Avainsana: kirjat

Julkaistu

Jere

jere

Osana syksyn urheilukirjakimaraa luin Jere Karalahdesta kertovan kirjan. Olen luvannut itselleni, että tämän genren kirjat jäävät tämän jälkeen ainakin vähäksi aikaa pienemmällä huomiolle.

Enemmän kuin urheilukirja, teos on kertomus vakavasti päihderiippuvaisen ihmisen elämästä. Päähenkilö sattuu kuitenkin olemaan myös huippujääkiekkoilija, joka pelasi urallaan SM-liigassa, Suomen maajoukkueessa, NHL:ssä, KHL:ssä sekä Saksan ja Ruotsin pääsarjoissa.

Päihteiden ongelmakäyttö alkaa nuorena ja jatkuu erilaisia muotoja saaden uran loppuun. Käytetyt aineet ovat kovia ja moninaisia. Rahaa palaa, paikkoja hajoaa ja ihmissuhteet kärsivät.

Jääkiekko on kirjassa selvässä sivuroolissa ja niin se taisi olla Karalahden urallakin. Tässä on ero Jantusen kirjaan (lue kirjoitukseni tästä). Jantunen halusi ennenkaikkea menestyä urheilijana, mutta taisteli riippuvuuksia vastaan. Karalahti halusi ensisijaisesti elää rock-tähden elämää, jääkiekko tarjosi tähän resursseja ja julkkiksen aseman.

Kuvaukset harjoituksista ja peleistä ovat kirjassa yksinkertaisen raportoivia, mitään uutta ei ilmene. Ehkä KHL:n pelien ja harjoitusten rytmin kuvaaminen oli yksittäinen mielenkiintoinen kohta.

NHL:ssä ura katkesi aineiden käyttämiseen. Seura passitti Karalahden päihdekuntoutukseen. Parin kuntoutusjakson keskeytyksen jälkeen seuran kärsivällisyys loppuu ja ura NHL:ssä on ohi.

Kotimaassa erityisesti HIFK:n pinna on pidempi. Seura ja sen avainhenkilöt ymmärtävät, antavat vapauksia ja mahdollistavat elämäntyylin, jolla ei ole mitään tekemistä huippu-urheilun kanssa. Tuntuu, että Karalahden rosoinen elämäntyyli pikemminkin on toivottua käyttäytymistä ja seuran kovaan brändiin sopivaa. Maajoukkueessakin ymmärretään pitkälle.

Lopulta terveys pettää ja alkoholin kanssa lotraaminen pitää lopettaa. ”Onneksi” muiden aineiden käyttöä voi jatkua.

Vaikka mitään loppuratkaisua kirja ei noin nelikymppiselle päähenkilölle tarjoakaan, uusi rakkaus antaa toivoa tulevaan samalla kun jääkiekkoura loppuu.

En suosittele kirjaa sinällään oikein kenellekään. Jos elämän varjopuolet kuitenkin kiinnostavat, tarjoaa kirja tarinan päihderiippuvaisen ihmisen elämästä, valinnoista ja ympäristön reaktioista. Tästä tematiikasta voi tietenkin lukea myös tasokkaampia teoksia.

Urheilullisemmalla elämäntyylillä Karalahti olisi voinut olla aikakauden kirkkaimpia tähtiä jääkiekossa, koska puolivaloillakin suoritukset riittivät huipulle.

Muutama kuukausi sitten näin Jere Karalahden Helsingissä ratikkapysäkillä. ”Laitapuolen kulkijat” huutelivat entiselle jääkiekkotähdelle kutsuen rientoihinsa. Kiireisten ihmisten keskellä kadulla tapahtunut pieni välikohtaus sopi kenties hyvinkin kuvaamaan Karalahden asemaa, roolia ja elämää laajemminkin.

Aki Linnanahde 2017: Jere. WSOY, Helsinki. 

Julkaistu

Jarkko Ruutu – Jumalainen näytelmä

ruutu

Jarkko Ruutu ei ole koskaan ollut jääkiekkoilija, jota olisin erityisesti seurannut tai varsinkaan fanittanut. Pikemminkin päinvastoin. Jääkiekon vakaviin loukkaantumisiin, kuten aivovammoihin, johtava väkivaltainen puoli on aina tuntunut minusta vastenmieliseltä. Ja Ruutu on profiloitunut tähän lajin epämääräiseen puoleen liittyvänä pelaajana huomattavasti keskimääräistä enemmän.

Osana syksyn urheilukirjojen sarjaa tartuin kuitenkin myös Ruudun urasta kertovaan kirjaan, jonka on kirjoittanut helsinkiläinen toimittaja ja kirjailija Tuomas Nyholm.

Urallaan Ruutu pelasi SM-liigassa, NHL:ssä ja Sveitsin liigassa sekä maajoukkueessa saavuttaen useita MM- ja olympiamitaleita. NHL-runkosarjapelejä kertyi 652.

Urheilukirjassa pakollinen lapsuuskuvaus kertoo ehkä hieman poikkeuksellisesti varsin hyvästä koulumenestyksestä ennen urheilu-uran alkua.

Lapsuus on tavanomainen ja perhekeskeinen, pelaaminen pihoilla kavereiden ja veljien kanssa vie mukanaan. Jarkko Ruudun veljethän ovat tunnetusti myös jääkiekkoilijoita, Tuomo Ruutua tuntemattomampi Mikko Ruutu joutui lopettamaan uransa 25 vuotiaana vamman takia.

Kirjan mielenkiintoisin anti on sen näkökulma. Ruutu pelasi pitkään lajin kiistattomalla huipulla NHL:ssä ja maajoukkueessa. Hän ei kuitenkaan ollut se kaikkein kirkkain tähti, joka olisi ratkaissut pelejä ja kerryttänyt valtavan määrän tehopisteitä. Maalien ja syöttöjen sijaan ennätyksiä syntyi jäähytilastoihin.

Ruudun rooli urallaan oli olla aggressiivinen voimahyökkääjä. Hän pelasi alemmissa ketjuissa erityisenä tarkoituksena rikkoa ja häiritä vastustajan peliä. Keinoina tässä olivat sanat (trash talk) ja teot kovine taklauksineen ja tappeluineen. Näitä tapahtumia koskevat pitkät selostukset olivat hämmentäviä eivätkä niin mieltä ylentäviä. Ruutu opiskeli ja analysoi vastustajien huippupelaajien heikkoja kohtia ja käytti niitä häikäilemättömästi hyväkseen.

Kirjan parhainta antia oli kuvaus NHL-kiekon arjesta ja kilpailullisuudesta sellaisen pelaajan näkökulmasta, joka uransa alussa joutui taistelemaan ankarasti omasta pelipaikastaan. Järjestelmän armottomuus ja iso kuilu NHL:n parrasvalojen ja arkisen farmiliiga AHL:n välillä tulee kirjassa hyvin selväksi. Kilpailu pelipaikasta on kova ja vaaditaan kovaa henkistä kanttia päästä yli sellaisten kausien, jolloin peliminuutit ovat tiukassa.

Kirjassa kerrotaan myös itse pelistä ja jääkiekon taktiikasta asioita, joita en ole muualta lukenut.

Kirjan sivuilla mainitaan lähes kaikki Ruudun uran aikaiset huippupelaajat kotimaassa ja NHL:ssä. Kirjassa on myös pitkiä Ruutua koskevia kommentteja valmentajilta ja pelaajakollegoilta. Ruutu saa uransa aikana vihamiehiä ja ystäviä. Hän on hulluutta lähentelevine hassutteluineen merkittävä hengenluoja omissa joukkueissaan.

Kirjassa käsitellään myös monet keskeiset suomalaista jääkiekkoa koskeneet viime vuosikymmenten kohutapahtumat, kuten Raimo Summasen valmennuskauteen sijoittuneet kohut maajoukkueessa sekä Jokereiden ja HIFK:n huonot välit.

Kaiken kaikkiaan kirja jättää päähenkilöstään ristiriitaisen kuvan. Ihailtavaa on päämäärätietoisuus ja luja tahto erityisesti vaikeuksien hetkellä. Toisaalta vastenmielistä on kolikon toinen puoli, väkivalta. Kolmas näkökulma on herkkyys, sillä kirjassa vuodatetaan myös kyyneleitä.

Kaiken kaikkiaan kirja oli ihan mukava urheilukirja. Mielenkiintoisin osuus koski NHL-uran alkua, jossain vaiheessa seikkaperäiset selostukset peleistä ja turnauksista alkoivat hieman puuduttaa lukijaa. Kirjahan on varsin laaja, noin 450 sivua melko pienellä fontilla. Kirja on julkaistu vuonna 2015 ja lukemani kappale oli jo neljättä painosta.

Tuomas Nyholm 2015: Jarkko Ruutu: Jumalainen näytelmä. Otava, Helsinki. 

Julkaistu

Kalle Palander – Suoraa puhetta

palander

Kalle Palander ei koskaan ole ollut urheilija tai henkilö, jonka edesottamuksia olisin tiiviisti ja kiinnostuneena seurannut. Osana tämän syksyn yleisempää kiinnostusta urheilukirjoja kohtaan tartuin kuitenkin myös Palanderin kirjaan.

Kalle Palander on Suomen menestynein miesalppihiihtäjä. Menestynein alppihiihtäjä on Tanja Poutiainen, joka kilpaili samoihin aikoihin Palanderin kanssa. Parhaina saavutuksina Palanderilla on pujottelun maailmanmestaruus vuodelta 1999, pujottelun maailmancupin voitto kaudelta 2002-2003 sekä tietysti lukuisia maailmancupin osakilpailuvoittoja.

Palanderin uran taustalta löytyy valmentajana toiminut isä, jolla oli määrätietoinen ja omaleimaisen ”vanhakantainen” ote valmentamiseen. Treeniä tehtiin paljon, eikä aina hyvällä mielellä.

Kirjan päähenkilöstä piirtyy kuva kunnianhimoisesta, rämäpäisestä ja suoraviivaisesta urheilijasta, jonka itseluottamus on kohdallaan. Mietin, että tällaisen luonteenlaadun omaavan urheilijan voi hyvin kuvitella sopivan juuri tähän lajiin, laskemaan riskirajoilla jäisiä rinteitä.

Kirjan kiinnostavimmat kohdat liittyivät laskemisen tekniikkaan, kilpailusuorituksen analyysiin sekä välineisiin ja niiden kehittämiseen. Kurkistus lajina todella kilpailtuun alppihiihdon maailmaan sponsorikuvioineen oli myös mielenkiintoinen.

Kirjassa käsitellään myös ”urheilijan polkua”. Palander nousee urallaan pienistä Suomen kuvioista rahakkaisiin alppihiihtopiireihin, muuttaa asumaan Monacoon, hankkii sponsorikseen Keke Rosbergin, saa merkittäviä sponsorisopimuksia ja esiintyy julkisuudessa eri ohjelmissa.

Uran loppuvaiheeseen liittyvät pohdinnat ovat ihan mielenkiintoisia ja Palander on löytänyt lajia sivuavaa tekemistä myös uran jälkeen.

Ärsyttävää kirjassa oli jatkuva kiroilu ja alatyyli.

Kaiken kaikkiaan ulkoasultaan ja kuvitukseltaan laadukas kirja oli perus ok urheilukirja, jonka lukeminen avarsi paitsi käsitystä Palanderista urheilijana, antoi tietoa alppihiihdon maailmasta. Kovin suoraa puhetta kirja ei lopulta ollut.

Kalle Palander ja Timo Kangasluoma 2016: Kalle – suoraa puhetta. Docendo Oy. 

Julkaistu

Läpi helvetin – Marko Jantusen tarina

jantunen

Vuonna 1971 syntynyt Marko Jantunen on yksi Suomen lahjakkaimmista jääkiekkoilijoista, jonka vahvuus oli erityisesti luistelu. Marko Lempisen kirjoittamassa kirjassa kerrotaan Jantusen urasta ja vakavien päihdeongelmien sävyttämästä elämästä.

Jantunen pelasi Suomessa urallaan mm. Kiekkoreippaassa, Pelicansissa, TPS:ssä, KalPassa ja Jokereissa. Ruotsissa Jantunen pelasi Färjestadissa, Frölundassa ja Timråssa. NHL-ura Calgary Flamesissa kesti kolme ottelua ennen farmikomennusta ja paluuta Ruotsiin. Suomen A-maajoukkueessa pelattuja otteluita kertyi 60. Liigan kaikkien aikojen pistepörssissä Jantunen on sijalla 46.

Kirja on intensiivinen kuvaus lahjakkaan urheilijan asteittain etenevästä syoksykierteestä kohti tuhoa. Laaja noin 300 sivuinen kirja on kirjoitettu hyvin. Tarina etenee kahdella tasolla: yhtäältä jatkumona on urheilu-uran eteneminen ja toisaalta paheneva päihdekierre.

Tuntuu siltä, että lähes kaikki viime vuosikymmenten keskeiset suomalaisen jääkiekon merkkihenkilöt, pelaajat ja valmentajat, mainitaan kirjassa tavalla tai toisella. Kirja ei kuitenkaan syyllisty urheilukirjoja toisinaan vaivaavaan name droppingiin, vaan kaikilla tarinan henkilöillä on oma roolinsa.

On täysin käsittämätöntä, kuinka Jantunen pystyi vuosikausia pelaamaan huipulla ja elämään samalla rankkaa ja päihdehuuruista kaksoiselämäänsä.

Lapsuudesta lähtien kirjan päähenkilöstä piirtyy kuva kiltistä ja ylivilkkaasta ihmisestä, jossa yhdistyy valtava urheilullinen kunnianhimo ja voittamisen tahto sekä samalla heikkous luisua päihteiden viemäksi.

Urheilu-uraan liittyviä pettymyksiä ovat NHL-uran jääminen lyhyeksi ja toisaalta jääminen ulos vuoden 1995 jääkiekon MM-kultaa voittaneesta joukkueesta sekä muista tuon ajan arvokisoista.

Jantunen joutui NHL:ssä farmikomennukselle ja olisi saattanut päästä takaisin NHL:ään, mutta tuskastui omaan tilanteeseensa halusi palata Ruotsiin.

Mitä maajoukkueeseen tulee, Jantunen pelasi TPS:ssä Saku Koivun ja Jere Lehtisen kanssa samassa ketjussa, mutta ei tullut valituksi MM-kisoihin vaan paikan ketjuun sai Ville Peltonen.

Jääkiekkoyhteisö sallii ja ymmärtää Jantusen toilailua pitkään, eikä puutu ongelmiin niin kauan kuin tulosta peleissä syntyy. Lopulta valmentajien ja pelaajatovereiden ymmärrys loppuu. Sama tapahtuu perherintamalla.

Kun rajat on ylitetty, Jantunen joutuu urheiluyhteisön ulkopuolelle. Vastuu on hänellä itsellään. Entiset pelaajakollegat sanovat, että apua tulee kunhan Jantunen itse ensin hoitaa itsensä kuiville.

Kierre vie kuilun reunalle ja kuoleman porteille huumepiireissä, mutta lopulta Jantunen hakeutuu kaverinsa tukemana hoitoon. Kuntoutuminen alkaa ja myös urheiluyhteisö ottaa nyt tärkeän roolin tarjoamalla työtehtäviä ja muuta toimintaa.

Kaiken kaikkiaan kirja on yksi vaikuttavimmista urheilukirjoista, joita olen lukenut. Tarina kertoo urheilusta, päihderiippuvuudesta, yksilön ja yhteisön suhteesta.

Jantusesta ja hänen perheestään kertova juttu Anna-lehdessä.

Cristina Anderssonin kirjoitus Jantusesta (vuodelta 2014).

Marko Lempinen 2016: Läpi Helvetin – Marko Jantusen tarina. Otava, Helsinki.

Julkaistu

Kirjaesittely kirjasta Erkka – Elämän peliä


erkka

Jääkiekkovalmentaja Erkka Westerlund on kirjoittanut yhdessä toimittaja Manu Tuppuraisen kanssa kirjan, joka kertoo Westerlundin tähän astisesta urasta jääkiekkovalmentajana ja muissa huippu-urheilun tehtävissä.

Kirjassa on tavallaan kolme tasoa. Erkka Westerlundin henkilökohtainen taso, toisaalta mitä tapahtui jääkiekossa Westerlundin valmennuskaudella ja kolmanneksi, miten jääkiekko kehittyi tänä aikana.

Henkilökohtaisella tasolla käydään läpi tapahtumia Westerlundin elämässä ja hänen työurallaan. Tässä tulevat esiin valmentajapestit eri joukkueissa sekä urheilun johtotehtävissä.

Kirja on avoin ja henkilökohtainen. Eri tilanteisiin (voitot, tappiot ja potkut) liittyneitä tunteita käydään avoimesti läpi. Mieleen jää myös isompi henkilökohtainen vedenjakaja, kun Westerlund alkaa nähdä elämänsä suunnan paremmin 50-vuotta täyttäessään.

Westerlund on toiminut valmentajana SM-liigassa, Suomen maajoukkueessa sekä KHL:ssä. Urheilun johtotehtävät veivät hänet muun muassa Vierumäelle Suomen Urheiluopiston rehtoriksi ja toimitusjohtajaksi sekä huippu-urheilun tulevaisuutta pohtineen ryhmän jäseneksi.

Westerlundin oivallus valmennuksessa oli fokusoiminen urheilijan henkisiin voimavaroihin ja mieleen. Hän toi ihmislähtöistä valmennusta perinteisesti autoritaariseen johtamiseen ja valmentamiseen.

Myös nykyaikana työelämässä korostuva itseohjautuvuus tuli Westerlundin joukkueisiin. Maajoukkueessa viisikot miettivät oman pelinsä parantamista.

Westerlund korostaa, että joukkue koostuu yksilöistä. Valmentajana hän loi henkilökohtaisen suhteen joukkueen jokaisen jäsenen kanssa. Metodina ovat ”one-to-on”-keskustelut, joihin Westerlundilla oli oma struktuurinsa liittyen pelaajan vahvuuksiin, kehityskohteisiin ja tavoitteisiin.

Itse jäin miettimään, että jääkiekkojoukkue on itse asiassa aika iso ryhmä siihen, että valmentaja luo syvän henkilökohtaisen suhteen jokaisen joukkueen jäsenen kanssa. Lisäksi valmentajan tiimiin kuuluu muu valmentajisto sekä muut avainhenkilöt lääkärit, fysioterapeutit huoltajat.

Westerlundin valmennuksessa levolla ja palautumisella on keskeinen merkitys. Mainituksi tulee mm. Firstbeat, jolla Westerlundin joukkueissa mitattiin palautumista. Iltapelit haastavat pelaajien palautumisen. Myös valmentaja käy ylikierroksilla pelien jälkeen, eikä saa nukuttua. Turnaukset ovat erityisen haastavia palautumisen kannalta.

Huipulla erot syntyvät siitä, kuka onnistuu palautumaan parhaiten. Kirjassa mainitaankin monta kertaa edesmenneen Aki Hintsan kirjassaan mainitsema lause: Menestys on hyvinvoinnin sivutuote (lue esittelyni Hintsan kirjasta tästä).

Pelin kehittäminen perustui Westerlundilla tiukkaan analyysiin. Eräässä vaiheessa pelit purettiin videoanalyysissä kymmeniin tuhansiin yksittäisiin tapahtumiin, joita sitten analysoitiin. Yhden ottelun analyysi kesti kahdeksan tunnin työpäivillä kolme kuukautta!

Analyysin foksoitumista kuvaa myös se, että Westerlund aloitti lisensiaatintyön yhdestä pelivaiheesta, siitä, kun joukkue saa kiekon haltuunsa siihen hetkeen, kun joukkue menettää sen.

Kirjasta jäi mieleen detaljina statistiikka, että joukkue hyökkää pelin aika keskimäärin 200 kertaa ja keskimäärin pelin lopputulos on nykykiekossa 2-3.

Westerlundin valmennuskaudella jääkiekon luonne muuttui. Peli muuttui enemmän pelitapahtumiin reagoivaksi, aikaisemmin pelattiin enemmän vakioitujen pelisysteemien mukaan. Eli esimerkiksi hyökkäykseen lähdetään aikaisempaa harvemmin organisoidusti omalta puolustusalueelta.

Tällä uudella aikakaudella pelaajan omien ratkaisujen sekä toisaalta joukkuetovereiden tuntemus korostui. Westerlundin valmennuksessa painottuvan yksilöpainotuksen ja toisaalta itseohjautuvuuden voidaan ajatella sopivan tähän muutokseen.

Westerlund on toiminut työelämän kehittämiseen liittyvänä asiantuntijana ja luennoitsijana. Kirjassa esitetään analogioita jääkiekon ja työelämän tilanteiden välillä.

Esimerkiksi: Sillä, joka puhuu kokouksessa on puheenvuoro (kiekko) hallussaan ja hän voi siirtää puheenvuoron toiselle (syöttö). Myös hiljaa olevilla (kiekottomilla pelaajilla) on rooli: he seuraavat ja kuuntelevat ja ovat valmiita antamaan oman panoksensa kun saavat puheenvuoron (kiekon). Joku voi myös pitää puheenvuoroa (kiekkoa) pitkään itsellään, joka tarkoittaa monologia (sooloilua ilman syöttöä).

Westerlund laittoi paljon painoa myös joukkueen kokoamiseen. Kapteenin valinnalla oli suuri merkitys. Ketjut koottiin niin, että eri pelaajat täydentävät toistensa heikkouksia. Avainasemassa oli myös jokaisen pelaajan vahvuuksien hyvä tuntemus.

Mielestäni kirjan mielenkiintoisinta antia olivat jääkiekon trendien ja pelin analyysiä koskevat teemat. Westerlund tiimeineen teki analyysien kanssa todella paljon töitä.

Vaikka Westerlund toimi urheilun huipulla (jossa tähtäimessä on menestys ja voittaminen), hänen näkemyksensä urheilusta on, että urheilun parasta antia on oppiminen ja kehittyminen. Siinä mielessä urheilu on elämää pienoiskoossa ja ”elämän peliä”.  Tämä on yksi kirjan vahvimmista viesteistä.

Westerlundin uralla oli kiinnostava kaari, sillä hänen tähänasti viimeinen valmentajapestinsä oli Venäjällä KHL:ssä. Venäjällä vallitseva autoritaarinen jääkiekkokulttuuri oli vahvassa ristiriidassa Westerlundin filosofian ja metodien kanssa.

Kaiken kaikkiaan kirja oli urheilusta, urheilun maailmasta ja valmentamisesta kiinnostuneelle mukava luettava. Hyvä kirja esimerkiksi pukin konttiin laitettavaksi.

Erkka Westerlund ja Manu Tuppurainen: Erkka – Elämän peliä. Fitra 2019. 

Julkaistu

Vuorovaikutus johtajan työssä


vuorovaikutus

Sanat ovat johtajan työkaluja ja niitä hän käyttää vuorovaikutuksessa eri sidosryhmien kanssa. Digitalisaation myötä vuorovaikutuksen välineet muuttuvat ja monipuolistuvat. Myös johtamisen mallit muuttuvat ja vuorovaikutukseen kohdistuu uudenlaisia odotuksia. Näihin kysymyksiin pureutuu Pekka Isotaluksen ja Hanna Rajalahden kirja Vuorovaikutus johtajan työssä.

Kirjan alkuosassa käsitellään vuorovaikutusta koskevia tutkimuksia ja teorioita. Liikkeelle lähdetään perusteista, eli siitä, mitä vuorovaikutus ylipäätään on. Lisäksi pureudutaan vuorovaikutusosaamiseen ja esitetään siihen liittyvä malli.

Sitten syvennytään vuorovaikutukseen enemmän johtamisen näkökulmasta. Oli kiinnostavaa lukea professionaalisista viestintäsuhteista, joille on tyypillistä epäsymmetrisyys, jännittyneisyys ja tavoitteellisuus. Vuorovaikutuksen onnistumisen kannalta on olennaista ymmärtää viestintäsuhteen merkitys. Teemaan liittyy myös yksityisyyden säätely.

Tämän jälkeen pohditaan johtajuutta ja johtamistyylejä ja vuorovaikutuksen roolia niissä. Sitten puretaan konkreettisesti vuorovaikutusosaamisen eri alueita ja pohditaan vielä sosiaaliseen mediaan liittyviä näkökulmia.

Johtajat pohtivat haastatteluissa vuorovaikutusta

Kirjassa on johtajien johtajien haastatteluihin pohjaava jakso. Tekijät ovat haastatelleet kolmeatoista johtajaa, jotka tulevat eri toimialoilta ja sektoreilta. Haastateltuja johtaja ovat mm. Pertti Korhonen, Reijo Karhinen, Elina Björklund ja Asta Sihvonen-Punkka.

Jakso on todella mielenkiintoinen. Jokaisella haastatellulla johtajalla tarve viestinnälle ja vuorovaikutukselle työssään, mutta lähestymistapa on eri johtajilla erilainen. Johtajat haluavat puhutella koko organisaatiotaan ja viestiä esimerkiksi strategiaa. Välineinä voivat olla blogit tai kirjeet.

Toisaalta johtajat haluavat käydä kahdenkeskisiä neuvotteluja oman lähipiirinsä kanssa. Tämä tapahtuu esimerkiksi johtoryhmissä tai kahdenkeskisissä tapaamisissa.

Kolmas vuorovaikutuksen alue monilla johtajilla liittyy epämuodolliseen vuorovaikutukseen henkilöstön kanssa. Tämä voi tapahtua ruokalassa tai kahviautomaatilla. Näin johtajat saavat tuntumaa siihen, mistä organisaatiossa puhutaan ja mikä on ajankohtainen ”fiilis”. Välttämättä tämä ei ole helppoa, sillä johtaja tunnetusti saa vain harvoin vinoutumatonta tietoa organisaatiostaan.

Vaikka haastattelut ovat melko tuoreita, digitaaliset vuorovaikuttamisen välineet eivät tunnu olevan ratkaisevan suuressa roolissa johtajan työssä. Puhelin ja keskustelut palavereissa ovat monelle arvokkaita, vaikka uusia välineitä toki käytetään.

Johtajien haastattelut kuvastavat, että he ovat pohtineet omaa vuorovaikutustaan ja sen eri osa-alueita. Tätä ei ole tehty pelkästään vuorovaikutuksen välineiden suhteen vaan myös pohtimalla erilaisia tilanteita ja esimerkiksi nopeutta jolla uusia asioita voidaan tuoda organisaatioon.

Haastattelut nostavat esiin selvästi myös sen minkälainen (suuri) merkitys ja rooli nykyaikaisessa johtamisessa vuorovaikutuksella on.

Haastattelujakso on kiinnostavalla tavalla kirjoitettu. Jokaisen haastattelun jälkeen tutkijat purkavat haastattelun antia tutkimuksen valossa.

Lopuksi kirjassa on vielä yleisempiä yhteen vetäviä kappaleita. Tässä tiivistetään vielä vuorovaikutuksen piirteitä, osaamista, erilaisten tilanteiden erityispiirteitä sekä pohditaan digitaalisuutta.

Pohdintaa

Hyvä johtamiskirja kääntää tietenkin ajatukset omaan johtamiseen. Pohdin, että nykyisellään omassa työssäni viestin koko organisaatiolle viikkokirjeillä ja toisaalta harvemmin järjestetyissä yksikkökokouksissa, jotka ovat joko live- tai Skype-kokouksia.

Isomman organisaation yhteiset palaverit tai viikkokirjeet ovat kieltämättä vuorovaikutuksen kannalta ongelmallisia. Vuorovaikutus jää helposti vähäiseksi ja viestintä yksisuunteiseksi, mutta ei suinkaan olemattomaksi.  Eri teemoista järjestettävissä pienemmissä työpajoissa vuorovaikutus on vilkkaampaa.

Toisaalta tiimillämme on viikoittainen johtoryhmä ja tarvittaessa kahdenkeskisiä palavereja. Lisäksi vuorovaikutusta on sähköisillä välineillä päivittäin.

Suosittelen kirjaa johtajalle, joka haluaa hetkeksi pysähtyä pohtimaan vuorovaikutuksen näkökulmaa omassa johtamisessaan. Kirja on sujuvasti kirjoitettu ja sen edellä kuvattu rakenne on toimiva. Haastateltavat henkilöt on valittu onnistuneesti ja haastattelut ovat mielenkiintoisia.

Kirjan lukeminen kenties kannustaa minua aikaisempaakin enemmän pohtimaan välineitä, keinoja ja vuorovaikutukseen liittyvien tilanteiden haasteita ja mahdollisuuksia omassa työssäni.

Pekka Isotalus ja Hanna Rajalahti 2017: Vuorovaikutus johtajan työssä. Alma Talent, Helsinki. 

 

Julkaistu

Mitä kirjoja olen lukenut viime viikkoina?

Kaikki muuttuu lyhyemmäksi ja nopeatempoisemmaksi. Siksi luetut kirjatkin on hyvä esitellä koonnoksena, eikä repostella niitä pitkästi erillisissä pitkissä kirjoituksissa.

Sapiens: Ihmisen lyhyt historia (Yuval Noah Harari)

harari

Ikävä tunnustaa, mutta luin Hararin ensimmäisen vasta nyt. Oli kyllä ihan hyvä.

Päällimmäisenä ajatuksena jäi mieleen, kuinka lyhyt aika ihmisen elämä on ja kuinka nuoria nyky-yhteiskuntamme keskeiset instituutiot ovat.

Ja kuinka ihminen on eri aikoina pyrkinyt ratkaisemaan samantyyppisiä esimerkiksi turvallisuuden haasteita. Turun koulukunnalle tutusti, ”Ihminen on kaikkina aikoina etsinyt suojaa erilaisten varalta.

Mieleen jää myös, kuinka ihminen on laajentanut aggressiivisesti reviiriään, domestikoiden eläimiä ja kasveja ja kehittäen itseään ja ympäristöään. Sitä mietin, kuinka kuinka päteviä kaikki tuhansia vuosia sitten elettyä elämää koskevat havainnot ovat. Hyviä tarinoita ne kuitenkin ovat. Parhaillaan onkin sitten menossa Hararin Homo Deus.

Puhevalta: Kuinka kuulijat vakuutetaan? (Juhana Torkki)

torkki

Tämä oli hyvä kirja puheiden pitämisestä. Kirjassa ponnistetaan antiikin Kreikan keskeisten ajattelijoiden kuten Aristoteleen ja Sokrateen  tai myöhempien kuuluisien ajatuksista. Kuinka ajankohtaisia ne edelleen ovatkaan. Esimerkiksi:

Todellinen oppiminen alkaa, kun opettaja on poistunut. (Aristoteles)

Olen aina halukas oppimaan, mutta aina en pidä siitä, että minua opetetaan.(Churchill)

Kirjassa esitellään myös katkelmia hyvistä puheista, kuten Bill Clintonin tai muiden presidenttien puheista, jotka luettuinakin ovat todella vaikuttavia katkelmia.

Torkki antaa konkreettiset eväät omien puheiden ja esitysten parantamiseen. Nyt yöpöydällä on Torkin toinen kirja, Tarinoiden valta.

Yksin: Romaani Paavo Nurmesta (Karo Hämäläinen)

yksin

Tämän kirjan nappasin kirjastosta, jossa se oli esillä. En tiennyt tätä ennen Paavo Nurmen elämästä oikeastaan muuta kuin, että hän oli turkulainen ja toimi uransa jälkeen liike-elämässä.

Kirja on fiktiivinen elämäkerta. Nurmen lapsuus oli köyhä. Myöhemmin elämässään Nurmi oli ankara itselleen. Nykykielellä hän olisi perfektionisti suorittaja.

Äärimmäinen kilpailuvietti yhdistyi kovaan harjoitteluun ja oman tien kulkemiseen. Voitoistaankaan Nurmi ei osannut iloita ja nauttia, esiin pilkahtavan onnentunteen hän painoi nopeasti sivuun. Viho

Hyvä urheilukirja.

Suomalaisten arvot (Klaus Helkama)

helkama

Tämän kirjan nappasin Karjaan kirjastosta, kun ei ollut mitään muuta luettavaa. Kyllähän arvot kiinnostavat yhteiskuntatieteilijää.

Kirja oli kuitenkin pettymys. Suomalaisten arvoja käydään läpi hajanaisten tutkimusaineistojen ja niistä piirrettyjen yksinkertaisten kuvioiden kautta. Lisäksi tarkastellaan suomalaisten arvoja kansallisesti merkittävien kirjojen, kuten Seitsemän veljestä, kautta.

Kirja on hajanainen ja löysästi kirjoitettu teos, jossa rönsyillään teorioiden, yksinkertaisten kuvioiden ja arkielämän havaintojen välissä. Tiedemaailmassa arvostettu tutkija päästää itsensä liian helpolla. Mitään uutta kirja ei tuo ja olisi saanut jäädä lukematta. Myönteisenä piirteenä uintia harrastavan tekijän analyysit eri maiden uimahallikulttuureista.

Majakka ja luotsi: Työterveyslaitos 1945-2015 (Eino Ketola)

ketola

Nykyisen työpaikkani historiikki on 670 sivua pitkä. Kirja kertoo Työterveyslaitoksen tarinan sen perustamisesta vuoteen 2015 saakka.

Kertomus on mielenkiintoinen osoittaen, että suomalaisen yhteiskunnan kehitys on vaikuttanut monella tavalla organisaation toimintaan.

Työterveyslaitoksen toimintaan ovat vaikuttaneet talouden, politiikan, hyvinvointivaltion ja työmarkkinapolitiikan suhdanteet. Toisaalta se on tietenkin myös vaikuttanut toimialallaan suomalaiseen yhteiskuntaan ja kansainvälisesti.

Työterveyslaitos on reagoinut eri aikakausille tyypillisiin työterveyden ja turvallisuuden kysymyksiin. Nykyisellä aikakaudella korostuvat työn murros ja digitalisaatio ja niille tyypilliset työterveyden ja -turvallisuuden teemat.

Detaljien runsaudesta huolimatta tämä kirja oli yksi mielenkiintoisimmista tässä kirjoituksessa mainituista.

Julkaistu

Trump – Yhdysvaltain presidentti


trump2Donald Trump ei ole jättänyt minua rauhaan. Luettuani Tulta ja tuhoa-kirjan, täydensin opintojani lukemalla Laura ja Saska Saarikosken kirjan Trump – Yhdysvaltain presidentti, joka on julkaistu vuonna 2016.

Kirja kertoo Donald Trumpin elämäntarinan lapsuudesta Yhdysvaltain presidentiksi. Painopiste on kuitenkin lapsuutta myöhemmissä vaiheissa, eli kirjan luvuissa, jotka kuvaavat Trumpia bisnesmiehenä, poliitikkona, ehdokkaana ja presidenttinä.

Trumpin sukujuuret ovat Saksassa ja hän on rikkaasta suvusta. Kirjasta mieleen jää kohta, jossa kuvataan nuoren Donald Trumpin jakaneen lehtiä. Sadepäivinä hän sai käyttöönsä tätä tehtävää suorittaakseen perheen Rolls Roycen.

Trump on häikäilemätön liikemies, joka on tehnyt tuottoisia ja riskipitoisia diilejä. Hänen varallisuutensa tarkasta määrästä ei ole tarkkaa tietoa, sillä hän ei ole ilmoittanut verotietojaan.

Henkilönä Trump on kilpailuhenkinen, aggressiivinen ja itsekeskeinen. Viimeksi mainittua piirrettä kuvastaa paitsi oman roolin jatkuva korostaminen puheessa, myös oman nimen käyttäminen liiketoimintaan kuuluvien brändien rakentamisessa.

Trump ei juo eikä polta ja inhoaa likaa. Kahvin sijaan presidentti juo Coca-Colaa. Hän pitää valtaosan puheistaan spontaanisti ja puheet kuulostavatkin varsin sekavilta. Hän ei lue vaan hankkii tietonsa katsomalla televisiota. Mitä tulee nukkumiseen, Trump nukkuu vain muutaman tunnin yöstä. Illat kuluvat soittelemalla erilaisille hänen verkostoonsa kuuluville ihmisille. Tunnettu kanava ulospäin viestimiseen on Twitter.

Kirja antoi minulle lisää tietoa Trumpin elämästä ja taustasta Tulta ja tuhoa-kirjan keskittyessä Trumpin presidenttiyteen ja kabinettiin.

Kenties suurin anti minulle oli lukea siitä, että Trumpin presidenttiydessä on kyse laajojen kansanjoukkojen suuresta yhteiskunnallisesta pettymyksestä. Amerikkalaisen unelman karkaaminen ja kuihtuvat teollisuuskaupungit ovat tuoneet pettymystä ja toivottomuuden tunnetta, joka on ollut helppo kanavoida muun muassa maahanmuuttajiin.

Samoin kirjassa esitetty pohdinta Yhdysvaltojen poliittisesta järjestelmästä ja sen muutoksesta oli mielenkiintoista luettavaa.

Trumpin elämäntarina ainakin näin jälkeenpäin on mahdollista sovittaa varsin hyvin voittoisaan vaalitaisteluun. Juuri Trumpilla (ja/tai hänen tukijoukoillaan) oli mahdollisuus ymmärtää ne amerikkalaiseen yhteiskuntaan syntyneet lohkeamat, joihin hänen voittonsa perustui. Ja ennen kaikkea: presidenttiys tarjoaa äärimmäisen mahdollisuuden itsensä korostamiseen ja jatkuvaan esillä pitämiseen globaalilla tasolla.

On hyvä huomata, että Trumpin aika on ohi joko yhden tai kahden presidenttikauden jälkeen, mutta valinnan taustalla olevat yhteiskunnan jakautuminen on Trumpia suurempi ja vakavampi asia.

Dramaattisimmat Trumpin presidenttiyden vaikutukset saattaisivat liittyä mahdolliseen Yhdysvaltojen vetäytymiseen Natosta. Tällä olisi merkittävät vaikutukset Suomenkin turvallisuuspoliittiseen tilanteeseen. Toinen merkittävä vaikutus on Yhdysvaltojen jättäytyminen pois ilmastonmuutoksen torjuntaan liittyvistä toimista.

Kirja oli hyvä toisella kotimaisella kielellä kirjoitettu kirja Trumpista. Tämänkin kirjan jälkeen Trump jäi minulle edelleen etäiseksi hahmoksi. Ehkä minun joskus pitää lukea jokin hänen oma kirjansa, ehkä jopa kirja Art of the Deal. 

Laura ja Saska Saarikoski 2016: Trump – Yhdysvaltain presidentti. Bookwell Porvoo, kolmas uudistettu painos. 

Julkaistu

Narrien laiva


narrien_laivaMuutama vuosi sitten eräs kollegani suositteli minua lukemaan kirjan Narrien  laiva. ”Luulen, että pitäisit siitä”, hän sanoi. Toki kirja on ollut tutkassani aikaisemminkin, mutta se on jäänyt toistaiseksi lukematta.

Sopiva hetki lukemiseen koitti nyt. Olenhan hiljattain lukenut Roslingien Faktojen maailman, jossa maailman kehitystä tarkastellaan tilastojen avulla ja Tim Marshallin Maantieteen vangit , jossa kansojen kohtalo määrittyy pitkälti maantieteellä ja sen luomilla olosuhteilla.

Heikki Aittokoski, joka muuten on syntynyt samana tasavuotena kuin minä, tarkastelee journalistin otteella ja menetelmillä samoja teemoja kuin mitä edellä mainituissa kirjoissa käsitellään. Hän matkustaa ympäri maailmaa, haastattelee ihmisiä, lukee ja selvittelee taustoja.

Hyvässä kirjassa on kehikko, jonka ympärille kirja jäntevästi rakentuu. Tässä kirjassa niitä on kaksi. Yhtäältä Sebastian Brandtin vuonna 1492 julkaistu kirja Das Narren Schaff. Toinen kehikko on useampiakin ajattelijoita eri aikoina motivoineet seitsemän kuolemansyntiä: viha, kateus, ahneus, ylpeys, laiskuus, kohtuuttomuus ja himo.

Aittokoski matkustaa Somaliassa, Lontoossa, Nicaraguassa, Bangladeshissa, Ukrainassa ja Afganistanissa tekemässä havaintojaan. Vaikka kukin kuolemansynti saa oman kappaleensa, laajempia teemoja kirjassa ovat köyhyys, eriarvoisuus ja sorto.

Matkat suuntautuvat vaarallisille alueille. Aittokoski ”tuppaa itseään” tapaamaan oligarkkeja ja diktaattoreita. Hän myös tutustuu paikallisiin ihmisiin, lapsiin ja aikuisiin ja saa näin hyvän otteen tavallisten ihmisten arjesta.

Aittokoski on ihailtavan lukenut ja perehtynyt kuvaten tiivisti eri maiden ja kaupunkien historiaa ja nykyisyyttä ja näissä olosuhteissa elävien tavallisten ihmisten elämää.

Useimmissa maissa äärimmäisen köyhyyden keskellä on palatsi, jossa muurien takana asuu diktaattori kymmenine loistoautoineen ja muine ylellisyyksineen.

Itselleni kirjan kappaleista kolahti eniten Bangladeshia käsitellyt jakso ja siellä tekstiiliteollisuuden globaalien kiemuroiden ja paikallisten tehtaiden työolojen selvittely. Vaikka työolojen ja palkkatason kehittämiseen on luotu erilaisia järjestelmiä, ne eivät välttämättä toimi tehokkaasti tai aukottomasti. Aittokoski yhdistää taitavasti kotoisen Stockmannin tähän teemaan ja jäljittää esimerkiksi tehtaan jossa Stokkalta ostettu paita on valmistettu.

Aittokoski tekee ”Roslingmaisia” havaintoja: hän mainitsee kehittyvien maiden sijoittuvan karkeaan luokitteluun, joka on samantapainen kuin Roslingin kirjassa.

Aittokoski tiivistää ytimekkäästi globaalisti kehitykseen vaikuttavat tekijät: demokratia, naisten ja tyttöjen asema sekä instituutiot. Mieleeni jäi myös ajatus siitä, että ”sortaja ei koskaan ole yksin”, vaan hänen ympärillään on sorrosta ja sortajan asemasta hyötyjien joukko.

Sorron keskellä ihmishenki on arvoton. Sorron välineitä ovat paitsi köyhyydestä nousun estäminen, hengen riistäminen ja kiduttaminen. Kirja sisältää annoksen ihmisyyden pimeästä puolesta.

Naseva kiteytys autoritaarisista oloista on se, että tulevissa vaaleissa voittaja on ennalta tiedetty (diktaattori), samoin kuin häviäjä (kansa).

Kirja on myös hyvä kuvaus ulkomaantoimittajan työstä. Mieleen jää paitsi arveluttavat maailman kolkat, sinnikkyys tiedonhankinnassa ja päämäärätietoisuus asioiden selvittämisessä ja niiden kertomisessa maailmalle.

Toimittaja ei kumartele, vaan tiukkojen kysymysten ja huomioiden kohteeksi joutuu muun muassa Puolustusvoimat, Stockmann ja keskeiset poliitikot.

Kirjan lopussa Aittokoski matkustaa Rantarataa junalla Turkuun (Karjaa mainitaan) ja laivalla Ruotsiin pohdiskellen maailmalla tehtyjä havaintoja Suomen ja Ruotsin kontekstissa.

Kysymys kuuluu, miksi Suomessa ja Ruotsissa on onnistuttu ratkaisemaan niin hyvin ne kysymykset, joiden kanssa kirjassa esitellyt muut maat painivat eteenpäin pääsemättä.

Suosittelen kirjaa lämpimästi kaikille, joita kansainväliset asiat kiinnostavat. Kirja on muutaman vuoden vanha, mutta sen teemat eivät ole vanhentuneet hiukkaakaan. Narrien laiva jatkaa seilaamistaan.

Heikki Aittokoski 2013. Narrien laiva. Matka pieleen mennessä maailmassa. HS-kirjat 2013. Helsinki.  

Julkaistu

Tulta ja tuhoa


trump

Sarjassamme luin vasta nyt. En kuitenkaan liian myöhään, onhan päähenkilö päivittäin tekemisillään kansainvälisessä julkisuudessa.

Kirja on ns. paljastuskirja. Tekijä Michael Wolff on tehnyt kirjaa varten noin 200 haastattelua. Keskeisiä Trumpin lähipiirissä olleita henkilöitä hän on haastatellut kymmeniä kertoja. Kirja keskittyy Trumpin hallinnon yhdeksään ensimmäiseen kuukauteen.

Paljastuskirjan luonteeseen kuuluu, että presidentti Trump yritti estää tämän kirjan julkaisemisen, siinä onnistumatta.

Trumpin valinta presidentiksi oli kirjan mukaan yllätys niin Trumpille kuin hänen lähipiirilleen. Vasta aivan kampanjan loppumetreillä jotkut henkilöt alkoivat uskoa, että valinta voisi oikeasti toteutua.

Kirja antaa Trumpista ja hänen hallinnostaan yhtä sekavan tai oikeastaan vielä vähän sekavamman kuvan kuin minkä mediaa seuraamalla saa.

Trump ei ole kiinnostunut kuuntelemaan, keskustelemaan, lukemaan, analysoimaan. Hän on täysin impulsiivinen ja tunteidensa vietävissä. Hän on kuin lapsi, joka kerjää huomiota ja haluaa tunnustusta.

Kun presidentti on niin avuton, hallitsijasta tulee hallittava ja huomio siirtyy hänen lähipiiriinsä.

Trumpin ympärillä on joukko henkilöitä, jotka ovat kokemattomia tai ajavat omaa agendaansa. Trumpin avustajat katsoivat esimerkiksi netistä ohjeet siihen, miten presidentin määräys (executive order) laaditaan.

Trumpia avustava joukko oli alkuvaiheessa voimakkaasti jakautunut kilpaileviin ryhmiin.

Kirjan keskeiset henkilöt ovat Steve Bannon sekä hänen vastapoolinsa Ivanka Trump ja tämän mies Jared Kushner.

Trumpin valinta toteutti Bannonin suurempaa oikeistopopulistista suunnitelmaa. Hän johti Trumpin kampanjaa ja toimi seitsemän kuukautta Trumpin päästrategina Valkoisessa talossa.

Ivanka Trump ja Kushner ovat ”power couple”, joiden suunnitelmat tähtäävät, esimerkiksi, Ivanka Trumpin tulevaan presidenttiyteen. Tätä kirjoitettaessa on juuri uutisoitu Ivanka Trumpin mahdollisesta valinnasta Maailmanpankin pääjohtajaksi.

Muu henkilöstö tulee ja menee Valkoisessa talossa. Johtamisen välineitä Trumpilla on lähinnä yksi: potkut. Samaan aikaan verkko kiristyy, kun Trumpiin ja hänen kampanjaansa kohdistuva Venäjä-kytköksiä selvittelevä FBI:n tutkimus etenee.

Kirja oli aluksi jopa mukaansatempaava, mutta  myöhemmin se kenties hieman puuroutui kun lukija turtui henkilövaihdoksiin ja riitoihin.

Kirja antaa kuitenkin mielenkiintoista perspektiiviä ja pohdittavaa vallankäyttöön ja politiikkaan liittyen. Vallankäyttäjäksi on tässä tapauksessa valikoitunut virkaansa täysin kykenemätön ja epäsopiva henkilö.

Mielenkiintoinen yksityiskohta on se, että kun Ivanka Trump ja Kushner esiintyvät lähes jokaisella kirjan sivulla, Melanie Trumpista kirja kertoo ehkä viisi riviä.

Tämän vuoden puolella on huhuttu siitä, että Trump eroaisi vuoden 2019 aikana ja saisit tätä vastaan syytesuojan itselleen ja perheelleen. Onhan näitä huhuja.

Michael Wolff 2018: Tulta ja tuhoa. Tammi. Suomentanut Ilkka Rekiaro.