Tammisaaren vankileiri

dragsvik

Tämä kirja tuli vastaan käyttämässäni kirjapalvelussa ja tartuin siihen kahdesta syystä. Kyse on Raaseporin paikallishistoriasta ja toisaalta oma perheenjäsen on parhaillaan varusmiespalveluksessa Dragsvikissa.

Tammisaaren vankileiri perustettiin Dragsvikin kasarmirakennuksiin sisällissodan jälkeen vuonna 1918. Sinne sijoitettiin vangittuja punakaartilaisia, myöhemmin poliittisia vankeja ja myös muita rikollisia.

Nykyisellään Dragsvikin kasarmit ovat Uudenmaan prikaatin käytössä. Kasarmirakennukset ovat alunperin venäläisten suunnittelemia ja ne olivat ennen Suomen itsenäistymistä venäläisten sotilaiden käytössä.

Kasarmien rakentaminen oli osa laajempaa sotilasrakennushanketta muilla paikakunnilla, ks. lisää täältä. Dragsvikin kasarmit liittyivät alunperin vahvasti nykyiselläänkin tärkeään sotilasstrategiseen teemaan, eli Hankoniemeen ja sen puolustamiseen.

Kuljetukset leirille tapahtuivat junilla, onhan Dragsvik edelleen hyvän junayhteyden päässä.

Leirillä oli enimmillään noin 8500 vankia. Leiri on tullut tunnetuksi olosuhteistaan, sillä noin joka kolmas vanki kuoli leirillä. Korkea kuolleisuus johtui huonosta hygieniasta ja liian vähäisestä ruoasta. Huhuista huolimatta leirillä ei toteutettu teloituksia, mutta 13 vankia ammuttiin karkaamisten yhteydessä.

Kirjassa on runsaasti varsin eksplisiittista kuvausta huonoista olosuhteista. Ruokaa oli vähän, se oli yksipuolista eivätkä kalorimäärät olleet riittäviä. Keskeinen ruoka oli “kalliokala”, joka oli (epämääräisellä tavalla valmistettua) kuivattua turskaa. Ruokaa jatkettiin puulla, heinällä ja huonolaatuisella viljalla ja  eläinperäisillä jätteillä.

Asumisolosuhteet olivat ahtaat ja epähygieniset. Vankeja nukkui huoneissa viidessä kerroksessa ilman vuodevaatteita. Olosuhteet johtivat tautien leviämiseen, joista yhtenä vahvasti esillä olevana oli toisintokuume. Kunnollista sairaanhoitoa ei ollut. Pahimpana aikana noin 30 vankia kuoli päivittäin.

Vankeinhoito oli myös metodeiltaan kehittymätöntä, eikä vangeilla ollut aluksi mitään tekemistä. Myöhemmin aloitettiin pienimuotoinen “työtoiminta”, joka luonnollisestikin lisäsi ravinnon tarvetta ja kärjisti ongelmia.

Miksi olosuhteet olivat tällaiset? Kyse oli ennenkaikkea kyvyttömyydestä huoltaa näin mittavaa vankijoukkoa. Ruokaa olisi tarvittu määriä, joita ei pystytty toimittamaan.

Itse varuskunta-alueen lisäksi kirjassa on paljon paikallisille tuttuja asioita 100 vuoden takaa. Venäläiset sotilaat kävivät ravintola Knipanissa ja paikkakunnan asioista kirjoitetaan Västra Nyland-lehdessä.

Tuttuja ovat myös kylät. Eräs tarina kertoo Backgrändin kylästä, jossa asuva äiti käveli päivittäin Dragsvikiin (nykyisillä reiteillä 24 km suuntaansa) viemään leirillä olevalle pojalleen ruokaa. Tarinan mukaan vanginvartijat eivät koskaan toimittaneet ruokaa pojalle, joka kuoli leirillä.

Paikkakunnalla merkittävään paikkaan, eli Mustion linnaan liittyy vahvasti Linderin suku. Kirjassa kerrotaan, kuinka Suomen koko teollisuushistoriankin kannalta merkittävä henkilö, Hjalmar Linder kiinnitti huomiota punavankien huonoihin oloihin leireillä ja kirjoitti asiasta Hufvudstadsbladetiin. Kirjoituksen seurauksena Linder muuttui kansalliseksi persona non grataksi ja joutui pakenemaan maasta.

Kirja oli mielenkiintoinen, detaljeja täynnä ja lähdekriittinen. Paikalliselle tietysti vielä erityisellä tavalla kiinnostava. Uutisiin kaikenlaisista kauheuksista on nykypäivänä tottunut, joten olosuhteiden kuvaukset sinällään eivät juuri hetkauttaneet. Sinällään kuitenkin pysäyttävä ajatus noin 50-vuotiaalle kansalaiselle on se, että näistä tapahtumista on vain noin 100 vuotta.

Lisää Tammisaaren vankileiristä Wikipediassa.

Kuvia leiriltä näkee tästä.

Sture Lindholm 2018. Vankileirihelvetti Dragsvik – Tammisaaren joukkokuolema 2018. Jyväskylä, Atena. (Suomentanut Anu Koivunen). 

 

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.