Suomalainen yhteiskunta ja elinkeinorakenne ovat muuttuneet nopeasti ja merkittävästi toisen maailmansodan jälkeen. Muutokset ovat heijastuneet työhön, työelämään ja työntekijyyteen. Tätä muutosta tarkastellaan Ari Väänäsen ja Jussi Turtiaisen toimittamassa kirjassa Suomalainen työntekijyys 1945-2013.
Teos on artikkelikokoelma, joka sisältää johdannon ja päätösluvun lisäksi kuusi tutkimusartikkelia, jossa on erillinen tutkimuskysymys ja aineisto.
Kirjan keskeinen ajatus on, että suomalainen työntekijyys on tutkimusajanjaksolla muuttunut suorittavasta, fyysisestä työstä kohti työtä, jossa korostuvat sosiaaliset suhteet sekä tunteisiin liittyvät ominaisuudet ja osaaminen.
Seuraavassa luonnehdin lyhyesti kunkin artikkelin sisältöä.
Pekka Varje tarkastelee artikkelissaan, minkälaista ihannetyöntekijää eri aikoina on haettu työpaikkailmoitusten perusteella. Paljastuu, että ihannetyöntekijän kuva on ollut jatkuvassa muutoksessa.
1940- ja 1950-luvuilla työpaikkailmoituksissa haettiin lyhyillä ilmoituksilla ” työhönsä täysin päteviä työntekijöitä”. Työnantajat eivät juurikaan nähneet tarpeelliseksi kuvata tarjolla olevaa työpaikkaa tai sitä, miten työntekijän tulisi kohdata työtoverinsa työyhteisössä.
1960- ja 1970-luvuilla työnpaikkoja kuvattiin jo laveammin. Ilmoituksissa haettiin tyypillisesti työtehtävään “soveltuvan koulutuksen” omaavia työntekijöitä. Keskeisin muutos oli kuitenkin sosiaalisten taitojen esiinmarssi. Yksilön nähtiin työskentelevän suhteessa työtovereihin. Työpaikkailmoituksissa alettiin korostaa myös työn sisällöllisiä arvoja, eikä työ enää ollut pelkkä elannon tuoja.
1980- ja 1990-luvulla edellisten vuosikymmenten trendit vahvistuivat. Ilmoituksissa mainittiin entistä enemmän työn tarjoamat haasteet, työyhteisön nuorekkuus, kansainvälisyys ja erilaiset kehittymismahdollisuudet. Vaatimukset liittyivät entistä enemmän tunneilmaisuun ja sosiaalisiin suhteisiin. Hyvä johtaja työskenteli osana tiimiä ja valoi alaisiinsa innostusta ja kannusti heitä parempiin suorituksiin. Työntekijältä odotettiin innostuneisuutta ja sitoutuneisuutta.
2000-luvulla mainitut trendit voimistuivat entisestään, jos mahdollista. Taitotasoa korostavien vahvikesanojen käyttö yleistyi. Tehokkuus ei enää riittänyt, vaan hakijan tuli olla “erittäin tehokas” tai “äärimmäisen tehokas”. Haettiin “huippuosaajia”, joilla oli erinomainen stressinsietokyky.
Anna Kuokkasen artikkelissa tarkastellaan johtamisoppien työntekijäihannetta. 1900-luvun alussa Suomessa työskenneltiin maaseutuyhteisöissä tai pienissä teollisuuslaitoksissa, eikä varsinaisille johtamismenetelmille juuri ollut kysyntää.
Tieteellisen liikkeenjohdon opit tulivat Suomeen 1910- ja 1920-luvuilla. Tuotantoprosessit pilkottiin osiin, tehtäväalueet jaettiin työntekijöille ja työvaiheet optimoitiin. Työntekijän roolina oli toteuttaa työnjohdolta saamansa käskyt säntillisesti. Työntekijän keskeiseksi motivaation lähteeksi nähtiin palkka. Suomen myöhäisen teollistumisen myötä nämä opit yleistyivät kuitenkin merkittävästi vasta toisen maailmansodan jälkeen.
1930- ja 1940-luvuilla uudet “normatiiviset” johtamisopit alkoivat saavuttaa jalansijaa. Näiden teorioiden mukaan johtamisen ongelmia voitiin ratkaista työntekijöiden tarpeiden paremmalla huomioon ottamisella, motivoinnilla sekä työntekijöiden paremmalla sitouttamisella. Työorganisaatiot nähtiin aikaisempaa enemmän yhteisöinä. Tuottavuutta tavoiteltiin työntekijöiden emotionaalisten ja sosiaalisten tarpeiden paremmalla tyydyttämisellä.
Erkko Anttila analysoi opettajan työnkuvan muutosta. Artikkelissa hyödynnetään Opettaja-lehden (aik. Opettajain Lehti) sivuilla käytyjä keskusteluja. Otsikko “Kansankynttilästä tunnevalmentajaksi” kuvaa muutosta opettajan työssä ja tiivistää artikkelin johtoajatuksen.
Kansakoulun “kansankynttilöiden” tehtävänä oli palvella paikallista kyläyhteisöä kokonaisvaltaisesti. Opettajien edellytettiin toimivan hyveellisen kansalaisen mallina, eikä julkisen roolin ja yksityisen elämän välillä ollut tarkkaa rajaa. Opettajat saattoivat toimia maalaisyhteisöissä samantapaisessa henkisen johtajan roolissa kuin papit. He olivat myös aktiivisia paikallisessa yhdistystoiminnassa sekä hallintoelimissä, joissa opettajien hyvillä kirjallisilla taidoilla oli kysyntää. Keskeisellä asemalla oli hintansa, koska opettajien elämää ja sanomisia kyläyhteisöissä seurattiin tarkasti.
Kaupungistumisen ja modernisaation myötä opettajasta tuli urbaanimpi ja ammatillisesti erikoistuneempi. Yhteiskunnalliset arvot muuttuivat niin, että alettiin korostaa yksilöllistä itsensä toteutusta sekä suvaitsevaisuutta erilaisuutta kohtaan. Tämän myötä myös opettajien ja oppilaiden suhde muuttui tasa-arvoisemmaksi ja neuvottelevammaksi. Opettajan työssä alkoivat korostua erilaiset tunnetyön taidot ja piirteet.
Oppilaat olivat myös aikaisempia sukupolvia tietoisempia oikeuksistaan. Opettajan työssä tarvittava osaaminen alkoi korostaa suostuttelutaitoja, omien tunteiden ja tunneilmaisun hallintaa, oppilaiden käyttäytymistä koskevaa psykologista tietoa sekä emotionaalista herkkyyttä. Opettajan oli tukeuduttava entistä vahvemmin oman persoonansa voimavaroihin pystyäkseen luomaan oppimista tukevan ilmapiirin.
Jussi Turtiainen erittelee artikkelissaan metallityöläisten maskuliinisuutta toisen maailmansodan jälkeen. Maskuliinisuudessa erottuu kolme ulottuvuutta. Ensimmäinen on siirtymävaihe, jossa “pojat siirtyvät tehdassalien miehiseen mailmaan.” Usein tämä siirtymä liittyi myös muuttoon maalta kaupunkiin tai teollisuustaajamaan. Toinen ulottuvuus on työläismaskuliinisuuden lunastaminen ammatissa ja sosiaalisessa hierarkiassa. Kolmas ulottuvuus muodostuu raskaan työn ja vaarallisten olosuhteiden sietämisestä ja tästä maksettavasta kovasta hinnasta.
Maskuliinisuudessa on näin kaksi puolta, “kunniallinen” ja “kova”. Ensin mainitussa on kyse rehtiydestä, jolla oma paikka lunastetaan. Kova maskuliinisuus on selviytymisstrategia, jolla saadaan neuvotteluvaraa urakoista ja palkoista ja itsenäisyydestä. Metallimiesten tarinat voidaan liittää Juha Siltalan ja Matti Kortteisen maineikkaisiin tutkimuksiin, joissa miesten työn vaikeuksista selviäminen ja järjetön ponnistelu voidaan liittää “kunnian osoittamiseen” sekä haluun saada itsenäisyyttä ja omaa liikkumatilaa.
Sirkku Kivistön, Jussi Turtiaisen ja Ari Väänäsen laajassa artikkelissa tarkastellaan työturvallisuutta koskevaa lainvalmistelua. Analyysi osoittaa, että työntekijän suojelu työn vaaroilta on ollut jatkuvaa neuvottelua ja valtakamppailua, johon ovat osallistuneet työntekijät, työnantajat, valtiovalta ja asiantuntijat. Tuotannon ja yhteiskunnan muuttuminen ovat muuttaneet riskejä ja edellyttäneet uudistuksia lainsäädäntöön.
1950-1970-luvuilla työterveyteen ja työturvallisuuteen liittyvää työtä tehtiin lähinnä raskasta työtä koneiden kanssa tekevien miesten keskuudessa. Huomio kiinnittyi reaktiivisesti tapaturmiin ja ammattitauteihin. Riskit olivat fysikaalisia, kemiallisia ja biologisia.
1970-luvulla hyvinvointivaltion rakentamisen myötä alkoi korostua kansalaisten sosiaalisten oikeuksien ja työvelvollisuuden ajatus. Työsuojelussa omaksuttiin laajempi terveyskäsitys, joka sopi hyvinvointivaltion ideaan, jossa terveydellä ja toimintakyvyllä vahvistettiin taloudellisen toimeliaisuuden kasvua.
Näkökulman laajeneminen aiheutti kovia kiistoja. Työnantajat pitivät työviihtyvyyden edistämistä vaikeasti toteutettavan velvoitteena sen subjektiivisen luonteen vuoksi. Lisäksi työnantajat halusivat varmistaa, että heidän kontolleen tulevat kustannukset olisivat työstä johtuvia.
Kiistoista huolimatta 1960- ja 1970-luvuilla korostuivat fyysisen työympäristön ohella subjektiivinen mielekkyys ja työviihtyvyys. 1980- ja 1990-luvuilla palvelu- ja tietotyöläisiä pyrittiin suojelemaan mielenterveyden ongelmilta ja henkiseltä rasitukselta. 1990-2000-luvuilla työsuojelukeskusteluita hallitsivat sosiaalinen kuormitus, koetut oireet, jaksaminen ja hyvinvointi.
Nimenomaan lievät psyykkiset oireet ja työntekijöiden subjektiiviset tuntemukset ovat pitkään olleet työsuojelukeskustelun kivi kengässä . Työnantajat ovat pelänneet työturvallisuusasian laajentumista, asiantuntijoita on arveluttanut käsitteiden epätieteellisyys ja työntekijöitä on vaivannut pelko todellisten ongelmien selittämisestä heidän henkiseksi heikkoudekseen. Työelämän toimihenkilöistuminen, joka on korostanut ei-fyysisiä riskejä, ovat pitäneet psyykkiset riskit ja subjektiiviset tuntemukset mukanan keskustelussa.
Ari Väänäsen ja Pekka Varjen artikkelissa analysoidaan riskejä ja työterveyttä lehdistökeskusteluissa. Kirjoitukset on koottu Helsingin Sanomista ja Me Naisista.
1960-luvun kirjoituksissa pohdittiin teollisen työn yksitoikkoisuutta ja nopeatahtisuutta. Ergonomiset kysymykset olivat myös runsaasti esillä. Modernisoituvan elämän tuoma kiireisyys, ristiriidat ja taloudelliset vaikeudet nousivat kuitenkin jo julkisen keskustelun agendalle. Esimerkiksi unettomuuden nähtiin liittyvän näihin haasteisiin.
1970-luvun alussa huomio oli edelleen fyysisen työturvallisuuden kysymyksissä. Pian keskustelussa alkoi esiintyä näkemyksiä, että työn piti olla psyykkisesti mielekästä ja työntekijöillä tuli olla oikeus osallistua työtään koskevaan päätöksentekoon. Fyysisen kuormituksen väistyessä alettiin puhua enemmän liikuntaharrastusten merkityksestä kansanterveydellisessä mielessä. Alettiin puhua myös työn rikastuttamisesta ja monipuolistamisesta. Hyvinvointivaltio rakentaminen näkyi työelämäkeskustelussa niin, että erilaisilla instituutioilla nähtiin olevan merkittävä rooli myös työelämän kehittämisessä.
1980-luvulla huomio kiinnittyi aikaisempaa enemmän työn psykologisiin tekijöihin. Lehtiartikkeleissa käsiteltiin tunteiden, sosiaalisten suhteiden ja työntekijöiden työssä viihtymisen kysymyksiä. Lisäksi pohdittiin epäselvien tavoitteiden, kiireen, työn huonon suunnittelun ja vastuun kysymyksiä. Alettiin puhua psykososiaalisista työoloista ja mielenterveyteen liittyvistä kysymyksistä sekä työstressistä. Työntekijän psyyken merkitys noustettiin esiin paitsi terveyden, myös tuottavuuden näkökulmasta. Työntekijästä alettiin puhua organisaation “tärkeimpänä voimavarana.”
1990-luvun keskustelua väritti lama ja sen seuraukset. Lehdistökeskustelua dominoivat tiukentuva työtahti, kasvavat vaatimukset irtisanomiset sekä työn epävarmuus. Perinteinen keskustelu työturvallisuudesta jäi marginaaliin. Myös esimiestyöhön alettiin kiinnittää huomiota. Vaadittiin parempaa johtamista. Johtamistavan ihanne nähtiin keskustelevaksi ja kumppuutta korostavaksi. Stressi ja työuupumus liitettiin muun muassa työn ja perheen yhteensovittamisen ongelmiin sekä epävarmuuteen. Mielenterveysongelmista käytiin runsaasti keskustelua.
2000-luvun alun työelämäkeskustelussa heijastuivat ulkoistamiset, organisaatiomuutokset sekä työn epävarmuus. Tietotekninen työ korostui. Lehdistökeskuselussa painottui edelleen vahvasti työn henkinen kuormittavuus. Keskeiseksi käsitteeksi nousi uusi termi, työhyvinvointi. Teemoja lehdissä käydyissä keskusteluissa olivat muun muassa tietotulva, työn määrä, työn pirstaleisuus sekä työpaikkojen sisäinen kilpailu.
Ari Väänäsen ja Jussi Turtiaisen kirjoittamassa yhteenveto-luvussa yhdistetään artikkeleiden havaintoja. Vuodet 1945-1959 tiivistyvät “ammattitaidon kaudeksi”, vuodet 1960-1978 nimetään “reformien kaudeksi”, vuodet 1979-1992 muodostavat “subjektiviteetin nousun kauden” ja vuodet 1993-2013 “tiivistymisen kauden.”
Luku ei kuitenkaan ole pelkkää yhteenvetoa. Siinä käydään keskustelua pidemmistä työelämään liittyvistä trendeistä kuten työntekijyyden yksilöllistymisestä sekä sosiaalisten suhteiden (alaiset-esimiehet, työntekijät-asiakkaat) epämuodollistumisesta. Keskeistä on myös “psykologian nousu”, eli esimerkiksi työntekijän psyykkisiä ominaisuuksia koskevan puheen lisääntyminen sekä erilaisten psykologisten interventioiden lisääntyminen. Toisaalta tunnistetaan, että työelämässä on (maskuliinisia) saarekkeita, jossa psykologiset käsitteet ja näkökulmat eivät ole nousseet keskiöön.
Loppuluvussa pohditaan myös, onko kehitys työntekijyydessä ollut eri ulottuvuuksilla (työpaikat, lainsäääntö, media) samatahtista. Johtopäätös on, että kehitys on edennyt varsin eritahtisesti. Kehitys on ollut myös aaltomaista, samat teemat ovat toistuneet eri aikoina eri voimakkuudella. Esimerkiksi johtamisoppien keskeiset ajatukset toistuvat eri vuosikymmeninä. Ne saatetaan kuitenkin kehystää ja perustella eri aikoina eri tavoilla.
Teos on erittäin kiinnostava ja huolellisesti toimitettu ja kirjoitettu. Aineistot ovat monipuolisia ja muodostavat monipuolisen kokonaisuuden. Kirjaa voi suositella kaikille suomalaisen työelämän muutoksesta ja historiasta kiinnostuneille lukijoille. Kirja sopii mainiosti myös oppikirjaksi.
Yksi näkökulma olisi kenties täydentänyt hienoa kirjaa. Julkisen sektorin kasvu on tarkasteluajanjaksolla ollut Suomessa niin merkittävä, että se olisi kenties ansainnut hivenen enemmän huomiota. Miten työntekijyys on muuttunut esimerkiksi sairaanhoitajan ammatissa? Tosin opettajien työtä tarkastellut kappale ja jotkin viittaukset julkiseen sektoriin täyttävät osin tätä “puutetta.”
Kirjan luettuaan jää miettimään, mihin suomalainen työntekijyys on kehittymässä digitaalisuuden aiheuttaman murroksen kohdistuessa yhä uusiin toimialoihin. Yksilöllistyminen ja työelämän sosiaalisuus on myös ottanut uusia askelia henkilöbrändäyksen ja sosiaalisen median korostumisen myötä.
Ari Väänänen ja Jussi Turtiainen (toim.) 2014: Suomalainen työntekijyys 1945-2013. Vastapaino. Tallinna.
