Tekijä: Pauli

Julkaistu

Vanhan ajatuksia

eskola

Antti Eskola on yksi suomalaisen yhteiskuntatieteen suurista nimistä. Hän on kirjoittanut legendaariset menetelmäteokset Sosiologian tutkimusmenetelmät I-II, joita käytettiin laajasti oppikirjoina.

Kun itse opiskelin 1990-luvulla, muistan nähneeni nämä kirjat yliopiston kirjaston poistomyyntihyllyssä risaisina. Opiskeluaikoina muistan lukeneeni Eskolan kirjat Työpäiväkirja ja Sotapäiväkirja.

Pari vuotta sitten tiemme yllättäen yhtyivät, kun istuin eräässä väitösjuhlassa hänen vastapäätään. Hän oli ystävällinen, karismaattinen ja älykäs. Eskola kuoli syksyllä 2018.

Kirja Vanhanakin voi ajatella on julkaistu vuonna 2019 ja se on eräänlainen jatko-osa Eskolan edelliselle suositulle kirjalle Vanhuus. Käsillä olevan kirjan Eskola on kirjoittanut erityisesti niille ihmisille, jotka ovat lähettäneet hänelle kirjeitä Vanhuus-kirjan luettuaan.

Eskola mainitsee kirjassaan useassakin kohtaa kirjoittavansa elämänsä viimeistä kirjaa. Kirjassa on vahva ”elämän ehtoon tunnelma”. Se rakentuu vuorokauden kulun ympärille: ensin on aamuun liittyviä ajatuksia ja rutiineita, sitten on päivä ja sitten ilta.

Eskola tarkkailee 85-vuotiaana maailman Suomen ja maailman menoa ja tekee niistä yhteiskuntatieteilijän havaintoja sosiologista mielikuvitusta  (C. Wright Mills) hyödyntäen. Nykyaikainen digitalisoituva Suomi tuntuu Eskolasta monessa suhteessa vieraalta ja pinnalliselta.

Kirja liittyy vahvasti vanhuuteen. Kirjan saatesanoissa Eskola toteaa, että kun liikkuminen ja moni tekeminen on vanhana vaikeampaa, jäljelle jää ajatteleminen. Mielikuvilla on kirjassa vahva rooli, niiden avulla voi ohjailla elämää ja tunnetiloja.

Kirjan viimeisillä sivuilla Eskola kertoo syöpälöydöksestä. Tästäkin faktasta hän etäännyttää itsensä ja toteaa, että nämä löydökset eivät oikeastaan koske häntä, nojatuolissaan maailman menoa tarkkailevaa miestä.

Kirja oli mukava luettava, joskaan siinä ei ollut mitään vahvoja kohokohtia tai draaman kaarta. Teos oli pääosin tajunnanvirtamaista pohdiskelua elämän ja yhteiskunnan vivahteista.

Kun luin kirjaa, Eskolan jutusteleva kirjoitustyyli yhdistyi mielessäni vahvasti siihen tunnelmaan, joka meillä oli samassa pöydässä istuessamme. Täytyypä lukea jossakin vaiheessa se Eskolan edellinenkin kirja.

Antti Eskola 2019: Vanhanakin voi ajatella. Mielikuvista ja niiden voimasta. Vastapaino, Tampere. 

Julkaistu

Tare – Nyrkkeilijän elämä


uusivirta

En ole koskaan ollut kiinnostunut nyrkkeilystä urheiluna. Olen jopa sitä mieltä, että nyrkkeily pitäisi terveydelle vaarallisena lajina kieltää kokonaan. Tietysti tiedän senkin, että nyrkkeily on fyysisesti todella vaativa laji.

Lapsuuteni muistoihin kuuluvat radioselostukset urheilutapahtumista ja erilaiset radion urheiluohjelmat, joissa viikonloppuisin vedettiin yhteen tuloksia eri tapahtumista. Niissä myös seurattiin livenä meneillään olevia tapahtumia paikalla olevien toimittajien antaessa lyhyitä raporttejaan. Selostajina toimivat mm. Raimo Häyrinen ja Ilmo Lounasheimo.

Näihin muistikuviin yhdistyy myös Tarmo Uusivirta, jonka aktiivinen ura nyrkkeilijänä, ensin amatöörinä ja sitten ammattilaisena kesti 70-luvulta 90-luvun alkuun.

Uusivirta saavutti amatööriurallaan kaksi EM-hopeaa ja yhden kullan. Ammattilaisuralla oli hyviä ja huonoja aikoja, Uusivirta otteli EM-ottelussa, mutta joutui keskeyttämään sen.

Uransa jälkeen Uusivirta teki itsemurhan 42-vuotiaana.

Kirjan on kirjoittanut Simo Rantalainen, jonka muistamme paitsi urastaan urheilutoimittajana, myös Jari Sarasvuon parina vetämässä TV-ohjelmaa nimeltään Hyvät, pahat ja rumat.

Kirja on kiinnostavuudeltaan kaksijakoinen. Aluksi kirja on raportoiva ja pinnallinen, koska Rantalainen ei ollut Uusivirran lähipiirissä, vaan on kirjoittanut nyrkkeilijän urasta lähteisiin tukeutuen. Myöhemmin teos muuttuu kiinnostavammaksi kun Rantalainen on elänyt elämää Uusivirran mukana ja toiminut hänen managerinaan ja perhetuttunaan.

Kirja kertoo urheilijan nousu- ja laskukausista. Uusivirta treeenaa itsensä kuntoon, kunnes loukkantuminen tai motivaation puute pakottaa urhelijan tauolle.

Ammattilaisuralla otteluita yritetään järjestää, mutta usein ne peruuntuvat. Uusivirta matkustaa treeni- ja kilpailumatkoille Yhdysvaltoihin ja muihin maihin. Kansanvälisiä harjoittelukumppaneita tuodaan Suomeen sparraamaan.

Loukkaantumisia rajussa lajissa sattuu, välillä on käsi rikki ja välillä niska oireilee. Ottelukuvaukset ovat rajuja: lukijaa hirvittää urheilijan ”polvien notkahtaessa”, ”silmien sumentuessa” tai kun he ”putoavat kanveesiin” perille menevien iskujen voimasta.

Iso draaman kaari syntyy Uusivirran edetessä ammattilaisurallaan kohti Euroopan mestaruus-ottelua. Uusivirta etenee titteliotteluun, mutta vastus on liian kova ja ura on käytännössä ohi.

Inhimillisestä näkökulmasta Uusivirran elämä tuntuu olevan pitkälti urheilun varassa.  Hän kuitenkin tekee myös päivätöitä palomiehenä Jyväskylässä.

Ihmissuhteet ovat rikkonaisia, rahahuolia on, alkoholi ja muut päihteet hiipivät elämään. Ajatukset synkkenevät ja Uusivirta kärsii depressiosta.

Vauhti kiihtyy kohti loppua, eivätkä ystävät pysty enää auttamaan ja tukemaan. Elämä päättyy vuonna 1999.

Kirja oli hieman epätasainen, eikä mikään erityinen kirjallisuuden helmi. Uusivirran henkilökuva jää kirjassa pinnalliseksi, mutta mietin, että hänessä on paljon samoja piirteitä kuin monissa urheilijoissa, joilla ehkä on ollut samantyyppisiä vaiheita elämässään.

Kirja oli kuitenkin ehdottomasti urheilukirjojen harrastajaa kiinnostava ja lukemisen arvoinen. Liiankin tuttu tarina siitä, kun urheilija nousee parrasvaloihin ja menestykseen, urheilu-ura kannattelee, mutta elämänhallinta pettää uran ollessa ohi.

Kirja myös kertoo nyrkkeilyn maailmasta, jossa erilaiset managerit ja ottelujärjestäjät suhaavat omia etujaan ajaen, raha liikkuu ja riskejä otetaan urheilijan ollessa pelinappulan roolissa.

Simo Rantalainen 2017: Tare – Mestarinyrkkeilijän muotokuva. Johnny Kniga Kustannus. Helsinki. 

Julkaistu

Riisuttu mestari

myllyla

Ensimmäinen muistikuva Mika Myllylästä liittyy lehtihaastatteluun, jossa kerrottiin hänen valmistautumisestaan johonkin arvokilpailuun. Jutusta on jäänyt mieleen erityisesti kuva, jossa Myllylä on ladulla laskuasennossa äärimmäisen huippukuntoisen näköisenä.

Toinen muistikuva liittyy johonkin arvokilpailuun, jossa Myllylän osallistuminen jollekin matkalle on ollut epävarmaa sairastelun vuoksi. Uutisissa tai urheiluruudussa hän laskee suksilla toimittajien ohi, naureskelee ja hihkaisee ”hiihän!”.

Kolmannen muistikuvan päiväys on 5.7.2011. Olin autossa Kirkkonummella valmistautumassa suunnistukseen. Radiouutisissa sanottiin, että Mika Myllylä on kuollut.

Myllylä voitti urallaan yhden olympikullan (Nagano 1998) ja neljä maailmanmestaruutta. Olympialaisista mitaleita tuli yhteensä neljä ja MM-kisoista yhdeksän.

Myllylä kirja Riisuttu mestari julkaistiin vuonna 2001 ja luin sen tietysti silloin tuoreeltaan. Nyt kotipuolessa käydessäni otin kirjan mukaani ja luin uudestaan. Olenhan tässä viime aikoina lukenut myös muita urheilukirjoja, jotka eivät ole kertoneet pelkästään voitoista ja glooriasta.

Lukiessa ensimmäinen ajatus kirjasta on se, että Myllylä kirjoittaa hämmästyttävän hyvin. Kirjassa ei ole nimettyä apukirjoittajaa kuten monissa urheilijoiden kirjoissa. Enkä löytänyt mistään tietoa että Myllylä olisi saanut apua kirjan kirjoittamisessa.

Kieli on värikästä, omaleimaista ja tunteikasta. Tarina on kirjoitettu kahteen kerrokseen Myllylän matkatessa Lahden MM-kisoista kotiinsa ja muistellessa samalla omaa uraansa.

Kirja piirtää Myllylästä kuvan, jossa yhdistyy tietty ulkopuolisuus, herkkyys ja äärimmäinen kunnianhimo ja voitontahto.

Ulkopuolisuuden kokemus on läsnä jo lapsuudessa kun Myllylät asuivat Ruotsissa ja jatkui myöhemmin oman tien kulkijuutena suhteessa maajoukkueeseenkin.

Herkkyys liittyi vaikkapa siihen, miten Myllylä koki olonsa julkisuuden valokeilassa ja häneen kohdistuneissa vaatimuksissa ja odotuksissa.

”Halusin olla mestari, mutta en sankari”, Myllylä kirjoittaa.

Kunnianhimo ja voitontahto näkyi tietenkin ennenkaikkea kovassa harjoittelussa. Harjoitustunteja tuli vuodessa yli 1000 ja treenit olivat kovia.

Yksinäisyydestä, yksin tehdyistä pitkistä harjoituksista, Myllylä haki voimaa myös Lahden kisojen jälkeisenä aikana.

Kirjan loppuosassa on raadollista pohdintaa huippu-urheilun maailmasta, sen vaatimuksista ja paineista. Näissä pohdinnoissa on saman suuntaista henkeä kuin mitä on esimerkiksi Tyler Hamiltonin ja Lance Armstrongin pyöräilymaailmasta kertovissa kirjoista.

Muistan jo ensimmäisellä lukukerralla miettineeni, että Myllylän kuvaus huippu-urheilun maailmasta auttoi ymmärtämään doping-asiaa laaja-alaisemmin.

Myllylä sanoo, että puhtaimmillaan urheilun ihanteet toteutuvat lasten liikkumisessa.

Kaiken kaikkiaan kirja on yksi parhaimmista urheilukirjoista mitä olen lukenut. Vaikuttava ja surullinen.

Kirjan jälkeisenä noin 10 vuoden aikana tarinan traagisuus syveni. Aikaan liittyi Lahden MM-kisojen jälkiselvittely julkisuudessa ja oikeussaleissa.

Pienistä valonpilkahduksista huolimatta Myllylän elämä ajautui huonoon suuntaan ja päättyi surullisiin uutisiin vuonna 2011.

Mestari oli lopulta liian herkkä ja haavoittuvainen. Sankaruuden hän vielä kesti vaikka ei siitä aina nauttinut, mutta sankaruuden menettäminen ja siihen liittyvät lieveilmiöt olivat liikaa.

Mika Myllylä 2001. Riisuttu Mestari. Tammi. Gummerus kirjapaino.  

 

 

Julkaistu

Taistelu ikääntymistä vastaan

fast

Joe Friel on kirjoittanut useita kestävyysurheiluun ja erityisesti triathloniin liittyviä kirjoja, kuuluisin näistä on ehkä The Triathlete’s Training Bible, josta on otettu mittava määrä uusia painoksia. Friel on myös perustanut globaalisti laajalle levinneen harjoitusalustan Training Peaksin.

70-vuoden ikään ehtineenä Friel on kääntänyt katseensa ikääntymiseen ja sen merkitykseen  kestävyysurheilussa. Syntyi kirja Fast After 50 – How to Race Strong for the Rest of Your Life. 

Keskeistä kirjassa ovat ikääntymiseen liittyvät pohdinnat ihmisen fysiologian kannalta. Taustaa haetaan mittavasta määrästä tieteellistä tutkimista. Viitataan mm. eläinkokeisiin, joissa treenaavat hiiret kuolivat huomattavasti vanhempina kuin ne hiiret, jotka eivät treenanneet.

Kestävyysurheilun näkökulmasta ikääntymisen myötä tulee kolme merkittävää haastetta: hapenottokyky alenee, lihasmassa pienenee ja kehon rasvaprosentti kasvaa.

Jos ikääntyvä urheilija haluaa säilyttää ja kehittää suorituskykyään, hänen on taisteltava näitä uhkaavia kehityskulkuja vastaan.

Onneksi Frielillä on ratkaisuja tarjolla.

Keskeisin vastaus on se, että intensiteetiltään kovia harjoituksia pitää jatkaa. Ikääntymisen myötä on tyypillistä, että harjoitusten intensiteetti laskee, aletaan löysäillä ja siirrytään ”lenkkeilyyn”. Kevyet harjoitukset eivät kuitenkaan riitä vastavoimaksi ikääntymisen myötä tapahtuvaan hapenottokyvyn heikkenemiseen.

Jotta lihasmassa säilyy, salilla on käytävä! Saliharjoittelussakaan pelkät pitkät sarjat keveillä painoilla eivät riitä, vaan rautaa on kasattava tankoon kunnolla.

Jotta rasvaprosentti pysyy kohtuuden rajoissa, on kiinnitettävä huomiota ruokavalioon ja vältettävä rasvaa ja turhia hiilihydraatteja.

Palautumisen merkitys korostuu kun ikää karttuu. Ikääntynyt urheilija ei palaudu samalla tavalla kuin nuori ja tämä on otettava huomioon harjoittelun suunnittelussa.

Myös vammojen riski on suurempi, koska vuosien harjoittelun vaikutukset ovat jättäneet jälkensä kehoon.

Friel korostaa erilaisten testien merkitystä. Useaan otteeseen kerrotaan, kuinka saattaa olla tarpeellista mennä mittaamaan hapenottokykyä testiasemalle tai muuhun paikkaan.

Kiinnostavasti nykyaikaiset sykevälivaihtelun mittaamisen mahdollistavat välineet eivät vielä tunnu saavuttaneen Frieliä. Hän toteaa, että nämä laitteet ovat kalliita, mutta markkinoille on kuulemma kohta tulossa uusia apuja tähän.

Kirja on ovelasti segmentoitu ikääntyvän yhteiskunnan tarpeisiin. Vaikka kirja on kirjoitettu ikääntyneitä kilpakuntoilijoita varten, on se samalla vahva puheenvuoro kaikille fyysisen kunnon ylläpitämisen ja elämäntapojen merkityksestä iän karttuessa.

Itse jäin miettimään, että Friel ei kovinkaan paljoa pureskele elämäntilanteen merkitystä harjoittelun kannalta. Aikaisemmissa Frielin kirjoissa perhevelvoitteet ja työ rajoittivat merkittävästi uppoutumista harjoitteluun. Nyt ei vastaavasti tuoda esiin, että yli 50-vuotiailla ainakin perhevelvoitteet saattavat jo hieman hellittää.

Kirjan keskeiset teemat olivat kyllä melko tuttuja. Jos en ollut aikaisemmin lukenut niistä, niin vähintään valistuneet kaverit ovat niistä kertoneet.

Kirjassa on myös mielenkiintoisia tilastoja. Tiesittekö esimerkiksi, että 90-94-vuotiaiden naisten sarjassa maratonin ennätysaika on 9 tuntia ja miehillä 6 tuntia? Triathlonin täysmatkalla 70-74-vuotiaiden miesten ennätys on noin 12 tuntia ja naisilla hieman alle 16 tuntia.

Kaiken kaikkiaan kirjassa on paljon yleistä harjoitteluun liittyvää asiaa, mutta se sisältää myös näkökulmia, jotka ovat tärkeitä vanhemmille AG (age grouper) urheilijoille. Kirjan lopussa on listattuna runsaasti erilaisia harjoittelumenetelmiä ja testiprotokollia. Lukusuositus aihepiiristä kiinnostuneille!

Joe Friel 2015: Fast After Fifty – How to Race Strong fro the Rest of Your Life. Boulder Colorado. 

Julkaistu

Tunnekartasto – Kuinka tunteet tekevät meistä ihmisiä

nummenmaa

En enää muista, miten päädyin lukemaan tätä kirjaa. Yleensä saan kirjavinkit lukemistani kirjoista tai mediasta, kirjasuosituksista ja erilaisista listoista. Veikkaan ensimmäistä vaihtoehtoa, sillä erityisesti tietokirjojen kohdalla kirjat johtavat helposti toisiin kirjoihin. Joka tapauksessa olen tyytyväinen, että tämä kirja tuli luettua. 

Kirjan kirjoittanut Lauri Nummenmaa on Turun yliopiston nuori menestynyt tutkija, joka toimii lääketieteellisen kuvantamisen ja mallintamisen apulaisprofessorina. Hän on maan johtavia aivotutkijoita ja suosittu luennoitsija.

Kirja kertoo monipuolisesti tunteista. Tämä on kyllä melko laimeasti sanottu, sillä niin kattavan kuvan siitä, mihin kaikkiin inhimillisen elämän osa-alueisiin tunteet liittyvät, kirja antaa.

Pohja luodaan tarkastelemalla aivojen toimintaa, ihmislajin kehitystä, tietoisuuden muodostumista sekä järjen ja tunteiden vuorovaikutusta.

Tunteet ovat mukana kaikessa toiminnassamme, välillä enemmän ja välillä vähemmän. Emme pärjää pelkällä järjellä ja monet asiat päätetäänkin tunteiden avulla. Kirjan esimerkin mukaan tunteet ovat norsu, joka vie meitä voimakkaasti eteenpäin, ratsastaja (järki) yrittää ohjata norsua mahdollisimman viisaasti.

Myönteiset tunteet (onni) viestivät, että ympärillämme on kaikki hyvin, välittömät vaarat eivät uhkaa meitä ja voimme rentoutua. Mielihyvä ja onni vapauttavat kehon. Mielihyvän ja onnen tavoittelusta tulee ongelmia, jos ne johtavat esimerkiksi ylipainoon.

Inho suojelee meitä bakteereilta ja taudinaiheuttajilta. Hajuaistimme on esimerkiksi tottunut huomaamaan mädäntyneen ruoan. Sylkirefleksi tai oksentaminen liittyvät samaan asiaan jos epämääräinen ruoka pääsee suuhun tai mahaan asti. Inhon kohteet voivat olla myös kulttuurisesti määrittynyttä moraalista inhoa.

Pelko keskittää huomiokykymme ja voimavaramme vaarojen kohtaamiseen. Pelko yrittää suojella meitä ikäviltä yllätyksiltä. Pelko saa meidät tarkkailemaan valppaammin ympäristöämme ja sieltä tulevia vaaroja. Näin itse puolustautuminen on tarvittaessa helppoa.

Pelko on myös haitallista, sillä saatamme pelätä vaikkapa hammaslääkäriä niin, että jätämme ajan varaamatta. Pelko myös lamauttaa järjen keskittämällä voimavaramme eloonjäämiskamppailuun. Pelkääviä ihmisiä on helppo ohjailla, tästä on kyse ns. pelolla johtamisessa.

Tunteet tarttuvat, sillä voimme eläytyä toisten ihmisten iloon ja hätään. Kyky eläytyä toisen tunteisiin on mahdollisesti kehittynyt helpottamaan kanssakäymistä ja yhteistyötä.

Onnen ja iloisuuden leviäminen ryhmässä parantaa ihmisten mielialaa ja lisää yhteenkuuluvuuden tunnetta. Siksi työpaikkojen tiimien ja muiden yhteisöjen on kenties tarpeen tehdä toisinaan jotakin muutakin yhdessä kuin työtä.

Viha on puolustusjärjestelmä, joka suojelee meitä toisten henkisiltä ja fyysisiltä hyökkäyksiltä. Moraalinen viha taas on kehittynyt suojaamaan yhteisöjä ja niiden tärkeinä pitämiä arvoja. Häpeä saa meidät tuntemaan pahoin jos rikomme yhteisön moraalista koodia.

Digitaalisen maailman häpäisy- ja vihakampanjointi aikaansaa moraalista tuohtumusta. Tämä katalysoituu siitä, että moraalikoodin rikkominen  aiheuttaa moraalisia tunteita herkemmin kuin koodin noudattaminen. Lisäksi internetin anonymiteetin takaa on helpompaa esittää negatiivisia kommentteja kuin kasvotusten.

Pahaa käsittelevässä kappaleessa puretaan huolella syitä aggressiivisen käyttäytymisen taustalla. Sukupuoli, ikä ja rikoshistoria ennustavat väkivaltaista käyttäytymistä, mutta persoonallisuuden piirteet vain vähän.

Matala empatiakyky tai kyky kytkeä empatia pois päältä on väkivaltaisen käyttäytymisen edellytys. Ihmisellä on synnynnäinen valmius väkivaltaan. Osa väkivallasta koetaan oikeutetuksi: esimerkiksi sodassa on oikeus tappaa vastapuolen taistelijoita.

Kirja on hieno esimerkki tieteen popularisoinnista. Tieteellisen tutkimuksen havaintoja linkitetään sivu toisensa jälkeen arkielämän tilanteisiin ja elämän perusasetelmiin. Eikä yhtään tylsästi!

Kirja sopii hyvin johto- ja esimiestehtävissä toimiville, joissa tunteiden ymmärtäminen on tärkeää. Kirja ei ole ihan keveimmästä päästä olevia tietokirjoja, mutta toisaalta ei kyllä häiritsevän raskaskaan. Kun monissa tätä aihepiiriä leikkaavissa kirjoissa riittää pakene tai taistele-reaktion selittäminen, tämä kirja sukeltaa huomattavasti syvemmälle.

Kirja on myös hyvä opas nykypäivän vahvasti tunteisiin liittyviin teemoihin, kuten sosiaalisessa mediassa tapahtuviin repiviin keskusteluihin tai poliittisen kentän nopeisiin liikkeisiin.

Lauri Nummenmaa 2019: Kuinka tunteet tekevät meistä ihmisiä. Kustannusosakeyhtiö Tammi, Helsinki. 

Julkaistu

Urheiluhullu – Stadioneilta suljetulle osastolle

suominen
suominen

Tapio Suominen on tuttu mies kaikille urheilua viime vuosikymmeninä seuranneille. Hän on toiminut urheiluselostajana ja toimittajana, työskennellen Yleisradiossa yli 30 vuotta ja selostaen monipuolisesti eri lajeja. Työssään hän on vieraillut yli 70 maassa ja tehnyt yli 3000 TV-lähetystä. Kirjassa hän kertoo työurastaan ja sairastumisestaan.

Vaikka Tapio Suominen on minua kuusi vuotta vanhempi, tunnistan hänen lapsuuden ja nuoruuden kertomuksistaan monia tuttuja asioita, liittyen yhteiskunnallisiin asioihin, perheeseen, koulumaailmaan, musiikkiin, sarjakuviin ja elokuviin.

Suominen oli innokas urheilun seuraaja jo nuorena; kenties näistäkin kohdista kirjassa mieleeni tuli muistoja 1970-1980-luvun urheilutapahtumien seuraamisesta radiosta, jossa kanava ei aina ollut ihan kohdallaan.

Suomisen laji nuoruudessa oli koripallo, jota hän pelasi myös vaihto-oppilasvuotenaan Yhdysvalloissa. Suominen opiskeli Jyväskylässä liikuntatieteellisessä ja oli mukana paikallisessa koripalloseurassa.

Suomisen ura urheilutoimittajana on huikea. Noin vuodesta 1990 hän työskenteli käytännössä kaikissa merkittävissä suurkisoissa, matkusti ympäri maailmaa sekä tapasi ja haastatteli keskeiset urheilun maailmantähdet. Suomisen lajit olivat ainakin hiihto, jääkiekko, yleisurheilu, jalkapallo, koripallo, taitoluistelu ja telinevoimistelu. Kirjasta ilmenee, että Suominen raportoi myös muun muassa Pauli Kiurun legendaarisista Hawaijin kisoista.

Oli vaikuttavaa lukea Suomisen omistautuneisuudesta, siitä miten syvällisesti hän halusi perehtyä itselleen tuntemattomiin lajeihin hyödyntämällä kirjallisuutta ja asiantuntijoita. Ja miten huolellisesti hän valmistautui tehtäviinsä.

Kuvaukset urheilutoimittajan, selostajan tai studioisännän työstä ovat kiinnostavia avaten juuri taustatyötä ja valmistautumista. Perustyöstä kertomien lisäksi kirjassa tulee kosolti mielenkiintoisia huomioita ja kommentteja kisoista, urheilijoista ja urheilun merkkihenkilöistä.

Suomisen verkosto on laaja. Hän puhuu monista julkisuuden ristiriitaisistakin persoonista myönteiseen sävyyn.

Työura kuitenkin päättyy monisäikeiseen ongelmien vyyhteen, jonka elementtejä ovat työstä irtisanotuksi tuleminen, alkoholiongelma, avioero ja sairastuminen kaksisuuntaiseen mielialahäiriöön.

Kuvaus näistä vaikeista vaiheista on raa-an avointa ja rehellistä. Lyhyessä ajassa tapahtuu monia käänteitä hyvää ja huonoon suuntaan. Elämä on välillä hiuskarvan varassa.

Suomisella on lähellään kuitenkin ihmisiä, joiden tuki vaikeimpina hetkinä on ratkaisevaa. Oman vivahteensa Suomisen vaikeisiin vaiheisiin tuo hänen asemansa julkisuuden henkilönä sekä sosiaalinen media.

Suominen haluaa myös kuvata sitä, miten yhteiskunnan hoitojärjestelmä hänen tilanteessaan toimi. Hoitoa järjestyy, mutta asiat eivät aina suju hyvin. Kun autettavan resurssit ovat vähissä, avun saamisessa tukijoukot ovat tarpeen ja oikeat hoitomuodotkin järjestyvät vasta pidemmällä aikavälillä.

Suominen on myös käynyt keskustelemassa mielenterveyteen liittyvän järjestön kanssa saadakseen kirjaansa taustatietoa mielenterveysasioista ja niiden hoidosta Suomessa.

Kirjan loppupuolella Suominen kuvaa huippu-urheilijoita ja suhdettaan heihin. Maailman parhaat urheilijat ovat jollakin tavalla erityisiä ihmisiä, poikkeusyksilöitä. Ilman tätä he eivät voisi olla maailman parhaita. Suominen sanoo kokevansa hengenheimolaisuutta heihin ja halusi myös olla alallaan maailman paras. Tähän haluun liittyi hänen omistautumisensa ja paneutumisensa.

Kirja on sisällöltään kaksijakoinen: stadionit ja suljetut osastot ovat todellakin niin kaksi eri maailmaa.  Vaikka ennusmerkkejä ongelmista tuleekin jo työuran aikana, pysäytys on todella raju. 

Pidin kirjasta todella paljon. Urheiluosuus oli mielenkiintoista luettavaa monessakin mielessä. Sairaskertomus avasi sairastavan henkilön näkökulmasta niitä prosesseja, jotka koskettavat monia nykypäivän Suomessa. Ehkä Suomisen tietty reflektio ja nuoruuden muistot koskettivat myös jotenkin erityisesti saman ikäistä miestä.

Tapio Suominen ja Lasse Lindqvist 2019: Urheiluhullu. Stadioneilta suljetulle osastolle. Otava, Helsinki. 

Julkaistu

Miksi Ranska raivoaa? Macron ja keskiluokan kapina

macron

Ranska on aina ollut minulle hieman vieraampi maa. En ole siellä juurikaan vieraillut, enkä maan tilannetta muutenkaan seurannut.  Kirjavinkkejä selatessani huomasin, että tätä Annastiina Heikkilän kirjoittamaa kirjaa kehuttiin kovasti. Siksi laitoin teoksen tilaukseen kirjastosta ja pienen jonotusajan jälkeen pääsin tarttumaan kirjaan.

Kirja kertoo, miksi presidentti Macron menetti nopeasti suosionsa ja mistä aineksistä syntyi Keltaliiveiksi kutsuttu protestiliike.

Määrätietoisen presidentti Macronin presidenttikausi alkoi hyvin, mutta ajautui myöhemmin vaikeuksiin. Vaikka Macronilla oli myös poliittista taustaa, hän markkinoi itseään vaaleissa poliitiikan ulkopuolelta tulevana hahmona, joka pystyisi uudistuksiin. Ennen presidentiksi valitsemistaan Macron toimi investointipankkiirina.

Kautensa alussa Macron esiintyi Pariisissa loisteliaassa paraatissa, tapasi merkittävät Europan ja maailman johtajat, kuten Merkelin, Putinin ja Trumpin. Macron esiintyi edistyksellinen johtajana, joka puolusti humaaneja arvoja ja kansainvälisiä sopimuksia. Häneen tavoitteenaan oli kuitenkin palauttaa Ranska sille kuuluvalle paikalle maailman mahtimaiden joukkoon.

Keltaliivi-protestiliike lähti liikkeelle alemman keskiluokan taloudellisesta ahdingosta ja arkipäiväisistä haasteista. Kyse oli työpaikoista, dieselin hinnasta ja asunnoista. Liike mobilisoitui ilman näkyviä johtajia hyödyntäen merkittävästi sosiaalista mediaa.

Keltaliivien protesti kohdistui Macroniin, johon erityisesti dieselveron nostaminen (ilmastopoliittisista syistä) ja sitä ennen varallisuusveron poistaminen henkilöityi. Todellisuudessa verouudistus oli hänen edeltäjänsä liikkeelle laittama asia.

Keltaliiivit organisoivat massiivisia mielenilmauksia kaupunkeihin; mellakat yltyivät väkivaltaisiksi yhteenotoiksi poliisin kanssa ja materiaalisia vahinkoja syntyi paljon. Mediassa eniten tilaa saaneet mielenosoitukset järjestettiin Pariisissa, mutta tapahtumia järjestettiin laajalta eri puolilla maata. Erityisesti liikenneympyrät otettiin monessa kaupungissa tapahtumien keskipisteeksi.

Macronin suosio laski voimakkaasti ja kyselytutkimukset osoittivat kansalaisten ajattelevan, että heidän veroillaan pönkitetään superrikkaiden aseman parantamista. Vuoden 2019 eurovaalit kuitenkin vahvistivat Macronin asemaa ja hän onnistui jopa uudistamaan kannatuspohjaansa. 

Kirjassa yhdistyy mielenkiintoisella tavalla monia nykyajan yhteiskunnille ja politiikalle keskeisiä ilmiöitä. Näitä teemoja ovat mm. karismaattisten johtajien nousu valtaan, keskusta-periferia-ulottuvuus poliittisena jakolinjana, kuilu eliitin ja kansalaisten välillä, kansanliikkeiden mobilisoituminen ilman keskeisiä johtohahmoja sekä sosiaalisen median hyödyntäminen julkisuuden ja julkisen keskustelun hallinnassa.

Keltaliivien toiminnan taustalla nähtiin jopa vaikutteita Ranskan suuresta vallankumouksesta vuodelta 1789. Yhteistä oli se, että molemmissa taustalla oli kansalaisten kokemus sivuutetuksi tulemisesta.

Kirjassa ajankohtaiset asiat yhdistetään mielenkiintoisella tavalla Ranskan historiaan ja yhteiskunnallisiin ja kulttuurisiin erityispiirteisiin. Tällaisia ovat muun muassa ranskalaisten herkkyys lähteä kaduille osoittamaan mieltään sekä alhainen veronmaksuhalukkuus. Kirjan käsittelemään ajanjaksoon osuu myös Notre Damen palo, jonka vaikutuksia ranskalaisten elämään Heikkilä raportoi.

Kirja on yksi parhaista viime aikoina lukemistani tietokirjoista. Suosittelen sitä paitsi kaikille Ranskasta kiinnostuneille, niille lukijoille, jotka ovat kiinnostuneita tämän ajan politiikasta ja yhteiskunnallisesta kehityksestä.

Annastiina Heikkilä 2019. Miksi Ranska raivoaa? Macron ja keskiluokan kapina. Kustantamo S & S, Helsinki. 

Julkaistu

Nukkumalla menestykseen

tuoimlehto

Uni on tunnetusti päivän sana. Unesta ja nukkumisesta kertovia juttuja voi lukea mediasta lähes päivittäin. Aiheesta on myös runsaasti kirjallisuutta.  Aihealueen harrastajana olen lukenut teemasta useampia kirjoja, jotka luettelen tämän kirjoituksen lopussa.

Vuoden vaihtuessa perehdyin jälleen uuteen unikirjaan, eli lääkäri Henri Tuomilehdon uuteen, vuonna 2019 julkaistuun kirjaan Nukkumalla menestykseen. Tuomilehto on maan johtavia uniasiantuntijoita, joka on tutkinut aihepiiriä sekä tietenkin tehnyt teemaan liittyvää potilastyötä.

Kirjan sisältö

Kirja tarjoaa ensinnäkin rautaisannoksen unen merkityksestä terveydelle, hyvinvoinnille ja päivittäiselle suoriutumiselle. Unen merkitys on suuri. Tarvitsemme unta, jotta pysymme terveinä ja suoriudumme askareistamme työssä ja sen ulkopuolella.

Tuomilehdon pääviesti on, että voimme itse vaikuttaa merkittävästi siihen, kuinka paljon ja minkä laatuista unta saamme. Jos omat toimenpiteet eivät tepsi ja on kyse vakavammista ongelmista, apua on tarjolla. Kirjan sivuilla toistuu rohkaiseva näkemys, että tie parempaan uneen on olemassa.

Omat kaikkien käytössä olevat keinot liittyvät esimerkiksi huolien käsittelyyn (huolipäiväkirja), mielen rauhoittamiseen sekä päivärytmiin (liikunta ja ruokailut erityisesti).

Tuomilehto esittää, ehkä hieman ainakin julkisuuden valtavirrasta poikkeavia, näkemyksiä liittyen esimerkiksi illan syömiseen (ei lihota erityisesti, kokonaiskalorit ratkaisevat) ja digitaalisten välineiden sinivaloon (tärkeämpää on rauhoittaako vai virkistääkö sisältö).

Kirjan painotus on luonnolllisesti lääkkeettömässä hoidossa. Lääkkeet eivät ratkaise ongelmia, jotka ovat huonon unen ja nukkumisen taustalla, vaan ne hoitavat oireita. Lääkkeet voivat tukea tilapäisesti erityistilanteissa, mutta pitkäkestoisesti ne eivät ole hyvä ratkaisu.

Yksi kirjan hienoista piirteistä on se, että siinä käsitellään uneen liittyviä haasteita elämänvaiheittain ja erikoistilanteittain. Omissa jaksoissaan käsitellään esimerkiksi lasten ja nuorten unta sekä unta ikääntymisen näkökulmasta. Samoin pohditaan unta vuorotyössä, liikenteessä tai matkustaessa. Nämä vain joitakin esimerkkejä mainitakseni.

Kirjassa on hyviä huomioita liittyen siihen, minkälaisia vaikutuksia univaikeuksilla on esimerkiksi perhe-elämään ja parisuhteeseen.

Kirjassa on myös oma jaksonsa erilaisille unihäiriöille ja unen tutkimiselle. Jaksossa avataan näitä syvempään asiantuntemukseen perustuvia sisältöjä mukavan kansanomaisesti.

Tuomilehto ottaa myös kantaa hyvinvointiteknologiaan ja tuo esiin, että sormukset, kellot, rannekkeet ja muut anturit eivät mittaa unta vaan tekevät siihen liittyviä päätelmiä algoritmien mukaan. Unen oikea mittaaminen perustuu aivojen toiminnan mittaamiseen aivosähkökäyrän (EEG) avulla.

Hyvinvointiteknologia voi kuitenkin olla hyödyllistä, jos ne herättävät käyttäjiensä mielenkiinnon unen seuraamiseen ja terveyden parantamiseen.

Kaiken kaikkiaan Tuomilehdon kirja on hyvä kirja unesta ja sen merkityksestä. Se erottuu muista alueen kirjoista fokusoiden erilaisiin elämäntilanteisiin ja -vaiheisiin ja avaa myös mukavasti vaikeampia uniongelmia sekä unitutkimuksen maailmaa.

Yksilöstä yhteisöön?

Jos vielä pohtii laajemmin unikirjojen ja muun sisällön tematiikkaa niin yksi suunta on kirjallisuudessa vielä melko ohuella käsittelyllä. Unta tarkastellaan nimittäin hyvin yksilölähtöisesti. Yksilöasiahan se tietysti onkin. Uniongelmat kuitenkin heijastuvat yhteisöön, esimerkiksi kotona tai työpaikalla.

Monasti olemme kuulleet esimerkin, jossa esitetään, kuinka monen promillen humalatilaa tietynlainen valvominen vastaa. Näin perustellaan, että rattiin ei saa mennä väsyneenä. Samoilla univajeesta johtuvilla ”promilleilla” kuitenkin painetaan työelämässä useinkin.

Työpaikan toimenpiteillä, pelisäännöillä, kulttuurilla voidaan vaikuttaa uniasioihin. Vuorotyössä työvuorosuunnittelu on merkittävässä roolissa unen ja palautumisen kannalta. Etätyö ja työaikajoustot saattavat tuoda merkittäviä hyötyjä unen näkökulmasta. Työpaikan viestintäkulttuuri saattaa vaikuttaa siihen, miten työntekijät nukkuvat.

Näitä asioita sivutaan monissa uneen liittyvissä kirjoissa, mutta ne ovat toistaiseksi olleet jonkinlaisessa sivuroolissa. Kenties kohta näemme esimiehille ja johtajille suunnattuja kirjoja, joissa tällainen näkökulma on keskiössä.

Henri Tuomilehto (2019): Nukkumalla menestykseen. Tammi, Helsinki. 

Muita aihepiiriä käsitteleviä kirjoja:

Unikirjat:

Arianna Huffington Sleep Revolution. Esittelyni tässä.

Leeni Peltola: Valvomo. Esittelyni tässä.

Mathew Walker Why We Sleep. Esittely jäi kirjoittamatta.

Hyvinvointikirjat:

Oskari Saari ja Aki Hintsa: Voittamisen anatomia. Esittelyni tässä.

Petteri Kilpisen ja Antti Haqgvist: Varianssi. Esittelyni tässä.

”Aivokirjat”:

Minna Huotilainen ja Mona Moisala 2018. Keskittymiskyvyn elvytysopas. Esittelyni tässä.

Minna Huotilainen ja Katri Saarikivi 2018: Aivot työssä. Esittelyni tässä.

Minna Huotilainen ja Leeni Peltonen: Tunne aivosi. Esittelyni tässä.

Julkaistu

Palvelukseen halutaan ajokoira – johtajan ulkonäkö ja esiintyminen

ajokoira

Vuonna 2016 julkaistu 150 sivuinen kirjanen Palvelukseen halutaan ajokoira aiheutti aikanaan jonkin verran keskustelua. Keskustelussa muun muassa arvosteltiin kirjoittajia huonosta johtajien arjen tuntemuksesta.

Kirjassa kerrotaan, että johtajien työn vaativuuden vuoksi rekrytoinnit kohdistuvat ”ajokoirajohtajiin”, joiden kovat ja systemaattisen treenin luomat fyysiset ja henkiset ominaisuudet mahdollistavat johtajan töissä pärjäämisen.

Ajokoirajohtaja juoksee marathoneja tai harrastaa triathlonia. Paitsi liikkumistaan, ajokoirajohtaja optimoi syömistään ja nukkumistaan. Ja mielellään mittaa kaikkea uusimmalla älylaitteellaan.

Eikä tässä vielä kaikki. Koska merkittävä osa johtajana toimimista on johtajan roolin ”esittämistä”, myös ajokoiramainen ulkonäkö ja siihen liittyvä energisyys on merkittävä resurssi johtajalle.

Kirjoittajien mukaan näiden ominaisuuksien ylenmääräinen arvostus aiheuttaa huolta diversiteetin vähenemisestä johtajakunnassa.

Kirjan julkaisemisesta on kulunut muutama vuosi. Näiden vuosien aikana hyvinvointiteknologian valtavirtaistuminen on ottanut askelia etenpäin. Media pursuaa juttuja hyvinvoinnista ja sen ylläpitämisestä. Erilaisia valmennus-palveluja on tarjolla aikaisempaa enemmän. Unesta ja sen merkityksestä puhutaan kyllästymiseen saakka.

Vaikka kaikki edellä sanottu kasautuukin sosioekonomisen asteikon yläpäähän, on kehitys tarkoittanut sitä, että panostaminen omaan hyvinvointiin ei ole pelkästään johtajien juttu. Eikä se koskaan ole ollutkaan.

Kuten aikaisemmin lukemani kirja Ulkonäköyhteiskunta (lue esittelyni kirjasta tästä) osoitti, ulkonäön merkitys saattaa nykyään korostua työelämässä yleisemminkin.

Edellyttääkö johtajana toimiminen ajokoiran ominaisuuksia?

Oman kokemukseni mukaan johtajat harrastavat muun muassa kirjallisuutta, ruoanlaittoa, metsästystä, teatteria, oopperaa, golfia, hiihtoa, triathlonia, juoksua, purjehdusta, jääkiekkoa, ratsastusta, rallia, tennistä, suunnistusta, mökkeilyä ja remontointia. Eli melko laajalla skaalalla kaikenlaisia erilaisia harrastuksia.

Hyvä peruskunto varmasti auttaa työssä jaksamisessa johtajallakin. Ja taito palautua työn rasituksista. Palautumista voi kuitenkin varmistaa monella muullakin harrastuksella kuin extremeillä urheiluharrastuksilla.

Johtaja edustaa kuitenkin organisaatioitaan, jolloin ulkonäöllä ja esiintymisellä eittämättä on merkitystä. Näiden lisäksi johtaja tarvitsee vaativassa työssään kosolti muita ominaisuuksia. Viime aikoina keskustelussa ovat painottuneet mm. viestinnälliset taidot ja empatia. Hyvä kokonaisuus johtajan ominaisuuksia saattaa löytyä myös ei-ajokoiramaiselta johtajalta.

Kirjoittajat onnistuvat tiivistämään argumenttinsa kirjaa paremmin tässä (maksumuuri) Helsingin Sanomien Vieraskynä-kirjoituksessaan.

Janne Tienari ja Susan Meriläinen 2016. Palvelukseen halutaan ajokoira. Johtajan ulkonäkö ja esiintyminen. Kustannusosakeyhtiö Siltala, Helsinki.

Julkaistu

Ulkonäköyhteiskunta – ulkoinen olemus pääomana 2000-luvun Suomessa

ulkonakyhteiskunta

Vuosia sitten luin erästä väitöskirjaa, jossa sivuttiin työelämän estetisoitumista. Yksi osa tätä kehitystä olisi se, että rekrytointivalinnat kohdistuisivat henkilöihin, joiden ulkoinen olemus tukee liiketoimintaa tai brändiä. Tämä voi tarkoittaa esimerkiksi asiakaskuntaan sopivien henkilöiden, kuten vanhempien työntekijöiden, rekrytointia. Tai nuorekkuuteen liitettävän brändin tukemista nuorekkaiden ihmisten rekrytoinnilla.

Tämä taustalla tartuin tähän turkulaisten sosiologien kirjoittamaan kirjaan. Vaikka oma akateeminen kotipesäni Turussa olikin hieman eri, kirjassa oli tuttuja elementtejä. Erityisesti tuttuus koski alun teoreettista taustoitusta, joka rakentui melko vahvasti Bourdieun tuotantoon. Ja toki kirjassa esitetyt regresssioanalyysien tuloksia esittelevät taulukot toivat muistoja mieleen nekin.

Kirjan perusajatus on siis se, että ulkoinen olemus on pääomaa, jota hyödynnetään erilaisilla vaihdannan markkinoilla. Näistä ilmeisin on parisuhdemarkkinat ja lisäksi relevantteja ovat muut sosiaaliset suhteet sekä työmarkkinat.

Kirjassa raportoidaan tutkimustuloksia. Siinä hyödynnetään laajoja kyselyaineistoja, sekä elämäkertatyylisiä aineistoja ja haastatteluaineistoja.

Aineistot kuvataan tarkasti, kyselytutkimusten tulokset esitetään graafeissa, joista ilmenee esimerkiksi kuinka monta prosenttia eri ikäryhmiin kuuluvista naisista ja miehistä ottaa itsestään selfie-kuvia. Tunnustan, että olen omassa ikäryhmässä poikkeuksellisen aktiivinen.

Kirjassa hyödynnetyn kyselyaineiston mukaan noin 30 prosenttia suomalaisista kokee hyötyneensä ulkonäöstään työpaikkoja hakiessaan. Seurustelukumppanin löytämisessä 60 prosenttia suomalaista kokee hyötyneensä ulkonäöstään. Ystävien saamisessa ulkonäöstään koki hyötyneensä miehistä 47 prosenttia ja naisista 37 prosenttia.

Työelämässä ulkoinen olemus saattaa olle relevantti rekrytointitilanteessa, koska ulkonäön perusteella saatetaan tehdä yleistyksiä myös muista työntekijän ominaisuuksista.

Työvaatetuksella saatetaan korostaa esimerkiksi luotettavuutta tai sitä voidaan käyttää erottautumisen tai brändin vahvistamisen välineenä.

Työasu saattaa myös liittyä voimakkaasti työrooliin. Jos työ on henkisesti raskasta, työasun riisuminen saattaa olla keino purkaa töissä kertynyttä kuormaa. Työasussaan työntekijä myös muuttuu työpaikkansa edustajaksi. Erityisesti näin on, jos työasu on univormu.

Kirjassa esitellyt tutkimustulokset kertovat muun muassa, että urheilullisuutta haluavat korostaa miehet, nuoret ja korkeakoulutetut. Naiset korostavat huoliteltua ulkonäköä sekä erottautumista.  Suurituloiset ja koulutetut käyttävät ulkonäköönsä eniten rahaa.

Kirja oli mielenkiintoinen sukellus vähän erilaiseen, mutta eittämättä tässä ajassa tärkeään, keskusteluun. Onhan sosiaalisen median myötä korostuneen oman ja muiden elämän välisen vertailun pohdittu liittyvän esimerkiksi mielenterveyden häiriöiden lisääntymiseen.

Itseni kirjassa kiinnostivat erityisesti työelämää koskevat kappaleet. Teos on tutkijoiden huolellisella otteella toteutettu. Lukusuositus erityisesti sosiologisesti orientoituneille.

Iida Kukkonen, Tero Pajunen, Ouri Sarpila ja Erica Åberg 2019: Ulkonäköyhteiskunta: Ulkoinen olemus pääomana 2000-luvun Suomessa. Into Kustannus Oy, Helsinki.