Jarkko Ruutu ei ole koskaan ollut jääkiekkoilija, jota olisin erityisesti seurannut tai varsinkaan fanittanut. Pikemminkin päinvastoin. Jääkiekon vakaviin loukkaantumisiin, kuten aivovammoihin, johtava väkivaltainen puoli on aina tuntunut minusta vastenmieliseltä. Ja Ruutu on profiloitunut tähän lajin epämääräiseen puoleen liittyvänä pelaajana huomattavasti keskimääräistä enemmän.
Osana syksyn urheilukirjojen sarjaa tartuin kuitenkin myös Ruudun urasta kertovaan kirjaan, jonka on kirjoittanut helsinkiläinen toimittaja ja kirjailija Tuomas Nyholm.
Urallaan Ruutu pelasi SM-liigassa, NHL:ssä ja Sveitsin liigassa sekä maajoukkueessa saavuttaen useita MM- ja olympiamitaleita. NHL-runkosarjapelejä kertyi 652.
Urheilukirjassa pakollinen lapsuuskuvaus kertoo ehkä hieman poikkeuksellisesti varsin hyvästä koulumenestyksestä ennen urheilu-uran alkua.
Lapsuus on tavanomainen ja perhekeskeinen, pelaaminen pihoilla kavereiden ja veljien kanssa vie mukanaan. Jarkko Ruudun veljethän ovat tunnetusti myös jääkiekkoilijoita, Tuomo Ruutua tuntemattomampi Mikko Ruutu joutui lopettamaan uransa 25 vuotiaana vamman takia.
Kirjan mielenkiintoisin anti on sen näkökulma. Ruutu pelasi pitkään lajin kiistattomalla huipulla NHL:ssä ja maajoukkueessa. Hän ei kuitenkaan ollut se kaikkein kirkkain tähti, joka olisi ratkaissut pelejä ja kerryttänyt valtavan määrän tehopisteitä. Maalien ja syöttöjen sijaan ennätyksiä syntyi jäähytilastoihin.
Ruudun rooli urallaan oli olla aggressiivinen voimahyökkääjä. Hän pelasi alemmissa ketjuissa erityisenä tarkoituksena rikkoa ja häiritä vastustajan peliä. Keinoina tässä olivat sanat (trash talk) ja teot kovine taklauksineen ja tappeluineen. Näitä tapahtumia koskevat pitkät selostukset olivat hämmentäviä eivätkä niin mieltä ylentäviä. Ruutu opiskeli ja analysoi vastustajien huippupelaajien heikkoja kohtia ja käytti niitä häikäilemättömästi hyväkseen.
Kirjan parhainta antia oli kuvaus NHL-kiekon arjesta ja kilpailullisuudesta sellaisen pelaajan näkökulmasta, joka uransa alussa joutui taistelemaan ankarasti omasta pelipaikastaan. Järjestelmän armottomuus ja iso kuilu NHL:n parrasvalojen ja arkisen farmiliiga AHL:n välillä tulee kirjassa hyvin selväksi. Kilpailu pelipaikasta on kova ja vaaditaan kovaa henkistä kanttia päästä yli sellaisten kausien, jolloin peliminuutit ovat tiukassa.
Kirjassa kerrotaan myös itse pelistä ja jääkiekon taktiikasta asioita, joita en ole muualta lukenut.
Kirjan sivuilla mainitaan lähes kaikki Ruudun uran aikaiset huippupelaajat kotimaassa ja NHL:ssä. Kirjassa on myös pitkiä Ruutua koskevia kommentteja valmentajilta ja pelaajakollegoilta. Ruutu saa uransa aikana vihamiehiä ja ystäviä. Hän on hulluutta lähentelevine hassutteluineen merkittävä hengenluoja omissa joukkueissaan.
Kirjassa käsitellään myös monet keskeiset suomalaista jääkiekkoa koskeneet viime vuosikymmenten kohutapahtumat, kuten Raimo Summasen valmennuskauteen sijoittuneet kohut maajoukkueessa sekä Jokereiden ja HIFK:n huonot välit.
Kaiken kaikkiaan kirja jättää päähenkilöstään ristiriitaisen kuvan. Ihailtavaa on päämäärätietoisuus ja luja tahto erityisesti vaikeuksien hetkellä. Toisaalta vastenmielistä on kolikon toinen puoli, väkivalta. Kolmas näkökulma on herkkyys, sillä kirjassa vuodatetaan myös kyyneleitä.
Kaiken kaikkiaan kirja oli ihan mukava urheilukirja. Mielenkiintoisin osuus koski NHL-uran alkua, jossain vaiheessa seikkaperäiset selostukset peleistä ja turnauksista alkoivat hieman puuduttaa lukijaa. Kirjahan on varsin laaja, noin 450 sivua melko pienellä fontilla. Kirja on julkaistu vuonna 2015 ja lukemani kappale oli jo neljättä painosta.
Tuomas Nyholm 2015: Jarkko Ruutu: Jumalainen näytelmä. Otava, Helsinki.