Kategoria: Artikkelit

Julkaistu

Itse itseäni johtaen

Kiire, keskeytykset ja töiden valuminen vapaa-ajalle ovat asiantuntijatyön haasteita. Näitä kysymyksiä pohdin parissakin eri tilaisuudessa menneellä viikolla.

Kalenteri täyttyy kokouksista, jotka ovat toisissaan kiinni. Palaverirumba alkaa aamusta ja kestää iltapäivään ja illansuuhun. Lounas saattaa jäädä kokousten vuoksi väliin. Kokousten välissä ei ole aikaa tehdä ”normaaleja töitä”, jolloin työt uhkaavat siirtyä vapaa-ajalle ja kotiin tehtäväksi.

Sähköpostin virta on jatkuva. Koska kalenteri on täynnä, sähköpostia ei ehdi purkaa työpäivän aikana. Työpaikan uudemmat ja sosiaalisemmat vimpaimet, kuten chatit, työntyvät ruudulle. Lisäksi sosiaalisesta mediasta on enemmän tai vähemmän tullut osa monen asiantuntijan työtä.

Työpäivä pilkkoutuu paitsi kokouksiin ja sähköposteihin, myös puheluihin ja toimistokuukkelointiin. Pirstaleisen työpäivän vuoksi pitkäjänteisen, syventymistä ja luovuutta edellyttävän työn tekeminen on vaikeaa.

Parin vuoden takaisessa tutkimuksessa havaittiin, että toimihenkilötyössä keskeytykset vievät tehokkaasta työajasta 20-30 prosenttia. Toisesta henkilöstä johtuvia keskeytyksiä on erityisesti esimiesasemassa olevilla.

Ongelma ei vaikuta ainoastaan työntekijän hyvinvointiin ja kokemuksiin työn sujumisesta. Se vaikuttaa työn tuloksellisuuteen ja laatuun sekä asiakaspalveluun. Organisaatio siis kärsii, jos asiantuntijoilla ei ole aikaa tehdä työtä pitkäjänteisesti.

Mikä ratkaisuksi?

Itse voit tehdä ainakin seuraavat:

  • Varaa aikaa kalenterista ”oikean työn” tekemiseen.
  • Priorisoi kokouksia, äläkä itse järjestä turhia kokouksia.
  • Jos työpaikkasi  mahdollistaa, pidä etätyöpäiviä, jolloin olet suojassa kokouksilta ja kuukkeloinnilta.

Työyhteisön ja koko organisaation kannattaa tehdä seuraavat:

  • Kokouskulttuuria kannattaa kehittää niin, että tarvittavat palaverit ovat mahdollisimman lyhyitä ja tehokkaita.
  • Työyhteisössä voidaan sopia käytännöistä (älä häiritse-kyltti tms.), joilla osoitetaan, että keskittymistä vaativa työskentely on käynnissä asiantuntijan huoneessa.
  • Teknologiaa hyödyntämällä etätyöpäivää pitävä voi osallistua työpaikan kokouksiin.

Työpäivät uhkaavat venyä kun päivät täyttyvät kokouksista. Tehokas työpäivä ei ole kuitenkaan kovin pitkä. Isossa osassa nykypäivän töitä tuottavuus ei ole kiinni työajasta, kuten tutkija Anu Järvensivu oheisessa haastattelussa sanoo. Innovaatio ei välttämättä synny, vaikka asiantuntija jäisi sitä toimistolle kypsyttelemään.

Nykyaikaiset työvälineet ja tietoliikenneyhteydet mahdollistavat työn tekemisen kaikkialla. Sähköpostia saattaa tulla kaikkina vuorokauden aikoina. Vaativia työasioita sisältävät sähköpostiviestit vapaa-ajalla saatuina ja luettuina saattavat virittää elimistön ”työtilaan” ja häiritä esimerkiksi yöunta.

Työyhteisön tai organisaation kannattaakin sopia sähköpostikulttuurista, eli saako sähköpostia lähetellä esimerkiksi iltaisin ja missä määrin siihen odotetaan reagoitavan.

Vaikka asiantuntija ei aktiivisesti töitä tekisikään, työasiat saattavat juolahtaa mieleen vapaa-ajalla. Puhutaan mentaalityöajasta. Kaikkia mentaalityöpäivän venyminen ei kuitenkaan haittaa. Esimerkiksi itse mietin illalla lenkillä mielelläni työasioita ja usein ajatukset menevätkin hyvin eteenpäin. Saattaa syntyä jopa pienimuotoisia innovaatioita.

Joustavuus eri muodoissaan lisääntyy työelämässä. Kehityksellä on hyötynsä, mutta se painottaa entisestään itsensä johtamisen valmiuksia ja osaamista tässä.

Asiantuntijan kannattaa organisoida työpäivänsä tehokkaasti, lähteä kotiin säädylliseen aikaan ja käyttää vapaa-aika palautumiseen ja omaa virettä ylläpitävään toimintaan.

Julkaistu

Minä ja eläkeuudistus

Vuonna 2017 voimaan tulevasta eläkeuudistuksesta on puhuttu paljolti kestävyysvajeen ja muiden yhteiskuntapoliiittisten tavoitteiden, kuten työurien pidentämisen näkökulmasta.

Mutta mitä vaiheittain nouseva eläkeikä tarkoittaa yksittäisen työntekijän näkökulmasta?

Kaikki lähtee tiedosta. Oman tulevan eläköitymisen ajankohtaa ja eläkkeen määrää voi laskea verkossa olevilla laskureilla. Laskureissa voi kokeilla, miten eläkkeelle siirtymisen ajankohta vaikuttaa eläkkeen määrään.

Eläkeiän noustessa oman työmarkkinakelpoisuuden ylläpitäminen korostuu. Tässä on monta näkökulmaa.

Tärkeä asia,  mutta ei tärkein, on fyysinen työkyky. Työntekijöiden ei tarvitse olla fyysisesti huippukunnossa, mutta kunnon pitäisi olla sellainen, että se ei estä tai haittaa työssä suoriutumista. Vaatimustaso  tietenkin vaihtelee ammateittain ja työn luonteen mukaan.

Fyysisen kunnon ohella tärkeää on henkinen vireys. Esimerkiksi harrastukset saattavat olla tässä suhteessa keskeisessä roolissa.

Työyhteisötaidot määrittävät, minkälaiseksi tiimipelaajaksi työntekijä työelämässä katsotaan. Työmarkkinakelpoisuuteesi vaikuttaa, kuinka helppoa tai vaikeaa yhteistyö kanssasi työyhteisössä on ja kuinka motivoitunut olet antamaan oman panoksesi.

Erityisen keskeinen asia on osaamisen ylläpitäminen. Tutkimuksissa on osoitettu, että tietotekniikan kehittyminen, uudet sovellukset ja käyttöjärjestelmät aiheuttavat harmaita hiuksia erityisesti vanhemmille työntekijöille.  Ei välttämättä ole pahitteeksi, jos työnantajan tarjoaman koulutuksen lisäksi työtekijä on itse aktiivinen ja päivittää osaamistaan. Opiskelua voi tehdä ”omalla ajalla” joko itsenäisesti tai esimerkiksi kansalaisopistossa.

Luova tuho myllää työmarkkinoita. Ammatteja katoaa ja työ muuttuu monella toimialalla. Omaan ammattiin liittyvän osaamisen päivittämisen lisäksi olisi hyvä, jos valmiuksia olisi useammassakin eri ammatissa toimimiseen työuran aikana.

Keskeistä ehjän työura kannalta on työkyvyn ja työn vaatimusten yhteensovittaminen. Viime aikoina on puhuttu ”itsensä ikäjohtamisesta”, jolla tarkoitetaan oman työn tuunaamista omaan työkykyyn sopivaksi. Työntekijä on oman työnsä asiantuntija, jolla on hyvät mahdollisuudet muotoilla työtään uudestaan ja nostaa esiin asiaa koskevia ehdotuksia.

Muutosvalmiutta tarvitaan. Työ muuttuu ja organisaatiot ryskyvät tulevinakin vuosina. Se, miten näissä muutoksissa pärjää, riippuu paitsi osaamisesta myös valmiuksista tehdä muutoksia.

Työura-asioita edistäisi myös se, jos työuran vaiheista ja niihin liittyvistä teemoista käydään työpaikalla avointa keskustelua. Kehityskeskustelut ovat keskeinen foorumi, jossa työuran eri vaiheista on hyvä pitää esillä, Tärkeää on myös se, että työuran lopussa lähestyvästä eläkeiästä voitaisiin keskustella avoimesti.

Työntekijän voi olla kannattavaa tehdä henkilökohtainen työurasuunnitelma. Pohjalla voi olla laskelma ja arvio eläkkeelle siirtymisen ajankohdasta. Tämän jälkeen voi pohtia omia haasteita ja vahvuuksia edellä esitellyissä asioissa. Ja tehdä tarvittavia muutoksia.

Eläkeuudistuksen tueksi tarvitaan työelämän laatua parantavia toimia. Nopea ajattelu paljastaa, että työntekijällä itsellään on merkittävä rooli oman työuransa jatkumisesta. Omaa työuraa koskeva pohdiskelu kannattaa, sillä ehjä työura turvaa parhaiten kohtuullisen eläkkeen.

Julkaistu

Omalla vastuulla

Ihminen on oman onnensa seppä. Siksi onnen tiellä on usein juuri ihminen itse.

Monella elämän osa-alueella ihmisen oma vastuu on korostunut. Ajat muuttuvat niin, että yksilön vastuuta painotetaan entistäkin enemmän.

Työelämässä olet vastuussa oman työkykysi säilyttämisestä ja osaamisesi päivittämisestä. Olet myös työyhteisötaitojen kautta vastuussa työyhteisön toimivuudesta. Koko yhteiskunnan kannalta on hyödyllistä, jos kansalaiset pitävät huolta omasta terveydestään.

Vastuu painaa, mutta onneksi sitä ei tarvitse kantaa yksin.

Tietoa on. Lehdet ja verkko pursuavat erilaisia ohjeita. Miten selviän vaikeista elämäntilanteista, miten syön terveellisemmin ja miten muutan elintapojani terveellisemmiksi? Miten toimin hankalissa tilanteissa työelämässä?

Tukea on mahdollista saada. Rahalla voit hankkia itsellesi personal trainerin fyysisen kunnon ylläpitoon ja parantamiseen. Työelämän haasteisiin voit saada tukea mentorilta tai sparraajalta.

Tekniikka auttaa. Erilaiset apuvälineet yleistyvät ja niistä on apua, kun kannamme vastuuta omasta hyvinvoinnistamme. Aktiivisuusmittareiden jälkeen meitä auttavat entistä fiksummat älykellot, jotka mittaavat esimerkiksi untamme ja liikkumistamme antaen opastusta parempiin elämäntapoihin. Sähköiset omahoitopalvelut lisääntyvät.

Terveydenhuollossa saamme hoidon jatkeeksi ammattilaisilta omahoito-ohjeita. Fysioterapeutti antaa jumppaohjeita ja vinkkejä työskentelyasennon korjaamiseen. Hammaslääkäri antaa hampaiden hoito-ohjeita. Mutta kuinka helposti nämä ohjeet unohtuvatkaan, kun olet yksin omaa vastuutasi kantamassa?

Pelkkä tieto riittää vain harvoin esimerkiksi elämäntapamuutosten tekemiseen. Kun yhteisön tai ammattilaisen antama tuki muutokselle loppuu, saattaa vaikkapa liikkumiseen tai ruokavalioon liittyvä muutos jäädä puolitiehen tai kokonaan tekemättä.

Usein juuri suunnan muuttaminen on vaikeaa. Esimerkiksi uudenvuodenlupaukset eivät juuri pidä – kuntosalit täyttyvät tammikuussa, mutta viimeistään maaliskuussa riittää tilaa.

Niinpä runsaasta tiedosta ja tuesta huolimatta yhteiskunnassamme esiintyy työyhteisöongelmia, työkykyongelmia, ylipainoa, huonoa fyysistä kuntoa, osaamisongelmia ja niin edelleen.

Muutosten tekeminen edellyttää tahdonvoimaa. Ilman sitä omaa vastuuta on vaikea kantaa. Tahdonvoiman kehittämisen ympärille on tietenkin kehittynyt oppeja, tekniikoita ja bisnestä.

Tahdon heikkous on kuitenkin inhimillinen ominaisuus, josta emme todennäköisesti pääse eroon niin kauan kuin inhimillistä elämää on olemassa. Ja Eino Leinon sanoin toinen on heikompi toista.

Tahdon heikkoudesta seuraa, että yksilölle ei kannata antaa liikaa vastuuta kannettavakseen. Ihmiset painottavat enemmän välittömiä hyötyjä kuin pitkän tähtäimen etua. Jos esimerkiksi eläketurvan hankkiminen olisi yksilön vastuulla, kaikki eivät todennäköisesti tulisi säästämään riittävästi vanhuuden varalta.  Myöskään kouluttautumista ei kannata jättää täysin omalle vastuulle.

Epäonnistuminen oman vastuun kantamisessa kaatuu yhteisön syliin. Huonojen elintapojen kustannukset maksetaan paitsi yksilön alentuneella elämänlaadulla, myös yhteiskunnan  rahoittamalla hoidolla. Siksi yhteisön tulee antaa tukea ja toisaalta asettaa rajoja, velvollisuuksia ja jopa rangaistuksia.

Omasta fyysisestä kunnosta huolehtiminen on jätetty pitkälti omalle vastuulle (koululiikunnan jälkeen), vaikka liikkumattomuuden kustannukset yhteiskunnalle ovat miljardiluokkaa. Yhteiskunnan ote saattaa kuitenkin olla kiristymässä. Aivan hiljattain on tehty ehdotuksia, joissa kouluihin vaaditaan tunti liikuntaa päivässä tai että työajalla liikkumisesta tulisi pakollista. Ongelmia kuitenkaan tuskin voidaan ratkaista pakkoliikunnalla.

Ratkaisu löytyy rakentamalla puitteet, joissa toivotunlaisia valintoja on helppo tehdä. Esimerkiksi edellä jo viitatussa artikkelissa tulee esiin, että lasten liikkumisen määrään liittyy koulun opetussuunnitelma, perheiden ajankäyttö, urheiluseurojen toimintaedellytykset ja -mallit ja kaupunkien infrastruktuuri. Puitteiden rakentaminen on yhteisön eli yhteiskunnan tehtävä.

Keskustelu yksilön ja yhteisön vastuun suhteesta on ikiaikainen. Kuitenkin on selvää, että ihminen tarvitsee yhteisön tukea, jotta voisi kantaa oman vastuunsa kunnialla.

Julkaistu

Case lapsi sairaana

Työ ja perhe kilpailevat työntekijän ajasta, voimavaroista ja huomiosta. Työn ja perheen yhteensovittaminen onkin keskeinen teema nykypäivän työelämäkeskusteluissa.

Molempiin suuntiin kyse voi olla sekä ajan määrästä (ollaan pois töistä ja työaika vähenee tai tehdään ylitöitä ja perheen kanssa vietettävä aika vähenee) tai laadusta (kotona väsyminen haittaa työntekoa tai työssä väsyminen haittaa perhe-elämää).

Työnteon muotojen muuttuminen, työaikojen joustavoituminen, tietotekniiikan kehittyminen sekä työelämän vaatimusten kiristyminen ovat haurastuttaneet työn ja perheen välistä rajaa. Samanaikaisesti yhteisölliset piirteet ovat korostuneet työelämässä, kuten esimerkiksi kirjasta Suomalainen työntekijyys 1945-2013 (Väänänen ja Turtiainen 2014) voidaan havaita. Yhdysvaltalainen perhetutkija Arlie Hochschild onkin osuvasti todennut modernille työelämälle olevan tyypillistä, että ”työ  on tullut kotiin” ja ”koti on mennyt töihin.”

Perheen ja työn yhteensovittamisessa on monta näkökulmaa ja käytännön tilannetta.  Osa tilanteista on pitkäkestoisia ja ”hitaita”, osa äkillisesti eteentulevia ”force majeure”-tyyppisiä tilanteita.

Äkillinen tilanne on esimerkiksi pienen lapsen sairastuminen ja työntekijän jääminen kotiin tästä syystä. Lapsi tietenkin tarvitsee hoivaa ja hoitoa, mutta tämän casen kautta on mielenkiintoista pohtia työn ja perheen yhteensovittamisen kysymyksiä.

Kun pieni lapsi äkillisesti sairastuu, tilannetta ratkotaan kahdella foorumilla: perheessä ja työpaikalla.

Lapsi sairastuu yleensä äkkiä ja yllättäen, tyypillisesti yöllä tai kesken tarhapäivän. Päätös siitä, kuka hakee lapsen tai jää kotiin pitää tehdä perheen sisäisissä neuvotteluissa nopeasti, keskellä työpäivää, yöllä tai aamulla.

Puntarissa ovat perheen sisäiset vastuunjaot ja toisaalta työelämän vaatimukset, pelisäännöt ja kulttuuri. Vastuiden jakaminen perheessä vaikuttaa työelämään, sillä jos perheessä vaikkapa sairastuneen lapsen hoito on aina toisen puolison vastuulla, on tämä luonnollisesti enemmän poissa töistä kuin toinen.

Jos perheessä vastuunjako on tasa-painoisempi ja kumpi tahansa puoliso voi periaatteessa jäädä kotiin, käydään tilanteen ollessa päällä nopeat priorisointikeskustelut. Kummalla on tärkeämpi asiakastapaaminen tai tärkeä kokous? Kumman projektien deadline on juuri käsillä? Kumpi on jo ollut paljon poissa töistä tänä flunssakautena? Kumman työnantajalla on perhemyönteisempi politiikka?

Toisaalta poissaolo testaa myös työpaikan rutiinit. Ovatko projektin asiat yhden henkilön päässä ja asiakirjat yhden henkilön kovalevyllä? Pystyykö kollega vetämään kokouksen tai tapaamaan asiakkaan? Voidaanko bookatut kokoukset hoitaa pienemmällä porukalla tai voidaanko mahdollisesti käyttää etäyhteyksiä? Onko kotona lapsen kanssa oleva totaalisesti poissa kuvioista vai mahtuuko hoitopäivään etätyötä, kun lapsi nukkuu tai katsoo muumeja?

Työpaikan kulttuuri saattaa vaikuttaa olennaisesti siihen, minkälaisia vastuunjakomalleja perheet käytännössä käyttävät. Jos toinen puoliso työskentelee perheystävällisessä työpaikassa, on hänen huomattavasti helpompi jäädä kotiin sairasta lasta hoitamaan kuin puolison, jonka työpaikalla tällaisiin tilanteisiin suhtaudutaan nuivasti.

Työpaikan kulttuuri ilmenee paitsi suoranaisina policyinä, myös siitä, miten poissaoloon suhtaudutaan. Ottaako esimies kotiinjäämisilmoituksen vastaan neutraalisti vai hiipiikö esimiehen suhtautumisesta pikkiriikkinen tai isompi syyllisyydentunne työntekijän mieleen?

Myös tiimin jäsenten nuiva suhtautuminen saattaa aiheuttaa pahaa mieltä. Eroja työpaikkojen kulttuureissa saattaa olla myös siinä, miten miesten hoitovapaisiin suhtaudutaan tai siinä, saako johtaja jäädä kotiin sairastunutta lasta hoitamaan.

Luonnollisesti yksinhuoltajien kohdalla työn ja perheen yhteensovittamisen haasteet ovat edellä kuvattuja pohdintoja suuremmat.

Vaikka perheen ja työn yhteensovittamisen kysymykset ratkotaan käytännössä perheissä ja työpaikoilla,  yhteiskunta asettaa laajemmat puitteet kahdellakin eri tavalla. Lainsäädäntö määrittää oikeuksia ja velvollisuuksia. Esimerkiksi lain mukaan alle 10 vuotiasta sairastunutta lasta voi jäädä hoitamaan kotiim. Toisaalta merkityksellistä on hoivakysymysten järjestäminen yhteiskunnassa laajemmin.

Hoivaa voi käytännössä tuottaa julkinen sektori, yksityiset yritykset, järjestöt ja lähiyhteisöt. Lähiyhteisöt ovat juuri perheitä, jotka voivat olla ydinperheitä tai ne voivat käsittää myös isovanhemmat.

Yksityisen sektorin rooli on viime aikoina korostunut. Työnantajat ovat heränneet siihen, että lasten sairastaminen aiheuttaa häiriöitä työpaikan prosesseihin. Yhä useammassa työpaikassa työntekijöillä on mahdollisuus saada lastenhoitoapua. Yleensä näissä malleissa apu  ostetaan yksityisiltä yrityksiltä tai järjestöiltä.

Julkiselta sektorilta apua äkillisiin lastenhoitotilanteisiin saa nykypäivänä käsittääkseni aniharvoin.

Ikääntyvässä yhteiskunnassa riittää hoivavastuita. Nähtäväksi jää se, miten hoivavastuut yksityisen ja julkisen sektorin sekä järjestöjen ja lähiyhteisöjen välillä jaetaan, kun hoivan tarvitsijoita tulevaisuudessa on aikaisempaa enemmän. Tulevina vuosina hoivaa tarvitsee yhä usemmin monta sukupolvea samanaikaisesti.

Jo tällä hetkellä ja tulevaisuudessa yhä usemmin edellä kuvattu työn ja perheen yhteensovittamista koskeva pohdinta saattaa kohdistua lapsen sijaan apua tarvitsevaan vanhukseen. Myös tällainen hoivavastuu saattaa sisältää vauhtia ja vaarallisia tilanteita ja vaatia nopeaa reagointia. Lainsäädäntö ei takaa näissä tilanteissa työntekijälle samoja oikeuksia kuin lasten kohdalla. Siksi painetta kohdistuu vieläkin enemmän työpaikkojen toimintatapoihin ja kulttuuriin. Ilmiselvää on myös se, että vanhustenhuollon järjestämisellä ja toimivuudella on suora yhteys työelämään.

Julkaistu

Ota oppia kirjailijasta

Minkälaisia keinoja kirjailijat käyttävät työvireen saavuttamiseen ja sen ylläpitämiseen? Vaikka kirjailijoiden työssä onkin omat erityispiirteensä, voi vinkeistä olla hyötyä muissakin ammateissa ja työelämässä yleisemmin.

Pääsin tutustumaan aihepiiriin Image-lehden erinomaisessa kirjoittajakoulutuksessa, jossa toimittajat ja kirjailijat kertoivat kirjoittamiseen liittyvistä teemoista.

Ideointiin ja vireyden ylläpitämiseen liittyvät keinot olivat yksinkertaisia ja arkisia. Ja siksi ne todennäköisesti ovat myös toimivia.

Keskeistä oli ensinnäkin aivotyön katkaiseminen arkisilla askareilla. Siivous ja tiskaaminen mainittiin hyvinä konsteina. ”Idea tulee harvoin ruudun ääressä”, tiivisti yksi alustaja sanomaansa.

Alitajunta kannattaa valjastaa ideoiden kehittelyyn. Erilaisia aihioita kannattaa ottaa aivoihin muhimaan ja palata niihin myöhemmin.

Toisaalta hyvän unen merkitys nousi esiin. Levänneenä ajatus juoksee eri tavalla kuin väsyneenä.

Ajatuksen ohella kirjailija juoksee itsekin. Moni kirjailija käy lenkillä paitsi fyysistä kuntoaan, myös henkistä vireyttään ylläpitääkseen.

Muiden taiteenlajien harrastamisesta koettiin myös olevan hyötyä. Musiikin kuunteleminen auttaa ajatusten selkeyttämisessä.

Taiteilijatreffit mainittiin. Kannattaa viedä itsensä tekemään jotakin hauskaa, esimerkiksi elokuviin tai taidenäyttelyyn.

Liiat rutiinit tappavat ja työskentelypaikan vaihtaminen ruokkii luovuutta.

Toisaalta kirjoittaminen vaati kurinalaisuutta, jotta tekstiä syntyy. ”Kirjoittaminen on kuin maratonille treenaamista, pitää lähteä lenkille loskaan, vaikka ei huvittaisi”, sanottiin koulutuksessa.

Stereotypioissa taiteilijan elämä nähdään usein varsin boheemina. Totuus tuntuu olevan toisenlainen. Kirjailijan työ vaatii kurinalaisuutta ja toisaalta luovuutta pitää houkutella esiin itsellä toimiiksi havaituilla konsteilla.

Vinkeissä on monia yhtäläisyyksiä työelämää koskeviin keskusteluihin. Osa kirjailijoiden vinkeistä oli esillä esimerkiksi Helsingin Sanomien artikkelissa 1.3.2015.

Useimmat kirjailijoiden vinkit pätevät työelämään yleisesti, tilanteisiin jossa pitää luoda jotakin uutta tai kun tarvitaan kirkasta ajatusta. Meillä jokaisella on varsin yksinkertaisilla keinoilla mahdollisuus ylläpitää omaa työvirettämme. Eikä oman työvireen ylläpitämistä voi ulkoistaa muiden kontolle.

Julkaistu

Asiantuntija somessa

Asiantuntijalla on sosiaalisessa mediassa etulyöntiasema. Tämä johtuu siitä, että eri alojen asiantuntijat  luovat uusia sisältöjä tai ovat erilaisten kiinnostavien sisältöjen äärellä.

Sosiaalinen media tarjoaa asiantuntijoille kanavan oman sisällön julkaisemiseen ja tuomiseen julkiseen keskusteluun sekä tietenkin verkostojen luomiseen ja ylläpitämiseen.

Sosiaalisessa mediassa käyttäytymistä on luokiteltu monilla eri tavoilla. Ainakin seuraavat tavat esiintyä somessa voidaan helposti erottaa:

1) Seurailija seuraa somessa erilaisia keskusteluja, mutta ei osallistu niihin itse.

2) Jakaja välittää omille seuraajilleen tietoa.

3) Keskustelija osallistuu keskusteluihin.

4) Uuden luoja tuottaa uutta sisältöä omilla kirjoituksillaan.

On helppo nähdä, että asiantuntijalle on helppo toimia somessa kaikilla neljällä tavalla. Ja ennen kaikkea uuden luojana.

Miten itse hyödynnän sosiaalista mediaa?

Kirjoitan blogeja omalta asiantuntemusalueelta työpaikan blogiin, Veronmaksajien Taloustaidon blogiin ja tämän blogin lisäksi harrastusblogiini.

Oma blogi on asiantuntijan someläsnäolon kulmakivi, koska postaustahtia, sisältöjä ja näkökulmia voi säädellä täysin omaehtoisesti. Blogi on  myös erittäin hyvä kanava, kun pitää ottaa nopeasti kantaa johonkin päivänpolttavaan asiaan.

Twitterissä jaan omaan asiantuntemusalueeseeni liittyviä uutisia ja osallistun keskusteluun. Jaan myös omia blogipostauksia ja muita kirjoituksia sekä esitysmateriaaleja.

Twitterin vahvuus on se, että sen avulla oma viesti on mahdollista kohdistaa suoraan asiantuntijalle, päättäjälle tai vaikkapa median edustajalle.

Esitysteni kalvot laitan SlideShareen. Olen havainnut, että SlideSharessa olevat esitykset keräävät klikkauksia yllättävänkin hyvin. SlideSharessa oleviin kalvoihin on myös helppo linkata myöhemmin eri yhteyksissä.

Jaan myös tietoa kirjoituksistani ja esityksistäni LinkedInissä. Asiantuntijakirjoitukset voi LinkedInissä kohdistaa helposti juuri omalle ammatilliselle verkostolle.

Facebookin olen varannut enemmän harrastuskäyttöön ja yksityiselämään, mutta jaan siellä myös yleistajuiset kirjoitukseni. Vaikka itse olen rajannut käytön näin, asiantuntija voi hyödyntää Facebookia enemmänkin esimerkiksi ryhmien kautta tai eräänlaisena blogialustana.

Tiivistäen voi siis sanoa, että avaukset luodaan blogeissa ja levitys hoidetaan Facebookin, Twitterin ja LinkedInin kautta. Esitykset taltioidaan SlideShareen.

Pelkkä somessa oleminen seuraajana ei riitä pitkälle, eikä varsinkaan somea tavoitteellisesti hyödyntävälle asiantuntijalle. Verkostoituminen ja vuorovaikutus on somessa kaiken a ja o. Jos et ole Ronaldon tai Messin kaltainen superjulkkis tai vähän pienempi julkkis, avauksesi somessa jäävät yksinäisiksi huudahduksiksi. Mutta jos olet oikeasti verkostoitunut ja vuorovaikutteinen, verkostosi jakaa sisältöjäsi eteenpäin ja niistä syntyy keskusteluja.

Myöskään sisältöjen (esimerkiksi artikkelien) mekaaninen jakaminen ei riitä pitkälle. Pelkän jakamisen korkeampia asteita ovat kommentin liittäminen tai kysymyksen esittäminen ja/tai näiden kohdistaminen jollekulle toiselle. Näin voit viritellä keskusteluja.

Sosiaalisen median hyödyntäminen vaatii asiantuntijalta joitakin ominaisuuksia. Yksikään vaatimus ei ole kohtuuton.

Ennen kaikkea asiantuntijalla pitää olla jonkinlainen halu ja uskallus olla esillä. Useinkaan nämä piirteet eivät asiantuntijalle tuota ongelmia. Esillä olemiseen liittyy valinta yksityisen ja julkisen roolin yhdistelmästä somessa. Rajaako asiantuntija esiintymisensä jompaan kumpaan rooliin, vai toimiiko ns. hybridinä. Koska olen somessa esillä myös harrastusteni kautta, hybridivalinta on ollut itselleni luonteva.

Toisaalta tarvitaan perusymmärrys eri some-kanavien erityispiirteistä ja somekäyttäytymisen perusprinsiipeistä Tämäkään ei ole mitenkään monimutkaista ja apuja sekä vinkkejä näihin löytyy helposti.

Sitten tarvitaan vain pientä harjoittelua ja etenemistä. Ensimmäisessä vaiheessa asiantuntijalle saattaa riittää pelkkä someläsnäolon lisääminen ja vahvistaminen (oma blogi ja twitter-tili). Jos some todella alkaa kiinnostaa asiantuntijaa, on edessä tavoitteellisempi somen hyödyntäminen.

Ideoita ja tukea asiantuntijan someläsnäolon aloittamiseen ja kehittämiseen saa tietenkin.. somesta. Itse olen kokenut hyödyllisiksi Johanna Hurmerinnan ja Katleena Kortesuon blogit. Yksittäisiä hyviä kirjoituksia teemasta ovat muun muassa Anne Lindforsin postaus ”Bloggasin, mutta en kerro siitä kenellekään” ja Larissa Riman ”Olis meillä blogi mut ku se se vie aikaa.”

Julkaistu

Miten digitalisaatio muuttaa julkista sektoria?

Alkuviikosta Helsingin Sanomissa kerrottiin harvinaisen selkeäsanaisesti, miten digitalisaatio vähentää työvoiman tarvetta pankeissa ja muuttaa henkilöstön osaamisvaatimuksia. Ihmistyötä voidaan korvata tietokoneella lainojen käsittelyssä, toisaalta palvelutehtävissä vaaditaan uudenlaista osaamista, kuten asiakkaiden palvelemista chattaamalla.

Pankkisektorilla teknologian kehittyminen on aikaisemminkin aiheuttanut merkittäviä muutoksia. Asiakkaat ohjattiin ensin tiskiltä tuulikaappiin laskuja maksamaan ja sitten vielä kauemmaksi, eli hoitamaan pankkiasioitaan verkosta. Kaikki nämä kehitysaskeleet ovat vaikuttaneet työvoiman tarpeeseen ja henkilöstön osaamisvaatimuksiin.

Miten digitalisaatio ja yleisemmin teknologian kehittyminen muuttavat julkisen sektorin työtä? Onko julkinen sektori ihmistyövoiman viimeinen linnake, jonne digitalisaatio ei yllä?

Julkisella sektorilla tehdään paljon työvoimavaltaista työtä, jossa ihmistä on vaikeampi korvata kuin yksityisen sektorin palvelutuotannossa. Tarkempi silmäys paljastaa, että monenlaiset muutokset ovat mahdollisia ja jo toteutumassa.

Opetustyössä opetusmateriaalit digitalisoituvat. Koululaisen reppu kevenee, kun fyysisiä kirjoja ei enää kanneta kodin ja koulun välillä. Tulevaisuudessa repussa kulkee yhä useammin korkeintaan tabletti ja läksyt ovat pilvessä. Opetusmateriaalit ovat enenevässä määrin verkossa erilaisissa oppimisympäristöissä, joita voidaan käyttää kotoa ja koulusta. Muutos vaikuttaa merkittävästi opettajan työhön ja rooliin sekä työssä tarvittavaan osaamiseen. Opettajien digiosaamisesta käydään juuri ajankohtaista keskustelua.

Kehitys voi haastaa tai  mahdollistaa ajattelemaan uudella tavalla koulumaailman peruskysymyksiä. On esitetty, että digitaalisaation vuoksi koulun tulisi muuttua yhteisöllisempään ja avoimempaan suuntaan. Digitalisaation vuoksi myös etäisyyksien merkitys muuttuu ja tällä saattaa olla vaikutuksia kouluverkostoon. Myös tilakysymykset  näyttäytyvät digiaikana erilaisina.

Hallinnossa digitaalisuus tarjoaa monia mahdollisuuksia. Kuntalainen voi hoitaa asioitaan verkossa virastojen aukioloajoista riippumatta. Päätöksentekoa on mahdollista seurata läpinäkyvämmin ja viiveettömämmin. Kuntalainen ja kansalainen voi olla helposti suoraan yhteyksissä päättäjään. Erilaisia vaikuttamisen kanavia ja keskustelun foorumeja voidaan järjestää helposti.

Hallinnossa ihmistyövoimaa tarvitaan vähemmän ja jäljelle jäävä työ on erilaista. Julkisen sektorin byrokratian rattaat pyörivät liukkaammin ja vähemmällä ihmistyövoimalla, vaikka leima julkisen sektorin byrokraattisuudesta onkin jo pidemmän aikaa ollut yliampuva.

Kirjastojen rooli muuttuu kun e-kirjat yleistyvät. Fyysisiä kirjoja ei enää välttämättä tarvitse hakea kunnan kirjastosta, vaan ne voidaan ladata laajasta kansallisesta kirjastosta.

Sosiaali- ja terveystoimessa saavutetaan merkittäviä hyötyjä, kun tietojärjestelmät kehittyvät ja erityisesti järjestelmien keskinäinen integroituminen menee eteenpäin. Asiakas- ja potilastiedot ovat käytettävissä kokonaisvaltaisemmin ja nopeammin. Kansalaisten terveystiedot säilyvät paremmin, eikä esimerkiksi rokotushistoriaa tarvitse muistella tai arvuutella.

Etäisyyksien merkitys vähenee kun etäältä annettavat palvelut yleistyvät. Lääkäri voi esimerkiksi pitää vastaanottoa videoneuvottelulla. Erilaisia testejä voidaan tehdä entistä enemmän itse. Yleinen terveystieto on jo laajasti siirtynyt verkkoon ja erilaisiin yhteisöihin, joista saa esimerkiksi hyviä ensi käden arvauksia urheiluvammoista tai muista vaivoista.

Tukea ja apua kansalaisten ongelmiin voidaan antaa verkossa erilaisilla välineillä samaan tapaan kuin pankeissa chattaamalla. Vanhusten kotihoidossa digitaalisuus mahdollistaa uudella tavalla esimerkiksi reittien optimoinnin.

Toki ihmistä tarvitaan edelleen viranomaispäätösten tekemiseen. Hoivarobottien merkittävä esiinmarssi antaa todennäköisesti vielä odottaa itseään. Siksi lasten, sairaiden ja vanhusten hoitamiseen tarvitaan edelleen merkittävästi ihmistyövoimaa.

Edellä mainitut helposti keksittävät esimerkit osoittavat, että muutos kohdistuu eri tavoilla ja eri tahdilla julkisen sektorin eri toimialoihin. Ihmistyön merkitys julkisella sektorilla tulee kuitenkin lähivuosina edelleen olemaan merkittävä.

Julkisen sektorin työntekijät tulevat kuitenkin tulevaisuudessa tekemään työtään digitalisoituneemmassa ympäristössä. Siirtymävaihe korostaa uudenlaista osaamista ja työtä. Työn luonne muuttuu merkittävästi, syntyy uusia tehtäviä ja vanhaa työtä katoaa. Työntekijän näkökulmasta tämä merkitsee, että omaan osaamiseen ja sen ylläpitämiseen on syytä kiinnittää huomiota.

Uuteen teknologiaan liittyy usein mahdollisuuksia ja pelkoja. Koska julkisen sektorin resurssit ovat tunnetusti niukkoja, on olennaista miettiä erityisesti, missä kohdin uusi teknologia voi auttaa julkista sektoria suoriutumaan tehtävistään. Teknologia ei kuitenkaan välttämättä ratkaise julkisen sektorin pulmia. Hyvä ajankohtainen esimerkki on vanhusten kotihoito. Uusi teknologia tuskin ratkaisee kokonaan esimerkiksi tässä jutussa kuvattuja haasteita.

Julkaistu

Miten pidentää tutkimusten elinkaarta?

Yhteiskuntatieteessä esimerkiksi Marxin, Weberin ja Durkheimin tekstit ovat kestäneet ajan hammasta yli sadan vuoden ajan. Yhä uudet opiskelija- ja tutkijasukupolvet perehtyvät klassikoihin, vaikkakin teosten merkitys vaihtelee eri aikoina.

Klassikot syntyivät aikana, jolloin tutkimuksia julkaistiin vähemmän, niiden tekeminen oli työlästä ja tieto yhteiskunnallisista ilmiöistä liikkui valtavan paljon jähmeämmin kuin tänään.

Nykypäivänä tiedon tulva on valtava ja tieto liikkuu salamannopeasti globaalilla tasolla. Onko tutkimustiedosta tullut kulutustavaraa, joka kiinnostaa sen hetken, kun tulokset näkyvät mediassa? On sanottu, että tiedeviestintä muistuttaa nykypäivänä urheilu-uutisten tulospörssejä.

Miten tutkimustiedon pääsyä julkisuuteen voi edistää ja miten tutkimuksen elinkaarta voisi pidentää? Aihepiiriä on pohdittu muun muassa Sitrassa. Oma ajatteluni on monelta osin samansuuntaista.

Perinteinen tutkimuksen raportointiformaatti sopii huonosti tähän aikaan. Perinteisessä raportissa on paljon tekstiä ja jonkin verran kuvia tai kaavioita.

Perinteisesti tutkijat ovat ajatelleet tärkeimmäksi kohderyhmäkseen toiset tutkijat, joille tuloksista kerrotaan tieteellisissä tapaamisissa tai tieteellisissä julkaisufoorumeissa. Uudesta tutkimusraportista saatetaan julkaista tiedote yhteistyössä yliopiston tai tutkimuslaitoksen viestintäammattilaisten kanssa.

Perinteisten tutkimusten elinkaarta pidentää tieteellinen työskentelyn luonne ja tiedon kumuloituminen. Uusi tutkimus rakennetaan vanhan päälle. Uudet tutkimukset lisäävät keskustelua tai havaintoja vanhojen tutkimushavantojen päälle. Tutkija on omalla ajattelullaan linkki uuden ja vanhan välissä tiivistäessään sitä, mitä tiedetään ja liittäen siihen sen, mitä uusi tutkimus lisää.

Nykyaika korostaa lyhyttä formaattia, visuaalisuutta, tarinaa ja dramatiikkaa.

Kenties parhaiten viime aikoina suomalaisten tajuntaan iskeytynut tutkimukseen liittyvä viesti on ollut ”istuminen tappaa”. Tiivistys on lyhyt ja dramaattinen. Viestin ymmärtää ja se houkuttaa kaivamaan lisää tietoa, miksi näin on.

Tutkimus pitäisi nykypäivänä raportoida tunnistamalla olennaiset viestit ja rakentamalla raportti näiden havaintojen varaan. Laajoissakin tutkimuksissa on erittäin vähän ydinhavaintoja (usein yksi tai korkeintaan kaksi), joista tutkimus muistetaan.

Ennen raportit laitettiin kirjastoon ja kirjastotietokantoihin. Nyt tutkijoiden tulee varmistaa, että tutkimuksen tulokset löytyvät Googlesta mahdollisimman vaivattomasti ja mahdollisimman pitkään.

Uusi aika asettaa uusia vaatimuksia tutkimusorganisaatioille ja tutkijoille. Jos tutkija haluaa saavuttaa vaikuttavuutta tutkimuksellaan vanha tutkijaosaaminen ei riitä. Tutkijan tulee osata muotoilla viestinsä uudella tavalla ja tuoda myös oma asiantuntijuutensa uudella tavalla esiin.

Tutkija myös viestii suoremmin suurelle yleisölle kuin ennen. Hän ei pelkästään laadi tiedotteita viestinnän kanssa eikä tarjoa vieraskyniä sanomalehtiin vaan viestii itse suoraan suurelle yleisölle omassa blogissaan. Tutkijalta vaaditaan siis erilaista osaamista kuin ennen.

Julkaistu

Nyt teillä on 15 minuuttia aikaa innovoida

Muutamia viikko ja sitten Kiti Müller kertoi Helsingin Sanomien haastattelussa, että liika kiire tappaa luovuuden. Työpaikoilla pitäisi hengailla enemmän, jotta syntyisi uusia innovaatioita.

Ikävä tosiseikka on, että nykyään työpaikoilla ei juuri ole aikaa hengailla koventuneiden tulosvaatimusten ja/tai niukentuneiden resurssien vuoksi. Miten näissä olosuhteissa turvataan uuden ideointi ja toiminnan kehittäminen?

Haaste on myös se, että innovaatioita ei ole helppo synnyttää suunnitelmallisesti. Moni meistä on ollut erilaisissa koulutuksissa tai kehittämispäivissä, jossa innovaatioita on puristettu puoliväkisin: ”No niin, mietitään lopuksi, miten tätä toimintaa voidaan uudistaa. Aikaa tähän on tämä loppuaika, noin 15 minuuttia.” Tämä tietysti kärjistys.

Hyvän innovaatioprosessin perustalla on ajatus, että jokainen työntekijä on potentiaalinen työnsä ja työpaikan prosessien kehittäjä. Prosessille tärkeää on se, että ideoiden syntyä ei suitsita, eikä rima ole turhan korkealla. Kaikki ideat ovat siis tervetulleita ja niitä voidaan sitten myöhemmin karsia ja tiivistää.

Mutta pulma on aika ja se, että innovaatiot eivät välttämättä synny silloin, kun työpaikalla niitä eniten odotetaan. Työhön liittyvät ideat saattavat syntyä unettomina öinä, saunassa, lenkkipoluilla tai kaupan kassalla.

Osa työntekijöistä kieltää ajattelevansa työasioita vapaa-ajalla, mutta itse en ole koskaan kokenut ongelmaksi sitä, että mietin työasioita esimerkiksi juoksulenkillä. Ja kuulen todella usein siitä, että kollega on saanut työhön liittyviä ideoita muualla kuin työpaikalla.

Hengailun, eli työajan huokoisuuden, ohella innovatiivisuuteen on usein kytketty satunnaisten kohtaamisten ja toisaalta erilaisten ihmisten kohtaamisten merkitys. Uskotaan, että tällaisia kohtaamisia suosivat järjestelyt tilojen ja tilaisuuksien suhteen tuottavat hyviä innovaatioita.

Innovatiivisuuden kannalta pulmana on se, että monilla työpaikoilla työntekijät saattavat muodostaa varsin homogeenisen yhteisön tai yrityksen tilat lokeroivat työntekijät eri osastoille, jotka eivät pääse vuorovaikutukseen toistensa kanssa. Yhteisön profiileja voi kehittää taitavalla rekrytoinnilla, mutta kyseessä on äärimmäinen taitolaji.

Miten innovoinnin pulmat sitten ratkaistaan?

Mielestäni yksi vastaus löytyy ajan oikeanlaisesta hyödyntämisestä. Työpaikalla pitäisi kannustaa työntekijöitä ideoimaan asioita pitkäjänteisesti ennen kehittämis- tai innovointipäivää.

Ideointia voisi tehdä yksin tai yhdessä satunnaisen kaverin kanssa. Työntekijä voisi valita ideointikaveriksi kenet tahansa, jonka kanssa uskoo idean lähtevän parhaiten lentoon. Ideointikaveri voi löytyä paitsi omasta yksiköstä, naapuriyksiköstä tai kaveri voi olla asiakas.

Idean kehittelyyn ei välttämättä aluksi tarvitse varata erillistä aikaa. Ideasta kertominen ja ensimmäiset kehitysaskelet voidaan ottaa spontaaneissa kohtaamisissa.

Prosessin tätä vaihetta ei tarvitsisi erityisesti johtaa. Riittää kun työpaikalla asetetaan tavoitteeksi, että jokainen miettii muutaman kuukauden aikana esimerkiksi 1-2 ideaa, jotka liittyvät työn tekemiseen, palveluihin tai tuotteisiin.

Jos ideoita on jo luotu esimerkiksi kuukausien aikana, kehittämispäivä sujuu jouhevammin kun voidaan keskittyä esittelemään ja jatkokehittämään aikaisemmin syntyneitä ideoita. Suorituspaineita ei ole.  Jos kuukausien aikana on syntynyt esimerkiksi 15 ideaa, kehittämispäivässä näistä voi hioutua 1-2 timanttia.

Uskon, että tämäntyyppisellä prosessilla, tai tätä lähellä olevalla versiolla, päästään parempiin tuloksiin kuin nollasta lähteminen kehittämispäivässä. Prosessilla voidaan tuoda sopiva määrä hengailua nykypäivän kiireisille työpaikoille.

Julkaistu

Raportoitko vai analysoitko?

Jokin aika sitten pyysin kollegalta kommentteja erääseen kirjoitukseen. Kommentoidessaan hän oli kirjoittanut tekstini sekaan monta kertaa sanan MIKSI? (Caps lock alkuperäinen).

Olin kirjoittanut ns. raportoivan kirjoituksen työelämästä. Kirjoitin suomalaisen työelämän olosuhteista ja kehityksestä viimeisimmän tiedon mukaan. En kertonut miksi näin on tai mikä kehitystä selittää.

Yritin vastata jokaiseen miksi-kysymykseen ennen tekstin julkaisemista. Tapaus jäi kuitenkin pohdituttamaan.

Raportoivia havaintoja voivat olla esimerkiksi seuraavat:

  • Kiire on lisääntynyt työelämässä.
  • Yhä suurempi osuus esimiehistä on naisia.
  • Organisaatiossa x jäädään enemmän työkyvyttömyyseläkkeelle kuin organisaatiossa y
  • Organisaatiossa x on parempi työhyvinvointi kuin organisaatiossa y.

Raportoiva kirjoitus toteaa, että näin on. Analysoiva kirjoitus antaisi vastauksia miksi-kysymykseen.

Raportointi on helppoa, on sitten kyse omasta tutkimuksesta tai muiden tekemien aikaisempien tutkimustulosten esittelystä. Se vie vähemmän aikaa, prosessi on lähes mekaaninen.

Analysointi sen sijaan on vaikeampaa ja työläämpää. Se vaatii  asioiden yhdistelyä, työstämistä ja useimmiten myös oivalluksia.

Analysointiin on mahdollista päästä eri tavoilla. Tutkimusasetelma saattaa mahdollistaa syiden ja seurausten tarkastelemisen tilastollisin menetelmin. Aina näin ei kuitenkaan ole.

Tällöin analysointi jää asiantuntijan harteille. Asiantuntija voi käyttää aikaisempia tutkimustuloksia tai teorioita miettiessään syitä empiirisiin havaintoihin.

Toisaalta asiantuntija voi omalla kokemuksellaan ja näkemyksellään antaa vastauksia miksi-kysymykseen.

Raportoinnin ja analysoinnin erot eivät liity ainoastaan resursseihin.

Analysointi on arvokkaampaa, koska sen avulla saadaan tietoa siitä, mikä vaikuttaa toivottuun tai ei-toivottuun ilmiöön.

Analysoimalla asiantuntija asettaa myös itsensä enemmän alttiiksi. Empiriisistä faktoista ei juuri voi kiistellä, ellei sitten kiistellä siitä, miten faktat on muodostettu. Keskustelua sen sijaan syntyy tulkinnoista.

Keskustelu on arvokasta. Keskustelussa tulkintoja koetellaan, ”oikeat” tulkinnat vahvistuvat ja ”väärät” jäävät taka-alalle.

Käytännöllisessä työssä keskustelu syistä ja seurauksista vie eteenpäin esimerkiksi organisaation kehittämistä.

Kiintoisa näkökulma avautuu myös siitä, missä määrin ulkopuolinen asiantuntija (esimerkiksi konsultti) voi auttaa organisaatiota. Missä määrin ulkopuolinen voi esimerkiksi antaa vastauksia organisaatiossa toteutetun työhyvivointitutkimuksen tulosten tulkintaan?

Todennäköisesti organisaation sisällä näitä tulkintoja osataan tehdä paremmin konsultin tarjotessa ohjausta ja työvälineitä. Parhaimmillaan organisaatiossa syntyy oivalluksia, ”lamppu syttyy”, ulkopuolisen sparraajan tukemana.

Valinta raportoinnin ja analysoivan otteen välillä on relevantti tutkijalle, toimittajalle, bloggaajalle ja konsultin roolissa toimivalle asiantuntijalle. Analysointi on vaativaa, mutta arvokasta. Hyvä kysymys voi olla se, että onko analysointi nykyisessä nopeatempoisessa maailmassa jäämässä alakynteen?