Kategoria: Kirjat

Julkaistu

Narrien laiva


narrien_laivaMuutama vuosi sitten eräs kollegani suositteli minua lukemaan kirjan Narrien  laiva. ”Luulen, että pitäisit siitä”, hän sanoi. Toki kirja on ollut tutkassani aikaisemminkin, mutta se on jäänyt toistaiseksi lukematta.

Sopiva hetki lukemiseen koitti nyt. Olenhan hiljattain lukenut Roslingien Faktojen maailman, jossa maailman kehitystä tarkastellaan tilastojen avulla ja Tim Marshallin Maantieteen vangit , jossa kansojen kohtalo määrittyy pitkälti maantieteellä ja sen luomilla olosuhteilla.

Heikki Aittokoski, joka muuten on syntynyt samana tasavuotena kuin minä, tarkastelee journalistin otteella ja menetelmillä samoja teemoja kuin mitä edellä mainituissa kirjoissa käsitellään. Hän matkustaa ympäri maailmaa, haastattelee ihmisiä, lukee ja selvittelee taustoja.

Hyvässä kirjassa on kehikko, jonka ympärille kirja jäntevästi rakentuu. Tässä kirjassa niitä on kaksi. Yhtäältä Sebastian Brandtin vuonna 1492 julkaistu kirja Das Narren Schaff. Toinen kehikko on useampiakin ajattelijoita eri aikoina motivoineet seitsemän kuolemansyntiä: viha, kateus, ahneus, ylpeys, laiskuus, kohtuuttomuus ja himo.

Aittokoski matkustaa Somaliassa, Lontoossa, Nicaraguassa, Bangladeshissa, Ukrainassa ja Afganistanissa tekemässä havaintojaan. Vaikka kukin kuolemansynti saa oman kappaleensa, laajempia teemoja kirjassa ovat köyhyys, eriarvoisuus ja sorto.

Matkat suuntautuvat vaarallisille alueille. Aittokoski ”tuppaa itseään” tapaamaan oligarkkeja ja diktaattoreita. Hän myös tutustuu paikallisiin ihmisiin, lapsiin ja aikuisiin ja saa näin hyvän otteen tavallisten ihmisten arjesta.

Aittokoski on ihailtavan lukenut ja perehtynyt kuvaten tiivisti eri maiden ja kaupunkien historiaa ja nykyisyyttä ja näissä olosuhteissa elävien tavallisten ihmisten elämää.

Useimmissa maissa äärimmäisen köyhyyden keskellä on palatsi, jossa muurien takana asuu diktaattori kymmenine loistoautoineen ja muine ylellisyyksineen.

Itselleni kirjan kappaleista kolahti eniten Bangladeshia käsitellyt jakso ja siellä tekstiiliteollisuuden globaalien kiemuroiden ja paikallisten tehtaiden työolojen selvittely. Vaikka työolojen ja palkkatason kehittämiseen on luotu erilaisia järjestelmiä, ne eivät välttämättä toimi tehokkaasti tai aukottomasti. Aittokoski yhdistää taitavasti kotoisen Stockmannin tähän teemaan ja jäljittää esimerkiksi tehtaan jossa Stokkalta ostettu paita on valmistettu.

Aittokoski tekee ”Roslingmaisia” havaintoja: hän mainitsee kehittyvien maiden sijoittuvan karkeaan luokitteluun, joka on samantapainen kuin Roslingin kirjassa.

Aittokoski tiivistää ytimekkäästi globaalisti kehitykseen vaikuttavat tekijät: demokratia, naisten ja tyttöjen asema sekä instituutiot. Mieleeni jäi myös ajatus siitä, että ”sortaja ei koskaan ole yksin”, vaan hänen ympärillään on sorrosta ja sortajan asemasta hyötyjien joukko.

Sorron keskellä ihmishenki on arvoton. Sorron välineitä ovat paitsi köyhyydestä nousun estäminen, hengen riistäminen ja kiduttaminen. Kirja sisältää annoksen ihmisyyden pimeästä puolesta.

Naseva kiteytys autoritaarisista oloista on se, että tulevissa vaaleissa voittaja on ennalta tiedetty (diktaattori), samoin kuin häviäjä (kansa).

Kirja on myös hyvä kuvaus ulkomaantoimittajan työstä. Mieleen jää paitsi arveluttavat maailman kolkat, sinnikkyys tiedonhankinnassa ja päämäärätietoisuus asioiden selvittämisessä ja niiden kertomisessa maailmalle.

Toimittaja ei kumartele, vaan tiukkojen kysymysten ja huomioiden kohteeksi joutuu muun muassa Puolustusvoimat, Stockmann ja keskeiset poliitikot.

Kirjan lopussa Aittokoski matkustaa Rantarataa junalla Turkuun (Karjaa mainitaan) ja laivalla Ruotsiin pohdiskellen maailmalla tehtyjä havaintoja Suomen ja Ruotsin kontekstissa.

Kysymys kuuluu, miksi Suomessa ja Ruotsissa on onnistuttu ratkaisemaan niin hyvin ne kysymykset, joiden kanssa kirjassa esitellyt muut maat painivat eteenpäin pääsemättä.

Suosittelen kirjaa lämpimästi kaikille, joita kansainväliset asiat kiinnostavat. Kirja on muutaman vuoden vanha, mutta sen teemat eivät ole vanhentuneet hiukkaakaan. Narrien laiva jatkaa seilaamistaan.

Heikki Aittokoski 2013. Narrien laiva. Matka pieleen mennessä maailmassa. HS-kirjat 2013. Helsinki.  

Julkaistu

Tulta ja tuhoa


trump

Sarjassamme luin vasta nyt. En kuitenkaan liian myöhään, onhan päähenkilö päivittäin tekemisillään kansainvälisessä julkisuudessa.

Kirja on ns. paljastuskirja. Tekijä Michael Wolff on tehnyt kirjaa varten noin 200 haastattelua. Keskeisiä Trumpin lähipiirissä olleita henkilöitä hän on haastatellut kymmeniä kertoja. Kirja keskittyy Trumpin hallinnon yhdeksään ensimmäiseen kuukauteen.

Paljastuskirjan luonteeseen kuuluu, että presidentti Trump yritti estää tämän kirjan julkaisemisen, siinä onnistumatta.

Trumpin valinta presidentiksi oli kirjan mukaan yllätys niin Trumpille kuin hänen lähipiirilleen. Vasta aivan kampanjan loppumetreillä jotkut henkilöt alkoivat uskoa, että valinta voisi oikeasti toteutua.

Kirja antaa Trumpista ja hänen hallinnostaan yhtä sekavan tai oikeastaan vielä vähän sekavamman kuvan kuin minkä mediaa seuraamalla saa.

Trump ei ole kiinnostunut kuuntelemaan, keskustelemaan, lukemaan, analysoimaan. Hän on täysin impulsiivinen ja tunteidensa vietävissä. Hän on kuin lapsi, joka kerjää huomiota ja haluaa tunnustusta.

Kun presidentti on niin avuton, hallitsijasta tulee hallittava ja huomio siirtyy hänen lähipiiriinsä.

Trumpin ympärillä on joukko henkilöitä, jotka ovat kokemattomia tai ajavat omaa agendaansa. Trumpin avustajat katsoivat esimerkiksi netistä ohjeet siihen, miten presidentin määräys (executive order) laaditaan.

Trumpia avustava joukko oli alkuvaiheessa voimakkaasti jakautunut kilpaileviin ryhmiin.

Kirjan keskeiset henkilöt ovat Steve Bannon sekä hänen vastapoolinsa Ivanka Trump ja tämän mies Jared Kushner.

Trumpin valinta toteutti Bannonin suurempaa oikeistopopulistista suunnitelmaa. Hän johti Trumpin kampanjaa ja toimi seitsemän kuukautta Trumpin päästrategina Valkoisessa talossa.

Ivanka Trump ja Kushner ovat ”power couple”, joiden suunnitelmat tähtäävät, esimerkiksi, Ivanka Trumpin tulevaan presidenttiyteen. Tätä kirjoitettaessa on juuri uutisoitu Ivanka Trumpin mahdollisesta valinnasta Maailmanpankin pääjohtajaksi.

Muu henkilöstö tulee ja menee Valkoisessa talossa. Johtamisen välineitä Trumpilla on lähinnä yksi: potkut. Samaan aikaan verkko kiristyy, kun Trumpiin ja hänen kampanjaansa kohdistuva Venäjä-kytköksiä selvittelevä FBI:n tutkimus etenee.

Kirja oli aluksi jopa mukaansatempaava, mutta  myöhemmin se kenties hieman puuroutui kun lukija turtui henkilövaihdoksiin ja riitoihin.

Kirja antaa kuitenkin mielenkiintoista perspektiiviä ja pohdittavaa vallankäyttöön ja politiikkaan liittyen. Vallankäyttäjäksi on tässä tapauksessa valikoitunut virkaansa täysin kykenemätön ja epäsopiva henkilö.

Mielenkiintoinen yksityiskohta on se, että kun Ivanka Trump ja Kushner esiintyvät lähes jokaisella kirjan sivulla, Melanie Trumpista kirja kertoo ehkä viisi riviä.

Tämän vuoden puolella on huhuttu siitä, että Trump eroaisi vuoden 2019 aikana ja saisit tätä vastaan syytesuojan itselleen ja perheelleen. Onhan näitä huhuja.

Michael Wolff 2018: Tulta ja tuhoa. Tammi. Suomentanut Ilkka Rekiaro. 

Julkaistu

Faktojen maailma

rosling

Hans Roslingin yhdessä Ola Roslingin ja Anna Rosling Rönnlundin kanssa kirjoittama kirja Faktojen maailma on teos, jonka tällä hetkellä kaikki ovat lukeneet tai aikovat lukea. Joka sen on juuri lukenut, joutuu puolustellen sanomaan, että ”luin kirjan vasta nyt”.

Kirjan perusajatus on se, että maailmassa asiat ovat paremmin kuin usein luullaan ja asiat myös kehittyvät parempaan suuntaan kuin yleensä luullaan. Näin jos kehitystä tarkastellaan terveyden, koulutuksen, vaurauden tai erinäisten väestöllisten mittareiden mukaan.

Tämän viestin kertomisessa keskeisessä roolissa on data, jota on tarjolla enemmän kuin koskaan. Laadukkaita tilastoja lähes asiasta kuin asiasta on tarkasteltavissa verkossa parilla klikkauksella.

Tästä huolimatta ihmisten tietoisuus maailman menosta ei ole korkealla tasolla. Ihmiset eivät siis ole faktatietoisia.

Kirjan tärkeä viesti on se, että ihmisillä on erilaisia vaistoja, joiden vuoksi he arvioivat maailmaa ja sen kehitystä väärin. Näin tekevät myös koulutetut ja menestyneet ihmiset. Ja varsinkin he.

Näitä vaistoja on yhteensä kymmenen kappaletta, enkä aio luetella niitä kaikkia tässä. Niitä ovat esimerkiksi taipumuksemme kuiluajatteluun, kielteisyyteen ja taipumuksemme uskoa trendinomaiseen kehitykseen.

Vaistojen vuoksi arvioimme siis maailmaa väärin. Olemme itse asiassa niin hakoteillä, että simpanssitkin voittavat meidät tietokilpailukysymyksissä, jotka käsittelevät globaaleja väestöön ja kansanterveyteen liittyviä teemoja.

Esimerkki kuiluajattelusta on se, että jaamme hyvin usein maailman kahteen osaan. Kehittyneisiin maihin  ja kehittyviin maihin. Köyhiin maihin ja rikkaisiin maihin. Meihin ja heihin.

Roslingin viesti on, että tämä kaksinapainen tapa ajatella ei päde nykypäivänä ja se estää meitä näkemystä sitä kehitystä, jossa valtava määrä ihmisiä eri maissa on noussut absoluuttisesta köyhyydestä. Rosling käyttää kirjassa neliluokkaista jaottelua erottelemaan eri maita.

Yksi kirjan viesteistä on, että monet kehittyvät maat (anteeksi) ovat tehneet ja tekemässä yhtä nopeaa suhteellista nousua esimerkiksi imeväiskuolleisuudella mitattuna, mitä kehittyneet maat (anteeksi), kuten Ruotsi, tekivät kehittyessään hyvinvointivaltioiksi.

Vielä rautaisannos vaistoista: Ainoan näkökulman vaisto ohjaa meitä käyttämään yksinkertaisia selityksiä monimutkaisiinkin ongelmiin. Meillä on myös viehtymys kielteisyyteen: näemme pikemmin pahan kuin hyvän. Tätä korostaa nykypäivän tehokas tiedonvälitys ja median taipumus nostaa esiin kielteisiä asioita. Pelko estää meitä hyväksymästä faktoja vaikka niitä olisi tarjolla.

Keskeisessä roolissa Roslingien kirjassa on data, joka on tarkasteltavissa heidän perustamansa säätiön Gapminderin verkkopalvelussa. Samalla verkkosivulla on toinen innovaatio, Dollarstreet, jossa havainnollistetaan eri kehitysvaiheissa olevissa maissa asuvien kansalaisten elämää.

Kun kirjan ohella data ja sen visualisointi ja vielä valokuvatkin verkossa ovat niin keskeinen osa Roslingien tapaa kertoa asiaansa, on tähän tarpeen pysähtyä.

Pelkkä kirja ei olisi niin tehokas kertomaan tarinaa faktojen maailmasta. Pelkkä verkkosivu ja kuvien kokoelma verkossa ei myöskään olisi tähän pystynyt.

Datan tarjoama faktapohja, datan visualisointi moderneilla visualisointimenetelmillä, havainnollistukset valokuvin sekä tarinankerronta kirjassa ovat kuitenkin johtaneet menestykseen, jossa kirja on käännetty 13 kielelle ja käännöksiä on tulossa vielä parille kymmenelle kielelle lisää. Kenties listaan on hyvä lisätä vielä tolkuton määrä julkisia esitelmiä kirjan aihepiireistä.

Jään miettimään, mikä on tulevaisuudessa tapa yhdistää nämä kaikki sisällöt, joissa on dynaamisia ja päivittyviä elementtejä.

Jos kirjassa joku asia nyppii niin se, että kehitys kuvataan kirjassa hyvin deterministisesti, mitä se todellisuudessa ei tietenkään ole. Tarkempi analyysi, tutkimus, paljastaisi eri maiden kehityksestä hitaita ja nopeita jaksoja ja niille selityksiä. Todennäköisesti selitykset liittyisivät instituutioihin, politiikkaan, talouteen tai yhteiskuntarauhaan.

Hans Rosling kuoli vuonna 2017, joten kirja on julkaistu postuumisti. Työtä faktatietoisuuden lisäämiseksi jatkavat Ola Rosling ja Anna Rosling Rönnlund, joista jälkimmäinen vieraili Slushissa viime syksynä (ks. juttu Hesarissa tästä).

Mutta kirja on hieno ja se kannattaa lukea. Se sisältää hienoja tarinoita Roslingin elämän varrelta, grafiikkaa, tiivistyksiä ja myös selkeitä ohjeita siitä, miten lisätä faktatietoisuutta.

Hans Rosling, Ola Rosling, Anna Rosling Rönnlund 2018. Faktojen maailma. Asiat ovat paremmin kuin luulet. Otava.

Julkaistu

Paranoidi realisti

marshall

Tim Marshall on kansainvälisen politiikan asiantuntija, joka on työskennellyt muun muassa BBC:ssä ja SkyNewsissä. Hän on kirjoittanut kirjan Maantieteen vangit, jossa käydään läpi maailman keskeiset geopolitiikan kysymykset. Kirjan perusajatus on, että maantiede määrää hyvin pitkälle kansakunnan elinmahdollisuudet ja hyvinvoinnin sekä ennen kaikkea turvallisuuden.

Viljelyyn kelpaava maa takaa hyvinvointia ja omavaraisuutta. Meren ranta takaa pääsyn valtamerille kauppaa käymään. Vuoristo suojaa vihollisen hyökkäyksiltä ja tasangot tarjoavat lähes esteettömän mahdollisuuden maahantunkeutumiseen.

Venäjän ongelmana on se, että sulan veden satamia ei ole yhtäkään. Pääsy merille on ainoastaan kapeiden ja helposti suljettavien salmien kautta. Hyökkäysväylä Venäjälle kulkee Puolan kautta, samaa väylää ovat käyttäneet Hitler ja Napoleon.

Kiina lisää määrätietoisesti vaikutusvaltaansa eri puolilla maailmaa. Afrikasta on ollut paljon puhetta, mutta Kiinalla on samat suunnitelmat ja aktiviteetit Etelä-Amerikassa. Kiina rakentaa nopeasti omia merivoimia, jotta se pystyy tulevaisuudessa suojelemaan omia kauppalaivastojaan. Kiina myös rakentaa omaa kanavaa Nicaraguaan, jotta se ei olisi riippuvainen Yhdysvaltojen kontrolloimasta Panaman kanavasta.

Afrikka on jaettu siirtomaavallan jälkeen mielivaltaisin rajoin. Erilaisten ryhmittymien kahinointi estää kehitystä. Joet eivät tarjoa vesiputousten vuoksi hyviä liikenneyhteyksiä. Sademetsissä kokoistavat taudit. Pohjois-Afrikassa vedestä on tulossa kynnyskysymys Egyptin ja Etiopian välille jälkimmäisen suunnitellessa Niilin patoamista.

Lähi-Itä on jakautunut valtioihin, joihin alueella asuvat kansallisuudet ja ryhmittymät eivät sovi rauhanomaisesti asumaan. Kirjassa on tiivis noin parinkymmenen sivun esitys Lähi-Idän historiasta, jonka luettuaan voi paremmin ymmärtää nykyistäkin rauhattomuutta.  Laajemman esityksen voi lukea tarvittaessa esimerkiksi Jaakko Hämeen-Anttilan kirjasta Islamin miekka.

Yhdysvalloilla menee kohtalaisen hyvin. Se on saavuttamassa energiataloudellisesti omavaraisuuden. Huolta aiheuttaa lähinnä Meksikon vastainen raja, joka on tunnetusti myös presidentti Trumpin fokuksessa.

Kirjassa on kattava esitys Koreoiden historiaan ja tilanteeseen, jossa vahvasti osallisina ovat Koreoiden lisäksi Yhdysvallat, Venäjä, Japani ja Kiina. Muuten hillitty Marshall käyttää todella värikästä kieltä kuvaillessaan Pohjois-Korean diktatuuria.

Kiintoisa jakso kirjassa oli myös Pakistanin ja Intian välisen jännittyneen suhteen kuvaaminen (molemmilla on ydinase) sekä Japania  koskeva osuus. Japani riisuttiin aseista toisen maailmansodan jälkeen, mutta sen on annettu varustautua uudelleen voimatasapainon säilyttämiseksi Aasiassa.

Kirjassa käsitellään myös arktisia alueita, jonne monen valtion huomio on kiinnittymässä. Jäätikkö on pienentynyt ja sallii uusia laivaliikenneyhteyksiä, jotka säästävät huomattavasti aikaa.

Kirja oli todella mielenkiintoinen, selkeästi ja tiiviisti kirjoitettu. Se ei ollut tippaakaan tylsä. Sen, joka haluaa melko nopeasti lukaista hieman taustamateriaalia maailmanpolitiikan arkipäivään, kannattaa ehdottomasti tarttua tähän kirjaan.

Kenties hieman enemmän olisin kaivannut polemisointia ilmastonmuutoksesta sekä uusista pitkän kantaman ohjausjärjestelmistä (jotka toimivat maantieteestä huolimatta).

Kirja osoittaa, kuinka kylmän viileän rationaalista ja epäluuloista erityisesti suurvaltojen ajattelu ja toiminta on. Hyvänä esimerkkinä tästä on Ukrainan tilanteen käsittely. Lukijalle kuvataan selkeästi, miksi Venäjä toimii tilanteessa kuten toimii. Kirjan kymmenen jaksoa kertovat, kuinka maantiede hyvin pitkälle määrittää edelleen kansakuntien kohtaloa.

Kirja on esitelty myös Helsingin Sanomissa täällä.

Tim Marshall: Maantieteen vangit. Kymmenen karttaa, jotka kertovat kaiken maailmanpolitiikasta. Atena Kustannus 2018.

Julkaistu

Kun totuus palaa

totuudenjalkeen

Hybridivaikuttaminen, Trumpin tviitit, Arabikevät, Brexit ja Facebook-skandaalit. Kaikki nämä liittyvät uuteen sekavaan aikakauteen, jota voidaan kutsua totuuden jälkeiseksi ajaksi. Uuden ajan ajureita ovat uusi teknologia, poliittiset valtapyrkimykset ja yhteiskunnan erilaiset  jakolinjat. Uhrina on totuus ja uhanalaisina totuuteen roolinsa perustavat tahot, kuten asiantuntijat ja media. Nyt esittelyssä oleva kirja pureutuu eri näkökulmista tämän ajan keskeisimpiin kysymyksiin.

Kirjan perusajatus on, että totuuden jälkeisen ajan taustalla vaikuttaa kaksi teemaa, poliittinen polarisaatio ja teknologinen murros. Nopea kehitys näillä ulottuvuuksilla ovat aiheuttaneet sen, että perinteiset poliittiset instituutiot ovat jääneet jälkeen.

Teknologinen murros on tarkoittanut  digitalisaatiota, internetin  sekä sosiaalisen median kehittymistä.

Ensimmäisessä vaiheessa tämän kehityksen nähtiin toimivan positiivisesti: Barack Obama voitti vuonna 2008 vaalit uudenlaisella kansalaisia aktivoivalla kampanjalla. Toisaalta Afrikan ja Lähi-Idän kansannousuissa 2010 ja 2011, ns. arabikeväässä, käytettiin sosiaalista mediaa kaatamaan itsevaltaisia hallituksia.

Positiivisen alun jälkeen on havahduttu siihen, että uusia digitaalisia välineitä on käytetty myös hämmennyksen lisäämiseen sekä vähemmistöjen sortamiseen.

Kirjassa esitellään kiintoisasti kehityskulkua. Kullakin ajalla on omat portinvartijansa. Kirjapainotaito mursi kirkon vallan määritellä mitä kirjoitettiin ja kuka pääsi käsiksi pyhiin teksteihin.

Tätä seuranneena aikana portinvartijoita olivat kustantajat, päätoimittajat, toimituspäälliköt ja yliopistot. Periaatteessa tieto oli avointa kaikille, mutta portinvartijat säätelivät tehokkaasti tietoon pääsyä.

Internet mursi näiden portinvartijoiden vallan. Kaikille tuli pääsy valtavaan määrään tietoa globaalilla tasolla. Tämän ajan portinvartijoita ovat tietoa algoritmeillaan järjestävät ja suodattavat jätit, kuten Google ja Facebook. Parhaillaan on menossa voimistuva kritiikki ja vastareaktio etenkin Facebookin toimintamalleille.

Algoritmeilla ohjattu tiedon suodatus johtaa kupliin, jossa ihmiset ja ryhmät saavat pelkästään heitä kiinnostavia ja heidän näkökulmiaan tukevaa tietoa. Näin eri ryhmien todellisuudet alkavat erkaantua toisistaan.

Poliittisen polarisaation keskeisiä näkökulmia ovat (erityisesti amerikkalaisessa perspektiivissä) taloudellisen eriarvoisuuden kasvu, yhteiskuntien demografinen monipuolistuminen sekä puoluepolitiikan polarisaatio.

Faktojen rakentuminen sosiaalisesti

Kirjassa taustoitetaan totuuden jälkeistä aikaa mielenkiintoisesti erittelemällä yhteiskuntatieteellistä keskustelua ja totuuskäsitystä. Tulee esiin, että monellakin alueella ”tutkijoiden katse on siirtynyt itse asiasta siihen, miten se esitetään”.

Taustalla ovat ajatukset sosiaalisesta konstruktivismista. Faktat rakentuvat sosiaalisesti. Kyse on vallasta ja kielestä ja yhteys reaalimaailmaan jää ohueksi.

Kirjassa esitellään Harry G. Frankfurtin tekemä jako valehtelemiseen (lying) ja paskanpuhumiseen (bullshitting). Valehtelu on tieten tahtoen esitettyä väärää tietoa. Paskanpuhuja ei välitä pätkääkään, kuvaako hänen puheensa todellisuutta vai ei. Tieteen areenoilla on käyty teemaan liittyviä taisteluja, näkyvimpinä esimerkkeinä ”feikkiartikkeleiden” julkaiseminen tiedelehdissä.

Totuuden jälkeiset strategiat

Kirjassa eritellään tyypillisiä totuuden jälkeisen ajan strategioita.

Näistä ensimmäinen on edellä esitellyn ”paskapuheen” käyttäminen harkitun poliittisen valehtelun sijasta.

Toinen strategia on yhteiskunnallisen polarisaation hyödyntäminen ja olemassa olevien jakolinjojen kärjistäminen. Jakolinjoja voivat olla esimerkiksi maahanmuuttajat ja muu väestö, maalaiset ja kaupunkilaiset tai jokin muu jakolinja.

Kolmas strategia on hyödyntää digitalisaation likaisia keinoja, kuten tietomurtoja tai informaatiokampanjoita sosiaalisessa mediassa.

Neljäntenä strategiana kirjassa mainitaan se, että iskuja tehdään samanaikaisesti ylös kohti yhteiskunnallista eliittiä ja toisaalta alas kohdistuen esimerkiksi maahanmuuttajiin

Asiantuntijuuden kriisi

Yksi totuuden jälkeisen ajan uhreista on asiantuntija ja hänen taustaorganisaationsa. Asiantuntijuuden murenemiseen vaikuttavat yksilöllistyminen, asiantuntijoita kohtaan esitetty kritiikki, median ja viestinnän muuttuminen sekä perinteisten instituutioiden kritisoiminen.

Mitä etäisemmiltä ja arjesta vieraantuneemmilta asiantuntijat ja tiedeyhteisö saadaan näyttämään, sitä kapeammaksi niiden yhteiskunnallinen liikkumatila muodostuu. (lähde: Totuuden jälkeinen aika).

Uusia asiantuntijuuden lajeja tulee jatkuvasti lisää: On kokemusasiantuntijoita, kollektiivisia asiantuntijoita, vertaisasiantuntijoita ja näkemysasiantuntijoita. Asiantuntijuus on perinteisesti syntynyt pitkässä koulutuksessa, nyt se voi syntyä myös korkeakouluinstituution ulkopuolella.

Yhä useammat pääsevät käymään keskusteluja, jotka olivat aikaisemmin varattuja erilaisilla asiantuntijaryhmille, poliitikoille tai virkamiehille. Keskustelut käydään esimerkiksi sosiaalisessa mediassa kun ne aikaisemin käytiin suljetummilla foorumeilla.

Myös tiedon tuottamisen instituutiot ovat muuttuneet. Yliopistojen rinnalle on syntynyt ajatushautomoja, tutkimuslaitoksia sekä viestintään ja vaikuttamiseen keskittyviä organisaatioita. Yliopistojen rooli on marginalisoitunut ja ne joutuvat kamppailemaan ilmatilasta uusien toimijoiden kanssa.

Hierarkkiset tietorakenteet soveltuvat huonosti aikaan, jona tieto virtaa vapaasti. Verkostoissa luottamus ja asiantuntijuus muodostuvat horisontaalisessa suhteessa verkoston muihin jäseniin.

Tiede joutuu ansaitsemaan luottamuksensa ja paikkansa uudelleen. Perinteisesti tiede muodostuu oppineiden yhteisöstä, joka itse määrittelee sen, mikä on tiedettä ja tutkimisen arvoista. Yliopistojen autonomiaan kohdistuu kuitenkin paljon paineita. Niiden odotetaan fokusoivan yhteiskunnallisesti merkittäviin kysymyksiin ja tuottavan välitöntä arvoa.

Asiantuntijuuden kriisi liittyy yhteiskunnallisiin kupliin. Jokaisen on helppo löytää omaa näkemystään tukevaa informaatiota jostain uudenlaisen asiantuntijuuden lähteestä. Objektiivinen, tieteen tuottama totuus saattaa jäädä toisarvoiseksi.

Median kriisi

Median kriisissä on tekniset, taloudelliset ja kulttuuriset juuret. Digitalisaation myötä informaation määrä on räjähtänyt ja tietoa on verkossa saatavissa ilmaiseksi ja nopeasti.

Kun perinteisen median kuluttaminen vähenee, vähenee myös ilmoitusmyynti ja näin median resurssit. Yhdysvalloissa sanomalehdissä olevat työpaikat ovat vähentyneet puolella 2000-luvun aikana.

Sosiaalinen media murentaa perinteisen median roolia yhteiskunnallisen keskustelun käynnistäjänä, ylläpitäjänä ja foorumina. Uusilla foorumeilla on uudet säännöt tai ei sääntöjä lainkaan. Journalistiset periaatteet ja toimintatavat tulevat haastetuiksi.

Kulttuurinen muutos murentuu niinikään sanomalehtien roolia. Sanomalehdet ovat perinteisesti tukeneet yhteisöjen ylläpitämistä. Ryhmiä ovat voineet olla esimerkiksi jonkin tietyn alueen asukkaat, puolueen kannattajat tai kansalaiset.

Sirpaloitumisen myötä yhteisöt moninaistuvat ja tulevat lyhytkestoisemmiksi. Uusi mediaympäristö tarjoaa mahdollisuuksia valita juuri omaan elämäntyyliin ja -vaiheeseen sopivat sisällöt.

Kirjassa käydään läpi seikkaperäisesti viiden casen avulla, miten suomalainen media selviää totuudenjälkeisessä ajassa. Tapaukset liittyvät energiapolitiikkaan, Euroopan Unioniin, turvallisuuspolitiikkaan sekä keskusteluun julkisen sektorin koosta. Tapaukset osoittavat, että media pärjää hyvin, mutta sillä on myös opittavaa.

Median uusi rooli on olla eräänlainen solmukohta. Rooli on haastava, koska se edellyttää luottamuksen ansaitsemista verkoston muilta toimijoilta. Toisaalta se merkitsee, että media on jatkuvan vaikuttamisen kohde.

Lopuksi: Totuuden jälkeen

Kirja on lyhyesti sanottuna erinomainen. Se niputtaa selväsanaisesti totuuden jälkeisen ajan syitä ja seurauksia. Se osoittaa, että totuuden jälkeinen aika ei ole jossain kaukana, esimerkiksi Yhdysvalloissa. Se on keskuudessamme joka päivä kun yritämme hahmottaa mitä Suomessa ja maailmalla tapahtuu.

Totuuden jälkeinen aika nostaa esiin uusia kansalaistaitoja, kuten medialukutaitoa ja perustietoa yhteiskunnan instituutioista ja niiden toimintalogiikasta.

Asiantuntijat joutuvat uudistumaan ja miettimään uusia tapoja osallistua yhteiskunnalliseen keskusteluun ja päätöksentekoon. Se merkitsee suurempaa läpinäkyvyyttä ja nopeutta, uudenlaisten välineiden käyttöä sekä vuorovaikutteisempaa roolia yhteiskunnassa.

Myös yhteiskunnallinen päätöksenteko on uuden edessä. Tätä on Suomessa pohdittu esimerkiksi Liisa Hyssälän ja Jouni Backmanin raportissa Kansanvallan peruskorjaus. Tähän raporttiin sopii hyvin kirjan loppuluvussa esitetty tiivistys:

Poliittinen järjestelmä on nyt valtavien vaikeuksien edessä. Sen pitäisi kesyttää sekä digitalisaatio että polarisoitunut politiikka. Tämä vaatisi somejättien ja valeuutisten sääntelyä, tehokasta puuttumista tulonjaon ja työn jakautumisen kaltaisiin kysymyksiin sekä uusia utooppisia näköaloja, asteittaista kulttuurista muutosta populismia vastaan. (lähde: Totuuden jälkeen).

Kirjan lopussa nostetaan esiin toiveikkuutta kahdesta näkökulmasta. Ensinnäkin, pitkässä juoksussa tilastojen valossa nykyiset huolet näyttävät pieniltä. (Tähän tematiikkaan liittyy esimerkiksi Hans Roslingin kirja Faktojen maailma, joka on minulla parhaillaan luettavana.)

Toinen optimistinen ajatusmalli liittyy siihen, että elämme suurta murroskohtaa, jossa digitalisaatio ja muu teknologinen kehitys mahdollistavat yhdessä verkostomaisuuden vahvistumisen myötä uudenlaisen arvokkaan elämän.

Teemalleen sopivasti, kirja on kirjoitettu kurinalaisesti suurta määrää lähteitä käyttäen. Siinä myös tarkastellaan tekijöidensä taustaorganisaatioiden (kuten Yle ja Helsingin Sanomat) toimintaa sekä kritiikkiä että onnistumisia esiin nostaen.

Suosittelen kirjaa kaikille, jotka haluavat ymmärtää paremmin aikaa, jota elämme.

Antto Vihma, Jarno Hartikainen, Hannu-Pekka Ikäheimo ja Olli Seuri 2018. Totuuden jälkeen: Miten media selviää algoritmien ja paskapuheen aikana. Kustannusosakeyhtiö Teos. Helsinki. 

EDIT: 25.1.2018 kello 8.05 lyöntivirheitä korjattu.

Julkaistu

Hyvä kirja huonosta johtamisesta

juuti

Tutkimusten mukaan koettu työhyvinvointi on Suomessa keskimäärin varsin hyvällä tolalla. Myös johtamista ja esimiestyötä arvioidaan tutkimuksissa pääsääntöisesti myönteisessä valossa. Samaan aikaan kuitenkin arjen keskusteluissa ja mediassa tulee esiin räikeitä tapauksia liittyen työelämässä käyttäytymiseen ja johtamiseen. Pauli Juutin kirja käsittelee eri näkökulmista juuri huonoa johtamista.

Kirja perustuu kerättyyn tarina-aineistoon, aiheeseen liittyvään kirjallisuuteen sekä Juutin käytännön kokemuksiin ja asiantuntemukseen työelämän ja johtamisen kehittäjänä. Tarinat on kerätty ammattijärjestöjen kautta ja niitä on yhteensä 31 kappaletta.

Kirjan yksi lähtökohta on se, että johtamisesta puhutaan usein vain hyvän johtamisen näkökulmasta. Johtajat ovat sankareita, jotka johtavat organisaatioitaan menestyksestä toiseen tai pelastavat omalla toiminnallaan organisaation sitä uhkaavalta tuholta.

Johtamisesta puhutaankin yleisesti romantisoiden ja ihanteellisesta näkökulmasta. Menestystarinoita voidaan lukea mediasta ja toisaalta bisneskirjallisuus perustuu pitkälti menestyksekkäiden johtamisoppien jakamiseen.

Kuitenkin Juuti viittaa esimerkiksi amerikkalaiseen tutkimukseen, jossa on todettu, että 90 prosenttia työvoimasta on jossakin työuransa vaiheessa kohdannut huonoa johtamista. Toisen viitatun tutkimuksen mukaan 20-50 prosenttia toimitusjohtajista aiheuttaa kaaosta ja epäselvyyttä organisaatiossa.

Kirjassa otetaan kantaa myös ajankohtaiseen keskusteluun johtamisen ja organisoitumisen muutoksesta. Hierarkkisesta organisoitumisesta ja autoritaarisesta johtamisesta ollaan siirrytty eri asteisesti matalampien organisaatioiden, itseohjautuvuuden ja jaetun johtajuuden aikaan.

Organisaatiot ovat eri kehitysvaiheissa ja johtamisen mallit muuttuvat hitaasti. Murrosvaiheessa oleminen saattaa antaa tilaa juuri huonolle johtamiselle.

Keskeinen Juutin kirjan ajatus on se, että hyvä ja huono johtaminen esiintyvät usein yhdessä. Johtaminen on niin monisäikeinen kokonaisuus, että harva johtaja on tasaisesti hyvä kaikilla ulottuvuuksilla. Kaikkein yksinkertaisin esimerkki tästä on johtamisen jakautuminen asioiden ja ihmisten johtamiseen. Jo tälläkin perusulottuvuudella monien johtajien välillä on eroja.

Huonon johtamisen neljä ulottuvuutta

Juuti jäsentää kirjan huonon johtamisen toteutuvan neljällä eri ulottuvuudella: 1) hyvä ja huono johtaminen sekoittuvat, 2) huono johtaminen nojautuu puitteisiin, 3) huono johtaminen perustuu uhkakuviin ja 4) huono johtaminen kumpuaa esimiehen persoonallisuudesta.

Tasolla yksi esiintyvä huono johtaminen on yleisintä ja tasolla neljä harvinaisinta. Huonon johtamisen vaikutukset ovat myös vakavimmat tasolla neljä.

Johtamisen kannalta merkityksellisiä puitteita ovat esimerkiksi lainsäädäntö, muutostilanteet, raportointi ja tavoiteasetanta. Puitteet saattavat antaa tukea hyvälle, mutta myös huonolle johtamiselle. Huonossa johtamisessa puitteet antavat vipuvarren pakottavalle johtamiselle.

Rakentamalla uhkakuvia tai esittämällä utopistisia visioita voidaan tavoitella valtaa. Johtaja voi kuvata ulkoisia organisaation toimintaa ja olemassaoloa uhkaavia tekijöitä ja uhkakuvia, jotka vain hän pystyy voittamaan.

Vainoharhaisuus on keskeinen johtamiseen vaikuttava voima. Se ilmenee epäluulona muita organisaatioita, yksiköitä ja yksilöitä kohtaan. Juuti kiteyttää, että koko johtamisen ajatus luo siemenen vainoharhaisuudelle: johtamisella luodaan joukko, joka yhdistetään yhteisen päämäärän taakse. Samalla ryhmän ulkopuolisista tulee vastustajia ja heihin aletaan heijastaa omia kielteisiä tunteita.

Ahneet, sadistit, narsistit ja psykopaatit johtajina

Johtajan persoonaan liittyviä vinoumia ovat ahneus, sadismi, narsismi ja psykopatia. Näistä kenties eniten pinnalla kirjallisuudessa on ollut narsismi.

Ahneus voi liittyä paitsi taloudellisen hyvän, myös vallan kahmimiseen itselle. Ahneuden kierteeseen joutunut esimies saattaa alkaa käyttää kyseenalaisia keinoja etuja saadakseen. Ahneus myös sokeuttaa.

Narsismia esiintyy väestössä vähän, mutta valikoitumisen vuoksi johtajissa narsistit ovat yliedustettuina. Narsistiset ihmiset (johtajat) eivät kykene tuntemaan empatiaa ja he eivät kykene ottamaan muita huomioon. He luovat itselleen lähipiirin, eivätkä suvaitse kritiikkiä.

Psykopaatit narsistien ohella ovat yliedustettuina johtajien keskuudessa. Juuti toteaakin, että ”organisaatioissa työskentelee monia menestyviä psykopaatteja”.

Psykopaatit hurmaavat esimiehiään, manipuloivat työtovereitaan ja hyväksikäyttävät alaisiaan. He valehtelevat häikäilemättä ja saavat aikaa kaaosta ja ristiriitoja organisaatiossa. Johtajina psykopaatit pyrkivät keinoja kaihtamatta valtaan.

Sadisti käsittelee omaa ahdistustaan muiden kärsimysten kautta ja hän tuntee hallitsevansa omaa elämäänsä mitätöimällä muita. Juutin mukaan esimiehen sadistiset piirteet ilmenevät epäoikeudenmukaisena kohteluna, epäkohteliaisuutena, pakottamisena, julmuutena, vähättelynä, seksuaalisena ahdisteluna tai syrjimisenä.

Sadistinen esimies saattaa nolata ihmisiä julkisesti. Hän saa mielihyvää alistaessaan toisiaan valtansa ja kokee olevansa oikeutettu tekemään näin, koska hänellä on valtaa.

Taulukko tiivistää, miten eri ulottuvuuksilla esiintyvä huono johtaminen manifestoituu eri tavoilla.

Ulottuvuus Ilmeneminen
1. Hyvä ja huono johtaminen esiintyvät yhdessä. Ilmapiiriongelmia
2. Puitteisiin nojautuva huono johtaminen Luottamuspula
3. Uhkakuville perustuva johtaminen Kulttuurin vääristyminen
4. Esimiehen persoonallisuudesta kumpuava huono johtaminen Pahuuden henkilöityminen

Lähde: Pauli Juuti.

Huonon johtamisen kitkeminen

Kirjan lopussa pohditaan, miten huono johtaminen voidaan kitkeä. Keskeistä on huonoon johtamiseen puuttuminen mahdollisimman varhaisessa vaiheessa, koska huonon johtamisen ongelmilla on taipumus pahentua ajan myötä. Ongelmat eivät myöskään poistu itsestään.

Kirjassa esitetään lähestymistapoja ja konkreettisia keinoja eri ulottuvuuksilla toteutuvan huonon johtamisen korjaamiseksi. Huonon johtamisen kitkeminen edellyttää rohkeutta, pitkäjänteisyyttä ja usein myös ulkopuolista apua.

Tässä kohden käsitellään myös esimiehen omia keinoja ja mahdollisuutta huonon johtamisen korjaamisessa. Keskeistä on muun muassa se, että esimies tietää mitä työyhteisössä tapahtuu, hän saa palautetta, hän osaa käsitellä tunteitaan ja hänen oma elämänsä on tasapainossa.

Kirjan lopussa Juuti palaa vielä siihen, että yleensä fokus organisaatioiden kehittämisessä on hyvässä johtamisessa ja sen aikaansaamisessa. Tällöin kuitenkaan ”..pahuutta ei katsota silmästä silmään”. Huonoon johtamiseen puuttuminen vaatii usein erillisen kehittämisprojektin.

Lopuksi

Kirja on erilaisella näkökulmallaan piristävä poikkeus johtamiskirjallisuudessa. Kirjassa hyödynnetään onnistuneesti Juutin pitkää kokemusta työelämän ja johtamisen kehittämisessä, kirjallisuutta sekä kirjaa varten kerättyä aineistoa.

Esitetty huonon johtamisen neljän ulottuvuutta toimivat hyvin kirjan rakenteen jäsentäjinä kantaen aina lopun ratkaisuehdotuksiin saakka. Ratkaisuehdotukset eivät olleet pakkopullaa, kuten toisinaan johtamiskirjoissa, vaan ne niveltyivät hyvin esitettyihin haasteisiin.

Kirja antaa eväitä pohtia muita johtamisesta kertovia kirjoja, joita olen aikaisemmin esitellyt tässä blogissa. Onhan esimerkiksi Risto Siilasmaan tuoreen kirjan nimikin Paranoidi optimisti. Steve Jobsin johtaminen perustui vahvasti uhka- ja viholliskuvien luomiseen. Ja Stephen Elop loi uhkakuvia kertomalla yhtiön olevan palavalla öljynporauslautalla.

Kirja tuo mielestäni hyvin esille paitsi huonon johtamisen ominaispiirteitä, myös johtamisen haasteellisuuden. Johtajiin kohdistuu paljon erilaisia paineita ja odotuksia. Hyvässä johtamisessa on niin monta ulottuvuutta, että johtaja saattaa helpostikin pudota huonon johtamisen hetteikköön.

Pauli Juuti: Huono johtaminen. Tuhon tieltä toimivaan työyhteisöön. Gaudeamus 2018.

Julkaistu

Matkaraportti Hongkongista ja Shenzhenistä

Muutama viikko sitten opiskelin viikon Hongkongissa ja tein päivän mittaisen tutustumiskäynnin Shenzheniin Manner-Kiinan puolelle. Matkan aikana ja sen jälkeen luin Kiinasta kertovan kirjan. Matka ja kirja eivät tehneet minusta Kiinan asiantuntijaa, mutta paljon jäi mieleen.

Kiina on monella tavalla maailmanpolitiikan ja talouden keskiössä. Talous kasvaa nopeasti, yhteiskunta kehittyy ja maan mittasuhteet väestömäärän (1,4 miljardia) suhteen ovat valtavat. Maan sotilaallinen painoarvo myös kasvaa. Ajankohtaista on myös kauppasota Yhdysvaltojen kanssa.

Kiina on avautunut vaiheittain kolmen viime vuosikymmenen aikana. Se on tällä hetkellä bruttokansantuotteella mitaten maailman toiseksi suurin talous ja vuonna 2015 kolmannes maailmantalouden kasvusta oli Kiinan aikaansaamaa. Kiinan markkinoilla pärjääminen on nykyään elinehto kaikille globaaleille yhtiöille.

Kiinan painoarvo tulee tulevaisuudessa edelleen kasvamaan. Joka vuosi noin 7 miljoonaa kiinalaista valmistuu maan yliopistoista. Koulu alkaa 3-vuotiaana ja koulujärjestelmä on hyvin kilpailullinen sisältäen pääsykokeita eri vaiheiden välillä. Huipuille on omat koulutusväylänsä.

Työelämästä

Työpäivät ovat Kiinassa pitkiä, tilastojen mukaan keskimäärin 46 tuntia viikossa. Keskusteluissa kuulin, että monissa ammateissa varsin tavanomaista on työskennellä 10 tuntia päivässä kuutena päivänä viikossa. Tämän lisäksi saattaa olla ylitöitä.

Tehdaskäynnillä kuulin, että tuotantoprosesseiltaan huippuunsa trimmatussa kokoonpanoteollisuudessa kysynnän huippuja tasataan henkilöstön osalta nimenomaan ylitöiden avulla. Tämä on myös työntekijöille mieluista, koska se tietää lisätienestejä.

Elektroniikan kokoonpanoa suorittavalla tehtaalla työterveyden näkökulmaa edustivat liukuhihnatyön eri vaiheiden rotatoiminen yksipuolisten työliikkeiden välttämiseksi, yhteinen taukojumppa sekä tehtaan sairaanhoitaja.

Työtapaturmat liittyivät tällä tehtaalla useimmiten sormien jäämiseen työkoneiden osien väliin. Tehtaalla oli nähtävissä taulu, joka osoitti montako päivää oli kulunut viimeisestä työtapaturmasta, mutta lukema on pyyhkiytynyt mielestäni. Viimeisestä tapaturmasta oli kyllä aikaa.

Kiinassa palkkataso on viime aikoina noussut ja tuotanto, esimerkiksi tekstiiliteollisuus, siirtyy halvempien tuotantokustannusten maihin, kuten Bangladeshiin tai Etiopiaan. Laajemmassa perspektiivissä Afrikasta onkin tulossa maailman uusi ”tehdas”. Kiinan nousua kuvaa myös se, että kiinalaisilla on paljon omistuksia Afrikassa.

Kehittyvän yhteiskunnan myötä palvelujen parissa olevaa työtä on tarjolla enemmän ja esimerkiksi kokoonpanoteollisuuteen on aikaisempaa vaikeampaa saada työvoimaa.

Työolot ovat keskeinen teema kun puhutaan työelämästä Aasian maissa. Työaikojen lisäksi julkisuudessa on puhuttu muistakin haasteista, kuten erilaisista altistumisista, fyysisestä kuormittumisesta ja kiivaasta työtahdista (ks. kirjoitukseni teemasta tästä).

Keskusteluissa tuli esiin, että työoloihin liittyvät ongelmat ovat edelleen ajankohtainen teema Kiinassa. Kun säädökset ovat löysät, globaalien yritysten ohjelmaan työterveyden ja -suojelun edistäminen tulee lähinnä mahdollisen brändihaitan myötä.

Työolojen suhteen ja laajemminkin Kiinassa regulaatio on periaatteessa melko kehittynyttä, mutta toimeenpano on heikkoa. Keskiössä on kilpailukyky, eikä esimerkiksi työvoiman tai ympäristön suojeleminen. Pohjalla oleva säädöspohja antaa kuitenkin mahdollisuuden kiristää vaikkapa työolojen valvontaa jos näin joskus halutaan.

IMG_5591Rakennustelineet on rakennettu bambusta Hongkongissa.

Myös ammattiyhdistysliikkeen toiminnassa kilpailukyvyn turvaaminen on keskiössä, ei niinkään työntekijöiden oikeuksien ajaminen.

Kansalaisia tarkkaillaan

Valta on maassa kommunistisella puolueella, joka ulottaa lonkeronsa yrityksiin saakka. Merkittävissä yrityksissä on puolueen edustaja, jolla on merkittävästi valtaa.

Toinen ja nykyaikaisempi kontrollin tapa on teknologiaa hyödyntävä valvontakoneisto, jossa kansalaisia valvotaan mm. 170 miljoonan kameran ja siihen kytkeytyvän kasvojentunnistuksen avulla. Lisää kameroita on tulossa.

IMG_5705Kameroita kadunkulmassa Shenzhenissä.

Kun vielä ”social credit”-järjestelmä sisältää massiiviset tiedot kansalaisten elämästä, Jeremy Benthamin ja Michel Foucaultin ajatukset Panopticonista on viety teknologiaa hyödyntämällä melko pitkälle.

Keskeinen osa kontrollia on länsimaisen sosiaalisen median (kuten Twitter ja Facebook) käytön estäminen. Kiinalla onkin omat vastineensa käytännössä kaikille sosiaalisen median kanaville. Julkisuuden kontrolli on tiukkaa ja esimerkiksi tulvat tai muut paikalliset onnettomuudet saattavat kadota mediasta asiakysymyksenä kokonaan.

Shenzhen

Shenzhen on räjähdysmäisesti kasvanut kaupunki Hongkongin pohjoispuolella. Vuonna 1979 siellä oli 30 000 asukasta, mutta vuonna 2017 jo 12,5 miljoonaa. Se on erityisesti elektroniikka-alan keskus.

IMG_5691

IMG_5713Rakennukset ovat Shenzhenissä monimuotoisia arkkitehtuuriltaan.

IMG_5780Vähän vaatimattomampi asuinalue Hongkongin ja Shenzhenin välillä.

Hongkong

Hongkong on Kiinan erityisalue, joka merkitsee, että sillä on poliittista ja taloudellista autonomiaa suhteessa Kiinaan. Hongkong on aikaisemmin kuulunut Iso-Britannialle. Myös esimerkiksi lehdistön vapaus on Hongkongissa suurempi kuin Manner-Kiinassa.

IMG_5495Kontteja Hongkongin satamassa.

Toinen erityisalue on Hongkongin naapurissa oleva ja aikaisemmin Portugalille kuulunut Macao, joka on tunnettu kasinoistaan.

Alueella ajankohtainen projekti on Hongkongin ja Macaon yhdistävä 55 kilometriä pitkä silta, joka valmistui tänä vuonna. Hongkong on merkittävä finanssialan keskus.IMG_5546

Näkymä Hongkongin finanssikeskukseen.

Hongkong on yksi maailman tiheimmin asuttuja kaupunkeja. 2754 neliökilometrin alueella asuu 7,4 miljoonaa ihmistä (Uudenmaan pinta-ala on 9568 neliökilometriä ja asukkaita 1,7 miljoonaa). Niinpä talot ovat korkeita.

Vähävaraisempi väestönosa asuu julkisen sektorin omistamissa kerrostaloissa, jotka tunnistaa ikkunoista roikkuvista pyykeistä (koska kuivaustilaa/laitteita ei ole). Perheiden asunnot näissä taloissa ovat tyypillisesti hotellihuoneiden kokoisia.

IMG_5531Pyykinkuivatusteline ikkunan takana kuuluu vakiovarustukseen.

Hongkongissa tuloerot ovat suuria, tuloeroja mittaava Gini-kerroin on Hongkongissa 0,539 kun se Suomessa on 0,254.

Urheiluautoja näkyi katukuvassa paljon, samaan aikaan kun pienipalkkaiset työntekijät heräilivät aamulla siltojen alta uuteen työpäivään. Heillä ei ole varaa asua kaupungissa eikä matka yöksi kotiin kannata taloudellisesti ja ajan puolesta. Hong Kongin työttömyysaste on alhainen (3,3 %), mutta työssä käyviä köyhiä on paljon.

Kirja Kiinasta

Luin siis myös teemaan liittyvän kirjan. Eeva Erosen kirjoittama kirja Jättiläisen askeleet kuvaa monipuolisesti Kiinan historiaa, kehitystä ja nykyisyyttä. Kirjassa kerrotaan Kiinaan liittyvistä kehitystrendeistä yksittäisten ihmisten elämänkokemusten kautta.

IMG_5610

Kirjassa esille tulevat talousreformit, korruptio, asuntopolitiikka, sisäinen siirtolaisuus sekä ympäristöongelmat.

Keskeinen jakolinja Kiinassa on maaseutu-kaupunki-ulottuvuus. Kaupunkien ja maaseudun ero taloudellisessa mielessä on suuri, joskin se on pienentynyt viime vuosina.

Kiina kaupungistuu nopeasti ja valtiovalta on aktiivinen perustamalla uusia miljoonakaupunkeja lähes tyhjästä. Tämä on johtanut myös ”aavekaupunkeihin”, infrastruktuuriltaan valmiisiin kaupunkeihin, joissa ei asu juuri ketään (ks. kuvia esimerkiksi Kangabashin aavekaupungista tästä).

Esiin tulee myös se, että Kiinan väestörakenne tulee lähitulevaisuudessa aiheuttamaan erittäin suuret ikääntymiseen liittyvät haasteet. Vuonna 2030 Kiinassa arvioidaan olevan 358 miljoonaa vähintään 60-vuotiasta (vuonna 2015 209 miljoonaa).

Kiinalaiset jäävät eläkkeelle aikaisin, keskimäärin 54-vuotiaina. Virallinen eläkeikä on 60-vuotta, mutta toimistotyötä tekevillä naisilla 55-vuotta. Alhainen todellinen eläkkeellesiirtymisikä johtuu siitä, että vanhemmat työntekijät ovat saneerauksissa saaneet jäädä eläkkeelle irtisanomisen sijaan.

Eläkeikiä ei ole nostettu 1950-luvun jälkeen. Eliniän odote oli 49 vuotta vuonna 1965, mutta tällä hetkellä se on 76 vuotta. On siis hyvin todennäköistä, että Kiinassa tullaan toteuttamaan eläkereformeja lähiaikoina.

Eläkejärjestelmä ei ole kattavuudeltaan laaja ja eläkkeet ovat pieniä. Tyypillistä on, että aikuiset lapset huolehtivat vanhemmistaan. Suurin osa yli 65-vuotiaista kiinalaisista asuu lastensa kanssa. Vanhainkoteja on vähän ja ne ovat heikkotasoisia.

Kirjassa on oma kappale suomalaisyrityksistä Kiinassa. Näistä suurimpia ovat mm. Nokia ja Kone. Esiin nostetaan myös kiinalaistan kasvava kiinnostus Suomea kohtaan.

Kirja on hyvä ajantasainen perusesitys Kiinasta ja sen kehityksestä.

Eeva Eronen: Jättiläisen askeleet: Matka Kiinan talouteen. Gaudeamus 2017.

Julkaistu

Paranoidi optimisti Nokian puikoissa

siilasmaaRisto Siilasmaan (yhdessä Catherine Fredmanin kanssa) Nokian uudistumisesta kertova kirja Paranoidi optimisti on syksyn puhutuin johtamiskirja. Se on julkaistu englanniksi ja suomeksi. Sosiaalisesta mediasta poimittujen hajanaisten huomioiden perusteella kirja on otettu hyvin vastaan myös kansainvälisesti. Suomessa menestys on tietenkin taattu, kohdistuuhan se kansallisesti monin tavoin tärkeään ja mielenkiintoiseen yhtiöön.

Koska kirja on esitelty ja referoitu moneen kertaan sosiaalisessa ja perinteisessä mediassa, en esittele kirjan sisältöä järjestelmällisesti vaan yritän pohdiskella teemaa yleisemmin.

Olen lukenut nyt kolme Nokiaa käsittelevää kirjaa. Harri Saukkomaan Jorma Ollilasta kirjoittaman kirjan Mahdoton menestys, Yves Dozin ja Keeley Wilsonin kirjoittaman Ringtonen sekä nyt Siilasmaan kirjan.

Saukkomaan kirja kertoo Jorma Ollilan tarinan ja Nokian nousun matkapuhelinliiketoiminnan globaaliksi jätiksi (postaukseni kirjasta tässä).

Dozin ja Wilsonin kirja on analyyttiseen kehikkoon perustuva tarkastelu, jossa on haastateltu suurta joukkoa keskeisiä ihmisiä (postaukseni kirjasta tässä).

Siilasmaan kirja sijoittuu Nokian uudistumisen, matkapuhelimista luopumisen ja strategian uudistamisen aikaan. Siilasmaan näkökulma on hallituksen jäsenen ja sittemmin puheenjohtajan.

Paranoidi optimismi

Kirjan nimessä esiintyvä ”paranoidi optimismi” viittaa Siilasmaan johtoajatukseen: ”Paranoidi optimismi on ajattelutapa, jossa valppaus ja aimo annos todellisuudentajuista pelkoa yhdistyvät optimistiseen tulevaisuusasenteeseen.”

Keskeistä paranoidisessa optimismissa on tulevaisuuden tarkastelu skenaarioiden valossa. ”Paranoidi ajattelu herkistää omat ja johdettavien vaistot, mutta jatkuva paranoia lannistaa ja on epäterveellistä, ellei sitä tasapainoteta optimismilla, joka perustuu vaihtoehtoisten skenaarioiden tunnistamiseen ja tutkimiseen.”

Hallitustyöskentely ja johtaminen

Siilasmaa tulee yhtiöön hallituksen jäseneksi. Hän oudoksuu hallituksen työskentelytapoja ja fokusta. Hallitus työskentelee muodollisesti ja pinnallisesti vaikka toimintaympäristön kehitys ja kilpailutilanne kehittyy yhtiön kannalta vaarallisesti. Hallitus ja yhtiön johtoryhmä eivät työskentele yhdessä, hallitus on korostetun etäällä operatiivisesta toiminnasta.

Siilasmaa yrittää vaikuttaa asioihin hallituksen jäsenenä, mutta se on vaikeaa. Hallituksen asialistat ovat täynnä epärelevantteja asioita eikä keskusteluun ole aikaa.

Mediassa isoimman painoarvon kirjaa käsittelevissä arvioissa ovat saaneet Ollilan ja Siilasmaan erilaiset johtamistyylit ja toisaalta heidän välisensä ristiriidat. Itse kirjassa nämä seikat ovat kuitenkin melko pienessä roolissa.

Siilasmaalla on silmää ja korvaa yrityskulttuurin vivahteille, merkitysten luomiselle, neuvottelujen dynamiikalle, strategiselle analyysille ja toimintaympäristön tarkastelulle. Hän pohtii mm. sitä, kuinka suuri asia matkapuhelimista luopuminen on yrityksessä työskennelleiden ihmisten identiteetille.

Keskeistä Siilasmaan johtamisajattelussa on yrittäjämäinen asenne sekä muun muassa se, että huonojen uutisten pitää läpäistä johtamiskerrokset. Näin päästään työskentelemään oikeiden asioiden parissa.

Selväksi tulee myös se, että Siilasmaa kuuluu globaalilla tasolla kaikkein suurimpien ja keskeisimpien teknologiayritysten johtajien verkostoon.

Onnistumisia ja menestystä

Kirjassa kuvataan suorastaan hämmentävällä (ja vähän jopa ärsyttävällä) tavalla menestyksekkäitä yrityskauppoja, onnistuneita strategiavalintoja ja toimivia organisoitumismalleja.

Hämmentävyys ja ärsyttävyys liittyvät siihen, että kirja kuvaa yhtiön uudistumisen vaihetta, jossa (hieman kärjistäen)  kaikki onnistuu ja jossa kaikki on hyvän johtamisen ja tehtyjen ratkaisujen ansiota.

Tämä ”vinouma” ei kuitenkaan ole Siilasmaan tai tämän kirjan vika vaan näkökulmakysymys sekä ajankohtaan liittyvä kysymys tämän tyyppisessä henkilön kokemuksista ja roolista lähtevässä bisneskirjallisuudessa. Esimerkiksi mainitun Ringtone-kirjan näkökulma on paljon laajempi.

Siilasmaa kertoo, mikä ratkaiseva idea tai lähestymistapa missäkin neuvottelun vaiheessa oli kenenkin. Ratkaiseva idea voi olla vaikkapa se, millä sanoituksella jokin idea neuvotteluissa kerrotaan toiselle osapuolelle.

Myöskään oma kynttilä ei jää vakan alle: Ratkaisevilla hetkillä juuri Siilasmaa saattaa nousta fläppitaululle ja piirtää esimerkiksi organisoitumismallin, joka ratkaisee pattitilanteen ja sopii kaikille.

Siilasmaa kuitenkin korostaa, että merkittävässä valta-asemassa olevan henkilön ei kannata ilmaista mielipiteitään aikaisin, jotta muiden panos saadaan täysipainoisesti mukaan.

Neuvottelut erityisesti Microsoftin kanssa liittyen matkapuhelinliiketoiminnan myymiseen on kuvattu tarkasti ja jännittävällä tavalla. Neuvotteluja käydään intensiivisesti eri puolilla maailmaa kokoontuen. Neuvottelut katkeavat ja niitä jatketaan sitkeästi.

Kun luin Ollilan kirjaa, mietin, kuinka yksin kymmenien tuhansien ja sadan tuhannen työntekijän yhtiön pääjohtaja lopulta tekee ratkaisevia strategisia päätöksiään.

Sama tuli mieleen Siilasmaan kirjassa. Vaikka päähenkilön ympärillä on tiimi, lopulliset päätökset jäävät suurimmalla johtajalle. Yhden ihmisen roolia alleviivaa myös Siilasmaan kirjan alaotsikko: ”Näin johdin Nokiaa murroksessa.”

Toimintaympäristön muutos

Matkapuhelin-Nokian menestys perustui mobiiliin viestintään, internetin yleistymiseen ja sen siirtymiseen ”jokaisen taskuun”. Tätä alleviivasi slogan ”Connecting People”.

Siilasmaan ajalla uuden Nokian toimintaympäristössä korostuu ”ohjelmoitava maailma”, jossa ihmiset ja esineet yhdistyvät teknologian avulla toisiinsa. Keskeisiä käsitteitä ovat 5G, esineiden internet (IoT) sekä koneoppiminen.

Kirja on mielenkiintoinen ja hieno lisä Nokian tarinaa kuvaavien kirjojen sarjaan. Sen keskeinen vahvuus on hallituksen jäsenen ja puheenjohtajan näkökulma aikana jolloin yhtiö uudistuu merkittävällä tavalla. Sama tarina saa erilaisia painotuksia erilaisista perspektiiveistä kerrottuna.

Toistaiseksi kokonaisvaltaisesti kuvaamatta Nokian tarinassa on henkilöstön näkökulma. Miten eri henkilöstöryhmät selvisivät merkittävistä irtisanomisista? Minkälaisia urapolkuja syntyi? Arvatenkin monelta osin melko hyvin. Teema on mielenkiintoinen, koska yhtiön henkilöstö on murroksessa vaihtunut lähes kokonaan.

Toinen näkökulma, mitä kolmessa lukemassani kirjassa  ei käsitellä, ovat johdon ja henkilöstön palkkiojärjestelmät, joita julkisuudessakin käsiteltiin laajasti ja jotka olivat uusia asioita suomalaisessa yhteiskunnassa. Minkälaista roolia ne näyttelivät Nokian tarinassa?

Varmaan näitä näkökulmia on käsitelty akateemisissa tutkimuksissa, jotka eivät ole saaneet merkittävää julkisuutta.

Samalla tavalla kuin Ollila ja hänen dreamteaminsa olivat sankareita Nokian nousussa matkapuhelinmaailman valtiaaksi, Siilasmaa ja hänen kanssaan työskentelevät ihmiset ovat onnistuneet yhtiön uudistamisessa ja nostamisessa toimialallaan maailman kärkiyhtiöiden joukkoon.

Pitkän historian omaavan yhtiön historiassa on erilaisia vaiheita. Tämä kirja kuvaa vaihetta, jossa yhtiö joutui murrokseen ja josta se selvisi voimakkaasti uudistuen. Myöhemmin jää nähtäväksi, muuttuuko tämäkin menestys ”mahdottomaksi”.

Risto Siilasmaa ja Catherine Fredman 2018: Paranoidi optimisti. Kustannusosakeyhtiö Tammi, Helsinki.

Julkaistu

Johtajuuden ristiriidat (Alf Rehn)

Print

Kirjoja siitä, mitä johtaminen ja johtajuus ovat, on kirjoitettu paljon. Monissa näistä kirjoissa pyritään määrittelemään johtaminen ja johtajuus selväsanaisesti. Alf Rehnin kirjassa on kyse siitä, että kysymykseen on vaikea tai mahdotonta antaa yksiselitteistä vastausta. Johtaminen on samaan aikaan montaa eri asiaa. Siksi johtaminen ja johtajuus ovat lähtökohtaisesti ristiriitaisia asioita.

Kirjan lähestymiskulma sopii tähän kompleksisuuden aikaan, jossa selkeitä vastauksia ja eteenpäin vieviä vastauksia on vaikea löytää. Johtaminen ei Rehnin mielestä ole insinööritiedettä, jossa prosessikaavion mukaan edetään vaiheesta toiseen ja saavutetaan tuloksia. Sen sijaan johtaminen on moninaista ja kontekstiin sidottua.

Kirjan sisältö on rakennettu kuudentoista vastakohdan varaan, joita kutakin käydään läpi muutaman sivun kappaleessa. Johtaminen on näiden vastakohtien mukaan samaan aikaan esimerkiksi hidasta ja nopeaa, järkevää ja tunteisiin perustuvaa sekä isojen ja pienten asioiden hoitamista.

Tässä ei ole tarpeen käydä läpi kaikkia vastakohtapareja. Sen sijaan nostan esiin pari mielenkiintoisinta.

Johtaminen on epäonnistumista ja onnistumista

Mielestäni yksi mielenkiintoisimmista teemoista kirjassa on johtamisen epäonnistuminen. Rehn toteaa, että johtaja epäonnistuu aina ja vääjäämättä.

Asiat eivät koskaan toteudu täysin johtajan haluamalla tavalla. Joku jää tyytymättömäksi tai kaikki asiat eivät toteudu suunnitelmien mukaan. Siksi johtajan täytyy oppia elämään epäonnistumisten kanssa.

Epäonnistumisesta Rehn kirjoittaa niin hyvin, että lainaan hänen ajatuksiaan lähes suoraan: ”Johtajuutta oikeasti mitataan epätäydellisyyden elämisen kanssa”. Ja: ”Johtajuuden oikeat onnistujat ovat niitä, jotka kykenevät elämään epävarmuuden ja jatkuvan kehityksen kanssa, jotka ovat sujut epätäydellisyyden kanssa”.

”Oikeat johtajat epäonnistuvat, oppivat, korjaavat asioita ja yrittävät uudestaan.”

Monissa johtamiskirjoissa, kuten aiemmin esittelemässäni Leadership Passages-kirjassa epäonnistumista pidetään jopa välttämättömänä johtajan kehittymisen kannalta.

Miksi epäonnistuminen on niin tärkeä näkökulma johtamisessa, että Rehnkin aloittaa kirjansa tämän teeman käsittelyllä?

Siksi, että johtajan epäonnistuminen on ristiriidassa johtajuutta koskevien sankaritarinoiden kanssa. Monissa kirjoissa korostetaan, että epäonnistuminen on tärkeää ja kasvattavaa, kunhan sitä jollakin aikataululla seuraa se iso tai lopullinen menestys. Rehnin pointti on se, että ”suurikin menestys tarkoittaa tavallisesti, että uusia ongelmia on luvassa.”

Epäonnistumista koskeva ristiriita johtajuudessa on tietenkin se, että johtajan täytyy myös onnistua. Kukaan ei palkkaa johtajaa epäonnistumaan, vaan hänen täytyy saada aikaan tuloksia.

Onnistuminenkin on itsessään ristiriitaista. On vaikeata aidosti mitata johtajan panosta ja onnistumista, vaikka esimerkiksi talouslehdet useimmiten alleviivaavat nimenomaan johtajan roolia menestyvän yrityksen kohdalla. Organisaation onnistuminen ja menestyminen on kuitenkin useimmiten seurausta useamman kuin yhden ihmisen (johtajan) tekemisistä.

Rehn toteaa, että se, että on johtavassa asemassa menestyvässä yrityksessä ei tarkoita sitä, että on hyvä johtaja. Alaisten kyvykkyys, markkinatilanne tai kilpailun puute saattavat merkittävästi avittaa johtajaa menestykseen.

Rehnin mukaan avainasemassa on itsensä johtaminen ja itsetuntemus. Johtajan tulee tuntea omat vahvuutensa ja hänen tulee pohtia, miten vahvuudet saadaan tukemaan organisaation menestystä.

Toisaalta, hänen tulee tunnistaa heikkoutensa ja varmistaa esimerkiksi henkilövalinnoilla, että ne eivät muodostu esteeksi menestykselle. Sekä vahvuuksia että heikkouksia tulee pystyä mittaroimaan.

Johtajuus on yksinäistä ja yhteisöllistä

Toisena itseeni kolahtaneena teemana nostan esiin johtamisen yksinäisyyden ja yhteisöllisyyden.

Yksinäisyys kuuluu johtajan rooliin. Hänellä ei ole ympärillään ihmisiä joiden kanssa voi puhua avoimesti epävarmuutensa ja heikkoutensa tunnustaen. Siksi monella johtajalla on mentori.

Rehn, jolla on kokemusta mentoroinnista, toteaa, että mentorointi täyttää useissa kohdin terapian tunnusmerkit. Terapiassa prosessoidaan nimenomaan yksinäisyyttä.

Yksinäisyydessään johtaja joutuu tekemään kovia päätöksiä. Tähän liittyen Rehnin kirjassa on vaikuttava esimerkki itkevästä johtajasta, joka oli tehnyt päätöksen tehtaan lakkauttamisesta.

Johtajat käsittelevät yksinäisyyttä eri tavoin, esimerkiksi harrastuksilla ja luomalla erilaisia verkostoja. Jälleen kierrytään itsensä johtamiseen ja itsetuntemukseen. Rehn toteaa, että vaikka johtajan täytyy hyvin usein vähintäänkin näytellä vahvaa, tämä ei tarkoita, että hänen täytyisi aina tuntea itsensä vahvaksi.

Toisaalta johtaja ei ole koskaan yksin. Kuten Rehn toteaa, ilman muita, johdettavia, alaisia, ei olisi johtajia.

Yhteisö ei ole pelkästään johdettavien joukko, vaan se on myös ”johtajuuden kaikupohja”. Johtajalla on yleisö, joka seuraa ja kommunikoi keskenään.

Vaikka johtaja on yksin, hän on osa suurempaa kokonaisuutta. Johtajan menestys on kiinni yhteisöstä, organisaation kulttuurista ja seuraajista, jotka mahdollistavat hänen johtajuutensa.

Rehn viittaa tässä uskonnollisiin johtajiin ja toteaa monen heistä nousseen yhteisöstä. Niin kauan kuin yhteisö hyväksyy heidät, heidän johtajuutensa on vakaa. Kun he menettävät yhteisönsä luottamuksen, heidän johtajuutensa voi haihtua hetkessä.

Lopuksi

Edellä olen nostanut esiin vain pari kiintoisaa teemaa, näiden lisäksi kirjassa käsitellään tusinan verran muita johtajuuteen liittyviä aiheita.

Kirja rakentuu Rehnin lukeneisuuden, luennoidessa saatujen ideoiden sekä konsultointi- ja mentorointityössä saadun käytännön kokemuksen varaan. Käytännön esimerkit ovat valaisevia ja jopa koskettavia. Viitattu kirjallisuus on business-kirjallisuutta sekä tieteellistä johtamis- ja organisaatiotutkimusta. Haetaanpa ajatuksille tukea tai havainnollistusta myös Raamatusta ja antiikin tarustosta.

Kokonaisuudessaan kirja alleviivaa johtajuuden haasteellisuutta. Se myös purkaa myyttejä ja on armollinen nostamalla esiin heikkouksia, joita johtajilla on – ja saa olla.

Alf Rehn: Johtajuuden ristiriidat. Miksi johtaja aina epäonnistuu ja miksei se ole ongelma. Docendo. Jyväskylä.

Julkaistu

Datalla on tarina kerrottavanaan

story

Dataa on käytössä aikaisempaa enemmän ja sen visualisointiin on olemassa paljon työkaluja. Visuaalisuus korostuu, koska tässä muodossa olevaa informaatiota pystymme käsittelemään paremmin. Visualisointi ei kuitenkaan ole helppoa ja törmäämme usein huonoihin esimerkkeihin, esimerkiksi PowerPointeissa. Näihin lähtökohtiin nojaa tämä lukemani kirja, jonka kirjoittaja Cole Nussbaumer Knaflic uskoo, että datalla on tarina kerrottavanaan.

Koulussa opimme perinteisesti lukemaan ja laskemaan, mutta emme visualisoimaan. Siksi meillä on lähtökohtaisesti huonot taidot tällä alueella ja joudumme usein luottamaan esimerkiksi Excelin oletuksena antamiin mahdollisuuksiin.

Perusteet

Lähtökohtainen kysymys on, onko esityksen tavoite esittää asiaa vai selittää sitä. Esittämisessä informaatiota on usein paljon, selitettäessä fokus on kapeampi.

Kohdejoukon määritteleminen on toinen tärkeä seikka. Tässä tulisi pyrkiä mahdollisimman suureen tarkkuuteen, ei esimerkiksi ”ulkoisiin sidosryhmiin”, ”sisäisiin sidosryhmiin” tai ”kaikkiin, jotka ovat kiinnostuneita asiasta x”. Mitä paremmin kohdejoukon tuntee, sen paremmin esityksen voi kohdentaa.

Toisaalta on hyvä miettiä suhdetta yleisöön, oletko tuttu yleisölle vai esiinnytkö ensi kertaa? Luottaako yleisö asiantuntemukseesi vai pitääkö Sinun rakentaa luottamusta?

Esitykselle tulisi asettaa toimintaan perustuva tavoite. Yleisön tulee esimerkiksi ”ymmärtää”, ”muistaa”, ”oppia” tai ”uskoa” jotakin esityksen jälkeen. Pelkkä esityksen seuraaminen ja informaation vastaanottaminen ei siis missään nimessä riitä. Tavoitteen kirkastamisen jälkeen on hyvä miettiä toimintatapa, jolla tavoitteeseen pyritään.

On myös tarpeen miettiä, missä sävyssä viesti halutaan välittää. Viittaako sävy menestyksen juhlintaan, huoleen tai tähtääkö se toiminnan herättämiseen?

Näiden peruskysymysten jälkeen on aika katsoa, minkälaista dataa on käytettävissä ja miten sitä käytetään.

Visualisointitavat

Kirjassa käydään seikkaperäisesti läpi erilaisia datan esittämistapoja. Yksinkertaisimmillaan puhutaan yksittäisten lukujen esittämisestä, tämän jälkeen käydään läpi taulukot, palkkikuviot, viivakuviot, pistekuviot, ”heatmapit”, ”vesiputouskuviot” sekä erilaiset aluekuvat.

Jokainen kuviotyyppi käydään seikkaperäisesti läpi antaen vinkkejä miten niiden kanssa on hyvä menetellä.

Visualisointitapoja käsittelevässä kappaleessa kerrotaan myös minkälaisia kuvioita pitää ehdottomasti välttää. Näitä ovat muun muassa piirakkakuviot sekä kolmiulotteiset kuviot.

Pie-charts are evil.

Olen joskus miettinyt, miksi esimerkiksi Excelissä on paljon sellaisia ominaisuuksia, joita kaikki oppaat kehottavat olemaan käyttämättä.

Vältä sotkua

Yksi kirjan keskeisimpiä viestejä on, että esittämisessä pitää välttää sotkua ja epäjärjestystä (clutter). Liika informaatio lisää vastaanottajan kognitiivista kuormaa, eikä edistä ymmärtämistä. Siksi kaikki turha pitää karsia esimerkiksi kuvioista pois.

Sotkun välttämisessä nojataan ”Gestalt-periaatteisiin”, jotka liittyvät hahmojen ja kokonaisuuksien tunnistamiseen (lue lisää Wikipediasta). Käsiteltyjä periaatteita ovat seuraavat (periaatteet aukeavat paemmin kirjasta, koska ne kuvataan visuaalisilla esimerkeillä):

  1. Läheisyys: Objektit, jotka ovat lähellä toisiaan kuuluvat samaan ryhmään.
  2. Samankaltaisuus: Objektit, jotka ovat esimerkiksi samanvärisiä tai -muotoisia kuuluvat samaan ryhmään.
  3. Liittäminen: Objektit, jotka on liitetty yhteen (esimerkiksi rajaamalla) muodostavat ryhmän.
  4. Sulkeminen: Ihmiset muodostavat yksittäisistä pisteistä tunnettuja hahmoja (esimerkiksi ympyrä, jota ei ole piirretty yhtenäisellä viivalla).
  5. Jatkuvuus: On luonnollista, että rakennamme hahmotuksessa jatkuvuutta, vaikka se ei olisi välttämätöntä.
  6. Yhteys: Objektit, jotka on yhdistetty fyysisesti, muodostavat ryhmän, joka on voimakkaampi kuin esimerkiksi värit tai objektin muoto (esimerkiksi tietyn alueen rajaaminen kuviossa).

Kirjan kappaleessa käydään läpi askel askelelta, miten sotkua vältetään. Ensimmäinen askel tässä on Excelin tarjoama oletuskuva, josta vähitellen poistetaan ”turhuuksia”.

Yleisön huomion herättäminen on mahdollista tehokeinoja käyttämällä. Tämä voidaan tehdä esityksissä väreillä, muuttamalla tekstin kokoa tai käyttämällä tehostekeinoja (lihavointi, alleviivaus, kursivointi, värit jne.)

”Think like a designer”-kappaleessa annetaan hyviä vinkkejä näkökulmiksi:

  1. Kaikki data ei ole yhtä tärkeää
  2. Kun yksityiskohtia ei tarvita, tiivistä
  3. Kysy itseltäsi: muuttaako tämän kuvion tai informaation poistaminen mitään?
  4. Työnnä välttämättömät, mutta viestin välittämisen kannalta vähämerkityksiset osiot taustalle.

Tarinankerronta

Kirjassa nostetaan esiin tarinan kolme vaihetta:

Aloituksessa rakennetaan konteksti yleisölle. Tavoitteena on selventää, miksi teemaan pitää kiinnittää huomiota ja miksi se on tärkeä. Samoin voi nostaa esiin, kuka tai ketkä ovat relevantteja toimijoita ja mitä pitäisi saada aikaan.

Esityksen keskikohdassa kerrotaan enemmän tavoitteesta ja mahdollisuuksista. Keskeistä on korostaa, mitä juuri yleisö voi saada aikaan ja miten he voivat ratkaista ongelman.

Lopussa tehdään selväksi, mitä yleisön halutaan tekevän sillä uudella informaatiolla, joka esityksessä on annettu. Klassinen tapa päättää esitys on palata esityksen alussa esiin nostettuihin teemoihin.

Kappaleessa tuodaan lisäksi esiin puolen tusinaa tarinankerronnan tehostamisen keinoa.

Arviointia

Kirja oli mielenkiintoinen ja asia esitettiin selkeästi. Keskeisin, ja melko helposti sovellettava, oppi oli liian informaation välttäminen ja tätä kautta selkeyden luominen esityksiin. Myös tavoitteiden kirkastaminen sekä tarinan eri osien pohtiminen oli tervetullut muistutus.

Näiden pääviestien lisäksi kirjassa on todella paljon nippelitietoa erilaisista kuvioista tai menetelmistä.

Kirjassa käydään läpi monia esimerkkejä ja toistetaan perusviestiä eri muodoissaan niin monta kertaa, että opilla on suuret mahdollisuudet mennä perille.

Kirjaa lukiessa tuli miettineeksi, että moni esitys, joita erilaisissa tilaisuuksissa pidetään, paranisi merkittävästi näillä opeilla. Koskee myös omia esityksiäni.

Kirjan tekijän blogiin kannattaa myös tutustua:

storytelling with data

Kirjassa lueteltuja teemaan liittyviä blogeja ovat muun muassa:

Visualising Data

Make a Powerful Point

Junk Charts

Mainitaan myös Anne-Mari Kiviniemen hyvä teemaan liittyvä blogi:

Pointti perille

Sekä esittelyni Katleena Kortesuon ja Jarkko Sjömanin kirjasta.

Cole Nussbaumer Knaflic 2015: Storytelling with data. A Data visualization guide for business professionals. Wiley, New Jersey.