Kategoria: Kirjat

Julkaistu

Pentti Sydänmaanlakka – Älykäs julkinen johtaminen

sydanmaanlakka

Pentti Sydänmaanlakka on kokenut johtamisen asiantuntija. Hän on työskennellyt yksityisen sektorin organisaatioissa ja konsultoinut johtamisen kehittämiseen liittyen lukuisissa yksityisen ja julkisen sektorin organisaatioissa. Sydänmaanlakka on kirjoittanut sarjan kirjoja, joiden yhteinen nimittäjä on älykäs johtaminen. Viimeisimmän kirjan teemana on älykäs julkinen johtaminen. Tarkastelu keskittyy pääosin valtionhallintoon sekä kuntasektoriin. Kirjaa varten on haastateltu pariakymmentä julkisen sektorin keskeistä vaikuttajaa ja johtajaa.

On hyvä, että julkisen johtamisen tarkastelu tuodaan samaan keskusteluun yksityisen sektorin kanssa. Julkisen sektorin johtamiseen liittyy paljon myyttejä ja mutu-tietoa. Yleensä näissä näkemyksissä johtamisen laatu arvioidaan huonommaksi kuin yksityisellä sektorilla. Tutkimuksia, joissa olisi vertailtu johtamista kokonaisvaltaisesti ja systemaattisesti yksityisellä ja julkisella sektorilla on yllättävänkin vähän. Tutkimus on siilottunutta, sillä sektorien sisäisistä tutkimuksista ei ole pulaa.

Kirjan johtamiseen liittyvä viitekehys on Sydänmaanlakan aikaisemmista teoksista jo tuttu malli, jonka keskiössä ovat itsensä, yksilöiden ja tiimien, organisaatioiden, verkostojen ja ekosysteemin johtaminen. Mallin ulkokehällä on moninaisuuden johtaminen sekä tulevaisuuden johtaminen, strateginen ajattelu sekä jatkuva uudistuminen. Kyse on siis varsin kokonaisvaltaisesta mallista, joka käsittää nykyaikaisten johtamisoppien keskeiset elementit. Malli on mielestäni hyvä.

Kirjan ensimmäisessä kappaleessa käsitellään julkisen johtamisen ajankohtaisia haasteita. Keskeisimmäksi näistä nousee toimintaympäristön muutosvauhdin nopeutuminen sekä muutoksen aikaisempaa suurempi arvaamattomuus. Julkisen sektorin organisaatiot kohtaavat maailman, joka on kompleksinen ja jonka ongelmat ovat pirullisia. Sydänmaanlakka toteaa, että julkisen sektorin suunnittelu-, päätöksenteko-, johtamis-, sekä organisaatiokulttuuri ovat vanhanaikaisia, eivätkä ne toimi tässä ajassa.

Tämä on yksi kirjan keskeisin jännite: Koska toimintaympäristö muuttuu, myös julkisen sektorin on muututtava. Julkinen sektori on kuitenkin hidas muuttumaan ja sitä on vaikea muuttaa  johtamisella. Käytännön esimerkin tästä tarjoaa ajankohtainen sosiaali- ja terveydenhuollon uudistus (sote-uudistus). Miksi julkisen sektorin muuttuminen on niin tahmeaa, sitä ei kirjassa juuri analysoida. Syitä jäykkyydelle ovat muun muassa eri ryhmien intressit, ideologiset näkemykset sekä instituutioiden polkuriippuvuus.

Nopeasti muuttuva toimintaympäristö korostaa strategisen ajattelun merkitystä. Tämä tiivistetään kirjassa seuraavasti:

Tällä tarkoitetaan herkkyyttä havainnoida ja ennakoida heikkoja signaaleja sekä nopeaa reagointia organisaation kaikilla tasoilla. Yllätyksellisessä toimintaympäristössä strategia kehkeytyy toiminnassa ja vuorovaikutuksessa, eikä niinkään suunnittelusessioissa. Strateginen ajattelu edellyttää kokonaisvaltaista älykkyyttä; käytännöllistä, rationaalista, emotionaalista ja kulttuurista. Strategia on merkityksen luomista, jatkuvia kokeiluja, innostavaa dialogia ja inspiroivan vision rakentamista. 

Kappaleessa kaksi esitellään julkishallinnon johtamisen uusi viitekehys. Taustaksi esitellään johtamisajattelun kehittymistä johtamistieteissä. Kirjan liitteeseen on koottu tiivistelmä keskeisistä johtamisen suuntauksista. Lisäksi arvioidaan, mikä voisi olla kunkin suuntauksen pääanti julkiseen johtamiseen.

Julkisen sektorin haasteiksi nousevat muun muassa ylhäältä alas-johtamisen dominointi, arvojohtamisen puute sekä jaetun johtajuuden heikkous (johtajakeskeisyys). Tämä osuus on yksi kirjan hyödyllisimmistä sellaiselle lukijalle, joka yrittää saada kirjasta aineksia nimenomaan julkisen sektorin organisaation johtamisen kehittämiseen.

Vaikka julkisen sektorin johtaminen on kehittynyt paljon, sen perinne on byrokraattinen hallintojärjestelmä. Johtamisen tulisi kehittyä kohti dynaamisempaa johtamisjärjestelmää. Tässä  muutoksessa keskeisiksi teemoiksi Sydänmaanlakka nostaa seuraavat:

  • byrokratian purkaminen
  • siilojen purkaminen
  • verkostomaisen toiminnan korostaminen
  • jatkuva uudistuminen
  • strateginen ajattelu ja ketteryys
  • tehokas toiminta ja operatiivinen ketteryys
  • jaetun johtamisen korostuminen

Kirjassa esitellään älykkään julkisen organisaation malli. Se on strategisesti johdettu, avoin systeeminen verkosto, jonka peruslähtökohtia ovat asiakaslähtöinen toimintamalli, kumppanuus ja ihmiskeskeinen organisaatiokulttuuri. Älykäs julkinen organisaatio rakentuu yhteensä 34 erillisestä rakennuspalikasta.

Sydänmaanlakka on kehittänyt mallin pohjalle kyselyn, jonka avulla organisaatiot voivat analysoida omaa älykkyyttään. Kyselyä on pilotoitu muutamissa kuntaorganisaatioissa. Eniten kehitettävää on ollut yhteistyössä yli yksikkörajojen, luovuudessa ja innovatiivisuudessa sekä palautekulttuurissa.

Kirjan kolmannen kappaleen otsikko on ”valtion johtamisen erityispiirteet.” Jakso sisältää runsaasti Suomen julkishallinnon rakenteen peruskuvausta. Tätä tekstiä olisi voinut karsia. Lisäksi tiivistetään julkisen hallinnon kehittämisajatuksia esimerkiksi Valtiontalouden tarkastusviraston ja OECD:n raportteihin nojautuen. Haasteet ovat laajalti tunnistettuja ja valtionhallinnon uudistamiseksi on meneillään runsaasti toimintaa.

Kappaleessa pohditaan myös presidentin valta-asemaa (tarvitaanko ”vallatonta” presidenttiä?), eduskunnan roolia (tarvitaanko 200 kansanedustajaa ja heidän avustajiaan?), sekä poliittisia puolueita (onko puolueita liikaa?). Näitä ”politologisia” pohdintoja voi pitää kirjassa pienoisena rönsynä. Kokonaisuudessaan valtionhallintoa koskeva kappale ei kovin hyvin integroidu edellisen kappaleen julkisen johtamisen älykkyyden pohdiskeluun.

Kappaleen neljä aiheena on kunnan johtamisen toimintaympäristö. Tässäkin tarkastellaan ensin perustietoja kunnista ja niiden tehtävistä sekä kunnan johtamista. Esille tuodaan muun muassa kunnan johtamisen kaksoisluonne eli jakautuminen poliittiseen johtamiseen ja virkamisjohtamiseen. Tunnetusti tärkeää on näiden välinen hyvä yhteistyö.

Erityisesti huomiota tulisi kiinnittää strateginen johtamiseen, tuloksiin ja vaikuttavuuteen, suorituksen johtamiseen ja laadukkaisiin kehityskeskusteluihin sekä henkilöstöjohtamiseen ja johtoryhmätyöskentelyyn. Viitteitä siihen, miksi juuri näihin tulisi kiinnittää huomiota, ei esitetä. Esimerkiksi Kevan kuntajohtajiin kohdistuvassa tutkimuksessa havaittiin kuntajohtajien olevan varsin tyytyväisiä johtoryhmätyöskentelyyn.

Kuntajohtamisen keskeiseksi haasteeksi nimetään tutut julkisten palvelujen rahoitus, tarjonta ja laatu. Lisäksi mainitaan tutut teemat kuten elinvoimaisuuden turvaaminen, globalisaatio, väestön ikärakenne, eläköityminen, alueiden eriarvoistuminen sekä sosiaali- ja terveyspalvelujen kasvu.

Kunnan johtamisessa korostuu myös verkostojen johtaminen. Keskeisiä kohteita ovat muiden kuntien ohella yritykset, järjestöt sekä media. Teemat tuntuvat tutuilta mm. Suomen Kuntaliiton esiinnostamien hyvän hallitustyöskentelyn kriteerien näkökulmasta.

Case-esimerkkinä esitellään Kouvola, jossa Sydänmaanlakka on ollut yrityksensä kanssa toteuttamassa laajaa kehittämisprojektia. Kouvola on kuin ”Suomi pienoiskoossa”. Rakennemuutos on runnonut kaupunkia ja se on toteuttanut kuntaliitoksen, jonka yhteydessä purkautui myös kolme kuntayhtymää. Viiden vuoden palvelussuhdeturva sekä palveluverkkosuoja hidastivat muutosta. Sydänmaanlakka kiteyttää:

On täysin älytöntä pistää kuusi kuntaa yhteen ja noudattaa viiden vuoden palvelussuhdeturvaa ja kolmen vuoden palveluverkkosuojaa. Se on kuin sanoisi työntekijöille, että teidän täytyy uudistua, mutta ette saa uudistua.

Kouvolassa toteutettiin uudistus, jossa mm. yksinkertaistettiin rakenteita, vähennettiin henkilöstöä ja esimiestasoja (esimiesten määrä väheni 20 %), poistettiin  ”siiloja” ja ”omia valtakuntia” ja keskitettiin tukipalveluja. Organisaatio siis yksinkertaistui. Kaupungissa on tapahtunut uudistuksen jälkeen myönteistä kehitystä, vaikka muutos onkin ollut hidasta.

Kunta-sektoria käsittelevässä kappaleessa sivutaan myös sote-uudistusta sekä kuntalain uudistamista vaikkakaan sote-ratkaisun viimeisimmät käänteet eivät kirjaan olekaan ehtineet.

Valtionhallintoa ja kuntasektoria koskevat kappaleet ovat hivenen oudossa paikassa kirjan keskellä johtamisteemojen välissä.

Kappaleessa viisi käsitellään johtajuusosaamisia. Johtajan rooleiksi mainitaan ”uudistaja”, ”visionääri”, ”verkottuja” ja ”toteuttaja”. Johtajat kohtaavat työssään pirullisia ongelmia ja paradoksaalisia tilanteita. Paradokseja ovat  muun muassa seuraavat käsiteparit: lähellä – etäisyyden pitäminen, toiminnan johtaminen – taustalla pysyminen sekä kärsivällisyys-määrätietoisuus. Johtajan avainosaamiseksi jatkuvasti muuttuvassa toimintaympäristössä nimetään havainnointi, ennakointi, läsnä oleminen, visiointi ja toimeenpano.

Lopuksi hahmotellaan yhteensä 12 tärkeintä johtamisosaamisen aluetta. Näitä ovat strateginen johtaminen, talouden johtaminen/resurssien johtaminen, valmentava johtaminen, tiimin johtaminen, verkostojen johtaminen, suorituksen johtaminen, osaamisen johtaminen, tiedon johtaminen, muutoksen johtaminen, laatujohtaminen, innovaatiojohtaminen sekä monimuotoisuuden/kultuurin johtaminen. Lista on vaativa ja kuvaa hyvin, kuinka monipuolista johtamisosaamista johtajilta nykypäivänä vaaditaan.

Kuudennessa kappaleessa hahmotellaan älykästä verkostoyhteiskuntaa. Lähtökohtana on älykkään johtamisen tasot itsensä johtamisesta kokonaisen ekosysteemin johtamiseen. Ekosysteemi on makroverkosto, jossa verkosto on yritysten ja organisaatioiden välisten suhteiden muodostama verkostokudos. Ekosysteemin ohjauksen ja johtamisen keinoja ovat hierarkkinen ohjaus, strateginen ohjaus, markkinaohjaus ja sosiaalinen ohjaus. Sopiva ohjausmekanismi on yhdistelmä näitä keinoja. Tyypillistä on, että ekosysteemissä on tasa-arvoisia toimijoita, jolloin hierarkkisen ohjauksen merkitys vähenee.

Globaalissa verkostoyhteiskunnassa julkiset organisaatiot, yritykset ja erilaiset kansalaisjärjestöt toimivat tiiviissä yhteistyössä. Se on avoin verkosto, joka elää jatkuvasti ja pystyy uudistamaan itsensä nopeasti. Se pohjautuu innostavaan visioon sekä siitä johdettuun konkreettiseen strategiaan ja yhteisiin arvoihin.

Kirja päättyy pohdintaan tulevaisuuden johtamisesta globaalilla tasolla. Tässä nähdään tärkeäksi neljä konkreettista askelta: Edistyksen ja hyvän elämän määrittäminen, kuvan luominen nykytilanteesta, tulevaisuuden vision luominen sekä johtamisen määrittäminen. Sydänmaanlakka näkee tämän yhdeksi suurimmaksi johtamistieteen ja hallintotieteen haasteeksi lähivuosina.

Parasta kirjassa on älykkään johtamisen viitekehys ja analyyttinen pohdinta sen soveltuvuudesta julkiselle sektorille. Julkisen sektorin peruskuvaukset ovat melko yleisluonteisia ja älykkään johtamisen malli integroituu lopulta melko löyhästi kohteeseensa. Kuudennen kappaleen verkostoyhteiskuntaa koskeva pohdiskelu on sinällään mielenkiintoinen, mutta senkin yhdistäminen kirjan perusteemaan on vaikeaa.

Julkinen sektori käsitetään kirjassa hyvin pitkälle kokonaisuutena, vaikka esimerkiksi kunta-alan toimialoilla on omia erityispiirteitä, joiden johtaminen lienee erilaista. Kuntaorganisaation moninaisuus on juuri yksi sen johtamisen haasteista.

Jotkut pamfletit ja kevyet selvitykset saavat kirjassa melko paljon painoarvoa. Kirjan sivuaskelet politologian puolelle jäävät onneksi lyhyiksi.

Julkisen sektorin rooli ja tehtävät yhteiskunnassa määritellään poliittisessa prosessissa. Julkisen sektorin roolista, tehtävistä ja näin koosta on yhteiskunnassa erilaisia näkemyksiä. Kenties juuri yhteisen vision puute tekee julkisen sektorin strategisesta johtamisesta niin haasteellista. Tätä näkökulmaa kirjassa ei esitetä.

Julkisen sektorin johtamisen parissa työskentelevän kannattaa kyllä tarttua Sydänmaanlakan kirjaan, varsinkin jos hänen tuotantonsa ei ole aiemmin tuttua. Etenkin johtajanuran alkuvaiheessa oleville kirja antaa rautaisannoksen asiantuntevaa nykyaikaista johtamisoppia. Suosittelen kirjaa joistakin kriittisistä huomautuksistani huolimatta.

Pentti Sydänmaanlakka: Älykäs julkinen johtaminen. Talentum Pro 2015.

Julkaistu

Jari Sarasvuo – Välähdyksiä pimeässä ja pimeitä välähdyksiä

sarasvuo

Tässä on kirja, josta on huomattavasti vaikeampi kirjoittaa esittelyä kuin muista tänä syksynä lukemistani kirjoista. Syynä on paitsi kirjan laajuus ja moniaineksisuus, myös sen henkilökohtaisuus. Tavanomaisessa johtamiskirjassa esitettyjä hyvään johtamiseen liittyviä ”pointteja” on helppoa ja turvallista esitellä. Mutta kun päähenkilö avaa teoksessaan koko elämänsä myötä- ja vastamäet, sekä niihin liittyvät henkilökohtaiset tuntemukset, tulee varovaiseksi.

Jari Sarasvuo on saanut elämässään paljon aikaan. Televisio- ja radio-ohjelmia, menestyvää liiketoimintaa ja työpaikkoja ihmisille, kirjoja ja lukuisia erilaisia projekteja. Kirjassa käydään läpi uran merkkipaaluja ja tekemisiä, kuten ohjelmat Hyvät, pahat ja rumat, Diili, Minä ja Sarasvuo, firmat Writers’ House ja Trainers’ House sekä kirjat Sisäinen sankari, Sisäinen tuli ja Huomiotalous. Sarasvuo on paitsi menestynyt, tehnyt väärinarviointeja, joita hän käy kirjassa läpi armeijatermejä lainaten ”itse itseään ruoskien.”

Läpi kirjan käy ilmi, että sen päähenkilölle ominaista on kova työnteko ja itsensä peliin laittaminen. Työura alkaa jo lapsena Espoosta lehdenjakajana äidin apulaisena ja tiivis työtahti jatkuu läpi uran. Ensikosketuksissa työhön on samanlaista intensiteettiä ja itsensä likoonlaittamista kuin työuran myöhemmissä vaiheissa. Sarasvuo tekee työtä yhä henkisiä ja fyysisiä rajojaan koetellen. Hän antaa itsestään paljon paitsi työssä ja myös sen ulkopuolella. Ei siis ihme, että väsy tulee hieman alle 50-vuotiaana. Tämä väsyminen on myös yksi syy tämän kirjan kirjoittamiseen.

Kirjan nimi viittaa välähdyksiin, elämän tai erilaisten tapahtumaketjujen risteyskohdissa häilähtäviin erilaisiin valinnanmahdollisuuksiin, jotka voivat olla joko myönteisiä tai kielteisiä. Valinnat voivat johtaa parempaan tai huonompaan tilanteeseen, ääritapauksessa ”kadotukseen”.

Sarasvuo on vaikuttanut suomalaisten elämään laajasti televisio- ja radio-ohjelmillaan, kirjoillaan ja valmennustoiminnallaan. Intensiivisissä valmennuksissa ollaan äärirajoilla, kävellään muun muassa tulisilla hiilillä ja sukelletaan avannosta jään alitse toiseen.

Sarasvuo saa laajasti palautetta ja muuta postia kansan syviltä riveiltä. Ihmiset ovat kertoneet uskomattoman avoimesti elämästään ja ongelmistaan ja toisaalta siitä, miten ovat saaneet apua. Tämän ”fanituksen” rinnalla Sarasvuolla on samaan aikaan vastustajia, jotka arvostelevat hänen toimintaansa, suhtautuvat häneen ennakkoluuloisesti tai yrittävät jopa nujertaa häntä.

Yllättäen Sarasvuosta kuoriutuu myös sosiaalipoliitikko. Hän kirjoittaa globaalista köyhyydestä ja sen seurauksista suorasukaisuudella, jota ei ole tullut vastaan sosiaalipolitiikan yliopisto-opinnoissa. Nämä pohdinnat kumpuavat muun muassa matkasta Bangladeshiin. Sarasvuo on myös pureutunut erääseen sosiaalipolitiikan ja sosiaalityön fundamentaali-ilmiöön, eli avun saamiseen liittyvän stigman poistamiseen.

Kirja on myös hauska. Hörähdin ääneen Tammisaaren uimahallin kahviossa lukiessani, kuinka Jorma Ollila oli välittänyt Sarasvuolle tuohtumuksensa, koska ”tämä oli lausunut Ollilan nimen julkisuudessa turhaan.” Myös epäonninen Bill Clintonin roudaaminen puhekeikalle Suomeen yhteistyössä Akun Tehtaan kanssa on kuvattu hauskasti. Tapahtuman kehystarinana toiminut köyhyysteema ei herättänyt laajaa kiinnostusta ja osallistujia tapahtumaan haalittiin kissojen ja koirien kanssa.

Kirjan henkilögalleriassa vilisee valmennusbisneksen, media-alan sekä talouselämän tunnettuja nimiä vuosien varrelta. Näiden henkilöidenkin kautta ilmenee, kuinka monesa kirjan päähenkilö on ollut mukana.

Minkälainen johtaja Sarasvuo on kirjansa perusteella? Rekrytointeihin panostava, ihmisiin ja intuitioon luottava, vaativa ja kunnianhimoinen, itse paljon töitä tekevä, reilu ja anteliaasti palkitseva. Johtamisessa on panostettu asiakkaaseen, prosesseihin sekä valtavasti myös yrityskulttuuriin. Rima ei ole missään vaiheessa matalalla.

Kirja sisältää myös kritiikkiä suomalaista yhteiskuntaa ja työelämää kohtaan. Kritiikin ydintä on henkinen lamaantuinen, passivoiva sosiaaliturva ja verotus. Sarasvuon havainnot ja analyysi suomalaisesta yhteiskunnasta johtavat ”verokapinaan”, joka oli eskaloitua arvaamattomaksi ennenkuin pilliin puhallettaan pelin keskeytyksen merkiksi.

Kirja on laaja, painettuna kirjana peräti 472 sivua. Itse luin kirjan sen sähköisenä versiona. Kirja on kirjoitettu värikkäästi ja  mukaantempaavasti. Koska Sarasvuon kosketuspinta suomalaiseen yhteiskuntaan on niin laaja, kirjasta voi nauttia varsin laaja lukijakunta. Kirja on kiinnostava pelkästään päähenkilönsä tarinan vuoksi sekä kertomuksena suomalaisesta yhteiskunnasta, yrittämisestä ja liiketoiminnan perustamisesta sekä johtamisesta kertovana ”johtamiskirjana”.

Reunahuomautuksena todettakoon, että Sarasvuo viljelee melko runsaasti mutta kenties tiedostamattaan suunnistukseen viittaavia kielikuvia. Kirjassa ”suunnistetaan”, ”eksytään” ja ”rasti löytyy” sen verran useasti, että voiko kyse olla sattumasta?

Sarasvuo herättää tunnetusti tunteita ja myös ärsytystä laajoissa kansanpiireissä. Parissakin kohtaa kirjassa tulee esiin tavanomainen suhtautuminen ihmisten tullessa Sarasvuon juttusille tyyliin: ”Minulla oli sinusta ennakkokäsitys, mutta Sinähän oletkin ihan erilainen.” Veikkaanpa, että jos nämä ennakkoluuloiset ihmiset tarttuvat tähän erinoamiseen kirjaan, moni ajattelee toisin sen päähenkilöstä.

Jari Sarasvuo: Välähdyksiä pimeässä ja pimeitä välähdyksiä. Kustannusosakeyhtiö Otava.

Julkaistu

Kiven kovat

kivi

Porin Ässät voitti jääkiekon Suomen mestaruuden vuonna 2013. Kyse oli sensaatiosta, koska Ässien resurssit eivät olleet liigan kärkitasoa. Lisäksi alkukausi meni tahmeasti, mutta kevätkausi nosti joukkueen pudotuspeleihin ja lopulta mestaruuteen. Edellisen kerran Ässät oli voittanut mestaruuden vuonna 1978.

Mestaruuskaudesta kirjoitettiin kirja, jonka kannessa on Ässien silloisen päävalmentajan Karri Kiven kuva. Ässien mestaruuden jälkeen Kivi luotsasi Suomen alle 20-vuotiaiden maajoukkueen maailmanmestaruuteen. Ensi kaudella Kivi valmentaa Tampereen Ilvestä. Kivi on Nelonen Pro:n (mielestäni) erittäin hyvä asiantuntijakommentaattori.

Kirjassa Kivi on kuitenkin yllättäen sivuroolissa. Pääroolissa ovat pelaajat ja erityisesti joukkueen kapteeni Ville Uusitalo, jonka joukkueelle pitämä puhe katkaisee tappiokierteen ja aloittaa joukkueen nousun kohti mestaruutta. Kapteenin pitämän puheen jälkeen päävalmentaja ruttaa oman huolella laaditun puheenvuoronsa roskiin, eikä sitä kuulla koskaan. Myös loppukauden ratkaisupelin erätauolla päävalmentaja antaa pelaajien luoda tarvittavan latauksen itse omassa porukassaan.

Yli puolet kirjasta kertoo tuskallisesta alkukaudesta, tunnelmasta sekä joukkuetta kohtaavista loukkaantumisista ja vaikeuksista hallilla ja sen ulkopuolella. Joukkueen henki on huono. Paineet kasvavat aina kolmen peräkkäin hävityn pelin jälkeen. Joukkueen johto tekee  näissä synkeissä tunnelmissa jo päätöksiä seuraavan kauden valmentajasta. Kivi ei tulisi jatkamaan Ässien päävalmentajana.

Jälkimmäisessä osassa teosta kerrotaan flowsta, jossa koko joukkue on mukana ja joka johtaa mestaruuteen. Yksi kirjan kiintoisimpia kohtia on kuvaus voittoputken tuomasta paineesta. Tappioiden sarja tuo paineita, mutta niin tuovat myös monet peräjälkeen saavutetut voitot. Pelaajat ja valmentajat huokaisevat helpotuksesta, kun pitkä voittoputki katkeaa ja päästään jälleen aloittamaan alusta ja normaalimmasta tilanteesta.

Joukkueen dynamiikassa kapteenilla ja muilla avainpelaajilla on keskeinen rooli niin pelitapahtumissa kuin hengen luojana. Kun joukkueen itseluottamus on kohdallaan ja pohja näin rakennettu, valmentajatkin pääsevät käyttämään omaa työkalupakkiaan. Ässät muuttaa valmennusjohdon näkemykseen perustuen pelitapaansa radikaalilla ja onnistuneella tavalla juuri ennen ratkaisupelejä.

Lopun ratkaisupelien intensiivisyys ja taistelu välittyy kirjan loppuosasta hienosti. Hyvä näin, sillä kirjan alkuosa on hieman jopa tylsää luettavaa, mutta tahmeasti etenevä tarina kuvaa kenties sittenkin hyvin pitkää ja raskasta negatiivista kierrettä.

Mitä kirja sitten kertoo johtamisesta? Joukkueen tai yhteisön vaikeaa henkistä lukkoa on vaikea avata. Valmentaja kokee tilanteessa suurta neuvottomuutta kun käytössä olevilla välineillä ei ole tehoa. Kun joukkueen vire ja itseluottamus ovat kohdallaan, on valmentajankin enemmän mahdollista vaikuttaa omalla tekemisellään joukkueen pelaamiseen ja menestykseen. Ratkaisupeleissä pelin johtamisessa korostuu fokusointi ja vastustajan heikkouksien hyväksikäyttäminen. Kirja kuvaa myös jännitteitä valmennusjohdon sisällä sekä suhteessa seuran johtoon.

Suosittelen kirjaa jääkiekosta ja urheilusta pitäville ja joukkueurheilun ja valmennuksen dynamiikasta kiinnostuneille. Kirja on laadukkaasti toteutettu, siinä on hienoja valokuvia, jotka sopivat erinomaisesti tarinan kulkuun. Kirjassa on myös hyvä liite seuran lähihistoriasta ennen mestaruutta. Kirja oli mukava lukea näin jälkikäteenkin.

Kiven kovat. Harri Laiho, Juha Luotola, Tapio Neva. Satakunnan Kansa, Pori 2013.

Julkaistu

Arto Hiltunen – Johtamisesta

hiltunen

Arto Hiltusen suosittu ja kiitetty kirja Johtamisen taito julkaistiin vuonna 2012. Itsekin pidin kovasti tästä kirjasta. Nyt Hiltunen on julkaissut kirjan Johtamisesta. Esipuheessa Hiltunen toteaa, että aikaisempi kirja rakentui jäntevämmin muutaman teeman varaan, mutta tässä kirjassa hän käsittelee teemoja, jotka ovat olleet merkityksellisiä tai tärkeitä hänen uransa eri vaiheissa.

Niinpä kirjassa on peräti 17 kappaletta, jotka ovat pituudeltaan varsin lyhyitä. Teemoja ovat mm. asiakaslähtöisyys, hallitustyöskentely sekä hallituksen ja toimitusjohtajan suhde, strategian rakentaminen ja toimintaympäristötarkastelu.

Lisäksi käsitellään hyvää johtamista, siiloutumista, vastuuta, turvallisuutta sekä riskienhallintaa, esiintymisiä ja palkitsemista.

Lopuksi käsitellään vielä erikseen valtionyhtiöiden ohjausta, säätiöiden johtamista, edunvalvontaorganisaation johtamista sekä muuttuvaa maailmanjärjestystä. Viimeisessä kappaleessa pohditaan aitoutta, eli miten johtaja säilyttää aitoutensa.

Kirja on siten varsin moniaineksinen. Koska tilaa on käytössä rajoitetusti, isojakin teemoja käsitellään melko lyhyesti.

Itse pidin kirjan kiinnostavimpina sisältöinä hallitustyöskentelyä koskevia jaksoja. Hallituksen ja toimitusjohtajan rooleista esitetään kiinnostava nelikenttä, jonka kentät ovat ”kumileimasin”, ”saneleva”, ”perikatoa odotellessa” ja ”kannustava, mutta rakentavan kriittinen”. Hiltusen mukaan hallituksen ja toimitusjohtajan välillä oleva tasapaino ei useinkaan ole pitkäikäinen. Vahvan hallituksen ja toimitusjohtajan salaisuus on toimiva vallanjako ja vastuullinen vallankäyttö.

Kirjassa käsitellään seikkaperäisesti hallituksen puheenjohtajan ja toimistusjohtajan välistä yhteistyötä, hallituksen kokousten dynamiikkaa sekä puheenjohtajan työskentelyotetta kokousten vetäjänä. Nämä pohdinnat ovat antoisia myös muita kokouksia, kuin pelkästään hallituksen kokouksia ajatellen: puheenjohtajan tärkein tehtävä on yhteenvetojen tekeminen ja hallituksen kannan tiivistäminen.

Pidin myös asiakkaan tarpeita koskevan pohdiskelun  käytännönläheisyydestä:

Asiakkaan tarpeiden havaitseminen ei ole mitään rakettitiedettä. Useimmiten riittää, kun asettuu asiakkaaksi ja miettii, mikä touhussa mättää. Vaikeampaa on sen pohtiminen, mikä asiakkaan tarpeista on merkityksellinen, mihin kannattaa todella satsata ja mihin ei.

Muita hyviä perusasioita asiakkaisiin liittyen ovat, että yrityksen tulee olla tietoinen asiakkaan prosessista, jota asiakas noudattaa palvelun kohdatessaan. Toisaalta esiin tulee Steve Jobsinkin korostama seikka, että asiakas ei aina osaa arvioida objektiivisesti omia tarpeitaan. Niinpä yritys voi selventää asiakkaalle asiakkaan tarpeita.

Mielenkiintoinen on myös kappale, jossa pohditaan hyvän johtamisen periaatteiden ja tuloksen välistä suhdetta. Lähtökohtana on se, että monet suuret johtajat ovat olleet piina alaisilleen. Näitä esimerkkejä ovat muun muassa juuri Steve Jobs, panssarikenraali Patton, Mannerheim, Thatcher, Churchill ja Hitler.

Hiltunen siis kysyy, onko alaisiaan säännöllisesti itkettävä johtaja hyvä vai huono johtaja. Vastausta haetaan jälleen nelikentästä.

  • Huono tulos ja alaiset kärsivät, johtaja on huono.
  • Hyvät tulokset ja alaiset tyytyväisiä, johtaja on hyvä.
  • Tulos on huono ja alaiset tyytymättömiä, johtaja on huono.
  • Tulos on hyvä ja alaiset ovat tyytymättömiä, tällöin johtaja ei ole eettisessä tai inhimillisessä mielessä hyvä.

Hiltunen toteaa, että viimeinen tilanne saattaa poikkeuksellisissa oloissa, kuten sodassa olla välttämätön. Mutta koska ihminen viettää työpaikalla yli neljänneksen aikuisiästään, hänellä on oikeus olla olemassaoloonsa ja olosuhteisiinsa tyytyväinen ja motivoitunut. Näin päästään siihen, että öykkärijohtaja ei voi olla hyvä johtaja.

Hyvä johtaminen tiivistyy kirjassa viiteen e:hen, jotka ovat ennustettavuus, elastisuus, energisyys, eettisyys ja empatia. Empatian  merkitys korostuu. Se on usein Hiltusen mukaan kuitenkin ymmärretty väärin.

Empatiakyky ei kuitenkaan ole mitään hömppää, vaan johtajan kyky ymmärtää, miten alainen ajattelee, mitä hän tuntee ja miten hän motivoituu… Hyvä johtaja käyttää tuota tietoa tilanteessa parhaalla tavalla. Joskus oikea tapa on vaatia ja olla tiukka, joskus ymmärtää ja lohduttaa. Ilman empatiakykyä johtaminen muuttuu yksipuoliseksi saneluksi sekä johtajan omien arvojen ja tavoitteiden kautta. 

Jos ”e:t”ovat hyvän johtamisen kulmakiviä, kompastuskiviksi mainitaan yllätykset ja epäloogisuudet.

Kirjassa on myös mielenkiintoinen kappale vastuusta, turvallisuudesta ja riskienhallinnasta. Tässä kuvataan erityisesti yritysjohdon vastuuta turvallisuuspolitiikan ja -kulttuurin kehittämistä. Eniten esillä on työturvallisuus ja työtapaturmien välttäminen, mutta näkökulma on myös laajempi:

Lisäksi pitää muistaa, että turvallisuuden eteen tehty työ  ja investoinnit eivät ole tuottamattomia kustannuksia. Jokainen sairauslomapäivä on yritykselle menoerä, työkyvyttömyyseläkkeiden hintalapusta puhumattakaan.

Kirja olisi ollut jäntevämpi kokonaisuus, jos siitä olisi karsittu vähemmän oleellisia osia pois, nyt helmet ovat laajan tekstimassan sisällä, josta ne toki löytyvät. Kirja kuuluu kuitenkin kaikkien kotimaista johtamiskirjallisuutta seuraavien lukulistalle syksyn muiden hyvien johtamiskirjojen joukkoon.

Arto Hiltunen – Johtamisesta. Talentum Pro. Liettua 2015.

Julkaistu

Saska Saarikoski – Dettmann ja johtamisen taito

dettmann

Henrik Dettmann on Suomen koripallomaajoukkueen päävalmentaja. Saska Saarikoski on kirjoittanut Dettmannin elämästä ja urasta kertovan kirjan.

En tunne koripalloa lajina juuri lainkaan, mutta kirjan yleisempien johtamiseen liittyvien teemojen, sekä toki myös yleisemmän urheilukiinnostuksen vuoksi tartuin (sähköiseen) kirjaan. Dettmann on suosittu luennoitsija johtamiseen liittyvissä tilaisuuksissa, joten kirja sopii ammatilliseen sektoriini hyvin.

Kirja etenee kahdella tasolla. Yhtäältä kerrotaan Dettmannin urasta ja elämästä. Koripallovalmentajan elämä on todellista pätkätyöläisen elämää, jossa valmentajan pestit eri joukkueissa ja eri maissa seuraavat toisiaan.

Kirja avaa urheilun ja valmentamisen maailmaa kuvaten paitsi valmentajien ja urheilijoiden työtä, joukkueiden talousongelmia, tempoilevaa johtamista ja urheiluun liittyvää politikointia.

Urheilijat ja valmentajat singahtelevat joukkueesta ja maasta toiseen. Toisinaan perheet siirtyvät mukana, toisinaan perhe muuttuu etäperheeksi.

Kronologisesti etenevän urheilu-ja valmentamistarinan sisällä on kappaleita, jotka sisältävät yleisempiä johtamiseen liittyviä oppeja. Rakenne on hyvä oivallus. Näiden kappaleiden otsikoita ovat taidon opettaminen, arvojohtaminen, pelin johtaminen, mielenhallinta, muutoksen johtaminen, yksilölähtöinen valmentaminen, joukkueen kokoaminen sekä flow-johtaminen. Nämä kappaleet ovat todella kiinnostavia ja osuvat monella tavalla nykyaikaisen johtamiskeskustelun ytimiin.

Dettmann on uransa aikana muuttanut valmennusfilosofiaansa. Hän toteaa itse kuuluvansa ”pehmojen” joukkoon ja olevansa tässä joukossa mielellään. Aikaisempi autoritaarinen valmennustyyli on vaihtunut palvelevaa johtamista lähellä olevaksi tyyliksi. Muutosta ja lähestymistapaa kuvataan kirjassa näin:

Olin kuvitellut olevani suuri johtaja. Nyt tajusin olevani pelaajien palvelija. Se ei tehnyt minusta heikompaa johtajaa, vaan vahvemman. 

Huipputasolla valmentaja ei voi opettaa pelaajaa, hän voi ainoastaan auttaa pelaajaa oppimaan.

Johtamista tiivistävät kappaleet sisältävät mielenkiintoisia pohdintoja ja helposti iskostuvia johtamisoppeja. Hyvä esimerkki on muutosjohtamista käsittelevä kappale, joka alkaa näin:

Valmentaja tulee usein häviävään joukkueeseen. Hänet on siis valittu muutosjohtajaksi. Kriisin keskellä hänen täytyy heti alkaa tehdä asioita, vaikka hän ei tiedä, mitä pitäisi tehdä.

Kirja ei yritä olla yleinen johtamiskirja vaan keskittyy koripallojoukkueen valmentamiseen ja tästä näkökulmasta ponnistaviin johtamiseen liittyviin havaintoihin. Nämä opit kantavat kyllä pitkälle.

Koripallo on laji, jonka vaatimukset ovat ristiriitaiset. Kuvitelkaa lajia, jossa aitajuoksijat pysähtyisivät aina välillä puttaamaan golfia. Tässä mielessä samantyyppisiä lajeja ovat suunnistus ja myös ampumahiihto. Niinpä Dettmann kuvaa esimerkiksi suunnistajille tuttua tilannetta, jossa virhettä seuraa yleensä toinen huono teko, jolla yritetään korjata aikaisempaa virhettä.

Yksinkertaistaminen on yksi kirjan teema. Ennen peliä kerrataan 1-3 strategista pointtia ja valmentajana Dettmann pyrkii keskittymään yhteen asiaan kerralla ja kunnolla. Myös mielen hallinta ja mielen johtaminen on keskeistä.

Ennen peliä pelaajien päitä ei pidä täyttää ajatuksilla vaan rauhoittaa heidät keskittymään omiin voimavaroihinsa. 

Mielenkiintoista kirjassa on myös Suomen koripallomaajoukkueeseen eli Susijengiin liittyvän ilmiön nousun kuvaaminen. Sille, miksi symboliksi valittiin nimenomaan susi löytyy monta selitystä. Keskeinen osa maajoukkueen rakentamista oli  myös avainhenkilöiden valinta maajoukkueen eri tehtäviin. Näin Dettmann perustelee sitä, miksi päävalmentaja on tärkeää saada koota oma tiiminsä:

Valmennustapahtuma on herkkä asia. Siinä on pakko olla auki ja oma itsensä, mikä ei onnistu ilman hyväksyvää, jopa rakastavaa ilmapiiriä. 

Kansainvälinen työ on antanut Dettmannille perspektiiviä. Niinpä kirja sisältää teräviä havaintoja suomalaisista ja suomalaisesta yhteiskunnasta yleisesti ja urheilun näkökulmasta erityisesti. Kirja sisältää myös hyviä havaintoja urheilun roolista taloudellisessa mielessä (kansainvälinen elämysteollisuus) ja poliittisesti (urheilu osana vallanpitäjien koneistoa).

Pidin kirjasta todella paljon. Se piirtää kuvaa urheilun maailmasta ja ammentaa sieltä yleisiä johtamiseen liittyviä oppeja. Kirja on kirjoitettu erittäin terävästi, eikä se sorru missään kohden latteuksien toistamiseen, kuten johtamiskirjojen genressä toisinaan saattaa käydä. Se myös avaa valmentamista avoimesti ja seikkaperäisesti, mutta ei yhtään uuvuttavasti.

Dettmannista piirtyy kuva, että hän on laajasti lukenut urheilun ja yhteiskunnan lainalaisuuksia hyvin ymmärtävä ja analysoiva ammattilainen, joka suhtautuu intohimoisesti omaan työhönsä.

Esipuheessa Dettman toteaa, että pyrittäessä huipputasolle niin johdettavilta kuin johtajilta joudutaan odottamaan poikkeuksellista rehellisyyttä, avoimuutta ja luottamusta. Silloin ei ole kyse alaisista ja johtajista vaan ihmisistä. Siksi valmentaminen on lopulta äärimmäistä ihmisenä olemista.

Saska Saarikoski: Dettmann ja johtamisen taito. WSOY 2015.

Julkaistu

Matti Alahuhta: Johtajuus – Kirkas suunta ja ihmisten voima

alahuhtaLähtökohtaisesti suhtaudun hieman varauksellisesti johtajien uransa aktiivisimman vaiheen ohittamisen jälkeen kirjoittamiin johtamiskirjoihin. Vaarana on sortuminen sankarijohtamisen raportointiin. Toisaalta johtajien kirjoittamat kirjat ovat kiehtovia avaten johtajien sielunmaisemaa avoimemmin kuin mikä on mahdollista heidän uransa aikana. Näissä mietteissä tartuin Matti Alahuhdan kirjaan tiedostaen, että teos on saanut syksyn mittaan hyvää palautetta.

Kirjassa on kaksi laajempaa lukua, ”Johtaminen kriittisissä vaiheissa” sekä ”Kilpailukyvyn perustan rakentaminen”. Lisäksi on lyhyemmät luvut ”Miksi johtaminen kiinostaa minua” kirjan alussa ja ”Ajatuksia seuraavan sukupolven vastuunkantajille” kirjan lopussa. Luvut päättyvät ytimekkäisiin yhteenvetoihin keskeisistä ajatuksista ja opeista. Yritysesimerkit ovat Nokia ja Kone.

Muutama teema läpäisee koko kirjan toistuen hieman eri tavalla eri kohdissa.

Menestyksen kannalta keskeistä on hyvän johtamisen ohella oikea ajoitus, oppiminen edelläkävijäasiakkailta ja murroskohtien hyödyntäminen. Nämä opit Alahuhta sai jo väitöskirjaansa tehdessään ja ne ovat olleet johtavia teemoja Alahuhdan johtamissa yrityksissä.

Alahuhdan johtamisopit ovat varsin käytännönläheisiä. Hän näkee samojen lainalaisuuksien toimivan niin esimiestehtävissä kuin lasten kasvatuksessa: kuuntele, ymmärrä, kannusta, anna vastuuta, anna aikaa.

Alahuhta kannattaa myös jaetun johtajuuden ajatusta: ”Jokainen voi osoittaa johtajuutta riippumatta siitä, mikä on hänen roolinsa työyhteisössä. Johtajuudessa on paljolti kyse tavasta toimia ihmisten kanssa.”

Johtaminen ei ole Alahuhdalle sitä, että komennetaan muita tekemään asioita. Se on pikemminkin kuuntelemista, välittämistä ja valmentamista.

Kuunteleminen on Alahuhdan mukaan johtajan työssä ehdottomasti tärkeämpää kuin puhuminen. Johtaja saa olla tiukka ja vaativa, jos hän on samalla kuunteleva ja huolehtiva. Johtamiseen liittyy toki myös vastuun ottaminen.

Alahuhta käyttää kirjassaan runsaasti urheiluvertauksia.

”Samalla tavalla kuin pallo tai kiekko tulee yleensä enemmän liikkuvalle joukkueelle, liikkeessä oleva yritys menestyy paremmin.”

”Samalla tavalla kuin pyöräilijät, juoksijat tai hiihtävät tekevät irtioton vaikeassa maastonkohdassa, myös johtaja voi hyödyntää vaikeaa tilannetta ja yritys toimialamurrosta.”

”Samalla tavalla kun maalivahti terästäytyy vastustajan hyökätessä, myös työelämässä vaikeat tilanteet synnyttävät uutta positiivista virtaa (jos yrityksen kulttuuri on terve).”

Alahuhta korostaa yrityskulttuurin ja henkilöstön kehittämisen merkitystä. Ne ovat yrityksen kilpailukyvyn pitkän tähtäimen perusta. Kaksi näkökulmaa toistuu Alahuhdan ajattelussa: asiakkaat ja henkilöstö. Molempien tyytyväisyyttä yrityksen toimintaan seurataan tarkasti ja molempiin panostetaan. Henkilöstöä kehitetään ja vuorovaikutukseen asiakkaiden kanssa käytetään runsaasti aikaa.

Ajankäytön hallinta korostuu: ”Johtajan tulee olla siellä, missä häntä eniten tarvitaan.” Tarve vaihtelee eri tilanteissa.

Viestintä on keskeisessä roolissa Alahuhdan johtamisessa. Hän muun muassa kirjoitti henkilöstölle toimitusjohtajan kirjeitä sen lisäksi, että viesti monipuolisesti muilla tavoin. Muutoksen ja vireen johtamisessa viestinnällä on suuri merkitys.

Alahuhta uskoo läsnäolon voimaan. Videoneuvotteluissa ei saada samaan yhteyttä kuin silloin kun ollaan samassa tilassa. Myös epävirallinen vuorovaikutus on tärkeää muodollisten kokousten lisäksi.

Keskeistä muutoksen toteuttamisessa on koko henkilöstön mukaan ottaminen. ”Miten saada 27 000 ihmistä innostumaan ja työskentelemään tavoitteiden eteen?”, kysyy Alahuhta. Strategian jalkauttamiseen Kone käytti eri puolilla maapalloa toteutettuja työpajoja sekä fasilitaattoreita.

Toimialamurrosten hyödyntämisessä keskeistä on ajoitus, rohkeus ja innovointikyky. Vaikeiden tilanteiden kääntämisessä mahdollisuudeksi on keskeistä ennakointi.

Johtamisen avainperiaatteiksi määrittyvät:

  1. Kirkas suunta ja selkeät tavoitteet
  2. Avoimuus ja suoruus
  3. Fokus
  4. Yksinkertaisuus
  5. Oikea-aikaisuus

Alahuhta korostaa runsaasti yrityskulttuurin merkitystä. Kulttuuri muuttuu hitaasti, mutta sitä voidaan muuttaa ja tässä työssä arvot ovat keskeisessä roolissa. ”Ylimielisyys ja tuudittautuminen nykytilanteeseen tuhoavat yrityskulttuurin… eikä heikon yrityskulttuurin päälle voi rakentaa mitään.” Erityisesti hyvinä aikoina yrityksellä on vaara menettää ote tosiasioista.

Yksi kirjan helmistä on Alahuhdan toteamus ”organisaatiota saatetaan muuttaa sen takia, että yhteistyö ei toimi. Mutta tämä ei välttämättä auta, koska yhteistyön sujuminen voi riippua ensisijaisesti kulttuurista ja ihmisistä, ei organisaatiorakenteesta.”

Hyvään ihmisten johtamiseen kuuluu:

  1. Luottamuksen rakentaminen
  2. Positiivinen asenne
  3. Kiinnostus ihmisten kehittämiseen
  4. Kyky nähdän olennainen
  5. Aikaansaamisen halu

Kirjassa korostuu myös haastajan asenne, jossa on kyse jatkuvasta halusta parantaa sekä keskittyminen siihen, että löydetään parantamiseen uusia keinoja.

Tiedon hyödyntäminen, mittaustiheyden tiivistäminen tiukoissa paikoissa on keskeinen piirre Alahuhdan johtamisessa.  Alahuhta käyttää kellotaajuuden käsitettä ja nopeus on valttia: ”On hyvä aloittaa maanantaina jos haluaa edistystä tapahtuneen jo perjantaihin mennessä.” Jos  kokouksissa jokin asia jäi epäselväksi, Alahuhta patisteli alaisiaan soittamaan ja ottamaan asiasta välittömästi selvää.

Alahuhta kuvaa päätöksentekoprosessia kiinnostavasti. Päätös on hyvä tehdä sitten, kun kuva ratkaisusta on kirkkaana mielessä. ”Päätöksenteossa maksiminopeus ei ole optiminopeus.” Jokaisessa päätöksessä tulee käydä läpi myös muut näkökulmat kuin se, mikä tulee ensimmäisenä mieleen.

Loppuluku sisältää huolta Suomen tulevaisuudesta sekä oppeja siitä, miten Suomi tulevaisuudessan selviää. Näiden pohdintojen kiinnostavuutta lisää Alahuhdan asema EK:n puheenjohtajana.

Keskeistä tulevaisuudessa menestymisen kannalta on positiivinen asenne sekä yhteinen näkemys. Kantavimmat pilarit Suomen menestyksen kannalta ovat koulutus, tutkimus ja jatkuva oppiminen.

Alahuhta kantaa huolta siitä, ymmärrämmekö riittävästi, kuinka paljon maailma on muuttunut globalisaation ja digitalisaation myötä.

Pohjoismainen malli on arvostettu maailmalla, mutta sen pitää uudistua. Ytimessä on työ ja nykyistä suurempi yksilön vastuu. ”On synnytettävä enemmän halukkuutta työntekoon, mutta myös mahdollisuuksia nykyistä monimuotoisempaan työelämään.” Teesit ovat tuttuja Etelärannasta.

Suomen tulevaisuuden kannalta keskeistä on johtajuus. Tarvitaan rohkeita ja ennakkoluulottomia päätöksiä. Tässä kohden mieleeni tuli keskustelu siitä, missä määrin Suomea voi johtaa yritysmaailman opein. Menestyisikö Alahuhta Suomen johtajana? Johtamisessa on toki universaaleja osioita. Monilla Alahuhdan teeseillä on merkitystä minkä tahansa organisaation johtamisessa.

Toisaalta valtion johtamisessa yhteensovitettavia intressejä on sen verran enemmän, että päätöksenteko on mutkikkaampaa. Toisaalta samasta syystä ja kansakunnan suuremmasta moninaisuudesta johtuen yhteisen näkemyksenkin löytyminen on vaikeampaa. Kenties juuri näitä probleemeja olemme seuranneet viime kuukausina julkisuudessa Sote-ratkaisun ja muiden hallituksen tekemien päätösten yhteydessä.

Kaiken kaikkiaan kirjaa voi suositella kevyenä ja nopealukuisena lukemisena kaikille johtamisesta kiinnostuneille. Kirja ei sisällä suurensuuria uusia avauksia, mutta sitä lukee mielellään. Alahuhdan johtamisopit ovat konkreettisia ja selkeitä sekä pohjautuvat nykyaikaiseen käsitykseen johtamisesta.

Kirja välittää kuvan, että Alahuhta on paneutunut johtamistehtäväänsä todella määrätietoisesti ja on ollut valmis kehittämään omaa johtamistaan ja organisaatiotaan. Hän on ymmärtänyt henkilöstön ja henkilöstön kehittämisen arvon ja on määrätietoisuudestaan huolimatta ihmisläheinen johtaja. Hyvien johtamiskirjojen tapaan kirja sisältää  paljon helposti tviitattavia tai puheena jaettavia johtamissloganeita. Kirja löytynee monista pukinkonteista tulevana jouluna.

Johtamiskirjojen genreen yleisemmin liittyen tulee mieleen muistaakseni Aki Ahlrothin havainto, että johtamisesta puhutaan valitettavan vähän johdettavien näkökulmasta. Johtamiskirjat, joissa organisaation johtamista, viestintää, yrityskulttuuria tarkasteltaisiin aidosti ja kokonaisvaltaisesti organisaation eri tasoilla olisivat mielenkiintoisia.

Koska kirja kertoo myös Kone Oy:n johtamisesta, mieleni tuli pakostakin John Simonin Pekka Herlinistä kirjoittama kirja Koneen Ruhtinas. Kuinka erilaisella otteella Konetta onkaan johdettu näiden kahden johtajan toimesta. Menestyksellä kylläkin molemmissa tapauksissa.

Kirja sisältää Martti Häikiön kirjoittaman Alahuhdan pienoiselämäkerran. Kirja on kirjoitetu yhteistyössä Pekka Seppäsen kanssa.

Matti Alahuhta: Johtajuus: Kirkas suunta ja ihmisten voima. Docendo Oy, Jyväskylä.

Julkaistu

Pomo puun ja kuoren välissä

pomo

Esimies toimii puun ja kuoren välissä, koska hän on työnantajan edustaja, mutta samalla lähellä työntekijöitä ja heidän odotuksiaan. Myös asiakasrajapinnassa toimiminen saattaa lisätä pinteessä olemisen tunnetta. Tämä esimiehelle tuttu tilanne on kirjan lähtökohta.

Kirjassa esitellään monia esimiestyössä relevantteja teemoja. Kirja on jaoteltu yhdeksään napakkaan lukuun. Kirjassa on paljon konkreettisia vinkkejä ja jopa työkaluja eri tilanteisiin.

Alussa käsitellään asiantuntijasta esimieheksi kasvamista, esimiehen roolia ja suhdetta yrityksen strategiaan sekä asiakaskeskeisyyttä. Pomon työ on yksinäistä ja moni asia muuttuu verrattuna aikaisempaan asiantuntijan rooliin.

Strategian suhteen on keskeistä tunnistaa oma rooli ja tehtävä ja johtaa omia joukkoja strategian suuntaisesti. Asiakaskokemuksen osalta kirjoitetaan näin:

”Asiakaskokemuksen tuottamisessa on kysymys yhteistyön tekemisestä erilaisten toimijoiden kesken. Pomon näkökulmasta johtamisessa on kyse yhteistyön mahdollistamisesta.”

Pomon tehtäviin liittyy paljon eriasteisten ongelmien ratkaisemista. Kirjassa annetaan vinkkejä ratkaisulähtöiseen esimiestyöhön sekä ajatusten johtamiseen. Pomon tehtävänä on antaa suuntaa itsenäiseen ja oma-aloitteiseen ongelmanratkaisuun.

Sitten seuraa rautaisannos esimiehelle tarpeellista juridiikkaa. Jakso etenee tuomioistuinjärjestelmän ja työelämän normijärjestelmän esittelemisestä keskeisten lakien (mm. työsopimus-, työturvallisuus-, työaika ja yhteistoimintalaki) sisällön pääpiirteiden esittelyyn. Juridiikkaa käsittelevä kappale on kirjoitettu sopivan kevyellä tyylillä.

Pomolle tärkeiksi organisaation sisäisiksi sidosryhmiksi mainitaan HR-toiminto, kollegat ja ylempi esimiestaso. Pidemmän käsittelyn saavat tässä yhteydessä työterveyshuolto, ammattijärjestöt sekä työsuojeluorganisaatio.

Kaksi kappaletta käsittelevät konflikteja ja ristiriitojen käsittelyä työyhteisössä. Nämä tärkeät teemat saavat suhteellisen paljon tilaa kirjan kokonaisuudessa. Kirjassa annetaan konkreettisia vinkkejä, miten toimia epäasiallisen käytöksen suhteen tai kiusaamistilanteissa.

Lopuksi luodaan katse esimiehen jaksamiseen ja keinoihin tukea omaa työtä ja jaksamista. Keskeisiä teemoja tässä ovat mm. ajanhallinta, delegointi ja palautuminen. Hyvä oivallus on sen nostaminen esiin, että esimiestyöstä saa myös paljon voimavaroja.

Kirjan lopetus on hieno: Esimiestyö on jatkuvaa oppimista ja esimiestoiminnalla on valtava merkitys organisaation toiminnan kannalta.

Kirja soveltuu erityisen hyvin uusille esimiehille, jotka tarvitsevat esimiesuransa alkutaipaleella tietoa uudessa roolissa toimimisesta ja siihen liittyvistä odotuksista. Toki kirjassa on hyvää sisältöä myös kokeneemmille esimiehille, jotka kaipaavat kertausharjoitusta eri tilanteissa toimimiseen.

Minea Ahlroth ja Risto Havunen: Pomo puun ja kuoren välissä. Talentum.

Julkaistu

On aika muuttua – Menestysopas sosiaalisen aikakauden johtajille

on aika muuttua

Johanna Hurmerinta on toiminut markkinointiviestinnän ja organisaatioviestinnän tehtävissä 20 vuotta. Hän on bloggaaja, tietokirjailija ja sosiaalisen median sekä sosiaalisen liiketoiminnan asantuntija ja valmentaja. Hän on aktiivinen Twitterissä ja muissa sosiaalisen median kanavissa. Hänen bloginsa Nyt ja huomenna on rankattu korkealle erilaisissa arvioinneissa.

Hurmerinta on kirjoittanut kirjan On aika muuttua – Menestysopas sosiaalisen aikakauden johtajille. Kirjan julkistamistilaisuus oli 27.10.2015.

Minulla oli ilo ja kunnia osallistua kirjaan yhtenä haastateltavana ja toisaalta esilukijana. Kerroin Johannan tekemässä haastattelussa ajatuksistani, miten johtaja voi hyödyntää sosiaalista mediaa omassa työssään.

Kirjan pohja-ajatus on siis sosiaalinen aikakausi. Sille keskeistä on muunmuassa palvelukulttuurin kehittäminen ja asiakaslähtöisyys. Uusi aikakausi vaatii organisaatioilta ja sen jäseniltä, niin johtajilta kuin asiantuntijoilta ja työntekijöiltä uudenlaista asennetta, uudenlaisia valmiuksia ja osaamista. Sosiaalinen aikakausi antaa myös uusia mahdollisuuksia teknologian kehityksen myötä.

Kirja kertoo sosiaalisesta mediasta, mutta kyse ei ole pelkästään somesta ja sen hyödyntämisestä. Sosiaaliselle aikakaudelle keskeistä on uudenlainen tapa toimia ja olla vuorovaikutuksessa ihmisten ja organisaatioiden kanssa. Myös kuuntelu on erityisen tärkeä osa sosiaalista aikakautta. Toki sosiaalisella medialla on sosiaalisella aikakaudella suuri rooli tarjoten kanavia ja välineitä. Mutta ilman ihmisten ja organisaatioiden halua, kykyä ja taitoa olla vuorovaikutuksessa, sosiaalinen media ei tietenkään yksinään ratkaise mitään.

Kirja on opas siihen, mitä sosiaalinen aikakausi edellyttää ja minkälaisia mahdollisuuksia se antaa.

En tässä kirjoituksessa esittele kirjan sisältöä tarkasti, koska kirja kannattaa lukea kokonaisuudessaan. Joitakin kirjan teemoja on käsitelty Johanna Hurmerinnan blogissa.

Kirjassa käsitellään sosiaalisen aikakauden perusteiden esittelemisen jälkeen sosiaalista organisaatiota ja sosiaalista liiketoimintaa.

Sosiaalista organisaatiota käsittelevässä osassa lukija saa vinkkejä, miten johtajan tulee toimia sosiaalisella aikakaudella, miten henkilöstö ja työyhteisöt voivat parantaa toimintaansa ottamalla askelia kohtia sosiaalista aikakautta ja miten organisaatio voi hyödyntää sosiaalista mediaa brändinsä tai koko yrityksen tarinan esille tuomiseen uudella tavalla.

Sosiaalisen liiketoiminnan osalta teemoina ovat sosiaalisen aikakauden asiakaspalvelu, myynti, markkinointi, viestintä, rekrytointi sekä kuuntelu. Kirjan tässä osassa tulee hyvin esille, että sosiaalinen aikakausi edellyttää monelta organisaation osalta ja ammattilaiselta uudistumista, uutta ajattelua sekä uusien välineiden käyttämistä. Samalla avautuu aivan uudenlaisia mahdollisuuksia.

Teemojen luettelosta näkee, kuinka kattavasti eri näkökulmia kirjassa käsitellään.

Kirjassa on case-esimerkkejä siitä, miten yritykset, organisaatiot ja johtajat ovat ottaneet askelia kohtia sosiaalista aikakautta. Esillä olevia organisaatioita ovat mm. VR, Tallink, Posti, Sonera, Finnair ja Lumene.

Vaikka sosiaalisen median hyödyntämisestä kirjoitetaan paljon blogeissa ja asiasta käydään keskustelua, kirja on hyödyllinen, kooten tärkeimmät näkökulmat, vinkit ja esimerkit yksien kansien väliin. Kirja on kirjoitettu tiiviiksi ja ytimekkääksi. Sitä on mukava ja kevyt lukea. Kirjassa esitellään paljon hyödyllisiä työkaluja ja sivustoja. Vaikka olen lukenut parina viime vuonna todella paljon kirjan aihepiiristä blogeista ja muualta, opin paljon uutta.

Kuten edellä totesin, sosiaalisessa aikakaudessa ei ole kysymys pelkästään somesta ja sen hyödyntämisestä. Itse pidän sosiaalisessa aikakaudessa ja somessa vuorovaikutuksesta, avoimuudesta, kannustavasta ja auttavasta asenteesta, positiivisesta suhtautumisesta ihmisiin, oppimisesta ja kokeilemisen kulttuurista. Nämä piirteet ovat hienosti esillä kirjassa ja myös Johannan omassa tavassa toimia.

Tätä kirjoittaessani pohdin, että tällä hetkellä elämme vielä sosiaalisen aikakauden alkua. Monet organisaatiot ja ihmiset ovat vasta ottaneet omia ensi askeliaan. Monet organisaatiot tai johtajat ovat luoneet tilejä sosiaaliseen median kanaviin, mutta ne eivät välttämättä ole kovinkaan aktiviisessa käytössä. On mielenkiintoista nähdä, miten sosiaalinen aikakausi etenee ja missä olemme esimerkiksi parin, kolmen tai viiden vuoden kuluttua. Kehitys on niin nopeaa, että tätä ei ole helppo arvata.

Kirjoitin kirjaan sen yhtenä esilukijana testimoniaalin, joka sopii toistettavaksi tässä. Se kuuluu näin: ”Kirja on erinomaista luettavaa johtajille, viestinnän ammattilaisille, asiantuntijoille sekä kaikille, jotka haluavat kehittää toimintaansa sosiaalisella aikakaudella.”

Johanna Hurmerinta: On aika muuttua. Menestysopas sosiaalisen aikakauden johtajille. Kauppakamari 2015.

Julkaistu

Introvertit – Työpaikan hiljainen vallankumous

introvertit

Sain viimein luettua Linus Jonkmanin kirjoittaman kirjan Introvertit – Työpaikan hiljainen vallankumous. 

Jonkmanin esittämän määrittelyn mukaan introversio on luonteenpiirre, jolle on ominaista se, että ihminen voimaantuu saadessaan ajatella kaikessa rauhassa.

Jos introvertti seurustelee muiden  kanssa, varsinkin suuressa väkijoukossa, hän väsyy ja kuluttaa ”akkunsa” loppuun. Mitä tyhjemmät introvertin akut ovat, sitä ärtyneempi, levottomampi ja hankalampi hän on.

Introversion vastakohta on ekstroversio. Ekstrovertti saa voimaa puhuessaan muiden kanssa. Väkijoukot ja keskustelut lataavat ekstrovertin akut. Huomio on ekstrovertille tärkeää, koska hän haluaa päästä osoittamaan etevyyttään.

Introversio ei ole elämäntapa tai valinta vaan ominaisuus, eikä sitä voi muuttaa. Sen sijaan sosiaalisuutta voi harjoitella.

Introvertti siis tarvitsee yksinäisyyttä ja ekstrovertti seuraa. Introverttien yksinoloa ja koskemattomuuden tarvetta saatetaan pitää ylimielisyytenä tai ihmisten vihaamisena.

Introvertin ongelma on se, että länsimainen nyky-yhteiskunta ihannoi sosiaalisuutta ja  pitää introverttiä epänormaalina, ylimielisenä tai ujona. Työmarkkinoillakin arvostetaan seurallisuutta, itsensä brändäämistä ja itsevarmuutta.

On huomattava, että ekstroversio ei aina ole ollut ihannetila. Tästä kertovat esimerkiksi sananlaskut ”puhuminen on hopeaa, vaikeneminen kultaa” ja ”oikea mies ei puhu, paitsi kun kysytään.” Ekstroversion ihannoiminen on myös nimenomaan länsimainen piirre, introversion ollessa kunnioitetumpaa idässä.

Olemme kuitenkin ohittaneet ekstroverttiuden lakipisteen. Erityisesti internet ja sosiaalinen media tarjoavat mahdollisuuksia introverttien lahjakkuuden esiintuomiseen uudella tavalla. ”Netissä olen ekstrovertti”, tiivistää Jonkmankin kirjan yhden kappaleen.

Introverttien ja ekstroverttien erilaisista luonteenpiirteistä seuraa monenlaisia haasteita tai ongelmia töissä tai muissa sosiaalisissa suhteissa. Esimerkiksi työn tekemisen tavat ovat erilaiset samoin kuin vahvuudet ja heikkoudet.

Introvertti ja ekstrovertti kaipaavat erilaista johtajaa. Introvertti tarvitsee delegoivaa johtajaa, kun taas ekstrovertti haluaa johtajan, jonka kanssa voi keskustella.

Introvertit pääsevät parhaaseen lopputulokseen, kun saavat haasteen ja aikaa ajatella. Jos  introvertit pakotetaan lausumaan jotakin tai ratkaisemaan jokin ongelma saman tien, lopputulos on harvoin hyvä. Tämä on hyvä pitää mielessä esimerkiksi erilaisissa työpaikan innovointityöpajoissa.

Hyvä johtajuus ei liity suoraan jompaan kumpaan luonteenpiirteeseen. Sekä introvertti että ekstrovertti voi olla hyvä johtaja. Keskeisintä on joustavuus ja se, että johtaja pystyy kohtaamaan myös sellaisia tilanteita, joissa hän ei ole omimmillaan.

Introvertit eivät siedä hälyä. Ankaraa keskittymistä vaativa oppiminen sujuu parhaiten yksin ja hiljaisuudessa. Luovuuden siemen tarvitsee yksinäisyyttä itääkseen. Mutta työyhteisössä ovensa sulkeva ja rauhaa hakeva introvertti työntekijä leimautuu eristäytyväksi, masentuneeksi tai jopa vihamieliseksi.

Fyysiset työympäristöt ovat muutoksessa ja suunta on kohti avoimempia tiloja joko avokonttoreiden tai monitilatoimistojen myötä. Avoimet työympäristöt ovat ekstroverttien pelikenttää ja introverteille kauhistus.

Introvertit ja ekstrovertit ovat erilaisia puhujia. Ekstrovertti lumoaa yleisönsä lavasäteilyllään, introvertti asiallaan. Ekstrovertin puheessa on paljon henkilökohtaisia kokemuksia. Introvertilla asia on niin mielenkiintoinen ja innostava, että sitä ei ole tarpeen korostaa omilla kokemuksilla.

Introverttien vahvuus on luova ongelmanratkaisukyky. Sen sijaan ekstrovertit ratkaisevat nopeasti ongelmia, joista heillä on jo kokemusta. Introvertti pysyy keskittymään pitkään ja herpaantumatta, ekstrovertti pystyy pitämään monta palloa samanaikaisesti ilmassa. Introvertti ilmaisee mielipiteensä harvoin spontaanisti.

Jos introvertti joutuu ammattiroolissaan jatkuvasti sosiaalisten tilanteiden keskiöön, hän vääristää persoonaansa. Tämä saattaa johtaa loppuunpalamiseen.

Ehkä hieman yllättäen introverttien valttikorttina on Jonkmanin mukaan tunneäly, koska he ovat erityisen hyviä havannoimaan ja tulkitsemaan sosiaalisia tilanteita.

Kirja on kirjoitettu hauskasti ja käyttäen runsaasti erilaisia esimerkkejä. Kappaleiden lopussa esitetään yhteenvetoja, tietysti ekstroverteille suunnattuina. Kirjan lopussa on testi, jolla voi testata itsensä intro- ja ekstroverttiskaalalla.

Pikemminkin introverttina kuin ekstroverttina ihmisenä löysin kirjasta todella paljon tuttua. Introvertille lukijalle kirja on myös lohdullinen. On ihan ok olla introvertti nyky-yhteiskunnan ja työelämän haasteista huolimatta.

Koska intro- ja ekstroverttiudella on merkityksiä ihmisten välisessä jokapäiväisessä kanssakäymisessä, kirjaa voi harvinaisesti suositella ihan kaikille ihmisten välisestä kanssakäymisestä kiinnostuneille. Esimiehille kirja avartaa silmiä ja antaa keinoja ottaa huomioon ekstroverttien ja introverttien erilaiset vahvuudet ja heikkoudet.

Linus Jonkman: Introvertit. Työpaikan hiljainen vallankumous. Atena. Jyväskylä.
Julkaistu

Ville Kivimäki: Murtuneet mielet

Kuinka paljon suomalaiset sotilaat kärsivät mielenterveyden ongelmista Suomen sodissa 1939-1945? Miten ongelmiin suhtauduttiin ja miten niitä hoidettiin?

murtuneet mielet

Muun muassa näihin kysymyksiin pureutuu Ville Kivimäen Tieto Finlandia-palkinnolla vuonna 2013 palkittu kirja, joka perustuu Kivimäen väitöskirjaan.

Luin kirjan aika hitaassa tahdissa kesän aikana.

Laajassa teoksessa (pokkarina lähes 500 sivua) on käytetty aineistona potilaskertomuksia, armeijan arkistoja, suomalaissotilaiden  muistitietoaineistoja sekä aihepiiriin liittyviä tieteellisiä artikkeleita.

Mielen järkkyminen ei jakautunut sotilaiden keskuudessa tasaisesti. Ongelmia esiintyi enemmän vanhemmilla sotilailla ja yksinäisillä. Sotamiehillä oli enemmän psyykkisiä ongelmia kuin upseereilla.

Vaikeat lapsuuskokemukset, henkilökohtaiset vastoinkäymiset sekä sosiaalisen vertaistuen puute ja pitkittynyt taistelustressi lisäsivät myös riskiä mielenterveyden järkkymiseen.

Mielen järkkymiseen liittyvä diagnosointi oli sota-aikana vasta kehittymässä ja tämä johti hajanaisuuteen oireiden havaitsemisessa ja hoitamisessa.

Sotilaspsykiatria liittyy tieteen lisäksi ideologis-moraalisiin käsityksiin yhteisestä hyvästä, kansalaisuudesta, normaaliudesta sekä kansakunnasta.

Suomalainen sotapsykiatria sai vaikutteita erityisesti Saksasta. Tyypillistä oli, että psyykkiset häiriöt ymmärrettiin pitkälti mielen ja hermoston, matalan älykkyyden tai muun luonneheikkouden aiheuttamaksi.

Mielen järkkymisen yhteyttä sotakokemuksiin ei välttämättä nähty tai haluttu nähdä. Nykyään sotilaiden traumaattisia häiriöitä pidetään yleisesti normaaleina reaktioina epänormaalin väkivaltaisiin olosuhteisiin.

Sotapsykiatrien tausta ja sosiaalinen asema oli huomattavan paljon korkeampi kuin heidän potilaidensa. Tausta on merkityksellinen, koska psykiatrien potilaat tulivat valtaosaltaan alemmista sosioekonomisista ryhmistä.

Mieleltään järkkyneitä pidettiin toisinaan pelkureina ja teeskentelijöinä. Osa psyykkisistä sotavammoista kärsineistä sotilaista joutui kärsimään ankarista hoitotoimenpiteistä ja suoranaisesta simputuksesta. Lääkkeillä ja sähköllä toteutetut shokkihoidot aiheuttivat kauhua potilaiden keskuudessa.

Suomalainen sotilaspsykiatrinen linja sijaitsi kuitenkin ankarimman ja hellämielisimmän ääripään välillä.

Vaikka kirja liittyy sodankäyntiin, teema liittyy kiintoisasti yleisempiin ja ajattomiin yhteiskunnallisiin ilmiöihin.

Tuttua on esimerkiksi se, että mielenterveysongelmiin suhtautuminen on yleisemminkin kompleksisempaa kuin fyysisiin vammoihin suhtautuminen. Tässä mielessä tematiikka ei ole lainkaan kaukana työelämää koskevasta keskustelusta sodanjälkeisessä Suomessa, jossa tuki- ja liikuntaelinten ”näkyviin” sairauksiin suhtautuminen on ollut helpompaa kuin mielenterveyden häiriöihin.

Mielen järkkyminen ei siten ole yhtä legitiimi vamma kuin fyysiset vammat. Niihin liittyi myös sotaoloissa stigmaa ja pohdintaa siitä, missä määrin ongelmat liittyvät yksilöön tai ovat olosuhteiden (sotakokemusten) aiheuttamia. Tämä keskustelu on tuttua sosiaalisiin ongelmiin liittyen (deserving and undeserving poor).

Ongelmien syitä pohdiskeleva keskustelu kiertyy myös siihen, missä määrin yhteiskunnan katsotaan olevan  velvollinen korvaamaan mielen järkkymisestä johtuvia vammoja.

Psyykkiset sotavammat eivät oikeuttaneetkaan korvauksiin kuin aivan äärimmäisissä tapauksissa. Vaikka näkemykset  mielenterveyden häiriöistä muuttuvat yhteiskunnassa yleisemmin tulevina vuosikymmeninä, psyykkisten sotavammojen suhteen linja säilyi tiukkana. Kuvaavaa on, että vuoden 1990-loppuun mennessä vain 146 suomalaisveteraania oli saanut myönteisen korvauspäätöksen järkyttävien sotakokemusten vuoksi.

Kirja avaa myös mielenkiintoisella tavalla sodankäynnin dynamiikkaa. Arkiajattelussa on usein esillä näkemys, että sodilla on ylevät ideologiset ja poliittiset perusteet. Ja sotilaat taistelevat kun sotilasjohtajat käskevät. Tutkimukset ovat kuitenkin osoittaneet, että sotilaat taistelevat, koska heidän pienryhmänsä tarjoavat emotionaalisesti tukevan ja palkitsevan yhteisön. Pienryhmän merkitys korostuu tunnetusti myös Knut Pippingin klassikkoteoksessa Komppania pienyhteiskuntana.

Niinpä kirjassa tuleekin vahvasti esiin, että ”kiinteitä rintamayhteisöjä ei voitu rakentaa ulkoapäin ja sotilaiden oli voitava kokea ne omiksi aikaansaannoksikseen”. Siksi armeijankin kannattaa tukea pienryhmien muodostumista, vahvistumista ja toimintaa. Jälleen huomaamme yhteyden vaikkapa ajankohtaiseen työelämätutkimukseen.

Toki armeija pyrki myös antamaan kollektiivisia merkityksiä sodalle käyttäen tiedotusta, valistustyötä sekä sotilaspastorien sielunhoitotyötä. Puheissa olivat esillä ”lopullinen yhteenotto” ja ”pyhä sota”. Myöhemmin vedottiin enemmän henkilökohtaisiin motiiveihin kuten ”kotilieden”, perheiden ja ”suomalaisen elämäntavan” turvaamiseen.

Taistelun kauhuja kestääkseen sotilaat rakensivat myös itse erityistä sotilasidentiteettiä esimerkiksi erilaisilla tunnuksilla, kuten  ”jermuparroilla” tai symboleilla. Sauna ja alkoholi olivat rentoutumiskeinoja, joskin saunalla oli symbolisempiakin puhdistautumiseen liittyviä merkityksiä.

Tutkimuksessa ei käsitellä suomalaissotilaiden paluuta siiviiliin sodan jälkeen. Lyhyesti kuitenkin viitataan   lisääntyneiseen alkoholiongelmiin, rikostilastojen synkkenemiseen sekä avioerojen moninkertaistumiseen. Psyykkiset sotavammat kuormittivat siten monella eri tavalla paitsi veteraaneja ja heidän perheitään, myös yhteiskuntaa laajemmin.

Miksi psyykkisiin vammoihin suhtauduttiin niin tiukasti? Kivimäen näkemys on, että psyykkiset vammat muodostivat symbolisen uhan koko kansakunnalle eivätkä ne siten olleet pelkästään yksilöllisiä vammoja. Kulttuurinen trauma rikkoo koko yhteisön ja koko yhteiskunnan merkitysten kudosta. Tuhon uhatessa yhteisöille on tyypillistä pyrkiä etsimään syyllisiä ja syntipukkeja.

Tietoisuus sotaveteraanien psyykkisistä ongelmista on sittemmin lisääntynyt. Esimerkiksi Persianlahden sodan veteraanien sotatraumoista on käyty keskustelua. Aihetta on käsitelty myös elokuvissa, kuten vuonna 2014 ensi-iltansa saaneessa Clint Eastwoodin ohjaamassa elokuvassa American Sniper.

Kirja on hienosti rakennettu. Ilmiötä kuvataan myös yksilöiden, eli oikeiden henkilötarinoiden kautta. Kirja ei ole aivan kevyt luettava, mutta palkitsee lukijansa. Nykypäivän lyhyiden ja nopeiden kirjoitusten keskellä se on ihaltavan huolellista tutkijan roolissa kirjoitettua tekstiä yhteiskunnallisesti sensitiivisestä aiheesta.

Ville Kivimäki: Murtuneet mielet. Wsoy, Helsinki. 475 sivua.