähellä toisiaan ja keiden kohdalla tämä ei ole niin välttämätöntä?

Monitilatoimisto vaatii myös pelisäännöt, jotta rauha toimistolla säilyy ja työ sujuvat. Pelisäännöt takaavat, että monitilatoimistosta löytyy tarvittaessa rauhaa ja kaikki saavat tarvitsemansa tilat.

Työ on muuttumassa myös muuten kuin toimistolla. Etätyön ja mobiilin työn lisääntyminen on yksi työtilojen muokkaamiseenkin läheisesti liittyvä aspekti. On mahdollista, että tilaratkaisut jopa osaltaan tähtäävät etätyön lisäämiseen. Joka tapauksessa tiimi tai yksikkö on entistä harvemmin samaan aikaan koolla toimistolla tai fyysisesti läsnä palavereissa.

Hajautuneet työskentelytavat haastavat työntekijöitä oman itsensä johtamisessa ja tietenkin myös esimiesten johtamistyötä. Vuorovaikutus ja viestintä tulee yhä useammin hoitaa sähköpostien, videoneuvottelujen ja muiden virtuaalisten viestivälineiden kautta. Työntekijän kannalta hyviä vinkkejä etätyön tehostamiseen on tässä kirjoituksessa ja esimiehelle löytyy vinkkejä tästä.

Hajautettu työskentely ei onnistu, jos työvälineet eivät tue työskentelyä. Monitilatoimistossa työskentely on hyvin pitkälle paperitonta. Työntekijä turhautuu, työt kasautuvat ja viivästyvät, jos yhteydet eivät pelitä tai dokumentit eivät ole käytettävissä tien päällä tai monitilatoimiston eri tiloissa.

Monitilatoimisto ei siis ole pelkästään seinien siirtelyyn ja poistamiseen sekä kalusteiden tilamiseen liittyvä projekti. Samassa yhteydessä on syytä varmistaa, että organisaation johtamismallit sekä virtuaalinen työympäristö ovat ajan tasalla. Jos näiden tasojen välillä on epäsuhtaa, saattavat monitilatoimiston hyödyt jäädä vaillinaisiksi tai jopa kokonaan saavuttamatta.

Julkaistu

Luottamus eläketurvaa kohtaan OLI laskenut

Eläketurvakeskus (ETK) julkaisi 21.5.2015 raportin, jossa tarkastellaan luottamusta eläketurvaa kohtaan. Tutkimuksesta uutisoitiin lähinnä viesti, että eläketurvaan kohdistuva luottamus on laskenut. Tulokset herättivät paljon keskustelua.

Aihetta käsittelivät kirjoituksissaan mm. ETK:n tutkimuspäällikkö Susan Kuivalainen, valtiotieteiden tohtori, eläkeläinen Raimo Ilaskivi sekä Varman johtaja Jyrki Rasi, Ilmarisen varatoimitusjohtaja Sini Kivihuhta sekä Telan Suvi-Anne Siimes. Viesti luottamuksen murenemisesta otettiin vastaan vakavasti.

Tutkimus on laaja ja sen tulokset on raportoitu ammattitaitoisesti ja huolellisesti. Tutkimuksen ainoa pulma on oikeastaan se, että siinä on hyödynnetty vanhaa aineistoa. Aineisto oli kerätty keväällä 2014.

Aineiston keräämisen ajankohtaa leimasi keskustelu eläkejärjestelmän uudistamisesta sekä syistä, joiden vuoksi uudistus tarvitaan. Voidaan jopa sanoa, että osa julkista keskustelua oli epäluottamuksen osoittaminen sitä kohtaan, että eläkejärjestelmä olisi ilman uudistusta kestävällä pohjalla.

Edustavia tutkimusaineistoja on nykyään mahdollista kerätä niin, että tulokset ovat kerrottavissa noin viikossa tai kahdessa aineiston keräämisen aloittamisesta. Ajankohtaista tietoa haluavien kannattaa käyttää näitä menetelmiä.

Jos ajantasaisen tiedon julkistaminen ei ole tavoitteena, voi aikajänne aineiston keräämisestä tulosten julkistamiseen olla pidempi. Esimerkiksi asioiden välisiä yhteyksiä tai  mekanismeja tarkasteleva tutkimus voi olla selvästikin vanhempaa vuosikertaa.

ETK:n julkaisema tutkimus oli laadultaan hyvä, mutta se ei tarjonnut ajankohtaista tietoa luottamuksesta eläketurvaa kohtaan. Tutkimus kertoi, että luottamus eläketurvaan oli vuoden 2014 keväällä alemmalla tasolla kuin vuonna 2011. Luottamuksesta nyt, tilanteessa, jossa uudistuksen sisältö on tiedossa, emme tiedä.

Koska uudistus tähtäsi myös eläkejärjestelmän kestävyyden parantamiseen, on mahdollista ja rationaalisesti ajatellen jopa todennäköistä, että luottamus on tällä hetkellä korkeammalla tasolla kuin mitä tutkimus osoitti.

ETK on ilmoittanut tutkivansa luottamusta seuraavan kerran vuonna 2017. Koska luottamus eläkejärjestelmää kohtaan on varsin olennainen asia, voisi luottamuksen mittaaminen olla paikallaan jo aikaisemminkin. Tätä puoltaisi myös vuonna 2017 voimaan tulevaksi tähdätty eläkeuudistus sekä tarve lisätä kansalaisten tietoisuutta eläkeasioista. ETK:n tutkimuksessa nimittäin vain pari prosenttia kansalaisista ilmoitti tuntevansa eläkejärjestelmän hyvin ja 14 prosenttia melko hyvin.